Kun Taivas ja maa kohtaavat

Apostoli Luukas maalaa meille evankeliumissaan syvällisen kuvan ihmisen ja Jumalan kohtaamisesta: Jeesusta seuraava elävä ja riemuisa opetuslasten joukko kohtaa Nainin kylästä tulevan synkistyneen hautajaissaattueen. Leskiäiti on menettänyt lähes kaiken miehensä ja poikansa kuoleman vuoksi. Surevat kyläläiset kulkevat hänen tukenaan kohti hautausmaata. 

Tämä kohtaaminen on varmasti ollut todellinen mutta samaan aikaan se on vakava muistutus meillä tämän päivä ihmisille. Elämä ja kuolema käyvät kanssakäymistään jokainen päivä ja hetki. Siksi tämän tarinan sanoma on hyvin syväluotaava ja symbolinen. Se sukeltaa suoraan syviin vesiin ja paljastaa meille jotain hyvin olennaista Jumalasta ja elämästä. Se asettaa meidät elämän rajallisuuden eteen ja kehottaa meitä tekemään ratkaisun. 

Mitä tästä kohtaamisessa tapahtuu ja mihin se johtaa, mitä se kertoo minusta, kuka minä olen? Mitä se kertoo Jumalastamme? Mikä on meille luvattu evankeliumi, ilosanoma?

Me olemme tuon Nainin lesken kuollut poika. Me olemme hengellisesti kuoleman omia, jota saattoväki kantaa. Leskiäiti ehkä kuvaa kirkkoamme ja vainajan kantaminen kirkkomme esirukouksia. Esirukouksin meidät kannetaan Elävän ja ihmeitätekevän Jumalan luokse. Ja nyt esirukouksiin, kuten aina, saadaan vastaus, kun Kristus lähestyy meitä.

Jokainen meistä kuolee jonain päivänä. Se on osamme ja sitä on turha pelätä. Sen sijaan meidän kannattaa pelätä hengellistä kuolemaa, joka kumpuaa välinpitämättömyydestä, kovuudesta, sydämen kylmyydestä. Jokainen meistä voi vajota hengelliseen kuolemaan, mutta Jumala voi herättää meidät. 

Naisen nähdessään Herran kävi häntä sääliksi. Vaikka välillä luulemme, ettei Jumalan näe hätäämme hän silti on luonamme. Meidän Jumalamme on elävä ja hän kantaa huolta jokaisesta luodustaan. Ja niin kaksi maailmaa kohtaa: kaunis ja iloa pursuava elämä kohtaa harmaan ja lakastuneen kuoleman, valoisa ja elämää luova myötätunto kohtaa toivottoman ja tumman kuoleman todellisuuden. 

Jumalan kosketus ja sanat: Nouse!  Jumala tuntee tämän synnin tahraaman todellisuuden, jossa me elämme. Hän tulee luoksemme ja kutsuu meitä palaamaan todelliseen elämään.  Todellinen elämä on elämää Jumalan yhteydessä, hänen tahtonsa noudattamista, hänen puoleensa kääntymistä, kaikessa häneen turvautumista. Todelliseen elämään me voimme päästä vain katumuksen ja parannuksen kautta. Se on meille kaikille mahdollista. 

Kirkon perinteessä maailmassa elävää kirkkoa on kutsuttu taistelevaksi seurakunnaksi ja taivaassa ylistävää seurakuntaa riemuitsevaksi seurakunnaksi. Nyt nämä kaksi seurakuntaa kohtaavat toisensa. Me, jotka elämme kuoleman ja katoavaisuuden varjossa voimme kokea miten taivaallinen seurakunta kaikkine pyhineen ja enkeleineen tulevat meitä vastaan. Tämä on kirkon todellisuutta jokainen sunnuntai. Liturgiassa me otamme vastaan Herramme joka sunnuntai, kun Suuressa saatossa Hänet kannetaan uhrina meidän luoksemme. Siksi me kutsumme jokaista sunnuntaita pieneksi pääsiäiseksi, Herramme ylösnousemuksen juhlaksi. 

Pietarin kalansaalis: Kuolemasta elämään (radiointi)

Kun Jeesus eräänä päivänä seisoi Gennesaretinjärven rannalla ja väkijoukko tungeksi hänen ympärillään kuulemassa Jumalan sanaa, hän näki rannassa kaksi venettä. Kalastajat olivat nousseet niistä ja huuhtoivat verkkojaan. Jeesus astui toiseen veneistä ja pyysi Simonia, jonka vene se oli, soutamaan rannasta vähän ulommaksi. Sitten hän opetti kansaa veneessä istuen.

Lopetettuaan puheensa Jeesus sanoi Simonille: »Souda vene syvään veteen, laskekaa sinne verkkonne.» Tähän Simon vastasi: »Opettaja, me olemme jo tehneet työtä koko yön emmekä ole saaneet mitään. Mutta lasken vielä verkot, kun sinä niin käsket.» Näin he tekivät ja saivat saarretuksi niin suuren kalaparven, että heidän verkkonsa repeilivät. He viittoivat toisessa veneessä olevia tovereitaan apuun. Nämä tulivat, ja he saivat molemmat veneet niin täyteen kalaa, että ne olivat upota. 

Tämän nähdessään Simon Pietari lankesi Jeesuksen jalkoihin ja sanoi: »Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen mies.» Hän ja koko hänen venekuntansa olivat pelon ja hämmennyksen vallassa kalansaaliin tähden, samoin Jaakob ja Johannes, Sebedeuksen pojat, jotka olivat Simonin kalastuskumppaneita. Mutta Jeesus sanoi hänelle: »Älä pelkää. Tästä lähtien sinä olet ihmisten kalastaja.» 

He vetivät veneet maihin ja jättäen kaiken lähtivät seuraamaan Jeesusta. (Luuk. 5:1-11)

PIETARIN KALANSAALIS - Kuolemasta elämään (Luuk. 5:1-11)

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen!

Tänään me puhumme nöyryydestä ja kuuliaisuudesta, sillä nykyajan maailmassa nämä arvot eivät ole kovin suuresti kunnioitettuja. Tässä evankeliumissa kerrotaan kuuluisa tarina Pietarin kalansaaliista, jonka opetuslapset saivat hetkeä ennen kuin heistä tuli Jeesuksen opetuslapsia.  Tämän seurauksena he lähtivät seuraamaan Opettajaansa jättäen kaiken muun taakseen.

Silti kautta historian ne ovat tuoneet keskellemme niin paljon sielun kauneutta, pyyteetöntä hyvyyttä ja rauhaa. Tämä lukemamme evankeliumi kertoo ennen kaikkea suuresta muutoksesta, joka tapahtuu Pietarissa, koska juuri hänessä nöyryys ja kuuliaisuus saivat loistavan ilmenemismuodon.

Jeesus oli opettamassa kansaa järven rannalla kun, hän havaitsi kaksi kalastusseuruetta. Pietarin ja muiden opetuslasten arkinen touhuaminen herätti hänen mielenkiintonsa ja niin hän kutsui heitä kauempaa. Tuo Jeesuksen kutsu on autenttisuudessaan kovin arkipäiväinen, vaikka kalastajien osalta koko elämänsä muuttui lopullisesti. Kuten evankeliumin lopussa sanotaan, he jättivät kaiken taakseen ja lähtivät seuraamaan Jeesusta.

Aivan sattumanvarainen tapahtuma tämä ei ollut vaan jokin suurempi kaipuu oli ilmassa jo valmiina ja ehkä SIKSI he tulivat valituiksi. Oliko se samaa kuin Sakkeuksessa, joka suurta kiinnostusta osoittaen kiipesi puuhun katsomaan, kuka Jeesus oli? Samaa heissä varmasti oli kuin Aabrahamissa, joka Jumalan lupausta seuraten jätti kaiken taakseen ja lähti perheineen etsimään luvattua maata. Ehkä samaa kuin Mooseksessa, joka epäröi paljon Jumalan kutsua ennen kuin vakuuttui hänen elävyydestään palavan pensaan äärellä.

Elämä oli varmasti antanut näille kalastajille jo kyllästymiseen asti öitä verkkojen laskua varten. Joka aamuiset verkojen selvittelyt, meluisat kaupungin torit ja kujat. Ja samaan aikaan ilo lapsista, naapureista, sukulaisista. Se oli todellista elämää mutta oliko se riittävästi? Heidän sydämissään oli kaipausta jotain suurempaa kohtaan, kaipuu hengellisyyteen tai jopa elämän tarkoituksen löytämistä.

Nyt arkisen aherruksen keskellä he kuulevat muukalaisen kummallisen käskyn: Soutakaa veneenne syvään veteen ja laskekaa sinne verkkonne. Tämä kohta on sinänsä merkillinen, ettei sillä ole itse asiassa juurikaan tekemistä varsinaisen kalastuksen kanssa. Ulkoisesti evankeliumi kyllä puhuu kalastamisesta mutta olennaista on se, mitä näiden henkilöiden sisimmässä tapahtuu.

Jeesus käskee Pietaria tekemään jotakin niin yllättävää, ettei Pietari meinaa edes suostua moiseen. Hän on ammatiltaan kalastaja ja varmasti osaa kyllä harjoittaa toimeaan ilman puuseppien opastusta. Tässä kohdassa Pietari olisi yksinkertaisesti voinut vedota ammattiylpeyteensä ja jatkaa verkkojensa selvittelyä.

Tuskinpa oikeastaan Jeesuksellakaan oli tarkoituksena jakaa viisauttaan kalastusvinkkeinä vaan testata, miten Pietari ja muut suhtautuvat häneen ja hänen käskyihinsä. Jumala etsii meissä nöyryyttä, hän kaipaa sielustamme kuuliaisuutta.

Mutta Pietari ei sivuuttanut Jeesuksen kehotusta. Samalla kun hän kertoo edellisen yön uurastuksesta, hän huomaa, että jotakin poikkeuksellista on nyt tekeillä. Pietarilla oli herkkyyttä havaita jotakin suurempaa ja merkityksellisempää. Ja niin hän sanoo Jeesukselle hyvin käänteentekevän lauseen: Mutta lasken vielä verkot, kun sinä niin käsket. Kun sinä niin käsket.

Tämä nöyrä asenne on tuttu meille eräästä toisestakin suuresta evankeliumin hahmosta. Muistatteko kun ylienkeli Gabriel ilmestyi Marialle ja kertoi Vapahtajan syntymästä ja Maria vastasi: Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit. Kaanaan häissä sama toistuu: Mitä hän teille sanookin, tehkää se.

Lauseen ydin ei ole verkkojen laskemisessa vaan Jeesuksen käskyn noudattamisessa. Vaikka ulkoisesti käsky voi kuulostaa tyhjänpäiväiseltä niin olennaista on se, että Pietari toimii kuin sotilas: hän tekee mitä käsketään. Kun käsky annetaan, niin silloin ei neuvotella eikä keksitä syitä vaan silloin tehdään. Sillä todellinen opetuslapseus on sitä, että me nöyrrymme Jumalan edessä. Vaikka KUINKA hyvin me kyllä itse tietäisimme miten asiat pitäisi tehdä, niin usko on kuuliaisuutta Jumalan edessä. Eikä tämä todellakaan ole helppoa kuten Pietarikin vastauksensa aloitti.

Mutta lasken vielä verkot, kun sinä niin käsket.

Pietarin myönteinen vastaus tarkoitti syvimmillään, että hän kulkee jatkossa kuolemasta elämään - ei enää elämästä kuolemaan.  Ilman tätä Pietarin vastausta suuri kertomus jäisi syntymättä eikä Jumalan pelastustyö olisi voinut edes toteutua. Läpi Raamatun me näemme punaisen langan, jossa Jumala lähestyy ihmistä, antaa hänelle mahdollisuuden mutta varsinainen pelastus on siinä, miten ihminen käyttää tuon mahdollisuuden. Jumala tarjoaa mutta ei pakota. 

