Hyveet muodostavat portaat kohti kristillistä rakkautta

Kuluneella viikolla, torstaina, luimme parimioissa kertomuksen kuinka Babyloniassa paikalliset uskonnon harjoittajat rakensivat tiilistä tornin taivaaseen löytääkseen tien kaiketi Jumalan tuntemiseen. Ja tulevana sunnuntaina pyhä Johannes Siinailainen kertoo meille tikapuista, joilla voisimme kiivetä kohti Jumalan tuntemista. Babylonian tornin Jumala särki kerta heitolla mutta tikapuut jäivät elämään jokaisen kilvoittelijan elämään. Molemmat hankkeet ovat yhtä turhia, jos teemme ne Jumalaa uhaten mutta molemmat kestävät jos teemme ne Jumalan kunniaksi. 

Johannes Siinailainen (k. 649) toimi igumenina pyhän Katariinan luostarissa Siinain vuorella. Ortodoksinen maailma kunnioittaa tätä pyhittäjäisää suuresti ja hänelle on omistettu suuressa Paastossa neljäs sunnuntai. Pyhää Johannesta pyydettiin kirjoittamaan munkeille ja kilvoittelijoille hengellisestä askeesista ja tämän työn tuloksena syntyi suomeksikin käännetty kirja Portaat. On sanottu, että tämä kirja on Raamatun jälkeen levinnein kirja ortodoksisessa maailmassa.

Kirja kertoo 30 askelmasta kohti hengellistä täydellistymistä. Jokainen porras vaatii pitkäkestoista ja väsymätöntä taistelua lihan ja hengen heikkouksia vastaan. Jo varhaisessa vaiheessa taistelu alkaa siinä, että vapautuisimme tämän maailman kahleista, jotta yksinkertaisesti voisimme palvella Jumalaa.

Kirja kertoo kaipauksesta eheyteen ja hengelliseen puhtauteen.  Se on ylistyskirjoitus ihmisen kyvystä taistella hyvän puolesta ja voittaa synti silloin, kun me taistelemme sitä vastaan Jumala puolellamme.  Pyhä Johannes kertoo todellisesta rohkeudesta pahojen henkien edessä, tinkimättömyydestä kilvoitellessamme ja varovaisuudesta edetessämme askelmia kohti rakkautta.

Johanneksen mukaan Jumala rakastaa jokaista ihmistä, uskovaa ja ateistia, tervettä ja sairasta, rikasta ja köyhää. Sen vuoksi Portaatkin on tarkoitettu jokaiselle ihmiselle, koska meidät kaikki on kutsuttu taistelemaan hyveissä pahaa vastaan. Vaikka Johanneksen Portaat on kirjoitettu pääosin luostarissa kilvoitteleville, löytyy siitä myös paljon aineksia maailmassa kilvoitteleville. 

Jokainen porras kuvaa hyvettä, jonka ihminen voi saavuttaa kilvoittelulla ja jokainen hyve tukee toisten hyveiden saavuttamista. Portaiden nousemiseen kautta me kiinnitämme itsemme hyveiden maailmaan ja aloitamme taistelun pahan hengen voimia vastaan. Hyveiden päämäärä on kristillinen rakkaus. Mutta kukaan ei ole turvassa näillä portailla, vaan ylimmältäkin portaalta voi pudota jopa alemmas, jolta matkansa aloitti.

Kutsuttuja kärsimykseen

Kun nyt Suuressa paastossa katseemme keskittyy Kristuksen kärsimyksiin, se syventää entisestään meidän kilvoittelumme tarkoitusta. Me olemme valmistaneet ja vahvistaneet mieltämme ja ruumistamme paastoamalla ja nyt on aika kääntää katseemme Herramme kärsimyksen tielle.

Me monesti annamme suuren arvon tässä elämässä oikeudenmukaisuudelle ja toivomme, että sitä noudatettaisiin erityisesti meidän kohdallamme. Raamattu kuitenkin on täynnä kertomuksia, kuinka pyhiä ihmisiä kohdeltiin kaltoin ja paras esimerkkimme tietenkin on Kristuksen ristinkuolema. Hän ei vaatinut teloittajiltaan oikeudenmukaisuutta, korvauksia eikä hän myöskään uhkaillut, luvannut kostaa tai kironnut heitä helvettiin. Kunnian kuningas kärsii hiljaa ja se on myös meidän osamme Hänen seuraajina.

Todellisen kristityn asenne maailmaan on pelottava, koska pahojen henkien maailma tekee kaikkensa horjuttaakseen vakaumustamme. Me olemme Kristuksen todistajia ja se saattaa parhaassa ja pahimmassa tapauksessa viedä meidät monin tavoin uskomme todistamiseen. Meidät on tuomittu tässä maailmassa kuolemaan ja siksi meidän kannattaa myös kilvoittelussa muistaa kuolemaamme totisena totena. 

Kärsimyksen kestäminen on portaiden kiipeämistä ja ristin kantamista. Kristuksen palvelijoita kohdellaan toistuvasti kaltoin ja tämä tulee aina olemaan osamme samoin kuin Kristuksellakin. Meidän osamme kilvoittelussa on Kristuksen vaivojen kestämistä: meidän ei pidä pelästyä kun osaksemme tulee kiroamista, nöyryyttämistä, halveksumista, pilkkaamista ja torjumista. Ainoastaan niiden kautta me voimme ymmärtää mitä maailman viha Kristusta vastaan tarkoitti.

Mutta samaan aikaan me olemme myös saaneet evankeliumin siitä, että Kristus on voittanut tämän maailman. Kristus nousi kuolleista! Vaikka pelko, suru, ahdistus ja epävarmuus täyttävät nyt mielemme, me voimme jo nyt nähdä kajastuksen siitä valosta, joka pääsiäisaamuna tyhjältä haudalta loistaa. Tuo voitto on meille luonnollista ymmärtää: eihän kuolema voi pitää elämää hallussaan tai pimeys kätkeä valkeutta.

Siunaammeko niitä, jotka meitä herjaavat, kehummeko niitä, jotka puhuvat meistä pahaa, teemmekö hyvää niille, jotka ovat meitä vastaan? Nämä kysymykset pitkälti kertovat ylösnousemususkostamme ja siitä olemmeko rakentaneet elämämme tämän maailman suosiossa vai olemmeko valinneet ahtaan ristin tien, joka johtaa iankaikkiseen elämään.

