Jaossa kutsuja Linnan juhliin (23.8.2013)

Jeesus jatkoi vertauspuheitaan ja sanoi heille:

 2 "Taivasten valtakuntaa voi verrata kuninkaaseen, joka valmisti häät pojalleen. 3 Hän lähetti palvelijoitaan kutsumaan häävieraita, mutta kutsun saaneet eivät tahtoneet tulla. 4 Silloin hän lähetti toisia palvelijoita ja käski heidän sanoa kutsutuille: 'Olen valmistanut ateriani, härät ja syöttövasikat on teurastettu, kaikki on valmiina. Tulkaa häihin!' 5 Mutta kutsun saaneista toiset eivät välittäneet siitä, vaan menivät muualle, kuka pellolleen, kuka kaupoilleen, 6 toiset taas ottivat kuninkaan palvelijat kiinni, pieksivät heitä ja löivät heidät hengiltä. 7 Silloin kuningas vihastui. Hän lähetti sotajoukkonsa, surmasi murhamiehet ja poltti heidän kaupunkinsa. 8 Sitten kuningas sanoi palvelijoilleen: 'Kaikki on valmiina hääjuhlaa varten, mutta kutsutut eivät olleet juhlan arvoisia. 9 Menkää nyt teille ja toreille ja kutsukaa häihin keitä vain tapaatte.' 10 Palvelijat menivät ja keräsivät kaikki, jotka he tapasivat, niin pahat kuin hyvät, ja häähuone täyttyi aterialle tulleista.

11 "Kun kuningas tuli sisään katsomaan juhlavieraitaan, hän näki siellä miehen, jolla ei ollut hääpukua. 12 Hän kysyi tältä: 'Ystäväni, kuinka saatoit tulla tänne ilman häävaatteita?' Mies ei saanut sanaa suustaan. 13 Silloin kuningas sanoi palvelijoilleen: 'Sitokaa hänet käsistä ja jaloista ja heittäkää ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita. 14 Monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja.'"


Valmistautumisen tärkeys

Hääjuhla on oiva kuva meille kaikille, jotka ajattelemme Jumalan pelkästään tunteettomana tuomarina, jonka tehtävä on rankaista ihmisiä. Kuninkaan järjestämä hääjuhla on tarkoitettu hänen pojalleen Jeesukselle ja me olemme niitä Jeesuksen ystäviä, jotka on kutsuttu juhlimaan. Tämä juhla sai alkunsa luomisessa kun Jumala halusi jakaa rakkaudestaan ja loi maailman. Kuitenkin tämä idylli särkyi käärmeen viettelyyn ja ihmisen tottelemattomuuteen.  Mutta Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan ei päättynyt tähän, vaan Hän kutsuu ihmistä taas kerran taivaalliseen iloon.


Avioliitto on erittäin yleinen evankeliumin käyttämä kuva taivaan valtakunnasta. Kirkko Kristuksen morsiamena ja Kristus ylkänä ovat jo meille entuudestaan tuttuja niin evankeliumeista, apostolisista kirjoituksista ja kirkkoveisuista. Taivaallinen häämaja on meille kuva kirkosta, jonne jokainen on saanut kutsun. Uskomme mukaan alttari on juhlapöytä ja ehtoollinen on juhla-ateria. Tämän vuoksi Kirkko on aina korostanut ehtoolliselle valmistautumisen tärkeyttä.

Ehtoollisessa on kyse uskomme valoisimmasta mysteeristä, joka käytännössä käsittelee uskomme kaikki teologiset ja hengelliset aspektit. Eukaristiassa me muistamme Jumalan hyvyyttä ihmiskuntaa kohtaan aina historian aamuhämäristä tähän päivään saakka. Katumuksen ja kilvoituksen kautta me liitämme itsemme tähän voitolliseen kertomukseen.  Samalla muistamisemme muuttuu horisontaaliseksi eli muistamme kanssapalvelijoitamme kaikissa maailman kirkoissa ja pyhäköissä. Eukaristiassa historia ja maantiede menettävät merkityksensä, sillä kaikesta tulee hetkeksi yksi ainoa kirkastettu todellisuus.

Valmistautumisemme taivaallisiin hääpitoihin alkaa kasteesta ja päättyy kuolemaan. Me olemme etuoikeutettuja, kun meidät on kutsuttu pyhään kasteeseen, tämän jälkeen tulemaan juhlapöytään pyhälle ehtoolliselle ja kerrottu katumuksen mahdollisuudesta. Kirkon seitsemän sakramentin kautta meidän sydämessämme herätetään muisto paratiisista, jonka moni on jo unohtanut. Tämä muisto kutsuu meitä pukeutumaan Kristukseen ja palaamaan takaisin kotiin.


Mies vailla hääpukua

Mikä ovat tämän vertauksen tulkinta? Vertaus selittää itsensä hyvin helposti mutta näin olemme perinteisesti vertauksen tulkinneet. Hääjuhla on siis pyhä kirkkomme ja erityisesti sen eukaristia. Kutsuja järjestävä isäntä on laupias Jumala, isännän poika on lihaksitullut Jumalan Sana ja juhlaruoka on ehtoollinen. Kutsusta kieltäytyneet vieraat olivat juutalaisia, jotka tappoivat profeettoja. Tämän jälkeen Jumala ei kutsu enää vain juutalaisia vaan kutsu laajenee koskemaan meitä tavallisia ihmisiä kujilta ja katujen varsilta. Entä mies, joka oli mukana juhlissa mutta hänet heitettiin pimeyteen vailla sopivaa hääpukua? Mies kuvaa jokaista ihmistä, joka kuulee kutsun mutta hylkää sen.

Miehen puvuttomuus hääjuhlassa tarkoittaa myös sitä, ettei hän ole valmistautunut tähän pelastavaan juhlaan. Kyyneleet, kilvoitus, murtunut mieli tai kaipaus Jumalan luo katosivat tiellä kohti maallista menestystä. Hän ehkä rakasti Jumalaa yli kaiken ja noudatti lakia kuin rikas nuorukainen. Ehkä hän rakasti mielessään lähimmäisiään, mutta ei koskaan auttanut heitä. Tällä miehellä olisi ollut samanlainen mahdollisuus valmistautumiseen kuin kaikilla muillakin mutta hän ei pitänyt sitä tärkeänä.

Yksi kauneimmista Suuren paaston veisuista kertoo hääpuvustamme:

Minä näen, oi Vapahtaja, Sinun häämajasi kaunistettuna, mutta minulla ei ole vaatetta sinne sisälle mennäkseni. Valista, oi valon antaja, minun sieluni puku ja pelasta minut.


Häävaate on lahja meille

Katumuksen kautta me saamme tuon valoisan häävaatteen päällemme lahjana. Kertomus tuhlaajapojasta sisältää seuraavan dialogin: Poika sanoi hänelle: 'Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi.' Mutta isä sanoi palvelijoilleen: 'Hakekaa joutuin parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan. (Luuk. 25:21-22)

Tähän aikaan oli tapana, että häävieraat saavat juhlapuvun isäntäväeltä juhlaa varten. Ei siis kannata kuvitella, että ansaitsen oman hääpuvun hyvää tekemällä, koska silloin hääpuku olisi kovin vaatimaton. Juhlien isäntä eli Jumala antaa meille kasteessa tuon hääpuvun armostaan ja laupeudestaan syntistä ihmistä kohtaan. Mutta tämä mies on kieltäytynyt ottamasta vastaan häävaatteita ja tullut juhliin omat vaatteet päällään.