Ulkoisena merkkinä Pietari sai valtavan kalansaalin ja se riitti vakuuttamaan opetuslapset Jeesuksen poikkeuksellisuudesta. Kaloja oli niin paljon, että verkot meinasivat revetä ja he saivat vaivoin saaliin rannalle.

On jännittävää huomata, miten tässä evankeliumissa näkyvin osa on kalan saaliilla. Kalahan oli perinteisesti kristityille vertauskuva Kristuksesta ja samalla myös elämän symboli. He eivät siis saneet vain kaloja vaan suunnattoman kalansaaliin, jonka symbolista merkitystä itse kukin meistä voi miettiä. Mieleen tulee väistämättä psalmin sanat: Mitä hänen sydämensä halasi, sen sinä hänelle annoit, et kieltänyt, mitä hänen huulensa anoivat. Sinä suot hänelle onnen ja siunauksen, panet hänen päähänsä kultaisen kruunun. Hän anoi sinulta elämää, sen sinä hänelle annoit: iän pitkän, ainaisen, iankaikkisen. (Ps. 21)

Pietari ja koko hänen venekuntansa olivat pelon ja hämmennyksen vallassa kalansaaliin tähden…

Kun ihminen näkee Jumalan luomattoman kirkkauden ja suunnattoman lahjan, jonka Jumala on hänelle antava, saattaa reaktio olla sama kuin näillä opetuslapsilla. Heissä syntyy sisäinen tarve kiitokseen mutta samaan aikaan herää myös ääretön nöyryys Jumalan pyhyyden edessä.

He pelästyvät omaa vajavaisuuttaan, nähdessään itsensä sellaisina kuin todellisuudessa ovat. En minä olekaan niin hyvä kuin olin tähän asti kuvitellut. Siinä ainoa mahdollinen parahdus on Pietarin tavoin: Herra armahda minua!

Niin Pietari löysi itsensä, näki itsensä sellaisena kuin hän todellisuudessa oli. Tuona hetkenä hän todellakin havaitsee: Minä olen syntinen mies! Tämä on kaiken opetuslapsena olemisen ainoa lähtökohta. Ei, niin kuin publikaani temppelissä, joka omahyväisesti kehui omia saavutuksiaan ja halveksi lähimmäistään. Pietarista tuli nöyrä: en ole arvollinen lähestymään sinua Herrani koska olen syntinen mies. Nyt sen huomaan.

Jatkoa seuraa tämän synnintunnustuksen jälkeen. Pietari ei paennut pyhyyden kirkkaasta säteilystä takaisin pimeyteen turvaan vaan hän jäi Jeesuksen luokse ja lähti seuraamaan häntä. Se vaati paljon nöyryyttä, kun tietää olevansa epätäydellinen, vajaa ja heikko. Pietari ei puolustellut, selitellyt, peitellyt vaan seisoi alastomana sieluna Jumalan edessä ja oli valmis parannuksen tekoon.

Mutta näinhän Jeesuksen työ tässä maailmassa eteni. Hän tuli parantamaan sairaita, auttamaan köyhiä, pelastamaan syntisiä, armahtamaan väärintehneitä.

Keitä hän ei auttanut ja ketkä poistuivat tyhjin käsin? Ne, jotka omasta mielestään olivat jo saavuttaneet kaiken tarvittavan, jolla ei ollut Jumalan kaipuuta ne, jotka kuvittelivat olevansa vanhurskaita. Meidän lähtökohtamme Kristuksen seuraamiselle ei siis ole siinä, että me olisimme jotenkin hyviä ja sopivia jumalanpalvelijoita vaan siinä, että tarvitsemme ja kaipaamme hänen apuaan.

Mutta kuinka tämä evankeliumi heijastelee omaa aikaamme?

Opetuslasten tavoin mekin näemme, kuinka päivät ja viikot kuluvat ja elämä menee vääjäämättä kohti kuolemaa. Mutta tässä kohdassa meille voi tapahtua sama kuin opetuslapsille: heidän elämänsä kääntyy ikään kuin kuolemasta elämään. Todelliseen elämään.

Mekin etsimme palavasti itseämme. Me kaipaamme hengellistä kokemusta, kaipaamme Jumalan läsnäoloa, pyhyyden kokemusta. Toivomme jumalallista väliintuloa, Pelastajaa, joka tulee keskeyttämään meidän joskus niin tarkoituksettoman elämän. Tämä ihmisen kaipuu kohti pyhyyttä on ikuinen ja syvällä meissä kaikissa.

Hyvä uutinen on se, ettei meidän tarvitse etsiä Jumalaa, Hän etsii meitä. Hän kolkuttaa ja odottaa meidän avaavan oven, aivan kuin tässäkin evankeliumissa. Hän lähestyy meitä elämän arkisissa tapahtumissa. Pitää vain pysähtyä hetkeksi ja kuunnella. Hän ei huuda tai häiritse, hän ei vaadi, ei houkuttele. Hänet me voimme kohdata vain hiljaisuudessa. Hänet me kohtaamme vain rukouksessa. Mutta ennen kaikkea - pyhässä ehtoollisessa.

Kuten näimme: Jeesuksen seuraaminen on luopumista. Kun me luovumme omastamme, niin me olemme oikealla tiellä. Kun me päästämme irti, me voimme saada jotakin. Silloin me olemme Pietarin tavoin valmiita ottamaan ristimme ja seuraamaan Herraamme. Ja tuo tie merkitsee suunnan vaihtoa. Ei enää elämää, joka vie kohti kuolemaa. Vaan katumuksen kautta - pois kuoleman varjosta - kohti ikuista elämää. 

Aamen.

Kenen kanssa?

Ortodoksinen kirkko on taas siirtynyt paaston aikaan ja tämä kirkkovuoden viimeinen paasto on nimeltään Jumalansynnyttäjän paasto. Se alkaa 1.8. ja päättyy Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen juhlaan 15.8. 

Taas kerran palaamme paaston käsitteeseen ja yhä uudelleen kannattaa miettiä mitä itse asiassa paastoaminen on. Tänään pyhän Ristin evankeliumissa Jeesus sanoi opetuslapsilleen tutut sanat: Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. 

Ortodoksinen usko on sitä, että me todella elämme Jumalan kanssa, teemme yhteistyötä Hänen kanssaan ja parhaamme mukaan pyrimme noudattaman elämässämme Hänen tahtoaan. Tätä me emme tee sen vuoksi, että saisimme pelastuksen vaan siksi, että Hänessä on kaikki mitä elämältämme tarvitsemme. Hän on Elämä. Meidän ei itse asiassa edes pitäisi miettiä pelastummeko me vaiko emme. Riittää, että me elämme Jumalan kanssa.  

Jumala on kanssamme, kun me koemme iloa, riemua, onnellisuutta. Mutta yhtä lailla Jumalan on kanssamme, ja ehkäpä vieläkin vahvempana kun me koemme surua, tuskaa ja epätoivoa. Meidät on luotu elämään Jumalan kanssa. Jumala voi tulla todeksi meidän kauttamme. 

Nyt paaston alkaessa on hyvä miettiä omaa elämäntilannettamme, vaikkapa katumuksen sakramentissa. Miten meistä voisi tulla Jumalan työtovereita, jos meillä ei ole Jumalan kanssa samaa päämäärää. Kuinka voisimme luoda Hänen kanssaan jotain suurta, jos mielemme askaroi vain omissa asioissamme. Kuuliaisuus on sitä, että me asetamme jokin suuremman hyvän oman itsemme edelle. Me annamme itsemme Jumalan käyttöön. 

Siksi paastoaminen on kieltäytymistä. Ruokapaasto on alkeellinen ilmaus kuuliaisuudesta lain edessä. Tottelevaisuus ilmaisee, että me olemme jälleen valmiita noudattaman Jumalan antamaa käskyä, ettemme söisi kielletyn puun hedelmää.

Jotain silti puuttuu. On helppoa kieltäytyä kaikesta ja vajota synkkyyteen. Elämämme ei ole pelkkää kieltäytymistäkään. Ortodoksiseen uskoomme liittyy olennaisesti myös ilo. Kun me kieltäydymme maallisesta, me saamme tilalle taivaallista. Kun päästämme irti katoavasta, voimme tarttua johonkin iankaikkiseen. Kun me maltamme olla kärsivällisiä, tulemme varmasti saamaan palkinnon, joka on odottamisen arvoinen.  

Siunattua Jumalansynnyttäjän paastoa kaikille lukijoille!

Memento mori!

Tuleva Uuden vuoden juhla tuo mieleeni ajan kulumisen, kaiken tilapäisyyden ja elämän vääjäämättömän kulun kohti kuolemaa. Joskus aikamme kiitää eteenpäin ja monet tärkeät asiat elämässä jäävät huomaamatta. Lapset kasvat aikuiseksi, puolisomme tuntuu vieraalta, vanhempamme heikkenevät ja sairastuvat. Toisaalta me voimme elää hyvin tässä hetkessä mutta emme löydä tarkoitusta elämällemme. Tekemistä ja tarkoitusta voimme hetkeksi löytää mutta onko sillä ikuisuuden kannalta mitään merkitystä? 

Memento mori, muista kuolemaasi on vanha elämän ohje. Muista että tämä kaikki on väliaikaista ja sinä olet kuolevainen. Kaikella on aikansa, kuten Saarnaaja kirjassaan toteaa: Aika on syntyä ja aika kuolla. Ehkä kuoleman ja ajan kulumisen muistaminen voisi tulevana vuonna vakavoittaa ja inspiroida meitä. Ehkä se voisi auttaa meitä jalostamaan elämästämme esille ne oleelliset asiat, jotka tekevät elämästä Elämän.

Miksi kuolemaa pitäisi erityisesti muistella, näemmehän kuolemaa joka päivä sitä televisioista ja lehdistä jopa ahdistukseen asti? Siksi, että niin moni on vieraantunut kuoleman todellisuudesta. Ihmiset kuolevat hoitolaitoksissa ilman läheisiään, kuoleman jälkeen vainajia säilytetään sairaalan ruumishuoneissa siunaustilaisuuteen asti, hautaustoimistot hoitavat omaisten puolesta kaikki käytännön järjestelyt. Sanomalehdissä ei kutsuta siunaustilaisuuteen vaan todetaan että siunaus on toimitettu läheisten läsnäollessa. Lapset saatetaan jättää kotiin, jotta he eivät pelästyisi kuollutta. Ruumisarkku halutaan pitää suljettuna, koska joku omaisista saattaa kauhistua vainajan näkemistä. Äärimmilleen vietynä vainaja toimitetaan suoraan ruumishuoneelta tuhkattavaksi.

Me haluamme sulkea silmämme kuoleman todellisuudelta ja kaiken katoavaisuudelta ja sillä on vakavia vaikutuksia elämän arvostamiseen ja luonnon kiertokulun ymmärtämiseen. Me vieraannumme yhä kauemmas sen todellisuudesta ja sen vuoksi meistä on tullut ikään kuin kuolemattomia, vaikka kuolema ei olekaan kadonnut mihinkään. Sinä sinun ja minun aika tulee, varmasti.

Ehkä on hyvä nyt pysähtyä ja olla aivan hiljaa ja hengittää. Kuunnella hiljaisuutta ja kuunnella hetki, kuinka elämä menee eteenpäin ja silti kaikki on pysähtynyt. Avaruus ja koko maailmankaikkeus ympärillämme jatkaa tietään hiljaisuudessa ja harmoniassa. Me olemme elossa ja hengitämme, sydämemme lyö tasaisesti. Kaikella on tarkoituksensa ja sinun vuorosi on myös kuolla. 