Askeesi merkitsee taistelua

Tänä päivänä me tunnemme kovin huonosti kilvoittelua, ellei meillä olisi katkeamatonta kilvoitteluperinnettä kirkossamme. Näiden opettajien sanoma kumpuaa henkilökohtaisesta kokemuksesta ja omistautumisesta hengelliselle elämälle. Kyse ei ole nojatuolifilosofiasta vaan vuosikymmeniä kestäneestä väsymättömästä taistelusta luostareissa ja erämaassa. 

Mitä askeesi tarkoittaa? Ennen kaikkea se merkitsee hiljentymistä ja hengellistä taistelua pahoja henkiä vastaan. Turhat ajatukset ja puheet ovat meille monin tavoin vaarallisia ja vahingollisia, koska niiden kautta me saastutamme Jumalan kuvaa itsessämme. Pyhän Johanneksen kerrotaan harjoittaneen täydellistä hiljaisuutta vuoden kun hänet oli syytetty turhan puhumisesta.

Samalla askeesi on myös jatkuvien valintojen tekemistä rakkauden hyväksi, armahtamista tuomitsemisen sijaan ja itsekkyytemme kukistamista hyvien tekojen kautta.

Askeesi tarkoittaa myös jatkuvaa hereillä olemista ja valvomista, vigiliaa. Me elämme jatkuvassa Herran odotuksessa, sillä me emme tiedä hetkeä, jolloin viimeinen tuomio alkaa. Sen vuoksi jokaisen meistä pitää olla valmiina kuin viisi viisasta neitsyttä. Tämän vuoksi onkin tärkeää että osallistuisimme mahdollisimman paljon kirkon jumalanpalveluksiin ja oman rukoussääntömme tiukempaa noudattamista.

Puhdistautuminen hyveissä ja kaiken epäpuhtauden välttäminen johdattaa meidät ylöspäin kohti Jumalan tuntemista. Vahvin ase tässä taistelussa on paastoaminen ja rukous.

Hiljentyminen ja lakkaamaton rukous

Johannes korostaa oikeutetusti hiljentymisen merkitystä paastossamme. Paastossa meitä kutsutaan vaikenemaan, koska se on ainoa tie, jonka kautta me aistia ja kokea Jumalan läsnäolon tässä luomakunnassa. Melu ja hälyäänet täyttävät helposti päivämme ja aivan arkisen hiljaisen hetken voima voi tuntua hyvin rauhoittavalta ja autenttiselta. Hengellinen hesykhia eli hiljaisuus on katseen kääntämistä pois turhuudesta ja huomiomme kiinnittämistä siihen, mikä on parantavaa ja elävöittävää meidän sielullemme.

Hiljentyminen tarkoittaa sekä ulkoista että sisäistä hiljentymistä. Toinen yhtä tärkeä syntyy hiljaisuudessa, omien ajatusten hiljentäminen Jeesuksen rukouksen avulla. Herra, Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä! Hengityksen tasaaminen, rukousrytmin löytäminen ja hiljentyminen johdattavat meidät rauhaan ja Jumalan tuntemiseen. Rukous on Johanneksen mukaan kaikkien hyveiden äiti.

Pyhä Johannes kirjoitti Portaat kilvoittelijoille, jotka haluavat oman kilvoituksensa kautta pelastaa Jumalan kuvan meissä kaikissa. Hiljentynyt ja rauhoittunut sielu on otollinen maaperä Jumalan sanan vastaanottamiselle. Raamatun lukeminen täyttää tuon hiljaisuuden ja jalostaa sielun totuuden ja parannuksen vastaanottamiselle. Sen vuoksi meitä kehotetaankin hengellisen kirjallisuuden lisäksi myös kertaamaan yhä uudelleen Raamatun keskeisiä kertomuksia. 

Kristuksen valkeus säteilee kaikille! Tämä paastoliturgiassa oleva kohta kertoo meille Kristuksesta maailman valkeutena mutta se paljastaa myös sen, että vain Kristuksen kautta me voimme ymmärtää Vanhan testamentin sanoman. Hän on se valkeus, jota me odotamme, hän on lohdutus ja pelastajamme synnin orjuudesta.

Maanpaossa

Johanneksen kolmannen askelman mukaan meidät on lähetetty maanpakolaisuuteen tähän maailmaan. Mukaan meille on annettu muisto Isän kodista, rukous yhteydeksemme Jumalaan ja askeettinen elämäntapa suojaamaan pahan hengen kiusauksilta. Kilvoittelu johtaa meidät nöyryyteen Kristuksen, pyhien ihmisten ja koko Kirkon edessä.

Me olemme maanpakolaisia tässä maailmassa ja kun me tämän oivallamme, meidän helppo samaistua kaikkiin niihin Raamatun henkilöihin ja tapahtumiin, jotka kertovat kaipuusta taivaalliseen kotiimme. Tämä koti-ikävä synnyttää meissä murheen. Kun me katsomme tässä maailmassa synnin aiheuttamaa tuskaa, syntyy sydämessämme murhe. Kun me katsomme ristillä kuolevaa Vapahtajaamme, se synnyttää murheen. Murhe kertoo kärsimyksestä mutta samaan aikaan myös elävästä ja palavasta rakkaudesta Jumalaamme kohtaan.

Ei meitä syytetä, oi ystävät, ei meitä syytetä sielun lähtiessä siitä, ettemme ole tehneet ihmeitä tai ettemme ole harjoittaneet teologiaa tai ettemme yltäneet näkemiseen, mutta siitä kyllä joudumme tekemään Jumalalle tiliä, että emme lakkaamatta murehtineet.

Mutta murheesta syntyy myös kyyneleet ja sen kautta toivo. Tämä toivo ei ole vain optimismia vaan syvää luottamista siihen, että valkeus voittaa pimeyden, luottamista pelastukseen vievään tiehen, jota kirkkomme kaikki pyhät ovat kulkeneet. Portaiden lähtökohta on se, että omistamme koko elämämme ristin tielle. Se ei silti tarkoita selkämme kääntämistä maailmalle vaan aktiivista taistelua hyvän puolesta tässä elämässä. 

Siinailaisen portaat vaativat Publikaanin nöyrää rukousta ja Sakkeuksen palavaa halua kohdata Kristus. Meidän pitää olla rohkeita kuin Maria Egyptiläinen, joka syntisyydestään huolimatta uskalsi erämaahan kapuamaan tikkaita. Me tarvitsemme Mooseksen uskoa ja tuhlaajapojan intoa kun aloitamme paluumme kotiin kaukaisesta maasta. 

