Suitsuketta, kultaa ja mirhaa

Joulupaasto alkaa. Meillä on oivallinen hetki löytää katumuksen kautta se tie, jota pyhät ihmiset kulkivat kohti hengellistä elämää. Anteeksianto on tuotu keskellemme ja pyhyys on meidän ulottuvillamme. On aika nöyrtyä ja hiljentyä. Kristuksen ihmiseksi tuleminen on ilosanoma meidän ihmisyydellemme.

Enkelit ylistävät taivaassa Jumalaa, joka ottaa ihmisen muodon pelastaakseen koko luomakunnan synnistä ja kuolemasta: Kunnia olkoon Jumalalle korkeuksissa, maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto! 

Jumalan rakkaus ja huolenpito on käsittämättömän suurta. Kristus syntyy pimeään luolaan, järjettömien eläinten keskelle. Hän tulee alas taivaallisesta valtaistuimeltaan nöyräksi palvelijaksi, jotta me voisimme tulla synnin voittajiksi ja elämän kuninkaaksi. Hän tulee kuolevaiseksi, jotta me voisimme kasvaa jumaliksi. Hän tyhjentää itsensä, jotta meidät täytettäisiin Pyhällä Hengellä. Hän luopui valtaistuimestaan, jotta meidät korotettaisiin iankaikkiseen elämään. Hän tuli köyhäksi ja syntyi järjettömien eläinten keskelle, jotta meistä tulisi rikkaita ja voisimme astua taivaalliseen kirkkauteen.

Ennen lumentuloa täällä Pohjolassa pimeys vallitsee lähes koko vuorokautta ja kylmä tähtitaivas peittää hiljentyneen maailman. Lumi peittää maan ja pakkanen narskuu kenkiemme alla. Luonnossa on kauniin hiljaista, viatonta, luonto lepää ja ihmiset odottavat. Valmistaudumme joulun odotukseen ja sytytämme valoja pimeyden keskelle. Tuomme kotiin kuusen ja vihannan tuoksu leviää koteihimme. Me olemme tuo kansa, joka odottaa kuoleman varjon maassa.

Tähteä seuraten tietäjät löytävät Jeesus-lapsen seimestä.

Myös meidät on kutsuttu kunnioittamaan Vapahtajaamme. Mitä me tuomme hänelle lahjaksi? Tietäjät toivat suitsuketta, koska hän on Jumala. He toivat kultaa, koska hän on Kaikkeuden kuningas. He toivat mirhaa hänen hautamistaan varten. Me astumme paastoon ja meidän kilvoituksemme synnyttää lahjat, jotka annamme Herrallemme. Kun olemme kuuliaisia Kirkon opetukselle, voimme löytää elämässämme sen, mikä on suitsuketta, kultaa ja mirhaa.

Paasto on uhrilahjamme vastasyntyneelle kaikkeuden kuninkaalle.

Miksi me annamme lahjan? Siksi, että me olemme lahjaksi saaneet. Jumala antoi ainoan poikansa pelastuksemme tähden, hän jakaa hyvyyksiään meille vaikka olemmekin ymmärtämättömiä ja kovasydämisiä. Olenko valmis antamaan lahjan ilman vastalahjaa ilman, että odotan hyötyväni siitä jotenkin? Tämä on kaiken lisäksi uhrilahjani, minä luovun jostakin, jotta voisin antaa sinulle. Paasto on kieltäytymistä ja tinkimistä, minä asetan toisen oman itseni edelle. Ja kun me paastoamme ilolla ja avoimin sydämin, niin paasto on saamista ja vastaanottamista.

Paastoa pahasta, jotta totuttaisit sielusi siihen hyvyyteen, jonne se pyrkiikin. Sielu vihaa pahuutta mutta jatkuvassa pahuudessa se turtuu. Herkkä ja jalo omatunto on syntyy sellaisille, jotka kuulevat sen äänen ja noudattavat sitä.

Mitä on se suitsuke, kulta ja mirha?

Nouskoon minun rukoukseni, niin kuin suitsutussavu sinun kasvojesi eteen, minun käteni ylennys olkoon sinulle ehtoouhri. Minun ensimmäinen lahjani on rukous ja ylistys sinun pyhän ikonisi edessä. Paimenet lauloivat kedolla ylistystä sinun inkarnaatiollesi ja taivaallinen sotajoukko antoi kunnian Jumalalle. Rukous on hengellinen lahja, joka kuvaa haluani lähestyä lähestymätöntä.