Opeta meitä laskemaan päivämme oikein, että me saisimme viisaan sydämen. (Ps. 90:12)

Kristinuskossa on erityistä sen jatkuva ja elävä suhde ikuisuuteen. Me elämme ajattomassa ja katoavassa maailmassa, jossa monesti elämämme kulkee nautintoja etsien. Vaikka me usein petymme niiden antamaan palkintoon, me jatkamme niiden etsimistä yhä uudelleen. Vaikka tiedämme tämän kaiken katoavaksi ja väliaikaiseksi, silti me turvaamme elämämme sen varaan. Hiljalleen mekin sairastumme, heikkenemme ja kuolemme. Haemme tarkoitusta elämäämme tästä maailmasta ja kun emme sitä löydä jatkamme etsimistä uudelleen, vaikka tiedämme, että kaikki on hyvin väliaikaista.

Me voimme kokea kuoleman joka päiväisessä elämässämme, kun mietimme päivän kiertoa. Tämä näkyy myös päivittäisissä rukouksissamme: Me rukoilemme, ettemme nukkuessamme joutuisi kuoleman osaksi vaan saisimme hänen laupeudestaan jälleen herätä uuteen päivään. Monissa rukouksissa me pyydämme, ettei Jumala antaisi meidän nukkua synnin uneen, hengelliseen kuolemaan. Se merkitsee suruttomuutta ja katumuksen puutetta. Jokainen päivä on Jumalan lahja ja se merkitsee uutta mahdollisuutta katumukselle, anteeksipyytämiselle ja -antamiselle. Elämä on valmistautumista iankaikkiseen elämään.

Kiitetty olet Herra, opeta minulle käskysi. Me olemme saaneet Jumalan pelastavat käskyt, jotta elämämme varjeltuisi tuholta ja kuolemalta. Me saimme uuden päivän, jotta katumuksen kautta voisimme kääntyä kuolemaan johtavalta tieltä kohti elämän lähdettä. Siksi moni maailmassa koettu ikävä asia on iloinen asia hengellisen elämän kannalta: katumus, anteeksipyytäminen, nöyrtyminen ja suru voivat elvyttää särkyneen mielemme, kun niiden kautta teemme paluun Jumalan luokse.

Memento mori! Kuoleman muistamiseen liittyy myös luottamus ja toivo Jumalan hyvyyteen. Vaikka kuoleman voima on musertava elämässämme, me tiedämme, että Kristus on ristinkuolemallaan ja ylösnousemuksellaan valloittanut itselleen kuoleman valtakunnan avaimet. Meille on annettu lukuisia lupauksia siitä, että jos me uskomme Jumalaan, me emme kuole vaan me saamme kuoltuamme iankaikkinen elämän.

Totisesti, totisesti minä sanon teille: joka kuulee minun sanani ja uskoo häneen, joka on minut lähettänyt, sillä on iankaikkinen elämä, eikä hän joudu tuomittavaksi, vaan on siirtynyt kuolemasta elämään. (Joh. 5:24)

Valot sammuvat, liikenne hiljenee ja tietoliikenneyhteydet katkeavat. Saapuu hiljaisuus mutta luonto jatkaa kulkuaan. Minä olen muukalainen maan päällä, älä salaa minulta käskyjäsi. Enää ei ole kiire vaan on vain tämä hetki ja tässä hetkessä on elämämme.

Voikkaan perhesurma

Yesterday upon the stair
I met a man who wasn’t there
He wasn’t there again today
I wish, I wish he’d go away

William Hughes Mearns: "Antigonish" (1899)



Minulla on koti Voikkaalla Mattilassa ja vaali-iltana Facebookissa lähti leviämään tieto, että samassa kaupungin osassa on poliisin piiritystilanne. illalla uutisoitiin perhesurmasta, joka tapahtui lähellä kotiamme. Mies surmasi ex-vaimonsa ja itsensä heidän entisen kotinsa pihalla. Tiedän tuon perheen mutta en tunne heitä. He asuivat kotitieni varrella ja nyt olen nähnyt joka päivä kuinka elämä on pysähtynyt tuon talon pihalla. Tapahtuma on ahdistava ja tuo mieleen myös muut itsemurhat, joista olen elämäni aikana kuullut lapsesta pitäen.

Nyt vietämme pääsiäisen juhla-aikaa ja tämä perheväkivaltatapaus on todella pysäyttävä ja masentava. Omasta näkökulmasta voin miettiä asioita mutta entä tämän perheen eloon jääneet ja heidän valtava surunsa. Mitä sanoisin pappina saattoväelle, jos toimittaisiin heidän siunaamisensa. Rukouksia lukiessa ja saarnatessa mieleen varmasti tulisi myös se miksi hän surmasi myös ex-vaimonsa ja mitä heidän lapsilleen voisi sanoa?

Mitä siis Kristus on voittanut omalla kuolemallaan? Monesti me operoimme kirkossa kovin abstraktilla ja metafyysisellä tasolla vailla konkreettista kosketuspintaa tähän maailmaan. Siksi meidät usein palautetaan tähän maailmaan kauniista pilvilinnoistamme mutta luulen että se kuitenkin on siunaukseksi. Taaborin vuorella on monesti ihana nauttia Herran kirkkaudesta mutta maailma odottaa. Tällä kertaa minusta kuitenkin tuntui, että herätys oli kova ja olo on välillä aika neuvoton.

Pääsiäisen tapahtumat tarkoittavat sitä, että Kuolema ei merkitse elämämme päätöstä vaan se merkitsee siirtymistä tästä elämästä iankaikkiseen elämään. Kristuksen ylösnousemus merkitsee tämän väliaikaisen elämän tarkoituksen muuttumista ja uuden päämäärän saamista maalliseen vaellukseemme. Siksi kaste liittyy olennaisesti pääsiäiseen.

Kaste pelastaa meidät, mutta kaste ei pelasta meitä. Se merkitsee kristillisen elämän alkua ja taivaallisten lupauksiin saamista. Kaste on lähtökohta ja siitä vasta alkaa työmme. Kasteen saatuamme ja sen sisäistettyämme meistä tulee muukalaisia maan päällä. Me olemme tässä maailmassa mutta emme tästä maailmasta. Siksi meidän tehtävämme on oppia tuntemaan Jumalan käskyt löytääksemme takaisin kotiimme. Kannattaa tutustua psalmiin 119.

Ellemme etsi ja tutki Jumalan käskyjä me kuljemme pimeässä. Tässä pimeydessä me saatamme tehdä peräjälkeen monta väärää ratkaisua. Emme anna Jumalan tai lähimmäistemme äänelle sijaa valinnoissamme, emme pysähdy ja menemme kierteen mukana kohti pimeyttä. Pimeys ja välinpitämättömyys seuraavat valinnoissamme koko ajan toisiaan ja pahan valta sen kuin kasvaa. Ellei meillä ole tuossa pahan pyörteessä mitään oksaa, johon tarttua kiinni, voi päämäärämme olla kuolema. Ehkä näin kävi myös Juudakselle hänen päätyessään itsemurhaan.

Paholainen on todellinen henki, joka ohjaa meidät vääriin valintoihin, epätoivoon ja sulkee tiemme pelastukseen monin eri tavoin. Sen toiminta ei ole sattumaa vaan se elää valinnoissamme ja vapaassa tahdossamme.

Miksi hengellisen elämän alkaessa me törmäämme todella selvästi pahan hengen työhön juuri silloin, kun käännymme Jumalan puoleen? On selvää, että joka hetki kun me yritämme lähestyä Jumalaa, paha henki tekee kaikkensa estääkseen sen. Ne, jotka jäävät tuhlaajapojan sikolättiin, saavat olla rauhassa. Etenkin rukoillessa voi monesti tuntea, kuinka ajatukset harhailevat, mieleen nousee kummia asioita ja vastustaja selvästi yrittää häiritä.

Entä tuo runo tämän kirjoituksen alussa? Luulen, että se kuvaa hyvin yksinkertaisesti kuoleman ja pahan hengen läsnäoloa sielussamme. Se on olemassa mutta sen olemassaolo riippuu Jumalasta. Kuten isät sanovat, se on parasiitti: kun isäntä kuolee, myös sekin kuolee. Tuo runon mies on aina läsnä sielumme maisemassa ja vaikka se poistuisikin, tiedämme, että se on siellä. Toivon, että se menisi pois, mutta tiedän, että jonain päivänä, se palaa luokseni.

Me tarvitsemme paljon kärsivällisyyttä kärsimysten keskellä. Meidän on etsittävä sen keskellä Jumalan tahtoa, koska muuten me emme ymmärrä kärsimyksen tarkoitusta. Kaikella on aikansa ja moni asia saa merkityksen vasta kärsimyksen ja odottamiseen kautta. Pieni ja mitätönkin asia voi tuntua suurelta kun me olemme odottaneet ja valmistautuneet. Kärsimyksestä seuraa aina lupaus, joka johtaa täyttymykseen, iloon ja vapauteen.

Luulen, että olemme lähes menettäneet kärsimisen taidon samalla tavalla kuin myös sen että osaisimme odottaa. Nykyaikana me olemme tottuneet siihen, että arkiset päänsäryt katoavat lääkkeillä, tarpeemme saavat tyydytyksen heti ja asioiden odottaminen merkitsee vikaa prosessissa. Oman tahtomme merkitys on kasvanut aivan uudenlaisiin mittoihin. Samalla on vähentynyt välittäminen ja huolenpito lähimmäisistämme.

Emme saa hylätä toivoamme ja luottamustamme siihen johdatukseen, jolla Jumala vie meitä kohti pelastusta. Mutta suuri merkitys on myös omalla suhteellamme lähimmäiseen. Jäikö tässä perhesurmassa tarpeeksi tilaa ja aikaa anteeksipyynnölle ja anteeksiannolle? Meidän pitää antaa toiselle kunniallinen tie perääntyä ja antaa mahdollisuus säilyttää kasvonsa.

Meidän pitää käydä läpi se kärsimys, joka meille annetaan. Monesti kärsimys ohjaa meidät toisen ihmisen luo, se ohjaa meidät avun luokse. Kärsimyksellä on aina merkitys vaikka emme sitä kriisin aikana aina huomaakaan. Silloin me tarvitsemme toista ihmistä. Meidät, jotka emme elä keskellä kriisiä, on kutsuttu työhön: me voimme olla kanssakulkijoita vaikeuksissa olevien rinnalla.

Nyt juhlimme pahan kierteen katkaisijan juhlaa. Juhlimme kuoleman kukistajan voittoa. Ei Hän ole vain kuoleman voittaja vaan kaiken pahuuden kukistaja, epätoivon karkottaja ja toivottomuuden tuhoaja. Sinulle tarjotaan elämää, yltäkylläistä elämää, ota se vastaan!

Kristus nousi kuolleista!

Elämään johtava tie

Läheinen seurakuntalainen on kuolemassa. Hän on taistellut elämästään useamman päivän ajan ja esirukouksia hänen puolestaan on kannettu paljon. Toinen seurakuntamme jäsen kuoli eilen aamulla. Näinä päivinä olen kokenut hetkiä, jolloin elämä ja kuolema taas kerran tuntuvat hyvin todellisilta. Kuoleman voima on valtavan suuri mutta vielä suurempi on elämä. Ja ennen kaikkea, elämä Kristuksessa.

Tuntuuko turhalta sanoa, että tänä sunnuntaina vietämme Johannes Siinalaisen sunnuntaita? Se tuntuisi turhalta, ellemme muistaisi, että hän taisteli nimenomaan elämän puolesta, syntiä ja kuolemaa vastaan. Hän jätti taakseen kaupungin ja lähti erämaahan löytääkseen elämän Kristuksessa. Hän oli 600-luvulla elänyt erämaaisä, joka kirjoitti meille tähän päivään säilyneen teoksen Portaat.