Me olemme toistuvasti merkillisessä tilanteessa kristinuskon kanssa. Me voimme lukea vaikka kuinka paljon uskosta ja pelastuksesta mutta se on hyödytöntä jos me emme tee mitään. Kirkon tehtävä on ravistella ja herätellä meitä monin eri tavoin. Ongelmaa lisää huikeasti se, että tämä pyhityksen tie vaatii meiltä kaiken. Mutta samalla se on myös antamaan meille kaiken ja enemmänkin korkojen kera. 

Kevään juhla: Herra on sinun kanssasi

 

Marian ilmestyksen juhla on hyvä muistutus meille siitä tosiasiasta, että paasto on elämän, ilon ja hengellisen juhlan aikaa. Se on toki surullista aikaa sille, joka rakastaa tätä maailmaa ja näkee siinä vain luopumista ja kieltäymystä maailman houkutuksista. Jumalan rakastajalle se taas on otollista puhdistautumisen aikaa ja kasvamista Jumalan tuntemiseen. Paaston tarkoitus on herättää meidät hengellisestä unesta sekä vahvistaa ja uudistaa Jumalan sanaa meissä.

Kahdestatoista suuresta juhlasta, ilmestymisen juhla, on yksi kauneimmista, koska se kuvaa ihmisen ja Jumalan rakkautta toisiaan kohtaan. Ajatellessani tätä juhlaa mieleeni tulee kuva hetkestä, jossa Maria antaa enkelille myönteisen vastauksen, minä olen Herran palvelijatar, tapahtukoon sinun tahtosi. Tuossa vastauksessa kiteytyy kaikki se kaunis, kuuliainen ja nöyrä asenne, jolla ihminen voi vastata. Luotu ja luomaton kohtaavat lopputuloksena on täydellinen Jumala ja täydellinen ihminen, Herramme Jeesus Kristus.

Marian ilmestymisen juhla on äitiyden ja naiseuden juhla. Maria ei ollut suuri kansanjohtaja kuten Mooses, merkittävä profeetta kuin Jesaja tai pelastetun kansan kantaisä Aabraham, mutta silti Maria oli tätä kaikkea ja vielä enemmän. Marian kautta meidät viedään Luvattuun maahan, hänen kauttaan meidän elämäämme syntyy Vapahtaja ja hänessä meillä on taivaallinen suojelija, joka on Jumalamme äiti.

Jokaisen kilvoittelijan suojeluspyhä

Marian hengellinen kauneus syntyy nöyryydestä ja kuuliaisuudesta. Hän on todellisen ihmisyytemme esikuva, joka saavuttaa ainutlaatuisen aseman juuri siinä, kuinka hän ottaa vastaan Jumalan sanan ja tutkii sitä sydämessään. Hänelle annetaan ja hän palkitsee tuon lahjan moninkertaistamalla sen meidän kaikkien pelastukseksi.

Marian vastaus syntyi kilvoittelusta. Hän kasvoi kohti Jumalan tuntemista ja kohtasi pyhyyden vastaamalla myöntävästi ylienkelin kutsuun. Hänen tiensä kulki kohti valkeutta ja hän vei meidät mukanaan paratiisin kauneuteen ja iankaikkiseen elämään. Samoin kuin Marian hengellinen työ rakkaudessa, kuten kaikkien meidän kilvoittelu, vaikuttaa koko maailman pelastumiseen.

Me emme koskaan tiedä, millaisen osan Jumala on meille valinnut. Kyse ei ole meidän suunnitelmistamme vaan nöyrtymisestä Jumalan tahtoon. Se on jumalallisen tarkoituksemme löytämistä ja elämistä Hänen suojeluksessaan. Se vaatii meiltä uskoa ja kärsivällisyyttä sekä luottamista siihen, että Jumala tietää mikä on parhaaksi meille jokaiselle.

Loppujen lopuksi kilvoittelusta on kyse sopusoinnusta Jumalan kanssa ja tämän sopusoinnun löytämisestä. Syntiinlankeemus rikkoi ihmisen ja Luojan välisen harmonian ja myönteinen vastaus Jumalan kutsuun tuo meille armon kautta mahdollisuuden tuon erehdyksen korjaamiseen.

Me valitsemme

Erittäin kuvaavaa Mariassa on hänen hesykastinen hiljaisuutensa. Tuon hiljentymisen tuloksena hän palauttaa elämämme ainutlaatuiseen tarkoitukseen, jossa mikään ei ole yhdentekevää vaan kaikella on tarkoituksensa. Tuo hiljentyminen antaa Jumalalle tilan toimia ja Hänen tahtonsa täyttää meidän sielumme. Tämän kautta me löydämme lopulta myös sen, mikä on tarpeellista, hyödyllistä ja pelastavaa.

Maria ruokki sieluaan Jumalan kuulemisella ja rukouksella. Hän teki askeesin kautta itsensä herkäksi kuulemaan ja näkemään Jumalan sanan siemeniä tässä elämässä ja kun ylienkeli ilmestyi hänelle, hän ymmärsi ja oli valmis vastaanottamaan tuon pelastavan sanoman.

Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois (Luuk. 10:42). Enkelin tuodessa hänelle hyvän sanoman, hän teki valinnan kahden vaihtoehdon välillä. Hän olisi yhtä hyvin kieltäytyä ja kääntyä pois mutta hän valitsi toisin. Luopuiko hän vapaudestaan, saiko hän toteuttaa itseään tai määrätä omasta elämästään? Nämä kysymykset ovat oleellisia erityisesti meidän ajallemme mutta tuollaista pohdintaa voidaan lukea mm. Joonan kirjasta.

Lähde Niniveen, tuohon suureen kaupunkiin, ja julista siellä, että minä, Herra, olen nähnyt sen pahuuden ja rankaisen sitä."  Mutta Joona päätti paeta Herraa ja matkustaa meren taakse Tarsisiin. (Joon. 1:2-3)

Jokaiselle meille annetaan useita mahdollisuuksia valita oikein mutta me harvoin teemme näin. Puntaroimme Jumalan antamaa elämäntehtävää ja usein teemme kuten Joona, pelko valtaa meidät ja me kieltäydymme. Joskus taas saatamme toki valita oikein, mutta pitäytyminen tässä valinnassa voi olla meille hyvinkin vaikeaa. Syynä on se, ettemme tarpeeksi selvästi vielä osaa tunnistaa mikä on todellista, hyvää ja oikeaa.