Kastepuvun valkoinen väri merkitsee sitä, että meidät on kasteessa herätetty pimeydestä ja pesty puhtaaksi synnistä. Ja kun me taas kerran lankeamme syntiin, me voimme pyytää kastepukumme pesua katumuksen sakramentissa. Liturgiassa pappi on pukeutunut valkoiseen kastepukuunsa. Ennen kuin hän pukee tuon alusstikarin päälleen, hän lukee seuraavan kohdan profeetta Jesajan kirjasta:

Minä iloitsen suuresti Herrassa, minun sieluni riemuitsee minun Jumalassani, sillä hän pukee minun ylleni autuuden vaatteet ja verhoaa minut vanhurskauden viittaan, yljän kaltaiseksi, joka kantaa juhlapäähinettä niinkuin pappi, ja morsiamen kaltaiseksi, joka on koruillansa kaunistettu. (Jes. 61:10). Kannattaa lukea koko teksti tästä linkistä, se kertoo meille jotain oleellista liturgian luonteesta.


Jumalan vastustajat

Evankeliumissa kuitenkin kerrotaan kuinka ensimmäiset vieraat eivät voineet sietää kutsun tuojia. Ehkä nämä ihmiset olivat niin kaukana paratiisista, etteivät ehkä enää tunteneet tuota isäntää, joka kutsui heitä takaisin kotiin. Ehkä he joskus muistelivat, että sellainen paikka oli joskus ollut olemassa mutta he eivät enää synnin hämärtäminä tunnistaneet Luojaansa. Viestintuojat saivat nämä ihmiset raivoihinsa ja osa tappoi näitä hyvien uutisten tuojia. Eikä näiden ylimielisten ihmisten kohtalo ollut enää kadehdittava. Heidän tapettiin ja heidän kotinsa poltettiin. Jumalan oli aika etsiä uusia ystäviä, joiden kanssa voisi iloita ja toki sellaisia löytyi. Ja he ottivat kutsun ilomielin vastaan.

Jumala suojelee meitä ja siksi Hän kertoo meille myös sen kuinka kieltäytyjille käy. Profeettojen murhaajille kävi yhtä huonosti kuin sille, joka ei ollut valmistautunut juhliin. Mielestämme kuningas varmastikin toimi raivostuessaan oikein mutta kestäisimmekö itse heidän kohtaloaan? Jeesus puhui vertauksin ja pelkään, että tämä ajaton vertaus voi tarkoittaa ketä tahansa. Olemmeko sydämessämme tappaneet ne kaikki profeetat, jotka kutsuivat meidät katumukseen ja ehtoolliselle? Ehkä kerta toisensa jälkeen vaimensimme omantuntomme äänen, joka kutsui meitä pelastukseen? Keksimmekö hyvän syyn sille, miksemme taaskaan tällä kertaa pysty osallistumaan liturgiaan?

Monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja. Jumala kutsuu kaikkia ihmisiä rakkautensa piiriin mutta vain harva ottaa tämän kutsun tosissaan. Jo paratiisissa ihmisen tärkein tehtävä oli ottaa vastaan tämä jumalallinen tehtävä kasvaa kohti Hänen kaltaisuuttaan. Jokaiselle annettiin kuitenkin vapaa tahto kirkastamaan tuo kutsu silläkin riskillä, että ihminen valitsisi toisin.


Mikään ei ole muuttunut - kutsu on edelleen voimassa.

Suitsuketta, kultaa ja mirhaa

Joulupaasto alkaa. Meillä on oivallinen hetki löytää katumuksen kautta se tie, jota pyhät ihmiset kulkivat kohti hengellistä elämää. Anteeksianto on tuotu keskellemme ja pyhyys on meidän ulottuvillamme. On aika nöyrtyä ja hiljentyä. Kristuksen ihmiseksi tuleminen on ilosanoma meidän ihmisyydellemme.

Enkelit ylistävät taivaassa Jumalaa, joka ottaa ihmisen muodon pelastaakseen koko luomakunnan synnistä ja kuolemasta: Kunnia olkoon Jumalalle korkeuksissa, maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto! 

Jumalan rakkaus ja huolenpito on käsittämättömän suurta. Kristus syntyy pimeään luolaan, järjettömien eläinten keskelle. Hän tulee alas taivaallisesta valtaistuimeltaan nöyräksi palvelijaksi, jotta me voisimme tulla synnin voittajiksi ja elämän kuninkaaksi. Hän tulee kuolevaiseksi, jotta me voisimme kasvaa jumaliksi. Hän tyhjentää itsensä, jotta meidät täytettäisiin Pyhällä Hengellä. Hän luopui valtaistuimestaan, jotta meidät korotettaisiin iankaikkiseen elämään. Hän tuli köyhäksi ja syntyi järjettömien eläinten keskelle, jotta meistä tulisi rikkaita ja voisimme astua taivaalliseen kirkkauteen.

Ennen lumentuloa täällä Pohjolassa pimeys vallitsee lähes koko vuorokautta ja kylmä tähtitaivas peittää hiljentyneen maailman. Lumi peittää maan ja pakkanen narskuu kenkiemme alla. Luonnossa on kauniin hiljaista, viatonta, luonto lepää ja ihmiset odottavat. Valmistaudumme joulun odotukseen ja sytytämme valoja pimeyden keskelle. Tuomme kotiin kuusen ja vihannan tuoksu leviää koteihimme. Me olemme tuo kansa, joka odottaa kuoleman varjon maassa.

Tähteä seuraten tietäjät löytävät Jeesus-lapsen seimestä.

Myös meidät on kutsuttu kunnioittamaan Vapahtajaamme. Mitä me tuomme hänelle lahjaksi? Tietäjät toivat suitsuketta, koska hän on Jumala. He toivat kultaa, koska hän on Kaikkeuden kuningas. He toivat mirhaa hänen hautamistaan varten. Me astumme paastoon ja meidän kilvoituksemme synnyttää lahjat, jotka annamme Herrallemme. Kun olemme kuuliaisia Kirkon opetukselle, voimme löytää elämässämme sen, mikä on suitsuketta, kultaa ja mirhaa.

Paasto on uhrilahjamme vastasyntyneelle kaikkeuden kuninkaalle.

Miksi me annamme lahjan? Siksi, että me olemme lahjaksi saaneet. Jumala antoi ainoan poikansa pelastuksemme tähden, hän jakaa hyvyyksiään meille vaikka olemmekin ymmärtämättömiä ja kovasydämisiä. Olenko valmis antamaan lahjan ilman vastalahjaa ilman, että odotan hyötyväni siitä jotenkin? Tämä on kaiken lisäksi uhrilahjani, minä luovun jostakin, jotta voisin antaa sinulle. Paasto on kieltäytymistä ja tinkimistä, minä asetan toisen oman itseni edelle. Ja kun me paastoamme ilolla ja avoimin sydämin, niin paasto on saamista ja vastaanottamista.