Johannes teki elämänsä otolliseksi uhriksi jättämällä kaiken taakseen mennen erämaahan kilvoittelemaan. Hän ymmärsi jo varhain, että me olemme maan tomua eikä meitä hyödytä jos omistamme aikamme vain tämän katoavan maailman hyväksi. Emme useinkaan voi tehdä samaa ratkaisua kuin Johannes mutta toimettomaksi meidän ei kannata jäädä. Johanneksen kokemuksia kannattaa kuunnella hyvin tarkalla korvalla ja ottaa vaarin hänen asenteestaan.

Johanneksen elämä oli taistelua sielun kuolettavia himoja vastaan. Paholaisella on monia juonia estää meidän kilvoituksemme. Yksi niistä on hyvin tuttu: Muutetaan kerralla koko elämä hyväksi. Sitten kun me emme tässä onnistu annamme periksi. Sama kuin yrittäisimme syödä koko kakun yhdellä kertaa. Me harvoin, jos koskaan, voimme tehdä täydellistä elämänmuutosta, koska me olemme monella tapaa sidottuja menneeseen ja tämä menneisyys vaikuttaa tähän hetkeen ja tulevaisuuteen.

Antakaamme itsemme ja koko elämämme Jumalan haltuun! Tämä on tuttu lause meille ektenioista ja kehottaa aika suureen elämän muutokseen. Tätä kristinusko kuitenkin on, se ottaa kaiken ja antaa kaiken. Se ei ole mitään puoleksi tai osittain vaan asteittaista elämämme omistamista Jumalalle. Äkkiseltään voi kuulostaa siltä, että meidän pitäisi koko ajan olla "palvomassa" Jumalaa, kuten eräs nuori kriparilla sanoi, mutta kyse on jostakin syvemmästä, joka liittyy asenteisiimme ja valintoihimme.

Harva meistä voi seurata Johanneksen esimerkkiä ja jättää maailman taakseen. Mutta jokaisen meidän on tiedostettava se, että me olemme saaneet kutsun taivaalliseen juhlaan ja me olemme tässä maailmassa vain väliaikaisesti. Oman väliaikaisuutemme ymmärtäminen avaa tien elämään ja saa meidät valitsemaan katoavan sijaan jotain sellaista joka johtaa meidät valoon, elämään ja todelliseen ihmisyyteen.

Pyhyys on läsnä tässä hetkessä ja tässä paikassa. Meille on koko ajan annettu mahdollisuus luoda omaa pyhityksen tietä ja opetella niitä hyveitä joita Johannes Siinailainen löysi: hiljaisuutta, kärsivällisyyttä, nöyryyttä ja rakkautta. Jokainen meistä kulkee omaa kilvoituksen tietä ja käyttää niitä talentteja joita Herra meille antoi. 

Uskon, että tulen kokonaiseksi ja todelliseksi ihmiseksi vasta Jumalan yhteydessä. Elämä on sen vuoksi jatkuvaa Jumalan tahdon etsimistä ja siinä elämistä. Tämä kehitys kohti pyhitystä on hidasta kulkua kohti elämääantavaa valoa ja tietämistä. Siksi kaikkien muutosten pitää syntyä hiljalleen mutta päämäärätietoisesti. Pala palalta kohti parempaa. Periksi ei saa antaa vaikka lankeemuksia tuleekin.

Kyse on siitä, että vähitellen alamme rakentamaan sijaa armolle meidän elämässämme. Rukoilemme säännöllisesti. Joka päivä pyrimme tekemään hyviä tekoja lähimmäisillemme. Osallistumme yhteiseen rukoukseen kirkossa. Luemme hengellistä kirjallisuutta edes yhden sivun päivässä. Siten me opimme yhä enemmän muistamaan Jumalaa päivän kuluessa ja viikkojen vieriessä. Tästä hiljalleen kasvaa hyvä tapa, joka tuo siunauksen elämäämme. Alamme kaivata pyhyyttä elämäämme ja koemme, että luopuminen merkitsee suurta pettymystä.

Tässä elämän pyhimyksenä on myös tärkeää miettiä, kuinka voisimme täyttää Jumalan tahdon meidän elämässämme. Miksi Jumalan eikä minun tahtoni? On kuvaavaa, että meidän rukouksissamme pyydetään anteeksi tekoja, jotka teemme tahtoen ja tahtomattamme. Monesti ajatellaan, että synti on tietoinen, moraalinen teko, joka rikkoo normeja vastaan. Mutta synti on myös jotain muuta, se on ilmaus omasta keskeneräisyydestämme. Me hapuilemme kuin heikkonäköiset ja inhimillisyydestä me helposti valitsemme elämän sijaan kuoleman ja rakkauden sijaan välinpitämättömyyden. Me teemme vääriä tekoja vaikkemme niin tahtoisi, koska synnin vaikutukset ovat syvällä meissä.

Meidän tahtomme on langennut emmekä kykene oman tahtomme kautta tekemään valintoja, jotka koituisivat pelastukseksemme. Siksi Maksimos Tunnustaja 600-luvulla korosti Kristuksen kahden luonnon lisäksi hänen kahta tahtoaan. Kun Kristus tuli ihmiseksi, hänellä oli sekä jumalallinen että inhimillinen tahto. Inhimillinen tahto, jonka perusteella me tekojamme teemme, ajaa ihmistä helposti kohti syntiä. Mutta Kristuksessa meidän tahtomme tuli pyhitetyksi ja siksi meidän on etsittävä Häntä ja Hänen tahtoaan kaikin tavoin.

Me emme aina tiedä mikä on oikein ja väärin, mikä hyvää ja pahaa. Voimme vasta myöhemmin elämässämme huomata miten omituisia ratkaisuja olemmekaan tehneet. Monella on tekoja nuoruudessa, jotka jättäisimme tekemättä, jos olisi mahdollista. Ratkaisu tähän ei ole se, että alamme opiskella etiikkaa vaan vastaus löytyy kilvoituksesta. Kirkon rukousten kautta me opimme näkemään itsemme tässä maailmassa ja kokemaan Jumalan ohjauksen elämässämme. Kirkon jumalanpalveluksissa voimme oppia tuntemaan pyhiä käskyjä, jotka ilmaisevat Jumalan tahdon. Kuuntelemme ja aistimme millaista se elämä on ollut, jota pyhät ihmiset ovat eläneet kautta vuosisatojen ja pohtia kuinka minä omassa elämässäni voisin kulkea tuota tietä pelastukseen.

Johannes koki elämässään vahvasti sen, kuinka me kilvoituksen tiellä valitsemme kuoleman sijaan elämän. Paaston pitäisi aina pysäyttää meidät tässä elämässä ja tehdä valintoja yhä uudelleen siten että se johtaisi pysyvään elämän muutokseen. Se on kulkua kohti ylösnousemusta, taivaalliseen rikkauksien ja aarteiden pitämistä edessämme.

Kuusen alle vai taivaaseen, vastaus kommenttiin

Sain tänään kommentin koskien edellistä blogikirjoitustani:

Hei!
Olen hieman hämmentävässä tilanteessa, sillä uskon vahvistuessa ja muuttaessa sisintäni moni (liiankin moni) asia ympärillä alkaa näyttää aivan turhalta ja tarkoituksettomalta. Monessakaan asiassa, joita maailma pyörittää, ei ole enää mitään tolkkua ja maalaisjärki on katoamassa täysin. Kaikessa myös pitää kehittyä ja olla vain tuloksellinen. Koko ajan vaaditaan oman selustan turvaamista. Minulla on perustyöni, mistä minun tulisi olla äärimmäisen kiitollinen, mutta siinäkin tuntuu, että kaikki muu on oleellisempaa kuin itse työ, mihin olen saanut koulutuksen. Se uuvuttaa. Sitten on liikaa vuosien varrella kertyneitä muita velvoitteita, joista irrottautuminen ei tunnu aivan helpolta. Ne ovat kuitenkin menettäneet merkityksensä. Olenkin jo tehnyt valintoja, mutta tuntuu, että muutosten pitäisi olla radikaalimpia, mutta jotenkin voima ja rohkeus niiden tekemiseen on kateissa. Sydämessäni on palava halu olla avuksi ja palvella Jumalaa ja toisia, mutta tuntuu, että monet vaatimukset lamaannuttavat, enkä saa oikein mistään otetta. Elämä täytyy kyllä elää, mutta halu keskittyä oleelliseen eli Jumalan Sanaan ja tahdon toteutumiseen on valtava. Haluan hidastaa, mutta miksi se on niin vaikeaa. Ehkä vaadin uskossanikin itseltäni liikaa. Muutoksille tulisi toki antaa aikaa ja tehdä niitä vähitellen, pieninä paloina. Niin monen asian näkeminen turhana on hieman pelottavaakin, sillä elämään kuuluu kuitenkin asioita, jotka vain kuuluu hoitaa. Olisi muka kuulla ajatuksiasi ja saada näkökulmia tänne kaiken maallisen turhuuden keskelle.


On siunaus, että elämämme välillä kriisiytyy ja joudumme miettimään elämme kaikkein tärkeimpiä asioita ajatuksella. Kiitos, tämän kokemuksen jakamisesta, toivottavasti se herättää meitä muitakin pohtimaan elämämme olennaisia kysymyksiä!

Tänä päivänä meitä ajetaan yhä vahvemmin riittämättömyyden tunteisiin. Me olemme hyvin hämmentävässä tilanteessa nykyaikana, kun joka asiassa vaaditaan yhä suurempaa omistautumista työelämälle ja tiukempaa taloudellista tehokkuutta. Kaikkea mitataan rahassa ja kyllähän tämä evankeliumi on myös loistava kuva tästä nykyajan ahneudesta!

Samalla myös tasa-arvoisuus on muuttumassa ja yhteiskunnalliset arvot kovenemassa. Köyhien määrä lisääntyy vähitellen eikä yhteiskunta huolehdi heikoimmista samalla tavalla kuin ennen. Toki kaikilla on vastuu omasta elämästä mutta valitettavasti kaikilla ei ole mahdollisuutta kantaa tätä vastuuta samalla tavalla kuin vahvemmilla. Ja kun voimat loppuvat, me näemme näitä perhetragedioita. Aivan huomaamatta yhä suurempi vastuu heikommista on siirtymässä yhteiskunnalta tavallisille ihmisille. Perussuomalaisten ehdotus kehitysavun puolittamisesta ja sen muuttamisesta vapaaehtoiseksi auttamiseksi oli pelottava esimerkki tästä.

Paaston ydin sanoma on muutos. On hyvä arvioida säännöllisesti omaa elämää ja miettiä kuinka hyvin me toteutamme lähimmäisyyttä ja kuinka me omistamme elämäämme Jumalalle. Meillä ei ole kuin tämä yksi elämä, jonka aikana meidän on valmistauduttava iankaikkiseen elämään eikä päivien määrääkään ole meille kerrottu.

Ehkä me pelkäämme liikaa muutosta ja luotamme liian vähän Jumalaan. Jeesus tunsi tämän ja siksi hän vertasi uskoamme sinapin siemeneen ja kertoi vuorten siirtämisestä.