Yhteistyö, synergia

Jumala on kautta historian etsinyt ihmisiä, jotka olisivat valmiita yhteistyöhön hänen kanssaan. Asian voi ymmärtää myös siten, että jokainen meistä on kutsuttu elämään Hänen yhteydessään. Kirkkomme opetuksen yksi kulmakivistä on yhteistyö eli synergia Jumalan kanssa. Tämän ajatuksen mukaan Jumala ei vain käy pelastamassa ihmisiä pinteestä vaan kyse on vapaan ihmisen osallistumisesta omaan pelastukseensa, myönteisen vastauksen antamista.

Mies oli muuttamassa pois maasta. Hän kutsui puheilleen palvelijat ja uskoi koko omaisuutensa heidän hoitoonsa. Yhdelle hän antoi viisi talenttia hopeaa, toiselle kaksi ja kolmannelle yhden, kullekin hänen kykyjensä mukaan. Sitten hän muutti maasta.

Jeesus puhuu tästä yhteistyöstä vertauksessaan talenteista. Kun palvelijat olivat saaneet talentit hoitoonsa, he tekivät valinnan niiden hoitamisesta sen mukaan mitä he isännästään ajattelivat. Yksi kaivoi talenttinsa maahan ja kaksi muuta käyttivät lahjaansa isäntänsä hyväksi. Jokainen meistä on ollut tuossa vastaavassa tilanteessa. Jokaiselle on annettu talentti tai talentteja ja meidän tehtävämme on käyttäen Herramme hyväksi. Yhdenkään tehtävä ei ole vähäpätöinen tai turha vaan jokaisen työ on kokonaisuuden kannalta tärkeää.

Jumalan tuntemisen mysteeri

Maria vie meidät vastauksellaan kaiken ymmärryksen, kokemuksen ja tiedon takaiseen Jumalan tuntemiseen. Marian vastauksen myötä Jumalan Sana tulee ihmiseksi ja Hänen kauttaan me saamme katsella iankaikkisen Jumalan sädehtivää kirkkautta. Me kuulemme sanoja ja näemme tekoja, joita elävä ja rakastava Jumala tekee luoduilleen.

Pyhä apostoli Paavali kirjoittaa heprealaiskirjeessään: Monet kerrat ja monin tavoin Jumala muinoin puhui isillemme profeettojen suulla, mutta näinä viimeisinä aikoina hän on puhunut meille Pojassaan, jonka hän on pannut kaiken perilliseksi ja jonka välityksellä hän myös on luonut maailmat. Poika on Jumalan sädehtivä kirkkaus, hänen olemuksensa kuva, ja hän ylläpitää kaikkea olemassa olevaa sanansa voimalla. (Hepr. 1:1-3)

Kristus on elävän Jumalan kuva ja ilman tätä kuvaa meillä ei olisi minkäänlaista mahdollisuutta tuntea tai ymmärtää Jumalaa. Kun Kristus tulee ihmiseksi, hänestä tulee ajallinen ja meidän käsityskykymme mukainen olento, joka puhuu meille äänellä, jonka me voimme ymmärtää. Omalla kielellämme me emme kykene puhumaan mitään Jumalasta, koska me elämme katoavassa ja ajallisesti maailmassa ja Jumala ikuisessa maailmassa.

Marian ilmestyksen juhlasta on yhdeksän kuukautta Kristuksen syntymäjuhlaan. Jos tämän juhlan kohdalla me olemme ongelmissa oman ymmärtämisen kanssa, me voimme kuvitella kuinka tämä neitsytäiti otti vastaan ylienkelin tervehdyksen. Ehkä meidänkin kannattaa tallettaa nämä sanat sydämeemme ja tutkiskella niitä. Tätähän koko paaston aikamme on, ottaa vastaan Jumalan ilosanoma ja kasvaa tuon sanan myötä todellisiksi Jumalan palvelijoiksi.

Voitollisen ristin päivänä

Paaston taival on puolivälissä ja vietämme sunnuntaina Ristin päivää. Juuri kun olemme tottuneet paastoamaan elämäntyyliin, on tärkeää jatkaa matkaa eteenpäin. Taistelu oman luontomme kanssa saa helpotusta kun me tunnemme, ettemme ole yksin vaan Herra kulkee kanssamme tietä kohti pyhää kaupunkia. 

Herran eläväksitekevä risti tuodaan kirkon keskelle ja käymme kumartamassa ja suutelemassa sitä syvästi kunnioittaen. Samalla mieleemme jää kuva ristiinnaulitusta ja tuo näkymä kääntää huomiomme meistä itsestämme Kristuksen seuraamiseen.

Tiemme kulkee kohti itsensä kieltämistä ja sillä matkalla risti on tienviitta ja varoitusmerkki. Se muistuttaa matkamme syystä, päämäärästämme ja palkinnostamme. Se paljastaa jotakin myös meistä itsestämme riippuen siitä, miten me tervehdimme tuota elämänpuuta. Näemmekö siinä rakkauden uhrin, mestausvälineen, voitonmerkin ja oman päämäärämme?

Risti, kärsimyksen voitto

Jumalan karitsa, joka ottaa kannettavakseen maailman synnit. Kykenisinkö edes kantamaan omia syntejäni tai maksamaan niistä syntyneitä velkoja Jumalalle? Maailman synnit kertovat, kuinka me toistuvasti rikomme sen ainoan käskyn, joka meille paratiisissa annettiin - älä syö tuosta puusta. Paratiisin puu muuttuu Golgatan ristiksi, joka on avaimemme paratiisiin.

Risti on merkki äärimmäisen suuresta rakkauden uhrista, joka annettiin meidän puolestamme. Rakkauden erityinen merkitys on siinä, että tuossa ristinkuolemassa meidän velkakirjamme revitään ja syntimme sovitetaan. Sen takia ristin tarkoitus on erityisesti muistuttaa meitä siitä tosiasiasta, ettemme kykene maksamaan takaisin tuota velkaa, joka elämämme aikana on kasvanut suureksi. Syntyykö silloin meissä nöyryys, jossa pidämme vastoinkäymisiämme oikeutettuna takaisinmaksuna kaikesta siitä, millä olemme Luojaamme vastaan rikkoneet?

Tarvitseeko meidän kärsiä, jos Jumala kerran kärsi meidän puolestamme ristillä? Syntien ja sairauksien tuskassa saatamme ihmetellä usein sitä, miksi silti maailmassa on niin paljon kärsimystä. Kärsimys jatkuu aina Kristuksen toiseen tulemiseen asti. Silloin risti lopullisesti korotetaan rakkauden, valkeuden, ilon ja riemun merkiksi, koska Jumala on voittanut maailman.