Paastoa pahasta, jotta totuttaisit sielusi siihen hyvyyteen, jonne se pyrkiikin. Sielu vihaa pahuutta mutta jatkuvassa pahuudessa se turtuu. Herkkä ja jalo omatunto on syntyy sellaisille, jotka kuulevat sen äänen ja noudattavat sitä.

Mitä on se suitsuke, kulta ja mirha?

Nouskoon minun rukoukseni, niin kuin suitsutussavu sinun kasvojesi eteen, minun käteni ylennys olkoon sinulle ehtoouhri. Minun ensimmäinen lahjani on rukous ja ylistys sinun pyhän ikonisi edessä. Paimenet lauloivat kedolla ylistystä sinun inkarnaatiollesi ja taivaallinen sotajoukko antoi kunnian Jumalalle. Rukous on hengellinen lahja, joka kuvaa haluani lähestyä lähestymätöntä.

Rukous! Kerro, kuvaa ja ilmaise uskollisuuttani, kärsivällisyyttäni ja toivoani pelastusta kohtaan. Nouskoon se ylös korkeuksiin yhdessä uhrilahjani kanssa koko kansamme puolesta.

Mitä on kulta, jota Sinulle tuon kunnioituksesta? Kultaa on se almu, jonka olemme saaneet luopumalla, karsimalla ja tinkimällä, jotta voisimme auttaa lähimmäisiämme. Askeesi opettaa meitä erottamaan halut tarpeistamme ja löytämään yksinkertaisen ja koruttoman elämän.

Minne voimme lahjamme jättää? Hyväntekeväisyyteen. Näemme Kristuksen jokaisessa köyhässä, jonka ohi kuljetaan. Näemme sen lapsen silmissä, joka odottaa joulua.

Mitä on tuo viimeinen eli mirha? Naiset tulivat varhain aamulla haudalle valmistaakseen Kristuksen hautaamista varten. He toivat kallista öljyä ja antoivat sen omastaan Luojalle. He tekivät diakoniaa, he huolehtivat, että kaikki päättyisi oikein. Laupias samarialainen puolestaan otti viiniä ja öljyä ja hoiti synnin murjoman muukalaisen. Hän oli lähimmäinen toiselle ihmiselle. Samoin tuomme mirhaa Kristukselle osoittamalla armoa ja rakkautta lähimmäisillemme.

Minun käsissäni on monen ihmisen elämä. Nostanko peukalon ylös vai painanko sen alas? Minun vallassani on monesti se saako lähimmäiseni Kristuksessa ruokaa, lääkettä, kodin turvaa, suojaa ja selviääkö hän tulevasta talvesta. Meillä on suuri vastuu lähimmäisistämme ja se ratkaisee kohtalomme kuoleman jälkeen.

Me olemme Jumalan kansaa ja pian kuulemme kirkossa ensi kertaa jouluveisuja. Kristus tulee palvelijaksi, jotta minäkin ymmärtäisin palvelemisen pyhyyden ja suuruuden. Näin meidän lahjamme tälle rauhan ruhtinaalle ovat rukous, askeesi ja hyvät teot.

Siunattua joulupaaston aikaa!

Valmistautuminen jumalalliseen liturgiaan

Kutsu pyhälle ehtoolliselle

Jumala loi kaiken kuudessa päivässä ja seitsemäntenä hän lepäsi. Sunnuntai on viikon ensimmäinen päivä ja siitä lasketaan kristillisen viikon alku. Samalla sunnuntai on myös viikon viimeinen päivä, koska silloin Kristus herätettiin kuolleista ja ylösnousemuksen juhlaa vietetään nimenomaan sunnuntaina. Tämä ylösnousemuksen päivä on kahdeksas päivä ja se murtaa seitsenpäiväisen viikon kierron ja aukaisee meille oven iankaikkiseen elämään.

Siksi oikeastaan koko meidän kristillinen viikkomme on valmistautumista tähän pieneen pääsiäiseen. Dekalogin käsky pyhittää lepopäivämme tuntuu erityisesti tänä päivänä olevan meille hyvin tarpeellinen, koska normaali viikonkierto pyhäpäivineen on lähes kadonnut ja kosketuksemme ajan pyhittämiseen on vähentynyt. Maallinen yhteiskunta on hyvin sisäistänyt lepopäivän, mutta sen vietto ei liity enää ajan kirkolliseen tai hengelliseen elämään, puhumattakaan ajan pyhittämisestä. 

Sunnuntai ja siihen liittyvä jumalallinen liturgia on ortodoksille koko viikon täyttymys.  Koko elämämme perustus ja pelastus on Kristuksen ylösnousemuksessa. Se on matkaevästä meille kilvoituksen tiellä kulkeville, vahvistusta ja pyhitystä, parannusta ja pelastusta. Se on välietappi mutta myös päämäärä itsessään.

Sen vuoksi kirkon rukoukset valmistavat meitä tämän juhlan vastaanottamiseen sekä paaston että rukouksen kautta. Meille on viikolla varattu kaksi paastopäivää, keskiviikko ja perjantai, mutta rukoukselle ja hiljentymiselle tulisi löytää aikaa jokaisesta päivästä. Jokaisen päivän rukoushetken tarkoitus on valmistaa meitä Herran pyhälle ehtoolliselle sunnuntaina.

Oma viikkoni kirkon pappina on nousujohteinen. Sunnuntain liturgia on viikon kohokohta ja maanantaina laskeudutaan arkeen ja hoidetaan arkiasioita pyhien jälkeen. Muistissa kuitenkin vielä on se erityinen juhlava lahja, jonka sunnuntaina saamme liturgiassa. Pian pienin askelin mieli alkaa valmistautua myös seuraavaan pyhään.

Saarnan valmistelu

Aloitan saarnan valmisteleminen yleensä viikkoa ennen, samalla kun mietin tulevan blogin aihetta. En suinkaan käytä viikkoa kirjoitustyöhön vaan annan asian hautua mielessä ja palaan siihen monia kertoja viikon aikana. Mietin näkökulmia ja yleensä alan kehittelemään mielessäni jotain kohtaa, jota mielestäni ei ole liian usein käsitelty. Erityisesti yritän miettiä evankeliumin ydinsanomaa ja sen soveltamista tähän päivään. Tämä harvemmin on haastavaa mutta tuoreen näkökulman ja ilmaisun löytäminen on usein se työläin asia.

Liturgia on sisällöltään varsin kiinteä eikä siinä juurikaan ole liikkuvia tekstejä ja sen vuoksi mielestäni saarnalla on erittäin tärkeä merkitys. Hyvä saarna on elävä, luova ja persoonallinen osa jumalanpalvelusta. Kirkossamme se on on usein ainoa tilanne, jossa pappi puhuttelee seurakuntalaisiaan kasvotusten paimenen ominaisuudessa. On hyvin tärkeää tuntea oma seurakunta, jotta hän osaa puhua heille. Saarnan tietenkin pitäisi aina kasvaa seurakuntalaisten tarpeesta ja heijastaa heidän tilannettaan. 

Haminan papistoa saarnaa kuulemassa...