Rukous! Kerro, kuvaa ja ilmaise uskollisuuttani, kärsivällisyyttäni ja toivoani pelastusta kohtaan. Nouskoon se ylös korkeuksiin yhdessä uhrilahjani kanssa koko kansamme puolesta.

Mitä on kulta, jota Sinulle tuon kunnioituksesta? Kultaa on se almu, jonka olemme saaneet luopumalla, karsimalla ja tinkimällä, jotta voisimme auttaa lähimmäisiämme. Askeesi opettaa meitä erottamaan halut tarpeistamme ja löytämään yksinkertaisen ja koruttoman elämän.

Minne voimme lahjamme jättää? Hyväntekeväisyyteen. Näemme Kristuksen jokaisessa köyhässä, jonka ohi kuljetaan. Näemme sen lapsen silmissä, joka odottaa joulua.

Mitä on tuo viimeinen eli mirha? Naiset tulivat varhain aamulla haudalle valmistaakseen Kristuksen hautaamista varten. He toivat kallista öljyä ja antoivat sen omastaan Luojalle. He tekivät diakoniaa, he huolehtivat, että kaikki päättyisi oikein. Laupias samarialainen puolestaan otti viiniä ja öljyä ja hoiti synnin murjoman muukalaisen. Hän oli lähimmäinen toiselle ihmiselle. Samoin tuomme mirhaa Kristukselle osoittamalla armoa ja rakkautta lähimmäisillemme.

Minun käsissäni on monen ihmisen elämä. Nostanko peukalon ylös vai painanko sen alas? Minun vallassani on monesti se saako lähimmäiseni Kristuksessa ruokaa, lääkettä, kodin turvaa, suojaa ja selviääkö hän tulevasta talvesta. Meillä on suuri vastuu lähimmäisistämme ja se ratkaisee kohtalomme kuoleman jälkeen.

Me olemme Jumalan kansaa ja pian kuulemme kirkossa ensi kertaa jouluveisuja. Kristus tulee palvelijaksi, jotta minäkin ymmärtäisin palvelemisen pyhyyden ja suuruuden. Näin meidän lahjamme tälle rauhan ruhtinaalle ovat rukous, askeesi ja hyvät teot.

Siunattua joulupaaston aikaa!

Luovu omastasi ja saavuta rauha

Serafim Sarovilainen

Kun Jeesus nousi rannalle, häntä vastaan tuli kaupungista mies, jota vaivasivat pahat henget. Mies oli jo kauan kulkenut vaatteitta, eikä hän asunut ihmisasumuksessa vaan oleskeli hautaluolissa. Jeesuksen nähdessään hän parkaisi, heittäytyi hänen eteensä ja huusi kovalla äänellä: "Mitä sinä minusta tahdot, Jeesus, Korkeimman Jumalan poika? Minä pyydän: älä kiduta minua!" Jeesus näet oli käskenyt saastaisen hengen lähteä miehestä. Se oli jo pitkän aikaa pitänyt miestä otteessaan. Hänet oli köytetty ja kahlehdittu, että hän pysyisi aloillaan, mutta kerran toisensa jälkeen hän oli katkonut siteensä ja pahan hengen ajamana paennut ihmisten ilmoilta. "Mikä sinun nimesi on?" kysyi Jeesus. Mies vastasi: "Legioona", sillä häneen oli mennyt monta pahaa henkeä. Ne pyysivät, että Jeesus ei käskisi niiden syöksyä kadotuksen kuiluun. Läheisellä vuorella oli iso sikalauma laitumella. Pahat henget pyysivät Jeesukselta lupaa mennä sikoihin, ja hän salli sen. Silloin henget lähtivät miehestä ja menivät sikoihin, ja lauma syöksyi jyrkännettä alas järveen ja hukkui.

 Kun sikopaimenet näkivät tämän, he lähtivät pakoon ja kertoivat kaiken kaupungissa ja kylissä. Monet lähtivät katsomaan, mitä oli tapahtunut. He tulivat Jeesuksen luo ja tapasivat miehen, josta pahat henget olivat lähteneet. Mies istui Jeesuksen jalkojen juuressa vaatteet yllään ja täydessä järjessään. Tämä sai heidät pelon valtaan. Paikalla olleet kertoivat heille, millä tavoin pahojen henkien vaivaama oli parantunut. Silloin kaikki Gerasan seudun ihmiset pyysivät Jeesusta poistumaan sieltä, sillä he olivat hyvin peloissaan. Jeesus nousikin veneeseen ja lähti paluumatkalle. Mies, josta pahat henget olivat lähteneet, pyysi, että saisi jäädä hänen seuraansa, mutta Jeesus lähetti hänet luotaan sanoen: "Palaa kotiisi ja kerro tästä suuresta teosta, jonka Jumala on sinulle tehnyt." Mies lähti, kulki ympäri kaupunkia ja julisti, mitä Jeesus oli tehnyt hänelle.