Moni pyhittäjäisä ja -äiti teki aikanaan aikamoisen muutoksen jättäessään kaiken taakseen seuratessaan Kristusta. Jokainen meistä on kutsuttu seuraamaan häntä - tämä on pelottava kutsu, johon vain harva tarttuu. Mutta samalla se on myös pelastava kutsu, koska muuten me vain jäisimme siihen pimeään laaksoon, josta profeetta Jesaja puhuu. Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus. (Jes 9:1)

Jokaisella on oma kutsumuksensa samalla tavalla kun Jeesuksellakin oli erilaisia opetuslapsia. Toinen meistä on Martta ja toinen Maria, toinen palvelee ja toinen syventyy opetukseen. Rukouksen kautta meidän pitää etsiä tätä omaa kutsumustamme ja olla myös kärsivällisiä siinä muutoksessa, johon meitä kutsutaan.

Ei ole helppoa löytää tasapainoa vanhan ja uuden elämän välille. Toisaalta vanha ihminen meissä vastustaa kaikkea mikä voisi uudistaa ja virkistää hengellistä elämäämme. Tottumus, helppous ja turvallisuus monesti jarruttavat jopa aivan välttämätöntä muutosta, jota elämämme kaipaisi. Mutta monesti se, ettemme tee mitään on huonoin vaihtoehto.

Meidän on huomioitava se ympäristö, jossa elämämme: perheemme, sukumme ja ystävämme. Siksi tuo kehotus ottaa risti ja jättää kaikki taakseen, sisältää myös meille maailmaan jääville kehotuksen arvottaa elämämme uudelleen.

Mikään ei saa olla meille tärkeämpää kuin Kristuksen seuraaminen, vaikka me jäisimme elämään tähän yhteiskuntaan palvelemaan toisia ihmisiä. Valitsemalla Kristuksen, me valitsemme rakkauden ja myötätunnon. Valitsemme uhrautumisen ja palvelemisen.

Muutokset elämässä kannattaa tehdä vähitellen. Tavallisen ihmisen elämässä kuukausi on hyvä aika totuttaa itseään uuteen eikä uusia asioita kannata ottaa elämään kuin yksi kerrallaan. Meillä vuoden vaihde on lupausten tekemisen aikaa, joten kannattaa tämäkin käyttää hyvään. Miten kulunut vuosien sujunut ja mitä voisimme uudesta saada aikaan.

Paasto on oivallista aikaa pohtia elämämme suuntaa ja tehdä siihen muutoksia. Tähän elämään on niin helppo nukahtaa ja antaa kaiken vain mennä ohitse. On aika hiljentyä ja miettiä todella tarkkaan, mikä on olennaista tässä elämässä. Rukouksen kautta me voimme tuoda Jumalan läsnäolon elämäämme.

Jumalansynnyttäjän elämästä saamme hyvän esimerkin tähän pohdintaan. Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä. (Luuk. 2:19)

Rautavaaran tragedian jälkeen

Rautavaaralla tapahtunut perhetragedia on herättänyt poikkeuksellisen paljon huomiota mediassa. Asiasta kirjoitetaan paljon ja toimittajat pohtivat paljon miksi taas tällainen perhesurma tapahtui. Erityinen piirre tässä tragediassa on ollut äidin itsemurha, joka aiheutti samalla kolmen pienen lapsen väkivaltaisen kuoleman ja käsittämättömän menetyksen perheen isälle.

Äitiys ja perhe ovat meille pyhiä asioita, jotka edistävät uuden elämän syntymää ja sen varjelemista. Lapset edustavat meille toivoa, viattomuutta ja tulevaisuutta. Pahuutta ja julmuutta tässä Rautavaaran tapahtumassa kuvaa mustasukkaisuus, kolmoismurha ja itsemurha. Kuka edes haluaisi mielessään kuvitella miten pahuus kietoo nämä asiat toisiinsa ja tuhoaa verisesti kaiken. Meidän ihmisten kautta.

Mikään ei tuo tätä äitiä ja näitä lapsia takaisin. Pimeä lokakuu verhoaa tämän murhenäytelmän ja suru täyttää koko kansan mielen.

Lapset maksavat maassamme aivan liian kovaa hintaa aikuisten pahasta olosta. Milloin me törmäämme perheväkivaltaan, milloin alkoholin synnyttämään kaaokseen, riitaisiin avioeroihin, kalvavaan koulukiusaamiseen, milloin satunnaisten vastaantulijoiden aggressioihin vaikkapa suojatietä ylittäessään.

Rakkautemme lapsiin on väljähtynyt. Kuinka usein asetamme lasten onnellisuuden ja hyvinvoinnin etusijalle ja etsimme keinoa, kuinka saamme heidän elämänsä kukoistamaan? Loppujen lopuksi meidän aikuisten ainoa tehtävä on suojella sitä elämää, jonka Jumala on lapsillemme antanut.

Kuinka me voisimme paremmin suojella heitä? Miten voisimme mahdollistaa valintatilanteita, joissa vanhemmat valitsevat aina kuoleman sijaan elämän? Luoda tilanteita, jossa Rautavaaran kaltaisen laajennetun itsemurhan mahdollisuus on täysin poissuljettu ratkaisu, jota kukaan ei edes harkitsisi. Lastensurmasta tulisi niin iso tabu, ettemme koskaan edes ajattelisi sitä. Kaikki nämä elämää suojelevat arvot ovat kristinuskon ydin ja siksi tätä asiaa kannattaa miettiä hyvin vakavasti.

Yhdenkään ihmisen elämä ei muutu hetkessä mustaksi vaihtoehdottomuuden tilaksi vaan asteittain me teemme valintoja, jotka sulkevat pois Jumalan rakkauden elämästämme. Kirkko voi vaikuttaa näiden valintojen tekemiseen ja meillä jokaisella on paljon työtä Kristuksen seuraajina.


Sisäisen muutoksen mahdollisuus
 
Tämä tragedia näyttää, miten yksin perheet saattavat jäädä, omasta tahdostaan tai tahtomattaan. Nyt tuo yksinäisyys on vielä yksinäisempää eloonjääneen isän elämässä. Hän jäi yksin niin aviomiehenä kuin isänä. On lähes mahdotonta kuvitella, miltä hänestä tuntuu tuon kauhean kolarin jälkeen. En ymmärrä, vaikka olen itsekin isä, samanikäinen, ja minulla on myös samanikäinen poika. Aikuisen tyttäreni kautta näen, mitä kaikkea näiltä lapsilta jäi kokematta tuon kolarin jälkeen: syntymäpäivät sukulaisineen, joulupukin odottaminen haudoilla käynnin jälkeen, ensimmäinen koulupäivä, lukemaan oppiminen, mopokortti, seurustelut, ylioppilasjuhlat, valmistuminen ammattiin ja perheen perustaminen.

Kunpa tämä tragedia herättäisi meissä sellaista itsetutkiskelua, joka syventäisi käsitystämme elämästä. Nuo tapahtumat olivat järkyttävä tragedia tälle perheelle, heidän suvulleen ja ystävilleen. Se oli vakava varoitus kaikille meille, jotka jäimme eloon ja näimme tämän tapahtuman. Mitä me teemme jatkossa paremmin, jotta tämä väkivalta lapsia kohtaan edes vähenee? Mistä luomme varaventtiilin hädässä oleville, etteivät he koskaan päätyisi tällaiseen tekoon?

Olisiko omalla seurakunnallamme mietinnän paikka omien jäsentensä auttamiseksi? Vai oliko tämä tapahtuma, jolle kukaan ei yksinkertaisesti voinut mitään? Varmasti sitäkin. Emme pysty eliminoimaan kaikkea pahuutta maailmasta mutta uskon, että voimme purkaa rakenteita, jotka mahdollistavat tämänlaisen kriisin syntymisen ja kehittymisen. Meidän on sen vuoksi oltava aktiivisia toimijoita, me emme voi vain odottaa hädässä olevien ihmisten yhteydenottoa.

Samaan aikaan on muistettava myös se, miten paljon tällä hetkellä papit tekevät sielunhoitotyötä ja ennaltaehkäisevät asioiden eskaloitumista. Lohduttavat sanat, kuunteleminen, parantavat nuhteet, ohjaaminen oikealle tielle, mahdollisuus häpeän läpikäymiseen, katumuksen vastaanottaminen, parannuksen saarnaaminen ja evankeliumin ilosanoman jakaminen. Tämän ei tarvitse olla pelkästään pappien työtä vaan seurakuntalaisetkin voivat näiden positiivisten asioiden kautta auttaa tällä kilvoituksen tiellä.

Me tarvitsemme perheissä ja suvuissa yhä enemmän yhteisöllisyyttä. Ydinperheen ihanne ja malli on vaarallinen malli kriisitilanteissa. Me emme selviä kaikista ongelmista omin voimin eikä ole tarkoituskaan. Monet ongelmat ovat luonteeltaan sellaisia, joiden tarkoituksena on nimenomaan tuoda ihmiset yhteen ja pohtia yhdessä parempaa huomista. Yhteiskuntamme ihanne ei jatkossa enää voi olla itsenäinen aikuinen, jonka pitää pärjätä yksin. Meidät on tehty aktiivisiksi toimijoiksi sosiaalisiin vuorovaikutustilanteisiin ja ihmissuhteistamme syntyy meidän ihmisyytemme ja persoonallisuutemme.

Jos meidän on vaikea itse puuttua toistemme elämään, miksemme pyytäisi jotain toista puuttumaan puolestamme? Seurakunnan pappia tai sellaista seurakuntalaista, johon luotamme ja tiedämme omaavan auttamisen taidon. Pelkkä huolestuminen on riittävä syy. Olisimme tehneet edes jotakin ja se olisi saattanut pelastaa tämänkin perheen. Itse toivoisin, että minulle annettaisiin pappina useammin mahdollisuus tähän auttamiseen.

Meidän on pysähdyttävä yhä useammin elämän edessä ja löydettävä hiljentymisen ja rukouksen kautta katumus. Katumus, jonka seurauksena me löydämme taas itsestämme ne valtavat hyvyyden lahjat, jotka Jumala on meille tähän elämään antanut.


Vain aidosti vapaa voi rakastaa ja jumaloitua
Olisiko Jumala voinut estää tämän tragedian tapahtumisen? Totta kai, onhan Jumalalle kaikki mahdollista. Tällaiseksi maailmaamme ei kuitenkaan luotu. Meille on annettu vastuuta ja vapautta monella tapaa ja ne tekevät meistä erityisiä Jumalan silmissä.

Me olemme oppineet kuinka Jumala sallii pahan toimia tässä maailmassa, ja nyt me olemme kuin vanhurskas Job, joka sai kuulla lastensa kuolemasta ja sen ohella kaiken muun. Meidän viisautemme ja järkemme loppuu tällaisten tapahtumien kohdalla hyvin lyhyeen emmekä pääse koskaan perille siitä, miksi Jumala salli tämän tapahtuvan. Tuskin ymmärtäisimmekään kokonaisuutta vaikka asia meille selitettäisiinkin juurta jaksaen. Siksi tuo vanhurskas Job on meille kuva siitä, kuinka kristitty nöyrtyy kuuliaisuudessaan Jumalan edessä.

Jumala tiesi luodessaan mihin kaikkeen ihminen voisi vapauttaan käyttää. Vaikka hän tiesi millaisiin kauheuksiin ihminen kykenee, hän silti päätti luoda ihmisen. Ihminen luotiin hyväksi ja vapaaksi, Jumala loi hänet omaksi kuvakseen rakastamaan, tekemään hyvää. Synti saa ihmisen mielen sumenemaan. Ja niin tuo äiti päätti viedä lapset mukanaan bussin alle päättäen heidän elämän. Toivottomuus päätyi väkivaltaiseen kuolemaan ja hiljaisuuteen. Silti Jumala loi ihmisen. Tietäen, että ihminen tekee tämänkin teon Rautavaaralla lokakuun pimeänä iltana.