Hyvässä saarnassa  yhdistyy sopivalla tavalla sekä mennyt aika että tämä hetki, kirkkomme perinne ja tämän ajan haasteet, arkipäivän elämä ja syvä hengellinen todellisuus, jonka keskellä me elämme. Siinä yhdistyy kirkkomme tuhat vuotinen aarteisto papin omaan luovuuteen. Saarna tuo Jumalan ilmoituksen meidän aikaamme ja kielellemme ja parhaimmillaan Pyhä Henki herättää eloon sen pienen siemenen joka jokaisen uskovaisen sydämessä on ja saa jokaisen innostumaan Kristuksen seuraamisesta.Saarnan ei tarvitse olla sisällöltään uusinta uutta tai jotain maata mullistavaa, sillä pelkästään tapa lähestyä ja esittää asia voi olla hyvin virkistävä.

  

Ehtoolliselle valmistavat rukoukset

Ehtoollisen sakramentti on käsittämätön mysteeri eikä sen suuruutta voi koskaan täysin ymmärtää. Sen vuoksi siihen valmistautumisen pitää kiinnittää paljon huomiota ja huolta. Oikeanlaisen mielialan löytäminen on tärkeää ja hyvä keskittyminen auttaa paremmin ymmärtämään tämän mysteerin suuruutta.

Monelle seurakuntalaiselle liturgia tavallaan alkaa jo lauantai-iltana vigilialla, koska kirkollinen vuorokausi vaihtuu silloin. Vigilian lisäksi kannatta lukea myös ennen nukkumaan menoa ehtoolliselle valmistavat rukoukset, jotka löytyvät rukouskirjan lopusta. Ne tuovat hyvää vaihtelua ja hengellistä terävöittämistä arkisiin aamu- ja iltarukouksiin.

Olisi hyvä jos ehtoolliselle valmistautumiseen kuuluisi myös katumukselle osallistuminen. Ellei osallistu varsinaiseen katumuksen sakramenttiin, on hyvä käydä läpi asioita, joita katuu ja aidosti pyytää niitä anteeksi rukoilleessa. Tämän lisäksi pitää tehdä myös vahva päätös olla sortumatta näihin samoihin tekoihin uudelleen. Tämä voi olla tuskallista mutta siihen tarvitaan uskoa, nöyryyttä ja kärsivällisyyttä. Uskoa paremman huomisen koittoon. Kärsivällisyyttä sen muistamiseen, että iso laiva kääntyy hitaasti. Nöyryyttä siihen, että synti elää tiukassa eikä sielullemme aiheuttamat vammat parane hetkessä.

Aamulla luettavat rukoukset ovat minulle kaikkein tärkeimmät ennen liturgian toimittamista. Ne antavat herkkyyden lähestyä tätä pyhää sakramenttia ja kasvattavat pyhää kunnioitusta taivaallisia lahjoja kohtaan. Ehtoollinen on aina suuri mysteeri ja polttava tuli, joka koituu joko sielun pelastukseksi tai tuomioksi. 

Vaikka me valmistaudumme ehtoolliselle yksinäisyydessä, ehtoollinen ja liturgia on ennen kaikkea yhteisöllinen koko seurakunnan juhla. Se luo pyhän siteen jokaisen kirkossa olijan välille ja tämän Pyhä Hengen lahjan seurauksena me voimmekin vilpittömästi sanoa, "rakastakaamme toinen toistamme että yksimielisesti tunnustaisimme!"

Kouvolan Pyhän Ristin kirkko

Pukeutuminen

Pukeutumisessa jumalanpalveluspukuun on jotakin suurta. Jokainen vaate siunataan ja puetaan päälle erikseen. Alusstikari, epitrakiili, vyö, hihat ja feloni. Etenkin epitrakiilin pukeminen muistuttaa ennen kaikkea pastoriudesta: pappi on lampaidensa paimen. Miten suuri velvollisuus ja kunnia se voikaan olla samaan aikaan. Jokaisella papilla ei ole vastuu vain omasta pelastuksestaan vaan myös vastuu laumansa hoitamisesta - hän vastaa laumastaan viimeisellä tuomiolla.

Mitä lähemmäs liturgiaa tulen, sitä enemmän liturgiset tekstit täyttävät mieleni. Pappi ikään kuin täytetään pyhillä sanoilla, ajatuksilla ja ilmaisuilla jo ennen palvelusta. Hänelle avataan huikea hengellinen maailma ja hänet ikään kuin heitetään kirkon hengelliseen aarrekammioon. Niinpä myös liturgisten vaatteiden pukeutumiseen liittyy paljon raamatullisia tekstejä. Alusstikaria puettaessa luetaan Jesajan kirjasta (61):

Minä iloitsen suuresti Herrassa, minun sieluni riemuitsee minun Jumalassani, sillä hän pukee minun ylleni autuuden vaatteet ja verhoaa minut vanhurskauden viittaan, yljän kaltaiseksi, joka kantaa juhlapäähinettä niinkuin pappi, ja morsiamen kaltaiseksi, joka on koruillansa kaunistettu.

Tässä samassa rukouksessa on sama idea kuin prokimeneissa, ne ovat katkelmia, jotka viittaavat johonkin. Jotta kokonaisuuden ymmärtää paremmin on hyvä muistaa mistä teksti on peräisin ja onko sillä jotakin suurempaa merkitystä.

Tämä Jesajan kirjan 61. luvun ensimmäiset jakeet kuuluvat näin: Herran Henki on minun päälläni, sillä hän on voidellut minut julistamaan ilosanomaa nöyrille, lähettänyt minut sitomaan särjettyjä sydämiä, julistamaan vangituille vapautusta ja kahlituille kirvoitusta.

Tämän tekstin kohdalla me muistamme kun Jeesus temppelissä avasi Jesajan kirjan ja kertoi, että tänä päivänä tämä ennustus on käynyt toteen. Hän on se messias, jota me olemme odottaneet. Sen vuoksi liturgia on voittojuhla, jossa Kristus tulee pelastamaan maailman synnistä. Sen hän tekee kukistamalla kuoleman omalla ristinkuolemallaan. Maailmassa vallitseva vääryys saa lopun ja me, jotka istumme pimeässä, saamme valkeuden ja pelastuksen.

Siksi me puhumme aina liturgiasta pienenä pääsiäisenä. Sen vuoksi onkin aivan ymmärrettävää että voimme tervehtiä toisiamme sunnuntaisin pääsiäistervehdyksellä Kristus nousi kuolleista!, sillä onhan se ylösnousemuksen päivä.

Pukeutuminen muistuttaa minua eniten Helluntain juhlasta. Minut on vihitty papiksi tuona juhlana ja jostain syystä pukeutuminen papilliseen asuun on erityisen mieltä ylentävä hetki. Se on aina juhlahetki, johon koko viikko valmistaa.

Tämän vuoksi on hyvin luonnollista mutta äärimmäisen tärkeää, että pyrkii elämään sovussa kaikkien kanssa ja sopimaan asiat ennen tätä pyhää toimitusta. Itse koen tämän anteeksipyytämisen ja antamiseen ennen kaikkea vapautumisena maallisista asioista, jotta voisi keskittyä taivaallisiin asioihin. Harvemmin tämän elämän aikana me lähemmäs Jumalaa pääsemme. Ellemme saa anteeksi vaikka olemmekin pyytäneet? Meidän on yritettävä uudelleen ja sen jälkeen elettävä siinä tilanteessa. Toivottavasti se kasvattaa meissä lisää nöyryyttä ja kärsivällisyyttä.