  

Miehessä oli legioonallinen pahoja henkiä. Tuhansia henkiä, jotka olivat ottaneet vallan hänestä kuin virus eikä miehellä ollut hengen rauhaa. Niillä oli vahva omistusoikeus ja ne puhuivat hänen nimessään ja hänen kauttaan. - Legioona on nimeni. Mies oli omaksunut pahojen henkien identiteetin itselleen.

Mutta Elämän ruhtinasta nämäkin henget pelkäsivät, kumarsivat, kunnioittivat ja tottelivat. Ne tunnustivat Jeesuksen Korkeimman Jumalan Pojaksi ja niin Kristus manasi pahat henget pois tästä Gerasan miehestä. Henget karkasivat saastaisiin sikoihin, jotka syöksyivät alas jyrkänteeltä kuolemaan. Näin pahuus käyttää saamansa vapauden. Mies vedettiin takaisin elämään ja hän sai rauhan. Nyt hän lepäsi Jeesuksen jalkojen juuressa sielun rauhan saaneena.

  

Olen monesti miettinyt elämää, jossa me olisimme puhdistuneet himoista eikä paha vaivaisi meitä. Voisimme kiinnittää koko huomiomme tähän elämään ja Jumalaan. Niin monesti mielessämme särisee pahat ajatukset, kauna, vilppi, epäilys, juorut, panettelut - lista on loputon. Ne kaikki ovat sielussamme kasvavia himoja, joita vastaan me taistelemme rukouksen asein. Mutta miten monesti ne taistelevat pelkkää rukoustakin vastaan. Autuutta lienee mielen tyyneys, hiljaisuus ja rauha Jumalassa.

Ettemme kiintyisi maalliseen

Sillä mitä kaikkea maailmassa onkin, ruumiin halut, silmien pyyteet ja mahtaileva elämä, se kaikki on maailmasta, ei Isästä (1. Joh. 2:16)

Kaikki asiat eivät ole rukouksesta ja armosta kiinni vaan me pystymme myös itse vaikuttamaan hyvin käytännöllisellä tavalla. Pelkistämisellä, karsimalla ja yksinkertaistamalla me edistämme huomattavasti hengellistä elämäämme. Mitä vähemmän meillä on hankittuna tavaraa ja muuta omaisuutta ympärillämme, sitä helpompi meidän on keskittyä tähän varsinaiseen elämään. Mitä vähemmän me käytämme aikaa uuden tavaran hankkimiseen ja sen maksamiseen, sitä enemmän meille jää aikaa elämän suurempiin asioihin.

  

Luostarielämässä yksi kolmesta lupauksesta on köyhyyden eli omaisuudettomuuden lupaus. Kilvoituselämää viettävällä on hallussaan tavaroita, joita hän tarvitsee jokapäiväisessä elämässään mutta hän ei omista niitä vaan hän on valmis tarpeen tullen luopumaan niistä. Loppujen lopuksi sama koskee meitä jokaista. Tosiasiallisesti omistaminen tässä maailmassa on näennäistä ja perustuu ainoastaan yhteiseen sopimukseen. Me nautimme omaisuuden turvasta ja sen koskemattomuudesta - kuolemaan asti. Sen jälkeen sopimus raukeaa. Ehkä tässä luostarilupauksen omaisuudettomuudessa on pohdittavaa ja jotakin opittavaa meille kaikille.

Ellei muuten, se saattaa paljastaa meissä piilossa olevia haluja ja himoja. En omalla kohdallani koskaan ajatellut olevani ahne, mutta kun aloin mielessäni luopua tavaroistani, huomasin vanhan ihmisen pitävän tiukasti kiinni monista asioista mitä kummallisimmin perustein. Olen ansainnut tämän... tähän tavaraan taas liittyy tunneasioita.. tämä on minulle välttämätön... Tavaroita, joita ilman miljardit ihmiset tulevat toimeen kehdosta hautaan.

Törmäsin armon ja oikeuden teemaan. Me sanomme, että meillä on oikeus johonkin asiaan. Mutta jos minulla on oikeus, se usein sisältää aikuisten maailmassa myös velvollisuuden. Rikkaan velvollisuuskin on auttaa köyhää. Minulla on suurempi vastuu armahtaa toista, koska minulla on siihen mahdollisuus. Minun armeliaisuudesta ja suhteestani omaisuuteen on kiinni monen ihmisen toimeentulo, jopa elämä. Pienen ihmisen elämä. 