Kääntyminen kohti hengellistä maailmaa

Jos me seuraamme ristin tietä, me voimme nähdä myös sen kuinka risti suojelee meitä synnin pahalta. Muutoin synti kietoo meidät ja ennen kuin huomaammekaan, se on jo aiheuttanut meille kasapäin onnettomuuksia, joiden alkuperää emme välttämättä edes oivalla. Me valitsemme helpon tien ja pian huomaammekin, että tuo tie pettää allamme emmekä pääse perille. Turhamaisuutemme tekee meistä turhanpuhujia ja pian me huomaamme, ettei kukaan tahdo kuunnella meitä; ahnehdimme ja pian huomaamme, ettei mikään riitä meille.

Risti johdattaa meidät muutokseen elämässämme. Yhä uudelleen kohtaamme vanhan minämme ja luovumme pois omasta tahdostamme. Mutta samalla se kasvattaa meissä oman itsemme arvoa Jumalan kuvina. Toivottavasti se kasvattaa meissä aitoa todellista ja rakkautta hyveellistä ja hengellistä elämää kohtaan ja vakuuttaa meidät valitsemamme suunnan ainutlaatuisuudesta. 

Sen tarkoitus on kasvattaa kaipuutamme iankaikkista elämää kohtaan, ettemme liikaa kiintyisi tähän ajalliseen maailmaan. Kunpa voisimme tervehtiä ristinkantamksta kuin marttyyrit, jotka kuolemaa ja kärsimyksiä halveksuen tervehtivät pelkojaan Jumalan rakkauden osoituksena. Ketä Herra rakastaa, sitä hän kurittaa. Jumala testaa kärsimyksillä meidän rakkautemme ja uhrimielemme syvyyttä sekä  uskollisuuttamme ja valmiuttamme luopua itsestämme. 

Miksi näin äärimmäinen ristin uhri meidän elämämme pelastamiseksi? Synti on kuin parantumaton syöpä, joka oli kerta kaikkisesti läpäissyt ihmisen olemuksen niin suuresti, ettei meistä olisi jäänyt enää ihmisyyttä jäljelle, jos tuo pahuus olisi kerta kaikkiaan leikattu pois meistä. Kristuksen ristinkuolemasta syntyy minun mahdollisuuteni parantua sairaudesta ja tulla jälleen terveeksi. Elämää vapaudessa, synnittömyydessä, lunastettuna, verellä vanhurskautettuna.

Meille annettiin anteeksi, parannettiin synnin sairaudesta ja pelastettiin. Jumala ei auttaessaan tuhoa vanhaa vaan hän parantaa ja tekee uudeksi. Mitään ei heitetä pois vaan kaikki vääräkin käännetään hyväksi ja pelastavaksi.

Itsekkyydestä jumalalliseen elämään

Paaston aikana meiltä kysytään uskon lujuutta ja luottamusta Jumalaan. Matka on pitkä ja meidän uskoamme koetellaan. Paastoaminen, joka ei koettele meitä, ei ole todellista paastoa. Kuinka voisimme edes tulla synnin voittajiksi, jos emme joudu edes taistelemaan sitä vastaan?

Meidän on kuljettava tuota samaa kärsimyksen tietä kuin Kristus, jos haluamme pelastua. Meidän on kuoltava päivittäin,jotta me olisimme kelvollisia Jumalan palvelijoita. Tie pyhyyteen käy aina oman kuolemamme kautta. Minä kuolen omalle tahdolleni, kuolen omalle elämälleni, jotta voisin jälleen alkaa elämään sitä lahjaa, jonka Luoja on meille antanut hänen yhteydessään.

Mitä kuoleminen jollekin tarkoittaa? Että me kerta kaikkisesti hylkäämme jonkin asian emmekä enää tee sitä. Me kuolemme sanoille ja teoille, ikäänkuin niitä ei olisi enää olemassa. Luostariin menevä kilvoittelija kuolee tälle maailmalle, koska elämä siinä ei ole enää vaihtoehto tai mahdollisuus. Hän karsii itsestään sen, mikä vetää häntä maailmaan. Hän kuolee myös itselleen, koska hän ei elä eikä toimi itsensä hyväksi vaan Kristuksen.

Kärsimys kuuluu jokaisen kristityn elämään. Mitä vahvemmin me olemme sidottuja tähän maailmaan, sitä suuremmassa unessa me olemme suhteessa hengelliseen elämään ja sitä suurempi tuska on päästää siitä irti. Tässä elämässä me tunnemme luopumisen tuskaa kun taas hengellisessä elämässä me pikemminkin tunnemme luopumisen iloa.

Uuden elämän kynnyksellä

Kristuksen ristillä kuollut ruumis on kuin siemen, joka haudataan puutarhaan ja josta syntyy kolmantena päivänä uusi elämä. Puhdas käärinliina ja tuoksuvat yrtit kuvaavat rakkauttamme ja rukoustamme  Herran edessä. Tuo siemen, Elämän sana, kuolee haudattaessa, mutta kevään tullessa siitä syntyy elämä, joka versoo kuolemanlaakson maassa. Se särkee kerta kaikkisesti sen valtakunnan, jonka paholainen on valheillaan luonut tähän maailmaan. Kristuksen kärsimys, kuolema ja ylösnousemus tuovat meille valkeuden tähän pimeyden maahan. 

Vasta kun me itse olemme kuolleet Kristuksessa itsellemme ja tälle maailmalle ja nousseet ylös hänen kanssaan uuteen elämään, me voimme ottaa hänen ristinsä kannettavaksi. Juuri tässä järjestyksessä kaikki tapahtuu kun meidät kastetaan ja meille kerrotaan: Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua!

Ristin kantaminen on kaikkien niiden vastusten ja vaikeuksien kohtaamista, joita meille kilvoittelun aikana tulee vastaan. Ristin kantamista on se, että me ymmärrämme noiden vastusten tulevan Jumalalta ja että niiden kestäminen ja voittaminen on tarkoitettu meidän vahvistukseksi ja voitoksemme. Jokainen kiusaus on valintatilanne, jatkammeko ristin tiellä vai luovummeko siitä.