Proskomidin toimittaminen

Proskomidi on ennen kaikkea muistelemista, mutta tärkein käytännön merkitys on leivän ja viinin valmistaminen ehtoolliselle. Leivästä leikataan Karitsa joka pyhitetään eukaristiassa ja se murretaan ehtoolliselle osallistujille kohdassa pyhät pyhille. Sopiva määrä viiniä vesitilkkaan sekoitettuna kaadetaan myös kaikkiin odottamaan pyhittämistä. Tässä vaiheessa arvioidaan kirkkoon tulijoiden määrää ja viime hetken tarkastuksen voittojen vielä ennen aineiston siunaamista.

Karitsan leikkaamisen jälkeen aloitetaan pyhien ihmisten muisteleminen ja Marian jälkeen pyhät on ryhmitelty yhdeksään ryhmään. Tämän jälkeen muistellaan elossa olevia alkaen oman hiippakunnan piispasta sekä muuta papisto ja esivaltaa. Vainajien kohdalla muistellaan Kirkon rakentajia ja huolehtijoita. Tämän jälkeen luetaan muistelukirjat ja alttariin tuodut muistelulaput.

Muisteleminen on hämmästyttävä tapa sitoa koko ihmiskunta yhteen ja samaan kertomukseen ja nähdä kaikki yhtenä pyhänä kokonaisuutena. Kuolema ja elämä tosiaankin menettävät merkityksensä, kun kaikki ovat yhtä Kristuksessa. Mekin kuulumme tähän pyhään tarinaan ja kuljemme heidän tietään kohti elämää  ja taivasta. 

Muistelen omia lähisukulaisiani ja läheisiäni tässä vaiheessa. Sen jälkeen muistelen rippilapsiani, tiedossani olevia sairastavia, matkustavia ja esirukousta tarvitsevia ja edesmenneitä seurakuntalaisia. Erityisesti muistan myös sellaisia ihmisiä, joiden uskon omaavan jotakin minua vastaan. 

Katumukselle tulijat

Seurakunnissa on paljon vaihtelua sen mukaan onko katumukselle tulijoita ennen liturgiaa. Etenkin sellaisissa seurakunnissa jossa maahanmuuttajia on paljon, myös katumukselle tulijoita on useampia. Toivoisin, että myös kantasuomalaiset kävisivät useammin ripillä, edes vain kertomassa tärkeimmät mieltä painavat asiat. Jos mielessä on erityisen painavia asioita, on hyvä keskustella niistä edes lyhyesti ennen ehtoolliselle osallistumista. Pappia voi aina käydä pyytämänsä tätä varten alttarista.

Suuri iloni ja siunauksensa on se, että olen saanut Jumalalta lapsia. Ne ovat Herran omia, jotka on annettu minulle lahjaksi ja lainaksi. Tämän lisäksi olen saanut myös vahvasti kirkon elämään sitoutuneita rippilapsia, joiden kanssa käyn säännöllisesti keskusteluja hengelliseen elämään liittyen.

Tänä päivänä yhteydenpitoa omien rippilasten ja seurakuntalaisten kanssa voi pitää myös monin muodoin. Hengelliseen elämään, rukoukseen ja kilvoitteluun liittyviä keskusteluja on joskus jopa parempi käydä sähköpostitse, koska silloin on paremmin aikaa miettiä tarkemmin kysymyksiä ja vastauksia. Eräs lapsistani pitää hengellistä päiväkirjaa, joka on aivan erinomainen tapa peilata omaa kilvoitteluelämää ja tasata niitä huippuja ja laskuja, joita jokaisen elämään mahtuu. Vaikeuksien hetkellä on hyvä havaita, kuinka aiemmissakin selvittiin ja hyvinä hetkinä muistaa, ettei kaikki jatku aina niin seesteisenä ja rauhallisena.

Kolmas hetki ja proskomidin päättäminen

Kolmas hetki jatkaa liturgista vuorokautta edellisestä illasta. Jos vigiliassa on luettu aamupalveluksen jälkeen ensimmäinen hetki, niin kolmas hetki on jatkoa tälle toimitukselle. Liturgia alkaa Pyhä Hengen avuksihuutamisella ja ehtoollisen siunaamisessa me erityisesti pyydämme Pyhä Henkeä laskeutumaan näiden lahjojen päälle ja muuttamaan ne Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Siksi on luontevaa, että kolmas hetki myös korostaa Pyhä Hengen vuodattamisen muistoa opetuslasten päälle.

Kun alkusiunaus kolmannelle hetkelle on lausuttu, pappi päättää proskomidin toimittamisen. Ponomari tai diakoni tuo suitsutusastia ja pyhät lahjat peitellään ehtoollispeitteillä ja lopuksi luetaan proskomidirukous. Tämän jälkeen suitsututetaan alttari ja koko kirkko.

Sen jälkeen on aikaa hetki rauhoittua ja tyhjentää mieli kaikesta turhasta. Seison pyhän pöydän edessä ja kuulen lukijan lukevan viimeisiä rivejä kolmannesta hetkestä. Painan silmät kiinni, rentoudun, keskityn hengitykseen. 

Herran nimeen, siunaa isä!

Pyhien isiemme esirukouksien tähden, Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda meitä!

Pyhät portti avataan ja kädet kohotettuina luetaan rukous Pyhälle Hengelle: Taivaallinen kuningas. Lohduttaja, Totuuden henki, joka paikassa oleva ja kaikki täyttävä... 

Palvelus voi alkaa, sillä nyt on Herran aika toimia. 

Otollinen sinua seuraamaan

Kun Jeesus kulki Galileanjärven rantaa, hän näki kaksi veljestä, Simonin, toiselta nimeltä Pietarin, ja hänen veljensä Andreaksen. He olivat heittelemässä verkkoa järveen, sillä he olivat kalastajia. Jeesus sanoi heille: "Lähtekää minun mukaani. Minä teen teistä ihmisten kalastajia." He jättivät heti verkkonsa ja lähtivät seuraamaan Jeesusta.

Sieltä jonkin matkaa kuljettuaan Jeesus näki toiset kaksi veljestä, Jaakobin ja hänen veljensä Johanneksen, Sebedeuksen pojat. He olivat veneessä isänsä Sebedeuksen kanssa verkkojaan selvittelemässä. Jeesus kutsui heidätkin. He jättivät heti veneen ja isänsä ja lähtivät seuraamaan Jeesusta.

Nämä neljä opetuslasta, Pietari ja Andreas, Johannes ja Jaakob, eivät kauaa miettineet Kristuksen seuraamista. He jättivät työnsä, perheensä ja sukunsa, heti ja niille sijoilleen.

Miksi monet evankeliumin ihmiset valitsivat näin helposti Kristuksen ja niin monet meistä empivät koko ikänsä? Luulen, että kyse on nälästä ja köyhyydestä. Köyhän on helpompi ottaa vastaan muutos elämäänsä, sillä hän odottaa enemmän eikä hänellä ole mitään menetettävää. Siksi Jeesus puhuu niin usein nälästä, janosta ja kaipuusta hengellisen elämän lähtökohtana. Hän on vastaus elämän leipänä, vetenä, totuutena, elämänä ja ylösnousemuksena. Rikkaan on todellakin vaikea päästä taivasten valtakuntaan, koska omaisuus omistaa hänet.