Jumala loi, vaikka tiesi mahdollisuudesta, että ihminen käyttäisi vapauttaan väärin. Sillä ilman vapautta ihminen ei olisi ollut mitään. Ainoastaan täydellinen vapaus voi olla todellista vapautta. Ilman sitä ihminen ei kykenisi kasvamaan jumalaksi, tulla oman Luojansa kaltaiseksi.

Jumala on meidän kanssamme ja kokoaa lapsemme hellään huomaansa. Ja hän on se, joka näyttää meille jumalallisen rakkauden syvyyden. Hänet on ristiinnaulittu rakkaudesta ihmiseen. Hän näyttää mitä on Isän rakkaus, joka antaa ainokaisen Poikansa meidän pelastuksemme puolesta. Tässäkin tragediassa Jumala on tullut hiljaa meidän sydämemme ovelle.

Vieraana tässä maailmassa

Torstaina vietetään apostoli ja evankelista Johannes Teologin muistopäivää. Pääsiäisyönä aloitettiin Johanneksen evankeliumin lukeminen ja helluntaihin mennessä se on luettu kokonaan. Johanneksen välittämä ilosanoma on äärettömän syvällinen ja hän erityisesti korostaa Jumalan rakkautta ihmistä kohtaan.

Katsokaa, kuinka suurta rakkautta Isä on meille osoittanut: me olemme saaneet Jumalan lapsen nimen, ja hänen lapsiaan me myös olemme. Tästä syystä maailma ei meitä tunne, eihän se tunne häntäkään. (1. Joh. 3:1)

Olen monesti kirjoituksissani puhunut kahdesta maailmasta, pahan vallassa olevasta maailmasta ja  iankaikkisesti maailmasta. Pyhän apostoli Johanneksen teologia on pitkälti valon ja pimeyden teologiaa, jossa paha käy jatkuvaa ja väsymätöntä taistelua ihmistä vastaan. Langennut maailma on vieraantunut Jumalasta ja paha henki pyrkii estämään elämämme Jumalan yhteydessä. Siksi me joudumme tekemään jatkuvaa valintaa näiden kahden maailman välillä aina viimeiseen päivään asti.

Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan on Johanneksen teologiassa aivan ainutlaatuista. Se sisältää äärimmäisen uhrin ihmiskunnan puolesta: antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. (Joh. 3:16) Tuon uhrin kautta meidät kasteessa sidotaan hänen pelastuksensa piiriin, meistä tulee hänen lapsiaan. Samalla me erkanemme tämän maailman elämästä ja ero näiden kahden maailman välillä kasvaa. Pikku hiljaa meistä tulee muukalaisia tässä maailmassa.

Älkää rakastako maailmaa, älkää sitä, mikä maailmassa on. Jos joku rakastaa maailmaa, Isän rakkaudella ei ole hänessä sijaa. Sillä mitä kaikkea maailmassa onkin, ruumiin halut, silmien pyyteet ja mahtaileva elämä, se kaikki on maailmasta, ei Isästä. (1. Joh 2:15-16)

Jumala on kaikkea muuta kuin tämän maailman kunnia ja päämäärä. Hän on kärsivä palvelija, hän on Kunnian kuningas, joka on naulittu ristille. Meidät on kutsuttu kuolemaan tälle maailmalle ja syntymään iankaikkiseen elämään. Kasteen sakramentissa tämä ajatus on selkeä: kasteveden kautta me vanha elämämme hukkuu ja nousemme kuolleista yhdessä Kristuksen kanssa uuteen elämään. Tämän todisteena kaulaamme ripustetaan risti ja meidät puetaan valkoiseen kastepukuun.


Langenneen maailman siemen on paratiisissa

Langennut maailma on samaan aikaan Jumalan luoma kaunis kokonaisuus. Isä loi sen Sanallaan, Kristuksen kautta Pyhässä Hengessä. Kaikki siinä oleva on luotu hyväksi ja se ilmentää Jumalan rakkautta luotuaan kohtaan. Ihminen asetettiin viljelemään ja varjelemaan tätä luomakuntaa ja tämä oli ihmisen ensimmäinen papillinen työ (1. Moos. 2:15). Meidän tehtävämme on pyhittää luomakunta ja palauttaa se alkuperäiseen kauneuteensa.

Ihmisen lankeemus oli tälle maailmalle katastrofi. Ihminen, joka oli asetettu huolehtimaan tästä paratiisista, lankesi epäuskoon, joutui maanpakoon ja niin alkoi ihmisen muukalaisuus tässä maailmassa. Maailma on joutunut synnin valtaan ja niin se kärsii ihmisen lankeemuksesta monin ero tavoin.

Syntiinlankeemuksessa ihminen vieraantui Jumalasta ja seurasi käärmeen houkuttelua. Synnin vaikutus maailmassa on niin vahva, että me pidämme sitä lähes luonnollisena osana elämää. Pikemminkin se on parasiitti, joka elää hyvästä. Ellei hyvää olisi olemassa, ei olisi myöskään syntiä. Ellei syntiä olisi, niin silti hyvä olisi olemassa. Näin oli paratiisissa ennen lankeemusta ja se on luonnollinen osa elämää.

Vaikka ihminen elää tässä synnin todellisuudessa, ei Jumala hylännyt häntä. Hän lähetti Poikansa pelastamaan ihmistä kuolettavasta synnistä ja niin me saimme jälleen mahdollisuuden tulla Jumalan lapsiksi. Me saimme katumuksen ja kyyneleiden lahjan heti paratiisin porttien ulkopuolella. Vaikka synti kasvoi ja eneni tässä maailmassa, kaikki eivät  antaneet periksi. Profeetat tekivät väsymätöntä työtä ja heistä tulikin ikäänkuin muukalaisia ja vieraita tässä maailmassa.


Maailmassa muttei maailmasta

Maailmalle vieras elämä ei ole vieraantunut maailmasta. Vaikka me hylkäämme maailman, meidän suhteemme siihen ei katkea. Lakkaamaton rukous maailman ja koko ihmiskunnan puolesta on olennainen osa kilvoittelijan rukouselämää.  Hän elää maailmassa ja tuntee sielussaan, kuinka tämän maailman pimeys tuottaa surua koko ihmiskunnalle ja siksi hän rukoilee sen puolesta.

Vaikka Kristus veti opetuslapsensa ylös tämän elämän merestä, hän ei vienyt heitä yksinäisyyteen, vaan opetti heitä maailmassa ja jätti heidät tähän maailmaan. Kun Jeesus kutsui heitä, he eivät epäröineet luopua varmasta toimeentulostaan ja seurata Kristusta. Kalastajista tuli ihmisten kalastajia.

300-luvulla syntynyt luostariliike johti monen kilvoittelijan autiomaahan hiljaisuuden ja askeesin pariin. Muukalaisuuden ja maailmalle vieraaksi tulemisen tarkoitus on kääntää syntiinlankeemuksessa syntynyt kapina-asetelma takaisin oikeinpäin. Tavoitteena oli tulla vieraaksi tälle maailmalle ja sen tilalle löytää jälleen Jumalan eläväksitekevät käskyt.

Mutta kyse ei ole autiomaasta vaan luopumisesta. Ei lupauksista vaan rukouksesta. Kyse ei ole meidän itsemme pelastamisesta vaan Kristuksen rakastamisesta. Me emme ole sidottuja aikaan tai paikkaan, sillä kaikki on jo meidän saatavillamme tässä hetkessä. Kun Kristus tapasi samarialaisnaisen kaivolla (Joh. 4), meille paljastettiin suuri murros:

Meidän isämme ovat kumartaneet ja rukoilleet Jumalaa tällä vuorella, kun taas te väitätte, että oikea paikka rukoilla on Jerusalemissa." Jeesus vastasi: "Usko minua, nainen: tulee aika, jolloin ette rukoile Isää tällä vuorella ettekä Jerusalemissa. Tulee aika -- ja se on jo nyt -- jolloin kaikki oikeat rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa. Sellaisia rukoilijoita Isä tahtoo. (Joh. 4:20-21, 23)


Turhuuksien houkutus

Me luonnostamme kaipaamme taivaan valtakuntaa mutta usein me tyydytämme tuon kaipauksen tämän maailman asioilla. Vierauden tunne herättää meissä levottomuutta emmekä usein tunnista sitä ja siksi me etsimme jotakin korviketta sille. Maailman tarjoama viihde tyydyttää nopeasti nälkämme, päihteet rauhoittavat mielemme ja niin hengellinen kaipauksemme saa tyydytyksen maailmallisilla nautinnolla. Kunnes nälkämme palaa ja pian olomme on entistä surullisempi.

Kylväjävertauksessa meille kuvataan havainnollisesti sitä, kuinka meidät hyvätkin aikomukset tukahtuvat synnin keskellä: Kylvö ohdakkeisiin tarkoittaa ihmistä, joka kuulee sanan mutta jossa sana ei tuota satoa, koska tämän maailman huolet ja rikkauden viettelys tukahduttavat sen. Mutta kylvö hyvään maahan kuvaa ihmistä, joka kuulee sanan ja ymmärtää sen. (Matt. 13:22-23)

Mikä näiden kahden kylvömaan ero on? Me kuulemme sanan, kutsun, kaipauksen, mutta me emme tee mitään sen eteen. Vaikka meille kerrottaisiin koko elämän merkitys, meille annettaisiin avaimet voittaa kaikki lankeemuksessa menettämämme takaisin, me emme tee sitä. Me pidämme synnin valtaa Taivasta todellisempana ja me himoitsemme tämän maailman turhuuksia. Näin uskomme heikkenee ja lopulta meillä on vain rippeet jäljellä. Mutta näistä rippeistäkin voidaan rakentaa jotakin suurta Jumalan armon avulla.


Seuraa minua!

Tie tämän maailman väliaikaisuidesta hengelliseen elämään käy itsemme tyhjentämisen ja kieltäymyksen kautta. Me kuoletamme oman tahtomme, jotta Kristus voisi elää meissä. Me kuoletamme oman tahtomme, jotta Jumalan tahto voisi elää ja kasvaa meissä.

Meidän todellisuutemme on tässä maailmassa mutta ratkaisevaa on se, elämmekö tämän maailman mukaista elämää. Sidommeko sielumme, tahtomme ja pyrkimyksemme ajalliseen vai ajattomaan? Kumpikin maailma tulee näyttämään meille hetkiä, jolloin pimeys on niin konkreettista, ettei ulospääsyä ole näkyvillä.

Mutta tuon pimeyden merkitys on erilainen näiden kahden maailman välillä. Maailman pimeys johtaa pimeyteen ja jää sinne mutta jumalallisen pimeyden tarkoitus on herättää meissä nöyryyttä ja uskollisuutta Luojaamme kohtaan. Me voimme kestävyydellä löytää luomattoman valkeuden ja armon.

Siksi jokainen pyhä ihminen on kuin tulenkantaja ja tienraivaaja. Kilvoittelija näkee maailmallisen ilon murheenaan, kun maailma kääntää harhoissaan selkänsä todelliselle elämälle ja suuntaa matkansa kohti kuolemaa. Rukouksen kautta hän elää ja rukoilee tämän maailman elämän puolesta ja se on ihmisen todellista pappeutta.

Olemmeko siis vieraita maailmassa? Me olemme vieraita tälle langenneelle maailmalle. Me emme voi tuntea omaksemme sen arvoja, sitä mihin se uskoo ja mikä sille on tärkeää. Todellinen kristitty on aina matkalla, matkalla tämän elämän läpi eikä hän löydä siitä kotia, uskontoa eikä isänmaata. Me käännämme selkämme sille ja samalla silmämme löytävät todellisen valon, jonka näkemiseen meillä menee aikaa tottua.