Moni meistä on huomaamattaan ahne. Emme välttämättä ryntää kirkkokahveilla jonon ensimmäiseksi, mutta kohtuullisuus ei ole meille itsestäänselvää. Jos mahdollista, me haluamme vähän enemmän ja vähän parempaa. Tämä ei ole luonnollista mutta ymmärrettävää tässä maailmassa on joka mainonnan läpitunkema. Tuossa maailmassa on luonnollista haluta ja vaatia parempaa, enemmän ja heti. 

Synti saa meidät haluamaan enemmän kuin omaksi tarpeeksi. Evankeliumi ei kerro, miksi nuo tuhannet henget olivat ottaneet tämän miehen omakseen mutta voimme helposti ymmärtää kertomuksen kuvaavan ahneutta elämässämme. Viettelys tulee mieleen ja löytää sijan itselleen. Kun me annamme sille edes pienen mahdollisuuden olemassaoloon, me totutamme itsemme sen toimintaan. Vähitellen se kasvaa vahvemmaksi mielessämme ja alamme tottua siihen, jopa mieltymään siihen. Pala palalta se ottaa vallan meistä emmekä lopulta meinaa edes tuntea itseämme ja ymmärtää kuinka saatoimme toimia jollakin tavalla. Me vieraannumme itsestämme.  

Tämän evankeliumin voi ymmärtää kertomuksena omistamisesta. Omistamisessa ei sinänsä ole mitään kummallisempaa, etenkin meille maailmassa oleville on välttämätöntä pitää hallussamme tiettyjä asioita, jotta arkemme asiat tulisi hoidetuksi. Osa meistä on rikkaampia omaisuudessaan, toiset köyhempiä eikä tämäkään ole ongelma. Mutta aina tämä omistaminen ei ole meille niin yksinkertaista ja selkeää. Me saatamme luoda epäterveen tunnesiteen siihen, mitä me omistamme. Tästä ongelmat alkavat. 

Me katselemme turhuutta, kiinnymme siihen. Se mikä on tarkoitettu välineeksi hyvän tekemiseen, tuleekin meille päämääräksi. Haluamme sitä, käytämme sen hankkimiseen aikaa, menetämme yöunemme, iloitsemme, vihastumme ja tunnemme epätoivoa. Kyse on kuin rakastumisesta. Luodessamme näin epäterveen suhteen omaisuuteemme me hylkäämme sen mikä on hengellistä ja aitoa tässä elämässä. Omistaminen voi ottaa meidät haltuunsa ja tulesta voi tulla rengin sijaan isäntä.

Uutta tämä ei ole, lankeemuksen yksi näkyvimmistä seurauksista oli se että meidän on vaikea suhtautua neutraalisti asioihin. Kautta aikojen olemme törmänneet siihen, että ymmärryksemme omasta ja vieraasta on hämärtynyt ja me haluamme enemmän kuin meille kuuluu. Vaikka me tiedämme tämän polun johtavan kadotukseen, osa meistä eksyy sille kuitenkin. Juudas Iskariot kavalsi rahan himossaan Herransa. Hän hirttäytyi herätessään sokeudestaan. 

Näpistys, petos, kavallus, varkaus, ryöstö, vahingonteko. Kun Kain tappoi Aabelin kedolla, kyse oli todennäköisesti kateudesta toisen omaisuutta kohtaan. Tänäkin päivänä me vertailemme omaamme siihen, mitä toisella on ja olemme todella julmia itseämme kohtaan. Se herättää meissä negatiivisia ajatuksia ja pahimmillaan näistä ajatuksista syntyvät synnilliset teot. Entä jos me olemmekin mielestämme jo valmiiksi hyväosaisia, millä tavoin me olemme auttaneet omasta yltäkylläisyydestämme niitä, joilla ei ole kotia, lämpöä ja ruokaa? Miksi mielemme sumenee ja vääristyy tämän kaiken katoavan ja ajallisen materian edessä? Ehkä Gerasan riivatun miehen kertomuksesta voimme oppia jotakin himojen olemuksesta.

 

M&M - mainonta ja markkinointi

Ostaminen lisää meidän omaisuuttamme ja uskomme sen antavan meille jotain enemmän, siksihän me omaisuutta keräämme. Mutta saman aikaan se vie meiltä sitä aidointa minuutta, joka meissä on. Vaikka me omistamme jotakin, niin se jokin omistaa myös meitä. Pitäessämme nyrkissämme kolikkoa, tuo kolikko omistaa nyrkkimme emmekä voi käyttää sitä muuhun.