'Olen ostanut pellon', sanoi yksi, 'minun täytyy mennä katsomaan sitä. Suothan anteeksi, etten pääse tulemaan.' Ostin viisi härkäparia', sanoi toinen, 'ja olen lähdössä kokeilemaan niitä. Suothan anteeksi, etten pääse tulemaan.' Kolmas sanoi: 'Olen juuri mennyt naimisiin enkä siksi voi tulla.' (Luuk. 14:18-20)

Kun elämä on kauniin yksinkertaista, oppii paremmin näkemään mikä olennaista ja ikuista. Tästä ideasta koko luostariliikekin syntyi, askeesi ja kilvoittelu. Sama tie vie edelleenkin ihmisiä kohti iankaikkista elämää.


Kulmakivi

Se kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut kulmakiveksi. Herralta tämä on tullut ja on ihmeellinen meidän silmissämme (Ps. 118:22).
Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus. (Ef. 2:20)

Kristus on tuo kivi, jonka juutalaiset hylkäsivät. Se kivi voi olla joko rakennuksen perusta, jonka päälle talo rakennetaan. Toisaalta se voi olla rakennuksen holvikaaren viimeinen kivi, jonka varassa koko rakennus lepää. Miten tahansa, tuo kivi on kaiken perusta, kaiken alku ja päätös. Maailman luominen, ihmiseksituleminen, kuolleista ylösnouseminen ja Pyhä Hengen vuodattaminen, kaikki pyhät ihmiset tässä maailmassa...

Kunpa osaisimme arvostaa valintojamme läpi elämän eikä niiden merkitys koskaan himmenisi vaan vuosikymmentenkin jälkeen ne tuntuisivat yhtä suurelta kuin silloinkin. Avioliitto, pappeus, lapset: ne olivat minun suuria valintoja ja saamiani lahjoja. Muistan kuinka tärkeitä hetkiä ne aikanaan olivat ja tunsin aivan selvästi miten elämäni muuttui. Ja tietenkin elämä muuttui eikä koskaan ollut enää samanlaista. Me olemme aina täynnä suurta intoa kun valitsemme jotain ,tärkeää mutta pian me totumme uusiin tilanteisiin, emmekä osaa olla kiitollisia siitä lahjasta, jonka saimme.

On hyvä huomata, ettei kiitollisuus ei ole lahja vaan työn tulos.

Suurimman lahjamme saimme kasteessa, kun meidät kutsuttiin Herramme kuolemaan ja ylösnousemukseen. Silloin meistä tuli Jeesuksen opetuslapsia ja kasvu kohti apostolisuutta alkoi. Ehkä kasteesta pitäisikin mieluummin puhua lahjan sijaan tehtävänä, joka meille on annettu. Nämä evankeliumissa mainitut neljä veljestä saivat toki suuren lahjan kun heidät kutsuttiin, mutta käytännössä se merkitsi heille pyhää tehtävää.

Olisimmeko me otollisia jättämään kaiken taaksemme, jos Kristus kutsuisi meitä vastaavassa tilanteessa? Entäpä jos iankaikkinen elämä määräytyisikin sen mukaan mitä me tuohon Kristuksen kutsuun vastasimme? Kristus on kulmakivi mutta yhtä lailla myös Kristuksen kutsu on se kulmakivi, jonka ansiosta me pelastumme mutta johon monet myös kompastuvat.


Suurempi kokonaisuus

Pyhän Nikolaoksen troparissa sanotaan: Sen tähden olet sinä saavuttanut nöyryydessäsi ylhäisen aseman ja köyhyydessäsi rikkauden. Mistä ihmeestä me löytäisimme tämän pelastavan köyhyyden ja yksinkertaisuuden? Me olemme länsimaissa varmasti koko maailman historian hyvätuloisin ja menestynein sukupolvi, jos hyvinvointia mitataan materiaalisin arvoin. Ja samaan aikaan hengellisessä mielessämme olemme kaiketi kauimpana evankeliumin ihanteista kuin koskaan. Meille ei käynyt niin kuin Jobille, joka menetti kaiken vaan päinvastoin, me saimme kaiken emmekä tiedä mitä tuolla kaikella tekisimme. Meillä on ähky.

Pelastava köyhyys löytyy siinä, että me osaamme arvioida ja tarpeen tullen kieltäytyä. Meille kyllä tarjotaan kaikkea mutta vain harva asia koituu pelastukseksemme. Samaa myös pyhä apostoli pohti kirjeessään: Kaikki on minulle luvallista, mutta ei kaikki ole hyödyksi; kaikki on minulle luvallista, mutta minä en saa antaa minkään itseäni vallita. (1. Kor. 6:12)

Me olemme tässä valintatilanteessa toistuvasti, jopa päivittäin. Olemmeko juutalaisia jotka hylkäsivät kulmakivi-Kristuksen vai tuleeko meistä noita kiviä tähän suureen rakennukseen?  Pitääkö meidän todellakin asettaa Kristus kaiken edelle niinkuin viime sunnuntain evankeliumissa sanottiin?

Ellemme tänään hylkää perhettämme, taloamme ja koko omaisuuttamme, meidän on ainakin tehtävä itsellemme selväksi, että se saattaa huomenna olla edessämme. Mikään maailmallinen asia saa tulla minun ja  Jumalan väliin. Vaikkei tänään täytyisi luopua, niin huomenna se voi olla totta. Voihan tämän ymmärtäminen herättää jopa kiitollisuutta: meitä ei ole ainakaan vielä laitettu valitsemaan.

Valinnan suuruutta on turha lähteä dramatisoimaan. Valinta muuttuu elämänasenteeksi nopeammin kuin huomaammekaan. Tämä asia on meille tuttu paaston kautta. Kun alkuun teemme valintaa tavallisen ja paastoruuan välillä pienen totuttelun jälkeen huomaamme, ettei meidän tarvitse enää valita vaan teemme luonnostamme oikein. Pikemminkin meidän pitää valita väärin, jos haluamme käyttää valinnan mahdollisuutta. Tämän saman syyn takia meidän on vaikea myös luopua synnistä ja tehdä parannus. Me totumme yllättävän nopeasti vallitseviin elämäntilanteisiin kun pääsemme yli muutoksen aiheuttamasta vaivasta.

Apostoleille tämä valinta oli helppo, koska he luottivat Jumalan johdatukseen. Toisekseen he olivat hengessään valmiita ja Kristus ravitsi heidät. Heissä oli sitä hengellistä herkkyyttä joka meistä on vaarassa kadota kun tämän maailman himot kietovat mieltämme. Kun ihminen halua pelastavaa muutosta elämäänsä, Jumala ottaa hänet vastaan riemuiten ja armoon kietoen. Siihen auttaa rukous, joka tekee meidät valmiiksi ottamaan vastaan tuon hyvän sanoman, silloin me saatamme oppia aistimaan pyhyyttä tässä luomakunnassa.

Jeesus kulki sitten joka puolella Galileaa. Hän opetti seudun synagogissa, julisti ilosanomaa Jumalan valtakunnasta ja paransi kaikki ihmisten taudit ja vaivat.