Särkynyt ja nöyrä sydän on paastomme päämäärä. Ristin tiellä Herra on aina lähellämme ja parantaa synnin haavoittaman sydämemme. Aarteemme taivaassa syntyy itsensä kieltämisestä ja kaiken voimamme suuntaamisesta Herran tahdon täyttämiseen. Silloin surumme tässä maailmassa muuttuu hengelliseksi iloksi ja Herramme häpeällinen kuolema ristillä muuttuu voitoksi, jota juhlitaan Herramme pääsiäisenä.

Paastorauha ja Gregorios Palamas

Minusta tuntuu, että meidän aikanamme hiljaisuus ja hiljentyminen, vaikeneminen ja pidättäytyminen ovat asioita, joita ei osata enää arvostaa tarpeeksi. Kaikenlainen fyysinen ja hengellinen melu täyttää kotimme ja mielemme heti aamusta ja jatkuu aina yöhön asti. Kun elämme jatkuvassa hälyssä, me menetämme kosketuksen itseemme ja sen kautta myös läheiseemme. Jos emme tunne omaa ajatteluamme, muista omia muistojamme ja haaveitamme, mieti omaa tarkoitustamme ja suunnitelmiamme, me erkanemme itsestämme ja vieraat ajatukset täyttävät mielemme.

Paasto kutsuu meitä keskittymään ja hiljentymään. Korostan itse usein paaston aikana ruokapaaston ja hyvien tekojen merkitystä mutta hiljentymisen, pidättyväisyysen ja vaikenemisen merkitys on kasvanut mielessäni vuodesta toiseen. Nykyaikana tiedonvälitys on hyvin nopeaa ja sen vuoksi me elämme jatkuvassa informaatiotulvassa, jota emme aina edes pysty ottamaan vastaan ja jäsentämään.

Kiinnostumme helposti monista asioista, jotka eivät välttämättä liity millään tavalla meidän elämäämme. Me emme useinkaan osaa muodostaa tästä informaatiosta kokonaisuutta tai erottaa siitä propagandaa tai tarkoituksenhakuisuutta. Me tiedämme faktoja monista asioista mutta meiltä puuttuu rauhallisen ja levollisen elämän tuoma viisaus.

Vähempikin informaatio riittäisi. Mediavälineet voi sammuttaa tai laittaa äänettömälle, vaikka hetkeksi. Mitään suurempaa emme tule menettämään, mutta voimme sen seurauksena löytää hetken rauhan ja tuntea oman hengityksemme rytmin.


Elämämme keskipiste

Elämme suuren paaston toista viikkoa ja tänä sunnuntaina muistamme pyhää Gregorios Palamasta (1296-1354). Gregorios muistetaan kirkkohistoriassa erityisesti hänen vastustaessaan Barlaam Kalabrialaisen opetusta, joka väheksyi rukouksen ja kilvoittelun merkitystä ja korosti sen sijaan filosofisen päättelyn paremmuutta suhteessa teologiaan. Barlaam Kalabrialainen edusti humanismia, jonka mukaan kaiken mitta on ihminen.

Gregorioksen maailmankuva oli kristosentrinen eli Kristus on koko elämämme ja ajattelumme keskus, hänestä kaikki alkaa ja kaikki päättyy häneen. Me arvioimme asioita suhteessa Kristukseen ja sen mukaan me mittaaminen asioiden luonteen.

Helppo ymmärtää kun muistamme mitä tuomiosunnuntaina evankeliumissa sanottiin: kaiken minkä olette tehneet ja mitä olette jättäneet tekemättä, sen te olette tehneet minulle. Viisaat ymmärsivät tämän ja kohtelivat kanssaihmisiään kuin Kristusta. Sen sijaan kadotukseen joutuneet viis veisasivat toisten hädästä.

Näiden kahden miehen välinen kiista on äärimmäisen mielenkiintoinen koko Eurooppan aatehistorian kannalta, koska Barlaamin filosofisesta humanismista syntyi myöhemmin renessanssi ja idän ortodoksinen kirkko alkoi yhä selvemmin erkanemaan länsimaalaisesta ajattelusta.


Hiljaisuus

Hiljaisuuden voima on pelottavan suuri. Todellinen hiljaisuus paljastaa meidät ja me löydämme sen keskellä helposti itsemme sellaisina kuin me olemme. Sen vuoksi vain harva meistä on tottunut siihen.

Ympäristön jatkuva melu tekee meidät levottomaksi. Nykymaailmassa meidät on totutettu jatkuvaan taustahälyyn, mainoksiin, musiikkiin, tekstiviesteihin, keskustelupalstoihin, kommentteihin, soittoääniin, liikenteeseen, televisioon ja ainaiseen tavoitettavuuteen. Turha puhe ja turhan puhuminen ympäröi meitä. Nykyisin me joudumme etsimään hiljaisuutta ja  etsimään paikkaa hiljentymistä varten. Meluisasta elämästä tulee helposti kuin ajatusten virtaa, jossa on oltava aina tavoitettavissa eikä päivillä ole välttämättä mitään suunnitelmaa eikä päämäärää.

Hiljaisuudessa on jotakin samaa kuin pelossa. Se merkitsee jännitystä, odotusta ja keskittymistä. Hiljaisuus ei merkitse vain ulkoisten äänien lakkaamista vaan myös sisäisten äänien vaientamista. Sen kautta me pääsemme käsiksi omaan itseemme. Omasta itsestämme me harvemmin löydämme mitään suurta viisautta mutta se antaa meille mahdollisuuden pysäyttää oravan pyörässä juoksevat ajatuksemme ja antaa mielellemme  mahdollisuuden rukoukseen ja mietiskelyyn.

Hiljentyminen on hengellisen elämän lähtökohta. Hiljentyminen merkitsee järjestyksen tuomista kaaokseen. Se tarkoittaa ensimmäisten asioiden palauttamista ensimmäisiksi ja turhan karsimista mielestämme. Rukous ja Raamatun lukeminen on hyvä ohjenuora levottoman mielemme ojentamiseksi ja rauhoittamiseksi.


Aktiivista hiljentymistä

Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä.

Gregorioksen opetus nojasi vahvasti kirkon hesykastiseen perintöön. Hesykastinen elämä on aktiivista elämää, joka suuntautuu ulospäin kohti maailmaa ja Jumalaa. Sisäinen hiljentyminen tarkoittaa avautumista maailmalle, nöyrtymistä suuremman tahdon edessä ja alistumista siihen osaan, joka meille on annettu. Esirukous ja hyveissä kasvaminen liittyy aina toiseen ihmiseen ja se merkitsee toisen rakastamista sellaisena kuin hän on.