Voiko muka materia omistaa meidät? Niin käy kun asetamme omaisuutemme tärkeämmäksi kuin perheemme tai ystävämme. Me saatamme huolehtia enemmän tavaroistamme kuin läheisistämme. Toisista ihmisistä saattaa tulla uhka omaisuudellemme, jos ne pyrkivät rajoittamaan sen käyttöä tai puuttumaan siihen, ehkä ottamaan tai varastamaan sitä. Mieleen syntyy sama epäilys kuin paratiisissa. 

Me helposti samaistumme omaisuuteemme ja määritämme itsemme ja toisemme sen kautta. Minulla tällainen asunto ja auto, olen tällainen ihminen. Tuntuu, että meistä puuttuisi jotakin, jos menetämme omaisuuttamme, saatamme saada jopa fyysisiä tai psyykkisiä oireita. Televisiosta on tullut ohjelma hamstraajista, jotka saivat vakavia psyykkisiä oireita, kun heidän kotejaan yritettiin siistiä ja tyhjentää. Lama-aikana uutisoidaan lisääntyneistä itsemurhista ihmisten menettäessään omaisuutensa. 

Meitä arvioidaan sen perusteella mitä me omistamme, me ostamme itsemme johonkin ryhmään, kuulumme joukkoon. Me ostamme unelmia ja yhteenkuuluvaisuutta. Brändit jo itsessään maksavat ja me olemme valmiita maksamaan, jotta me kuulumme johonkin. Meille myydään paljon asioita, jotta meistä tulisi parempia, elämä olisi helpompaa ja mukavampaa.

Minkä vuoksi meidän on vaikea suhtautua oikein siihen materiaan, jota meidän ympärillämme on? Miksi meistä on tullut pelkkiä kuluttajia? Markkinointikoneistot tässä maailmassa ovat valtavia. Mainokset luovat haluja tarpeita ja välttämättömiä vaatimuksia meidän elämäämme, jotta se olisi sujuvaa, elämänarvoista ja ihailtavaa. 

Meille tarjotaan ihanteita ja unelmia, joita voimme toteuttaa ostamalla jotakin. Tämä koko käyttäytymismalli on niin syvällä meissä, ettemme usein edes huomaa sitä. Meille on luonnollista ja jopa välttämätöntä ostaa jotakin, jos jossakin myydään jotain. Raha ja ostaminen on tapa kommunikoida. Kun me ostamme jotakin, me ilmaisemme hyväksyvämme jonkin asian ja toisaalta me voimme myös boikotoida sillä, ettemme osta mitään. Me kerromme mielipiteemme ostamalla: arvostan tämän tuotteen valmistaneen yhtiön arvoja ja samaistun niihin. Monissa ihmissuhteissa lahjojen antamisesta on tullut välttämättömyys ja ostamisen kierre on loputon.
 

Joskus ostamisen ja omistamisen tarkoitus on saada meidät unohtamaan miten tarkoituksettomaksi ja merkityksettömäksi elämämme onkaan muuttunut. Me korvaamme luontaisen kaipauksemme ja elämänintomme johonkin näennäiseen ja valmistaudumme johonkin tulevaisuudessa tapahtuvaan asiaan.

Tarpeeksi

Me vapaudumme tästä varustekierteestä ymmärtämällä mitä sana tarpeeksi tarkoittaa. Kun ymmärrämme eron tarpeen ja halun välillä olemme huomattavasti terveemmällä pohjalla suhteessa omistamiseen ja omaisuuteen. 

Ihminen on kutsuttu pyhittämään luomakunta. Vaikka se kuulostaa turhan ylevältä arkielämään liitettynä, se silti on täyttä totta. Pyhittäminen on suojelemista, kunnioittamista, ymmärtämistä, rakastamista ja kauneutta. Sen ymmärtämistä että tämä maailma on annettu meille hoidettavaksi ja osoitukseksi Jumalan rakkaudesta ihmistä kohtaan. Se on kotimme, ei vain meille vaan myös lapsillemme. Pyhittäminen on pyhän elämän viettämistä, omien rukoustemme mukaista elämää ja toteuttamista tässä elinympäristössämme.

Meidän ei tarvitse luopua kaikesta vaan siivilöidä se olennainen, jota me tarvitsemme siitä, jota on liikaa. Tyytykäämme siis vähempään sekä siihen vanhaan entiseen, joka on aivan käyttökelpoista meidän elämässämme. Mitä yksinkertaisempaa elämämme on, sitä helpommaksi hengellinen elämämmekin muodostuu.