Askelia kohti hyvää kuolemaa

Tulevana sunnuntaina kirkossa luetaan kertomus kanaanilaisnaisesta joka aneli pelastusta tyttärelleen, jota paha henki riivasi. Jeesus oli hyvin vastahakoinen naista kohtaan mutta lopulta heltyi naisen uskon edessä ja paransi tyttären. Entäpä jos Jeesus ei olisi parantanut naisen tytärtä aneluista huolimatta ja hyväksyisimme tytön vääjäämättömän tien kohti kuolemaa? Mutta ei millaista tahansa kuolemaa, vaan matkan kohti hyvää kuolemaa.

Vaikka Jeesus paransi monia kuoleman sairaita ihmisiä ja herätti kuolleita, meidän ihmisten osaksi jäi silti kuoleminen synteihimme. Kuolema rajaa elämämme ajan ja päivä toisensa jälkeen me huomaamme elämämme kulkevan kohti kuoleman todellisuutta. Herramme ristinkuolema, ylösnousemus ja taivaaseen astuminen antavat meille mahdollisuuden astua iankaikkiseen elämään. Ihminen asetetaan kuoleman hetkellä tähän jännitteeseen ja siksi me rukoilemme saadaksemme osaksemme hyvän kuoleman hetken.

Hyvä kuolema liittyy olennaisesti pelastukseen. Koska ortodoksisen kirkon ajattelussa koko elämä on kasvamista kohti Jumalan kaltaisuutta, niin siksi meidän tulisi aina pitää mielessämme sekä elämän ainutlaatuisuus että kuoleman tuoma rajallisuus elämässämme.Vaikka usein kadotamme tehtävämme tässä elämässä Jumalan kuvana, me voimme yhä uudelleen löytää sen kirkon jumalanpalveluksissa.  

Kuolema on aina läsnä

Me joudumme luopumaan joka päivä jostakin ja elämämme muuttuu pysyvästi joka hetki. Me menetämme elämämme aikana ystäviä ja sukulaisia, muutokset terveydessä ja työyhteisöissä ravistelevat elämämme pysyvyyttä. Menetykset valmistavat meitä luopumaan tästä maailmasta ja kiinnittymään iankaikkiseen elämään. Luopumalla me opimme näkemään kaiken väliaikaisuuden ja valmistaudumme sen myötä tulemaan tietoiseksi elämämme rajallisuudesta.

Menneet tapahtumat myös muokkaavat elämäämme ja niistä syntyy meille kokemuksia. Tunteet, ajatukset ja muistot syntyvät elämän kokemuksistamme ja niiden avulla me arvioimme myös tulevaisuuttamme. Tämän tulevaisuuteen tähtäävän elämämme vuoksi on tärkeää, että kilvoittelemme säännöllisesti ja tarkistamme kurssiamme katumuksen sakramentilla. Parannuksen kannalta meillä ei ole olemassa kuin tämä hetki ja toivottavasti pitkä tulevaisuus joka antaa meille mahdollisuuden muutokseen.

Kilvoittelu valmistaa meitä siihen, että osaamme päästää irti tästä maailmasta. Me opimme luopumaan koko ajan enemmän omasta itsestämme ja toivottavasti täytämme tuon osan jumalallisella elämällä. Kun liturginen elämä täyttää sielumme, me kuolemme yhä vahvemmin tämän maailman himoille ja haluille ja uusi elämä täyttää sieluamme. Kun me elämme Kristukselle, me huomaamme yhä vahvemmin kuinka Kristus elää meissä.

Kun me hengitämme kirkon elämää eukaristiassa, me opimme näkemään maailman uudella tavalla, Jumalan luomana sakramenttina. Ilo täyttää sydämemme kun palaamme kirkosta takaisin maailmaan ja tiedämme, että olemme juuri tulleet osalliseksi Herran pyhästä ehtoollisesta. Sinä pienenä hetkenä me voimme tuntea taivaan valtakunnan todellisuutta.

Menettämisen myötä me saamme myös uusia aineksia elämäämme. Pyhien isien kuuluisassa sanaparissa "theosis-kenosis" kuvataan täyttymistä ja tyhjentymistä. Jumala tyhjentää itsensä tullessaan ihmiseksi, jotta voisi täyttää itsensä ihmisyydellä. Kun Jumala tekee tämän pelastavan työn meidän hyväksemme, me saatamme tulla osalliseksi iankaikkisesta elämästä.

Hyvä elämä johtaa hyvään kuolemaan

Kysymys hyvästä kuolemasta liittyy olennaisesti kysymykseen hyvästä elämästä.  Elämämme on valmistautumista iankaikkiseen elämään, oman itsemme kehittämistä ja muokkaamista taivaan valtakunnan asukkaaksi.  Me olemme omassa elämässämme nuo viisi viisasta ja viisi tyhmää neitsyttä, jotka odottavat ylkää. Se öljy, jota meillä on tai ei ole, kuvaa elämämme hyvien tekojen lopputulosta. Öljy, josta vertauksessa puhutaan, kuvaa armoa ja laupeutta toisiamme kohtaan.

Me arvioimme kirkon ajattelussa hyvää elämää eri tavoin kuin maallisessa yhteiskunnassa. Ortodoksinen kirkko seisoo maailmaa vastaan käsityksessään ihmisen itsemääräämisoikeudesta. Kirkkomme opetuksen mukaan ihmisen elämä ei ole hänen omissa käsissään vaan Jumalan. Me voimme ja meidän pitää vaalia ja ravita elämäämme emmekä me saa missään tilanteessa vahingoittaa tai tuhota sitä. Emme omaamme emmekä toistemme elämää.

Jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja meidän jokaisen elämä ainutlaatuinen ja korvaamaton. Elämämme on Jumalan käsissä ja oma osamme on sisäistää tämä asia. Me voimme rukoilla Jumalaa olemaan armollinen ja laupias meille mutta me emme voi vaatia Jumalaa toimimaan oman tahtomme mukaan.  Sen sijaan meille on annettu rukous, jossa me pyydämme viittä keskeistä asiaa osaksemme ennen siirtymistämme iankaikkiseen elämään.

Pyyntömme viime hetkille

Anomusektenia on kaikille kirkossakävijöille tuttu vuororukous. Se on verrattain pitkä ektenia ja siinä anotaan elämällemme suojelusta monin eri tavoin. Tarkastellaan lähemmin viittä eri pyyntöämme, jotka ekteniasta löytyy.

Anokaamme elämällemme kristillistä, kivutonta, kunniallista, rauhallista loppua ja hyvää vastausta Kristuksen peljättävän tuomioistuimen edessä.

Kristillistä

Kristillisen elämän päämäärä on siinä, että saamme kokea myös kristillisen kuoleman. Kirkkomme historiassa on kerrottu monien pyhien ihmisten kuoleman hetkestä, koska se merkitsee heidän maallisen taistelun päättymistä ja siirtymistä iankaikkiseen elämään. Kuoleman hetki nähdään vapahduksena tämän maailman kärsimyksestä, puutteesta, pahantahtoisuudesta ja pahan hengen kiusauksesta.