Kirkko on meidän kotimme tässä maailmassa, ja rukous on kieli, jota puhumme. Johanneksen evankeliumissa meille kerrotaan mikä on koko olemassaolomme lähde, se on Kristus. Hän ei vain näytä meille vastausta vaan hän on se. Hän on Johanneksen sanojen mukaan tie, totuus, elämä ja ylösnousemus. Hän on meidän leipämme ja elävä vesi, joka ravitsee meidät.

Koko pääsiäisen ilosanoma, ylösnousemuksen riemu, on aito ja todellinen vaihtoehto tämän maailman elämälle. Meidät on herätetty haudoista, kuolema on voitettu ja elämä hallitsee. Nyt meidän on vain päätettävä kumpaa maailmaa me pidämme todellisena ja sitoutua siihen. Emme palkkion tai hyödyn toivossa vaan osoittaaksemme rakkautemme todelliseen kohteen ja luonteen. Kaikki on ympörillämme uudistettu, olemmeko valmiita uudistamaan myös itsemmeja tulemaan muukalaisiksi tälle maailmalle?

Kristus nousi kuolleista!

"Suru on valtava" - Jämijärven lento-onnettomuus

Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi!

Kesken eilen alkaneen ylösnousemusjuhlan, me saimme suuren suru-uutisen Jämijärveltä, jossa kahdeksan ihmistä menehtyi lento-onnettomuudessa. Kyseessä oli lentokoneen teknisestä viasta johtunut onnettomuus, josta vain kolme ihmistä selvisi elossa. Turmassa menehtyneiden perheiden, sukulaisten ja omaisten tuska on valtava kun rakkaan läheisen, kun ystävän, isän, äidin, veljen, sisaren ja lapsen elämä päättyi äkillisesti.

Kun käännymme tämän tragedian keskellä Jumalan puoleen, kuuleeko hän tuskamme? Kyllä hän kuulee, mutta kuulemmeko me hänen vastauksensa tänä kauniina pääsiäispäivänä? Muistammeko mistä pääsiäisessä on kysymys ja muistammeko me olevamme matkalla kohti luvattua maata?

Kysymysten ja hiljaisuuden voima on suurempi surun keskellä kuin valmiiden vastausten. Tämän tragedian myötä meidät pakotetaan nyt miettimään ylösnousemuksen sanomaa entistä vakavammin ja syvemmin. Me eloonjääneet olemme saaneet tämän suru-uutisen käsiteltäväksemme, jotta vihdoin alkaisimme miettimään vakavammin sitä, minkä varaan me elämämme rakennamme ja mihin me siinä pyrimme.

Tämä onnetomuus näyttää meille elämän ääripäät ja pakottaa meidät katsomaan elämän väliaikaista todellisuutta tässä maailmassa. Ihmisiä kuolee koko ajan tälläkin hetkellä mutta harvemmin kiinnitämme siihen erityistä huomiota, ellei se kosketa suorasti omaa kokemuspiiriämme.

Tekeekö tämä onnettomuus tyhjäksi pääsiäisjuhlamme sanoman? Miksi Jumala salli tämän tapahtua juuri pääsiäispäivänä, kun toivotamme toisillemme hyvää juhlaa ja olemme täynnä alkaneen kevään elämän riemua? Miksi meidän jokaisen pitää kuolla, luopua suurimmasta lahjastamme, jonka olemme saaneet? Jos kerran Jumala on kaikkivoimallinen, niin miksi hän sallii kuoleman yhä tuhota kaikki haaveemme, miksi hän sallii kuoleman aiheuttaa meille tuskaa ja erottaa meidät rakkaistamme? Miksi meidät jätettiin tähän katoavaiseen maailmaan  kuolemaan omiin synteihimme?

Me unohdamme elävämme kaukana vieraalla maalla. Unohdettuamme jumalaisen alkuperämme, me olemme menettäneet elämämme tarkoituksen ja päämäärän. Me olemme kiintyneet tähän maailmaan niin paljon, että luulemme sen olevan kaikki mitä meillä on. Ellemme olisi niin kiintyneitä tähän maailmaan, me emme tuntisi niin suurta tuskaa kuoleman ja katoavaisuuden edessä. Toivo iankaikkisesta elämästä, sen hyvyyksistä täyttäisi meidät ilolla ja uskoisimme ja muistaisimme, että on olemassa koti, jossa rakastava isä odottaa meitä.


Metanoia, mielenmuutos

Nuo äskeisen kysymykset johdattavat meidät takaisin paastoaikaan. Paastossa meitä kutsuttiin puhdistamaan sydämemme ja ylentämään sen Herran puoleen. Mutta silti me saatamme olla kuin temppelin fariseus, joka täytti ulkoisesti lainmääräykset ja sydämessämme ei tapahtunut muutosta. Saatamme publikaanin tavoin "epäonnistua" paastossa, mutta samalla kykenemmekin sisäistämään oikean suhteen elämäämme ja kuolemaan. Jos oivallamme sen, että Kristuksen ylösnousemus muutti koko todellisuutemme, me olemme hyötyneet paastosta.

Tämän ymmärtäminen aiheuttaa sisäisen muutoksen meidän sydämessämme ja muuttaa asennettamme sekä kuolemaa että myös tätä elämäämme kohtaan. Me alamme tuon oivalluksen seurauksena näkemään asioita toisin. Vaikka kuoleman valta on todellisuutta edelleen elämässämme, se ei merkitse ihmisen elämässä kaiken loppumista vaan iankaikkisen elämän mahdollisuutta.

Pyhät ihmiset ovat uskomme ikoneita ja tienviittoja. Heidän kaikkien elämäntarinat herättelevät pohtimaan sitä, mikä on elämämme päämäärä, johon me pyrimme. Heidän lähtökohtansa oli katumus ja koko elämän kestävä kotiinpaluu. Entä toivon ja uskon kohde?  Se oli ilosanoma, jonka mukaan Kristus on voittanut kuoleman ristin kautta. Hän on laskeutunut alas kuoleman valtakuntaan ja vetänyt meidät ylös haudoista iankaikkiseen elämään. Kristus nousi kuolleista!

Tämä ilosanoma on elämämme lähde, ilomme lähde, lohdutuksemme tämän lentoturman edessä  ja siitä syntyy vapautemme elää tätä elämää ilman kuoleman pelkoa. Me toki jäämme tuntemaan saumatonta surua suuren menetyksen kohdalla mutta jälleen näkemisen toivo lohduttakoon meitä. Me voimme uudistaa ajatuksiamme tämän turman vuoksi ja kääntää uusi sivu elämämme tarinassa.

Kristus on meidän kanssamme tässä tragediassa. Hän on lohdutuksemme surun keskellä ja Hän antaa merkityksen elämälle ja kuolemalle. Kun omat kykymme loppuvat meille jää rukous. Meille jää vain rukous Herramme edessä. Parhaiten me voimme tukea surevia omaisia kantamalla esirukouksia heidän kanssaan edesmenneiden rakkaiden puolesta.

Saata, Herra, lepoon Jämijärven lento-onnettomuudessa menehtyneiden ihmisten sielut ja anna heille lepo siinä kauniissa ja viheriöivässä paikassa missä ei ole kipua, surua eikä huokauksia vaan on loppumaton elämä!

Kristus nousi kuolleista!

Kristus nousi kuolleista!

Kristus nousi kuolleista! Totisesti nousi!

Taas kerran vuoden kiertomme on saavuttanut täyteyden ja elämme ylösnousemuksen juhlasanomaa kuin ensi kertaa. Takanamme on pitkä paastokilvoitus ja edessämme pitkä juhlakausi. Paasto on opettanut meille kärsivällisyyttä, johdattanut meidät itsemme tuntemiseen ja suonut meille lisää itsetuntemusta  ja Jumalan pelkoa. Vuoden kierto toisensa jälkeen me saamme yhä syvemmin oppia tuntemaan tuntea johdatuksen elämässämme.

Andreas Kreetalaisen katumuskanonissa meidän eteemme tuotiin pyhien ihmisten elämänkohtaloita ja parimioiden kautta kuulimme Vanhan testamentin Jumalaa palvelevista autuaista. Sakkeus kertoi meille palavasta halusta kohdata Kristus. Tuhlaajapoika meni itseensä ja teki kunniakkaan ja pelastavan kotiinpaluun. Publikaanin nöyrä rukous kuultiin, kun hän turvasi Jeesuksen rukoukseen, armahda minua syntistä! Maria Egyptiläinen pakeni syntiä erämaahan ja voitti tämän maailman kiusaajan ja löysi rauhan. Me kiipesimme paaston tietä ylös Jerusalemiin Johannes Siinalaisten opetuksen mukaan ja niin näimme kuinka temppeli hajotettiin ja uusi luotiin kolmantena päivänä.

Ja samalla me kuulimme kuinka opetuslapset ja Jeesuksen seuraajat joutuivat suuren pelon ja huolen valtaan, kun tämän maailman ruhtinas hyökkäsi Hyvää Paimenta vastaan ja hajoitti tämän joukon. Hänet vangittiin ja pahoinpideltiin muodottomaksi, hänet nöyryytettiin ja synti runteli hänet pahuudessaan. Taivaan ja maan Luoja nautittiin ristille kuolemaan, koska me olimme kadottaneet kaiken hyvän ja oikean alkuperäisestä kauneudestamme.

Jokaisen yön jälkeen koittaa aamu ja pimeyden varjot väistyvät. Profeetta Hesekiel kertoi meille kuivuneista luista, jotka herätettiin eloon. Me kuulimme ennustuksia kolmannesta päivästä ja nyt nuo sanat käyvät toteen. Me kuulimme profetian Kristuksen ylösnousemisesta kolmantena päivänä ja nyt me olemme vastaanottaneet tämän Herramme päivän. Kristus nousi kuolleista!

Kristuksen voitto kuolemasta tekee tyhjäksi kaikki elämämme ongelmat ja vaikeudet. Me emme saa asettaa mitään niin tärkeäksi elämässämme, että se estäisi ylösnousemussanomaa. Ei ole sellaista asiaa, mitä Herra  ei olisi voittanut risrinkuolemallaan ja nyt kaikki on tehty uudeksi.

Me, jotka olemme syntiin ja rikoksiin sortuneet, älkäämme välittääkö, sillä me olemme saaneet kaiken anteeksi ja syntiemme velkakirja on revitty. Me, jotka olimme vankeja emmekä enää uskoneet vapauteen, iloitkaamme, koska vaikka ruumiimme olisi vangittu, me olemme saaneet vapauden sielullemme.

Me, jotka olemme sairastuneet ja tunnemme kipua, älkäämme välittäkö, koska sielujen ja ruumiiden parantaja on kukistanut sairauden. Me, jotka olemme kuoleman pelossa, älkäämme pelätkö, sillä kuolema ei enää merkitse loppua vaan siirtymistä taivaan valtakunnan iloitsevaan sotajoukkoon. Me, jotka olemme yksinäisiä, huomatkaamme, että Herra on kanssamme nyt ja ikuisesti. Hän antoi meille yltäkylläisen elämän!

Me, jotka olemme köyhiä ja pelkäämme toimeentulomme puolesta, iloitkaamme, sillä me olemme saaneet suuremman aarteen sielullemme kuin mitä tämä maailma kykenee koskaan antamaan meille. Me saimme ilon, jota meiltä ei voida ottaa pois. Me, jotka olemme rasitettuja ja taistelemme jaksamisemme kanssa, levätkäämme ja iloitkaamme, sillä me olemme saavuttaneet kaikkein tärkeimmän elämässämme, lupauksen pääsystä takaisin paratiisin autuuteen.