 Hiljentyminen Jeesuksen rukoukseen avaa meille tien alkuperäiseen ihmisyytemme.  Me olemme Jumalan luomia ylistäviä olentoja, joiden tehtävä on iloita luomakunnastamme. Me olemme elämässämme usein niin kiireisiä, ettemme näe kaikkea kaunista ympärillämme: sinistä taivasta, muuttolintujen paluuta, lasten leikkimistä, hymyileviä kasvoja, kevään tuloa tai yön tähtitaivasta.

Ellemme löydä hiljaisuutta ja rukousta elämäämme me olemme jatkuvassa ongelmien meressä. Himot usein pyörittävät mieltä synnyttämällä ahneutta, tuomitsemista, vääristelyä ja kateutta. Pian kiihtymys valtaa mielen ja asetumme taisteluvalmiuteen lähimmäistämme kohtaan.

Me voimme lukea teologiaa ja hengellistä kirjallisuutta vaikka kuinka paljon ilman, että se auttaa meidän hengellistä elämäämme. Avain hengelliseen kehitykseen on siinä, että harjoittamme meditatiivista rukouselämää käytännössä ja pyrimme kaikissa valinnoistamme etsimään Jumalan tahdon mukaista elämää. Tämän vuoksi Jeesuksen rukous on tiemme kohti Jumalan kohtaamista.


Sisäinen rauha

Paastotkaamme siis hiljentymällä. Kun saavutamme edes jonkin asteen hiljaisuuden, Aloittakaamme Jeesuksen rukous. Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä. Aamulla, keskellä päivää, tehdessämme päivän askareita, palauttakaamme mieleemme tämä yksinkertainen rukous. Se avaa meille toisenlaisen  maailman jossa löydämme tarkoituksen omalle elämällemme Jumalan luomina ainutlaatuisena palvelijoina.

Sisäinen rauha auttaa meitä rakastamaan toisiamme oikealla tavalla. Me löydämme silloin sydämestämme anteeksi antamisen, itsehillinnän, sävyisyyden, myötätunnon ja levon. Ja kun mielemme uudelleen palaa tämän maailman kiireeseen, aloittakaamme rukous uudelleen. Kerta toisensa jälkeen meistä tulee vahvempia rukouksessa ja opimme pian tuntemaan, kuinka myös pyhät ihmiset rukoilevat meidän kanssamme ja meidän puolestamme.

Sisäinen rauha on valmiina meidän sisällämme. Kyse on vain valinnastamme tämän maailman ja taivaallisen maailman välillä. Pyhä Gregorios opettaa:

Jumalaa ei voi oppia tuntemaan älyllisen kehityksen kautta, vaan ainoastaan yhteydessä Jumalaan eli palautettuna luonnolliseen tilaansa ihminen voi saada välittömän tiedon ja kokemuksen Luojastaan.

Ihmisen on mahdotonta omistaa Jumala sisimmässään tai yhdistyä Hänen käsittämättömään valkeuteensa, ellei ihminen puhdistu hyveen kautta ja nouse itsensä yläpuolelle.

Himoista puhdistatuminen avaa silmämme pyhyydelle

Jeesus, Filippus ja Natanael

Filippus apostolina ja näkijänä

Tämän sunnuntain evankeliumi kertoo hyvin eloisalla ja käytännönläheisellä tavalla mitä apostolisuus tarkoittaa käytännössä ja se näkyy Filippuksen ja Natanelin keskustelussa:

Filippus tapasi Natanaelin ja sanoi hänelle: "Me olemme löytäneet sen, josta Mooseksen laki ja profeettojen kirjat todistavat! Hän on Jeesus, Joosefin poika Nasaretista." "Nasaretistako?" Natanael kysyi. "Voiko Nasaretista tulla mitään hyvää?" "Tule, niin näet", sanoi Filippus. (Joh. 1:45-46)

Vanhan testamentin lupaukset täyttyivät Kristuksessa ja nyt opetuslapset saivat nähdä Herransa kuin kenet tahansa meistä. Jeesus on lähetetty maailmaan tuomaan valkeutta ja pelastamaan se synnin ja kuoleman orjuudesta. Me olemme opetuslasten ja apostolien seuraajia ja sen kautta tuon valon ja pelastuksen vastaanottajia.

Natanael ja Filippus löysivät muiden apostolien tavoin Kristuksesta messiaan ja jakoivat tuon ilosanoman myös toisten kanssa. Filippus ei selittele Natanaelille millainen Herra on, vaan hän kehottaa häntä tulemaan mukaan ja katsomaan. Myöhemmin tämä lihaksi tulleen Sanan salaisuus syvenee entisestään kun Kristus kertoo kuinka Kristuksessa me näemme Isän. Jälleen asialla on Filippus:

"Herra, anna meidän nähdä Isä, muuta emme pyydä." "Etkö sinä, Filippus, tunne minua, vaikka olen jo näin kauan ollut teidän seurassanne? Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän. Kuinka voit sanoa: 'Anna meidän nähdä Isä'? Etkö usko, että minä olen Isässä ja Isä on minussa?" Joh. 14:9-10

Tämä kolmen erillisen persoonan yhteys ja olemuksellinen ykseys, jota kutsumme Pyhän Kolminaisuudeksi, jää meille ikuiseksi salaisuudeksi. Se kuinka me voimme nähdä Isän Pojassa, jää myös käsityskykymme ulottumattomiin. Filippukselle se ei kuitenkaan muodostunut epäilyn aiheeksi vaan se merkitsi askelta uskon salaiseen valtakuntaan.

Filippuksessa oli palava halu nähdä Jumala ja hän toi monia ihmisiä katsomaan kuka Jeesus oli. Hän oli samaan aikaan ihmeiden katselija ja apostoli. Jokainen kirkonpalvelija on pyhän apostolin tapaan Jumalan näkijä ja lähetetty maailmaan kertoman tästä salaisuudesta.

Jokainen Kristukseen kastettu on kutsuttu elämään apostolina - ottamaan vastaan pelastava lahjan ja todistamaan siitä maailmalle. Liturgiassa me näemme ehtoollisen muodossa todellisen valkeuden ja tämän jälkeen meitä kehotetaan lähtemään rauhassa maailmaan. Me saamme tuon rauhan yhteydestämme Jumalaan ja meidät on lähetetty levittämään tuota rauhaa maailmaan.