Mitä sitten kuuluu kristilliseen kuolemaan? Olennaisena osana on sairaanvoitelun sakramentti, joka kertoo tyhjentävästi siitä, mitä kuoleman hetken lähestyminen uskovaiselle merkitsee. Se on iloa ja kiitosta kaikesta siitä, mitä olemme saaneet elämämme aikana kokea, sakramentista ymmärrettävään miten väliaikainen tämä maailma on ja että meidän tulevaisuutemme ja elämämme on taivaan valtakunnassa.

Meillä on oikeus mutta myös velvollisuus elää elämämme kristillisesti loppuun asti. Ortodoksisuus sisältää paljon erilaisia tapoja, joiden kautta me ilmennämme uskoamme. Erityisesti tämän asian tärkeys korostuu silloin kun ortodoksinen lähiomaisemme valmistautuu kuolemaan. Saako hän edelleen olla ikonien, tuohusten, rukousten ja kirkkomusiikin ympäröimä vaan "loppuuko" ortodoksisuus hänen elämästään vaikean sairauden kohdalla? Seurakunnan papistoa kannattaa erityisesti tällaisessa tilanteessa vierailemaan hänen luonaan. 

Kivutonta

Ortodoksisen kirkon maailmankäsitys saattaa olla yllättävän erilainen kuin muun yhteiskunnan näkemys. Jos mietimme kirkkomme historiassa vaikuttaneita marttyyreita, me voimme nähdä kovin erilaisen käsityksen kivusta. Kipu ei välttämättä ole sellaista, mitä meidän pitää kaikin tavoin välttää. Rukouksemme ei välttämättä tarkoita sitä, että me pääsisimme kivusta vaan se voi olla myös pyyntö, että kestäisimme vastaantulevan kivun.  Kivun kautta me saatamme samaistua Kristukseen ja löytää siitä avain ristin kantamiseen. Samanlaisia kristillisiä hyveitä ovat myös kärsivällisyys, nöyryys ja toivo, jotka eivät aina ole yhdenmukaisia maailmallisen ajattelun kanssa.

Kipu on monen kuolemaa lähestyvän osa. Usein ikävällä tavalla kipu valmistaa meitä kuolemaan. Kun kivun määrä kasvaa ja muuttuu krooniseksi, meidän suhteemme elämään alkaa muuttua. Kivun tunne helposti täyttää ajatuksemme ja kaikki muu ympärillä jää toissijaiseksi. Lopulta me alamme päästää irti elämästä päästäksemme rauhaan.

Kunniallista

Jokainen ihminen on Jumalan kunnian kuva ja siitä juontuu ihmiselämän kunniallisuus ja ainutkertainen arvo. Me voimme hämärtää omien tekojemme ja sanojemme kautta tuota kunniaa mutta yhtä lailla me voimme olla sellaisen toiminnan kohteena, joka vie meiltä kunnioituksen ihmisenä. Vaikka me parhaassa tapauksessa voimme valmistautua kuolemaan, niin se silti tulee meille aina yllätyksenä.

Me voimme kuolevan omaisina vaikuttaa myös siihen, annammeko läheisellemme arvokkaan ja kunniallisen tavan kuolla. Me saatamme olla tilanteessa, jossa emme jaksa emmekä pysty rukoilemaan vaikka se olisi ollut elämässämme aina keskeisellä sijalla. Kirkossa käyminen ja osallistuminen ehtoolliseen ovat saattaneet tuoda elämän henkäyksen sieluumme, mutta niistä luopuminen voi merkit myös asteittain tästä elämästä luopumista.

Rauhallista

Rauha on Jumalan läsnäoloa elämässämme. Rauha merkitsee myös sitä, että asiat ovat kunnossa ja kaikki tarpeellinen on tehty. Rauha kuoleman hetkellä tarkoittaa sitä, että me olemme valmiita.

Jos me saamme sellaisen siunauksen osaksemme, ettemme kuole äkillisesti vaan voimme valmistautua siihen, voimme olla onnellisia. Meille on silloin annettu mahdollisuus sovinnon tekoon kaikkien niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa olemme olleet tekemisissä. Rauha lähimmäisteni kanssa ja voisimme olla kuolinvuoteella levollisella mielellä tehtyäni sovinnon lähimmäistemme kanssa.

Hyvää vastausta Kristuksen tuomioistuimen edessä

Hyvä vastaus peljättävän tuomioistuimen edessä perustuu rukoukseen ja armoon.  Nämä kaksi ydinasiaa toteutuvat parhaiten sairaanvoitelun sakramentissa, koska tässä sakramentissa me rukoilemme anteeksiantoa synneillemme ja parantumista sairaudestamme. Tämän merkkinä sairaan otsaan, rintaan ja kämmenselkiin voidellaan öljyllä ristinmerkki ja rukoillaan hänen pelastumisensa puolesta. Kuolemaa lähestyvän seurakuntalaisen kanssa voidaan toimittaa myös sairaan ripittäminen, joka koostuu katumuksen sakramentista ja Herran ehtoollisesta.

Kristityn kehittyminen hyveissä on erikoinen, erityisesti pyhien ihmisten kohdalla. Mitä vahvemmin he ovat elämänsä aikana kilvoitelleet, sen voimakkaampana heidän sydämessään on katumuksen tunne. Mutta samalla se on hyvin luonnollista: mitä lähemmäs me tulemme pyhyyttä ja valoa, sitä vahvemmin me näemme tässä valossa oman puutteellisuutemme. Sen vuoksi yksikään pyhä ihminen ei voi olla varma pelastuksestaan ennen kuin hän on astunut taivaan valtakuntaan Kristuksen peljättävän tuomioistuimen edestä.

Käsitys viimeisestä tuomiosta on meille kaikille selvä. Meidän tekomme mitataan sen mukaan, miten olemme kohdelleet tässä maailmassa Kristusta lähimmäisissämme. Hyvä vastaus kuvastaa sitä, kuinka olemme elämämme eläneet.

***

Puhunko tässä artikkelissa saattohoidosta ja eutanasiasta? Tästä lähdin kirjoittamaan ja halusin tietoisesti välttää aiheen käsittelemistä etiikan kannalta. Enemmistölle meistä hyvä kuolema syntyy näistä anomusekteniassa mainitusita viidestä asiasta. Henkilökohtaisesti olen aika surullinen siitä, miten vähän ortodoksipappeja pyydetään käymään sairastavien ja etenkin kuolevien seurakuntalaisten luona. Osaltaan syynä ovat maallistuneet omaiset mutta yhtä suurena syynä varmasti on myös se, ettei pappia haluta häiritä.

Ortodoksisen kirkon käsitys kuolemasta on hyvin valoisa ja ylösnousemususkomme kumpuaa pääsiäisen ilosanomasta. Pääsiäistervehdys, "Kristus nousi kuolleista" on meidän lyhyin ja terävin uskontunnustuksemme, samalla se on tervehdys, joka usein kertoo jakaako vastapuoli uskon kanssamme. Ylösnousemusta korostava kirkkomme näkyy luonnollisesti myös hautausperinteessämme, jota kuvataan usein hyvin kauniiksi, koskettavaksi ja herkäksi. Tämän vuoksi on tärkeää, että myös omassa uskossamme näkyy valoisalla tavalla kuoleman väistämättömyys ja samalla myös ylösnousemuksen todellisuus.