Sosiaalinen vastuu

Askeesin päämäärä on hengellinen puhdistuminen himoista. Vapautuminen himoista tervehdyttää meidän sielumme näkemään tämän maailman Jumalan sakramenttina. Ja nämä lähimmäiset meille annettiin eläviksi sakramenteiksi, jumalan kuviksi, joiden kautta me voimme palvella Jumalaa.

  

Askeesilla ja ylipäätään koko kilvoituksella on oltava sosiaalinen ulottuvuus. Me elämme monesti tilanteessa, jossa me saamme enemmän kuin välttämättömyyksiin tarvitsemme. Vaikka koko Eurooppa on pitkässä taantumassa ja yt-neuvottelut ovat arkipäivää Suomessa, meidän olosuhteemme ovat toisenlaiset kuin esim. Syyriassa, Ukrainassa tai monessa muussa köyhässä maassa.

  

Köyhiä ei lämmitä meidän askeesimme ellemme auta heitä. Ylijäämä on tarkoitettu heikompiosaisten auttamiseen. Omaisuus sinänsä ei ole pahasta vaan se ratkaisee mihin me käytämme omaisuutemme. Omaan itsekkyyteemme vai toisen hädän lieventämiseksi.

Kiitos Maria ja Heikki Hattuselle pitkästä keskustelusta eräänä iltana. Tämä kirjoitus syntyi tuon keskustelun pohjalta. Kirjoitukseni tarkoitus ei ole tuomita toista ihmistä vaan tuomita oma itseni ja se elämä, joka on kulunut turhuutta katselemassa. Materian viettelys on ollut suurta elämässäni ja monesti sokeuduin sille tosiasialle, että elämälläni on jokin muu tarkoitus kuin tavaroiden haaliminen. Hengellinen valvominen ei ole vaivatonta ja kuin huomaamatta olinkin nukahtanut katselemaan sitä, mikä on ajallista ja katoavaa.

Tämä hetki on tarkoitettu parannukseen.

Askeesin siemen ohdakkeiden keskellä

"Mies lähti kylvämään siementä. Kun hän kylvi, osa siemenestä putosi tien laitaan. Siinä jyvät tallautuivat, ja taivaan linnut söivät ne. Osa putosi kalliolle ja lähti kasvuun, mutta oraat kuivettuivat, koska eivät saaneet maasta kosteutta. Osa putosi keskelle ohdakkeita, ja kun oras kasvoi, kasvoivat ohdakkeetkin ja tukahduttivat sen. Mutta osa putosi hyvään maahan, kasvoi ja tuotti satakertaisen sadon." Tämän sanottuaan Jeesus huusi: "Jolla on korvat, se kuulkoon!"

Opetuslapset kysyivät Jeesukselta, mitä vertaus tarkoitti. Hän sanoi:

"Te olette saaneet oppia tuntemaan Jumalan valtakunnan salaisuudet, mutta muille ne esitetään vertauksina, jotta he nähdessäänkään eivät näkisi eivätkä kuullessaankaan ymmärtäisi. Vertaus tarkoittaa tätä: Siemen on Jumalan sana. Tien laitaan pudonnut siemen tarkoittaa ihmisiä, jotka kuulevat sanan mutta joiden sydämestä Paholainen heti tulee ottamaan sen pois, jotta he eivät uskoisi ja pelastuisi. Kalliolle pudonnut siemen tarkoittaa niitä, jotka sanan kuullessaan ottavat sen iloiten vastaan mutta uskovat vain hetken aikaa. Heillä ei ole juurta, ja niin he koetukseen joutuessaan luopuvat. Ohdakkeisiin pudonnut osa tarkoittaa niitä, jotka kuulevat sanan mutta sitten tukahtuvat elämän huoliin, rikkauteen ja nautintoihin. He eivät tuota kypsää satoa. Mutta hyvään maahan pudonnut siemen tarkoittaa niitä, jotka sanan kuultuaan pysyvät siinä puhtain ja ehein sydämin ja kestävinä tuottavat satoa.

Askeettisen puutarhan valmistaminen

Olen ollut aina viehtynyt askeettisen elämän ihanteesta. Lapsuuden kodissani äitini maalasi ikoneja ja seinämme olivat täynnä kuvia pyhistä ihmisistä ja tapahtumista. Kiinnostuin pyhien elämänkerroista, niissä erityisesti kiehtoi dramatiikka ja väkivalta. Mietin monesti marttyyrien kohdalla, miten he kerta toisensa jälkeen antoivat periksi tälle elämälle ja olivat valmiita hylkäämään sen iankaikkisen elämän takia. En kyennyt samaistumaan heidän tuskaansa tai kärsimyksiinsä, mutta heidän ehdottomuutensa oli merkillistä. Pyhittäjien kohdalla huomioni kiinnittyi toistuvasti siihen, mitä he menettivät lähtiessään erämaahan ja miten vähän heillä oli tavalliseen elämään liittyviä mukavuuksia ja virikkeitä.