Tänäkin päivänä kirkkomme usko on näkemistä ja jakamista. Me voimme hyvin konkreettisella tavalla nähdä Jumalan pyhyyden hänen pyhissään, kun katselemme ja kunnioitamme ikoneita. Pyhien kuvien kautta taivaan todellisuus jaetaan kanssamme ja meidät kutsutaan osallistumaan jumalallisesta elämästä.

Hän otti leivän pyhiin, puhtaisiin ja viattomiin käsiinsä...

Meidän aineellinen maailmamme voi myös tulla pyhyyden läpitunkemaksi siunaamisen ja sakramenttien kautta. Me otamme vettä, öljyä, viiniä, leipää ja siunaamalla me esiintuomme niistä sen alkuperäisen kauneuden ja herkkyyden, joka niissä olemuksensa mukaan on. Siunaamalla me pesemme ne puhtaaksi synnistä ja nostamme ne niille kuuluvaan arvoonsa.

Tämä siunaaminen ja uhraaminen on meidän papillista työtämme tässä maailmassa. Me otamme, siunaamme ja uhraamme Kristuksen esimerkin mukaisesti. Tuo siunaava voima ei synny meistä itsestämme vaan Kristus siunaa meidän kauttamme. Sen takia jokainen ehtoollinen, jonka kirkossa siunaamme, on samanlainen kuin Suuren torstain ehtoollinen ylähuoneessa opetuslasten kanssa: yhtä pyhä, ainutlaatuinen ja salainen.

Suurin salaisuus kuitenkin on se, että Kristus siunasi ja pyhitti ihmisyyden tulemalla itse ihmiseksi. Inkarnaatio oli alku meidän jokaisen pappeudelle. Se oli ihmisyytemme parantaminen ja puhtaaksi peseminen synnin saastaisuudesta. Kun varhain sunnuntaiaamuna ensimmäiset opetuslapset tulivat tyhjälle haudalle, he näkivät uudistetun ihmisyyden säteilevän valkoisissa vaatteissa.

Nyt kysymys onkin meidän kyvystämme ottaa vastaan tämä pelastus. Kykenemmekö näkemään ja ottamaan vastaan nämä salaisuudet hengellisin silmin? Uskommeko me todella Kristuksen tulleen ihmiseksi tähän maailmaan ja yhdeksi meistä? Onko meillä hengellistä kykyä nähdä ehtoollisaineet Kristuksen ruumiina ja verenä, ikonit iankaikkisen todellisuuden peilinä tai papin siunaavan käden Kristuksen kätenä? 

Hän oli yksi meistä

"Maailmassa hän oli, ja hänen kauttaan maailma oli saanut syntynsä, mutta se ei tuntenut häntä." 

(Joh. 1:10)

Ortodoksisuuden sunnuntai on lihaksitulleen Jumalamme juhla. Kun me ajattelemme Kristuksen syntymää, kastetta ja Herran temppeliin tuomista, me puhumme Jumal-ihmisestä, joka eli elämäänsä paikoissa, joissa me voimme tänä päivänä käydä ja yrittää tuntea Hänen hengityksensä, askeleensa ja sanansa.

Tänään, ikonoklasmista saadun voiton päivänä, me voimme kuvitella kuinka kuvainraastajat tuhoavat Kristuksen ikonin. Samalla tuhoutuu myös se näky, jossa ihminen voi tulla pyhitetyksi, sillä ilman Kristuksen inkarnaatiota se on mahdotonta. Jos hylkäämme Kristuksen ikonin, me hylkäämme samalla myös hänen inhimillisen luontonsa ja historiallisen hetken, jolloin hän syntyi ihmiseksi. Samalla tuhoutuu myös todiste historiallisesta Jeesus Nasaretilaisesta, joka eli Pontius Pilatuksen aikana ja kuoli ristinkuoleman meidän puolestamme.

Hän myös eli kuin yksi meistä. Hän tunsi samanlaisia ilontunteita, sääliä, surua, luottamusta ja epävarmuutta kuin kuka tahansa meistä. Hän oli ihmisenä riippuvainen toisista ihmisistä ja samalla hänen lähipiirinsä rakasti ja tarvitsi häntä. Kristus itki Lasaruksen haudalla ja Maria itki Kristuksen haudalla puutarhassa.

Mitä tapahtui, kun synti riisui kauneuden meistä? Me menetimme hengen yhteyden aineeseen ja aloimme kuvitella, että aineellisuus on pahasta. Hylätessämme aineen pahana, me joudumme kieltämään myös sakramentit ja kaiken sen, kuinka Pyhä henki voisi tulla läsnäolevaksi tähän luomakuntaan. Samalla me hylkäisimme myös ainutlaatuista koko kristinuskosta: neitseellisen syntymän ihmiseksi ja ristinkuoleman meidän puolestamme Golgatalla.

Apostoli johdattaa uskon äärelle

Filippus kehotti Natanaelia tulemaan ja katsomaan. Keväällä 1994 harkitsin opiskelua uskontotieteen ja teologian välillä, Helsingin ja Joensuun välillä. Valitsin teologian enkä katunut valintaa. Halusin tuntea väkevästi sen mitä kristinusko opettaa Kristuksesta sen sijaan, että minulla olisi kaikenlaista tietoa monista uskonnoista. Uskontotieteessä me olemme katsomossa kun taas ortodoksisuudessa me olemme hengelliselle areenalla ja taistelun kohteena ovat himot.

Uskomme syntyy siitä, kun me heittäydymme hengelliseen maailmaan kokemaan, oppimaan ja aistimaan pyhyyttä. Kirkkomme teologiaa ei opita lukemalla vaan ainoastaan näkemällä, maistamalla, kuulemalla, haistamalla ja koskettamalla. Ja eniten, rukoilemalla. Kysymys ei ole niinkään teorian hallitsemisesta vaan kokemusperäisestä vakuuttuneisuudesta, jossa tunne ja järki täydentävät toisiaan. Tämä kokemus syvenee entisestään kun näkee sen ympärillä olevan vuosisataisen maailman, jossa kaikki tuntuvat liittyvän toisiinsa.

Paaston tarkoitus on nostaa hengellinen elämä siihen kuuluvaan arvoonsa mutta samaan aikaan se on myös aineellisen maailman kunnioittamista pelastuksemme välineenä. Paaston myötä me otamme yhden askeleen taaksepäin nähdäksemme paremmin, mistä koko elämässä on kysymys. Kun me kilvoittelun kautta puhdistamme itsemme himoista ja synneistä, me voimme ottaa tuon Filippuksen kutsun vastaan katsomaan Herraamme.