Me, jotka olimme hylättyjä, vihattuja, parjattuja, iloitkaamme tänään, koska pahan valta on voitettu - lohdutus on jo tulossa. Me, jotka olemme haavoittuneet tämän maailman taistelussa, iloitkaamme, sillä sielujen ja ruumiiden lääkäri parantaa kaikki haavamme ja luo meihin uuden hengen.

Me, jotka odotamme kuolemaa, iloitkaamme, sillä tänään kuoleman valta on voitettu ja elämä hallitsee. Me, jotka pelkäämme, rohkaiskaa mielemme, koska Kristus on astunut alas syvimpään kuiluun ja tuhonnut kuoleman vallan. Ei mikään voi enää ahdistaa meitä, koska me olemme asettuneet Kristuksen puolelle ja hän on kaiken voittaja ja hallitsija.

Me, jotka olemme vaipuneet masennuksen pimeyteen, iloitkaamme, sillä valon säteet loistavat maailmaan ja yö on päättymässä. Me, jotka olemme ajautuneet kauas turvallisesta satamasta, älkäämme pelätkö, sillä Herramme tyynnyttänyt myrskyn ja tuo meidät tyvenen sataman turvaan. Me nälkäiset ja janoiset, jotka odotamme Jumalan armoa, älkäämme oliko huolissamme, koska me olemme saaneet avun lähimmäisiltämme.

Me, jotka kierimme synneissämme emmekä löytäneet ulospääsyä siitä sokkelosta, iloitkaamme, koska nyt meille on annettu tilaisuus turvata Jumalan apuun ja paeta sieltä. Kristus on löytänyt kadonneet lampaan ja toi hänet takaisin kodin lämpöön ja turvaan!

Juhlikaamme ystäviemme kanssa sitä, miten riemu täyttää sielumme, miten armo vuodatetaan päällemme kuin kallis tuoksuöljy, ylistäkäämme yhdessä kolmiyhteistä Jumalaa hänen rakkaudestaan ihmiskuntaa kohtaan. Rakastakaamme nyt toinen toistamme ja antakaamme kaikki toisillemme anteeksi, koska me olemme saaneet tunnustuksen meidän ainutlaatuiselle arvollemme. Se kirkkaus ja kunnia, joka meille lahjoitettiin, on tullut meidän jokaisen siunaukseksi. Täyttäköön riemu nyt meidän sydämemme ja ajatuksemme, koska meidät on pelastettu pahan hengen orjuudesta.

Te kirkastetut Jumalan kuvat, tulkaa Herranne iloon! Kristus  nousi kuolleista!

Iloitkaamme ja riemuitkaamme, sillä meille annettiin mahdollisuus, ei omien yritystemme takia, vaan siksi, että Herra katsoi alhaisen palvelijoidensa puoleen ja armahti meitä. Kunnia sinulle, joka näytit meille valkeuden!

Jumalan sana tuli lihaksi ja hänen tuli asumaan meidän kurjuutemme keskelle synnin valtaamaan maailmaan. Ei hän ylenkatsonut meidän haisevaa olotilaamme vaan tuli meidän avuksemme ottamalla kannettavakseen taakan päältämme, jonka alle me olimme kaatuneet. Hän vakuutti meille, että hän on voittanut maailman ja jos vain uskomme ja luotamme häneen, me saamme iankaikkisen elämän.

Kärsivällisyytemme ja odotuksemme palkittiin ja nyt taivaallinen häähuoneen ovet on avattu meille. Juhlamusiikki kuuluu jo kauas ja kaikki on valmista! Älköön kukaan epäröidä astua taivaalliseen juhlaan! Karitsa on teurastettu ja lupaukset iankaikkisesti elämästä on meille nyt lahjoitettu.

Mistä tämä äärettömän suuri rakkaus ihmistä kohtaan johtuu? Siitä, ettei hän vain rakasta vaan se merkitsee enemmän kuin sanamme kykenevät selittämään, jotakin valtavasti suurempaa ja syvempää. Hän on rakkaus ja meidän ymmärryksellemme tuo on liian pyhää käsitettäväksi. Hän on enemmän kuin rakkaus, hän antaa meille enemmän kuin armahduksen, hän on enemmän kuin elämä, hän on olemassaolomme ja pelastuksemme. Hän on kaikkea sitä, mutta paljon enemmän.

Mirhantuojanaiset tulivat aamulla haudalle ja he toivat meille sen ainoan evankeliumin jolla on merkitystä, Kristus nousi kuolleista! Kun me olemme saaneet tämän lahjan, meille annetaan pyhän apostolin suulla yksinkertainen ohje, jota hänen vahvistaa heti uudelleen. Iloitkaa aina Herrassa! Sanon vielä kerran: iloitkaa! (Fil. 4:4)

Kristus nousi kuolleista!

Syksyn pimeyden keskellä - luottakaamme Jumalaan!

41 Silloin Jeesuksen eteen tuli Jairos, synagogan esimies. Hän heittäytyi Jeesuksen jalkoihin ja pyysi häntä tulemaan kotiinsa. 42 Hänen ainoa lapsensa, noin kaksitoistavuotias tytär, oli kuolemaisillaan.

Matkalla Jairoksen kotiin väkijoukko tungeksi Jeesuksen ympärillä. 43 [i] Siellä oli myös nainen, jota kaksitoista vuotta oli vaivannut verenvuoto. Hän oli kuluttanut kaikki varansa lääkäreihin,* mutta kukaan ei ollut kyennyt parantamaan häntä. 44 Hän tuli Jeesuksen taakse ja kosketti hänen viittansa tupsua, ja verenvuoto lakkasi  heti. 45 Jeesus kysyi: "Kuka koski minuun?" Kukaan ei myöntänyt koskeneensa, ja Pietari sanoi: "Opettaja, joka puoleltahan tässä ihmiset tunkevat päällesi." 46 Mutta Jeesus sanoi: "Joku koski minuun. Minä tunsin, että minusta lähti voimaa." 47 Kun nainen huomasi, ettei hän voinut pysyä salassa, hän tuli vavisten esiin ja heittäytyi Jeesuksen jalkojen juureen. Kaiken kansan kuullen hän kertoi, miksi oli koskenut Jeesukseen ja miten hän heti oli tullut terveeksi. 48 [i] Jeesus sanoi hänelle: "Tyttäreni, uskosi on parantanut sinut.* Mene rauhassa."

49 Hänen vielä puhuessaan tuotiin synagogan esimiehelle kotoa sana: "Tyttäresi on kuollut. Älä enää vaivaa opettajaa." 50 Mutta kun Jeesus kuuli tämän, hän sanoi esimiehelle: "Älä pelkää. Usko, niin hän pelastuu." 51 Perille saavuttuaan hän ei antanut kenenkään muun tulla mukanaan sisään kuin Pietarin, Johanneksen ja Jaakobin sekä tytön isän ja äidin. 52 Kaikki itkivät ja valittivat tytön kuolemaa, mutta Jeesus sanoi: "Älkää itkekö! Ei hän ole kuollut, hän nukkuu." 53 He nauroivat hänelle, koska tiesivät, että tyttö oli kuollut. 54 Mutta Jeesus otti tyttöä kädestä ja sanoi kuuluvalla äänellä: "Tyttö, nouse!" 55 Silloin henki palasi tyttöön. Hän nousi heti jalkeille, ja Jeesus käski antaa hänelle syötävää. 56 Tytön vanhemmat olivat hämmästyksestä suunniltaan. Jeesus kielsi heitä kertomasta kenellekään, mitä oli tapahtunut.

Lokakuu merkitsee luonnonkierrossa jäähyväisiä kesälle ja astumista pimeään ja sateiseen vuodenaikaan. Ensipakkasten myötä kuoleman tunne on hyvin vahvasti läsnä, kun ilmat kylmenevät ja talvi lähestyy. Pimeyden myötä me siirrymme talviaikaan tulevana sunnuntaina ja luonto hiljenee lämpimän kesän jälkeen.

Jotakin samaa on myös tämän sunnuntain evankeliumissa. Kaksi ihmistä etsii elämässään vastausta kaikkialta mutta lohdutusta ei löytynyt. Heidän elämäänsä hiipinyt pimeys väistyy kun pieni elämänhenkäys pyyhkäisee heidän sydämeensä. He kuulevat Jeesuksesta ja ylittävät rajan, joka heidän mielessään oli ollut. Jairos oli synagogan esimies ja vaati varmasti paljon, että hän tuli kumartamaan Jeesusta ja hakemaan apua häneltä. Verenvuotoa sairastanut nainen taas kosketti salaa Jeesuksen viitantupsua parantumisen ja pelastuksen toivossa. Hän oli antanut kaikkensa lääkäreille mutta sairaus jatkui.

Kuolema odotti pimeydessä. Mutta samalla hengellisen kuoleman varjo oli heidän elämässään. Naisen tauti aiheutti verenvuotoa, joka esti hänen osallistumisensa temppelijumalanpalvelukseen. Synagogan esimies oli varmasti turvautunut jo omaan uskonyhteisöönsä löytämättä apua ja lohdutusta sieltä. Nyt hän hakikin apua vastustajan leiristä. (Eräissä tulkinnoissa nämä kaksi hahmoa edustavat ihmisiä jotka odottavat messiasta. Sairas nainen edustaa pakanakansoja ja Jairos juutalaisten ”isää”, jonka tytär oli menehtynyt ja joka haki pelastusta messiaalta.)

Kun me liitymme näiden kahden Jumalan etsijän joukkoon, meillä on lupa odottaa suuria ihmeitä. Kummankin usko muutti heidän elämänsä. Toinen sai parannuksen sairauteensa ja toinen pelasti lapsensa kuolemasta. Jumalalle kaikki on mahdollista mutta muistakaamme, että Jumalan avulla myös ihmiselle kaikki on mahdollista.

Toivottavasti meille Jumala ei ole viimeinen vaihtoehto vaan aina ensimmäinen ja lopulta myös viimeinen.

Mitä tämä tarkoittaa? Että me luottaisimme kaikessa Jumalan huolenpitoon. Luottaisimme siihen, ettei meille tapahdu mitään pahaa vaan kaikki on meille siunaukseksi.

Usko merkitsee luottamista Jumalan apuun. Edelleen tänä päivänä me saamme apua sairauksiimme lääkäreiden ja lääkkeiden kautta ja niiden kautta Jumalan vaikuttaa elämässämme. Mutta parantuminen on aina Jumalan kädessä. Jokainen sairaus voi olla meille kuin Jobille annettu haaste siitä, kuinka suhtaudumme Jumalan antamiin koettelemuksiin. Sairaus voi merkitä meille kilvoittelua, jotta oppisimme nöyrtymään, rauhoittumaan ja keskittymään olennaiseen. Olemmeko yhtä varmoja uskossamme kuin Aabraham, joka oli valmis uhraamaan poikansa luottaessaan Jumalaan?

Luottamus merkitsee uskoa. Kun me ravitsemme uskoamme ja annamme sen kasvaa sydämessämme, se poistaa pelon sielustamme. Se tuo valon pimeyteen, jota maailman ihmiset eivät voi ymmärtää. Usko on kuin pieni tuohuksen liekki pimeydessä, joka odottaa päivän valkenemista. Päivä valkenee kun Herramme palaa toisen kerran tähän maailmaan kunniassaan. Me saamme esimakua tästä toisesta tulemista kun siirrymme pikku hiljaa joulun odotukseen.

"Älä pelkää" on tuttu enkelin tervehdys ihmiselle, joka on otollinen Jumalalle. Nämä Jumalalle otolliset ihmiset uskoivat siihen, että Jumala voisi auttaa heitä. He olivat valmiita yhteistyöhön Jumalan kanssa. Suokoon Jumala meille kaikille toivoa tähän syksyn pimeyteen, jotta muistaisimme Valkeuden, joka on syntynyt pimeyden keskelle!