Aikani luettuani ja selailtuani kuvia huomasin, että jotain nuo pyhät olivat löytäneet vaikka sitä ei ääneen sanottukaan. Näiden pyhien elämä oli yksinkertaista, jaloa, puhdasta, luonteen lujuutta vaativaa, vaikeaa mutta hyvin palkitsevaa. He eivät lannistuneet vaikeuksien edessä eivätkä vaatineet rahojaan takaisin. Tajusin hiljalleen, että hengellinen elämä on myös minun ulottuvilla vaikka en marttyyriksi tai pyhittäjäksi päätyisikään. Tiesin löytäneeni pellon, jolle voisi tehdä jotain...

Ei minulle ollut mahdollista omistaa koko elämääni askeettiselle kilvoitukselle ja hengelliselle taistelulle. Jouduin tekemään paljon kompromisseja siinä maailmassa jossa elin ja tyydyin olosuhteisiin, jotka annettiin. Kaikille on kuitenkin Jumalan armosta ja rakkaudesta annettu mahdollisuus hengelliseen kasvuun ja kehittymiseen. Sen vuoksi askeettista elämää piti muokata, ja venyttää omia kykyjä ja mahdollisuuksia vastaavaksi.

Minulla on vahva usko enkä juurikaan epäile Kaikkivaltiaan olemassaoloa - kuinka edes voisin epäillä täydellisen olennon olemassaoloa, kun itse olen niin epätäydellinen. Mutta toisenlaiset epäilykset vellovat mielessäni. Ajalliset houkutukset kietovat sieluni pauloihinsa enkä pidä ikuista autuutta edessäni parempana, vaikka siellä odottaisi rakastava isä. Sain kaikki rikkaudet haltuuni: pyhän jumalanpalveluksen toimittamisen, uhrin kantamisen alttarin edessä kädet kohotettuina, lupauksen pelastuksesta, taidon rakastaa, tehdä hyvää ja siunata koko luomakuntaa.

Ja silti löydän itseni haluamassa jotain pinnallista, ajallista, katoavaa. Arvostan usein ajallisen elämää enemmän kuin iankaikkisia rikkauksia. Tuijotan tuota paratiisin kiellettyä hedelmää ja mietin levottomana saisinko syödä sitä. Ja lopulta päätän taas kerran kokeilla ja sitten syön.

Minä olen sairastunut. Ja sen huomattuani olen kai terveempi kuin koskaan.

Vammoja, varjoja ja epäonnistujia, onko tässä mieltä?

Niin kauan kuin himot kasvavat sielussamme, me emme pääse niiden vaikutuksesta eroon. Huomiota ei pidä kiinnitä vain isoihin ja näkyviin himoihin vaan kannattaa varoa myös niitä pienen pieniä paheita, joita usein väheksymme mitättöminä synteinä. Mikä kavalinta, ne synnyttävät meissä välinpitämättömyyden hengellistä elämää kohtaan.

Taistelu himoja vastaan on loputonta. Vaikka mitä päättäisin, lankean yhä uudelleen samoihin synteihin ja lankeemukseni ovat tulleet kovin tutuksi Jumalalle. Minulla on ristini, jota kannan omien syntini takia. Minä en kanna Kristuksen ristiä vaan omaa ristiäni. Ne synnit selässäni, jotka tuottavat kipua, ovat omia syntejäni ja kärsin aiheesta niiden painosta. Me kärsimme omista synneistämme.

Me kannamme selässämme myös synnin varjoja. Ne ovat anteeksiannettuja syntejä, joiden anteeksiantoa me emme jostakin syystä omaksu emmekä hyväksy. Tässä mielessä me olemme monesti kuin fariseukset, jotka epäilevät Jumalan Pojan oikeutta antaa syntejä anteeksi.

Synnit ovat vammauttaneet sieluamme ja jättäneet siihen arvet. Taivaan enkelit näkevät kaiken puhtaana ja kauniina, koska synti ei vammauttanut heidän silmiään. Me itse tahraamme sinänsä puhtaat asiat himoillamme. Pyhä Maksimos Tunnustaja (580-662) kirjoittaa:

Miksi mieli luopuu siitä mikä on kaiken yläpuolella ja puuhailee kaikkein arvottomampien so. lihan himojen parissa? Syynä on ilmeisesti se, että mieli on ihmisen syntymästä asti ollut tekemisissä lihan himojen kanssa ja on tottunut niihin; sen sijaan se ei vielä ole saanut täydellistä kokemusta Hänestä, joka on kaikkein korkein ja kaiken yläpuolella. Mutta jos kilvoittelemme sinnikkäästi pidätyksen nautinnoista ja mietiskellen hengellisiä asioita, saamme mielen vähitellen eroon lihan himoista. (Rakkaudesta 3:72)

Joskus tuntuu turhalta rukoilla kun tietää, ettei tästä päivästä tule synnitöntä ja palaan illalla Herrani eteen jälleen epäonnistuneena. Ryvetyn ja vaikka teen lupauksia Herralle, en kykene pitämään niitä. Synnin tuhoava voima kuluttaa. Tuo kipu ja tuska, jota jatkuvat epäonnistumiset aiheuttavat, koettelevat meidän kärsivällisyyttämme. Mutta kun me emme anna periksi, me vahvistumme. Tässäkö on sitä marttyyriutta josta lapsena luin? Pysyä uskollisena kaikesta huolimatta ja odottaa kärsivällisesti.

Jokainen askel pois päin synnistä ja kuolemasta, on askel kohti elävää lähdettä, Jumalaa. Ja jokainen askel kohti hyvää on yhä kauemmas synnistä.

Taisteluun Jumalan kanssa

Näin marttyyrien tarinasta sen, kuinka heille olennaista oli kiinnittää katse iankaikkiseen elämään ja suhteuttaa asiat siihen. Mikäli tämä näkymä olisi jäänyt syntymättä heidän mieleensä, he olisivat kaiketi antaneet periksi. He tuskin edes miettivät koko asiaa, koska heidän tilanteensa oli hyvin poikkeuksellinen. Kun pitää katseen tarkennettuna ajallisen sijaan iankaikkisessa, on helpompi arvioida tämän elämän haasteita ja ylläpitää toivoa ja kärsivällisyyttä vaikeuksien edessä.

Siksi tähän valmistautuessamme meidän on taisteltava syntiä vastaan, vastustettava pientäkin kiusausta ja houkutusta. Pienilläkin asioilla on merkitystä. Häviäminen pienelle kiusaukselle on kuin virus, se hiljalleen heikentää ja lisääntyessä se saattaa voittaa meidän ruumiimme. Pienen kiusauksen voittaminen vahvistaa suurempaa kiusausta varten. Käännä katseesi hyvään. Tee hyvää, se vahvistaa sinua pahaa vastaan.

Himon kitkeminen sielusta voi myös olla kivuliasta. Monesti me hellimme himoamme ja pidämme niistä huolta. Ne kyllä tyydyttävät meitä, koska tämän elämän turhuuden keskellä ne antavat meille tarkoituksen olla olemassa. Tuo tarkoitus ei kestä iltaan asti, mutta monesti se riittää meille. Juominen, syöminen, viihde, ovat jotain sellaista, jota me haluamme. Kun me kyllästymme näihin, ne haluamme vähän enemmän ja vähän vahvempaa, parempaa ja kovempaa... jossakin vaiheessa halumme muuttuu yksityiseksi ja sitten salaiseksi.

Himojen tyydyttäminen on mahdotonta, ne heräävät aina uudelleen kuin jano. Vaikka me saisimme sen kaivon omaksemme, josta voisimme himomme tyydyttää, se ei siltikään riittäisi meille. Ja vaikka himoa voi hetkellisesti tyydyttää, koko olemuksemme tulee levottomaksi, koska tuo rikkakasvi vie maan ja valon kaikelta muulta.

Valinta kerrallaan

Kaikilla valinnoillamme pitäisi olla jokin tarkoitus, jokin päämäärä mihin me tähtäämme. Ja teemme niin usein huonoja valintoja, tarpeettomia valintoja, jotka eivät johda mihinkään. Toki näitä elämään mahtuu eikä se haittaa, mutta kun niistä tulee tapa, alkaa elämämme soljua pois käsitämme. Aikamme on hyvin rajallinen tässä elämässä ja mieluusti me ymmärrämme, että kaikella olemisella ja tekemisellä voisi olla jokin tarkoitus.

Vaikka meilläkin sielumme pellossa paljon himojen rikkakasveja, Herra silti viljelee sinne pyhiä sanojaan. Vaikka hän näkee, että suuri osa siemenistä hukkaan, hän ei silti lopeta kylvämistä. Vaikka hän tietää, että monet meissä kasvaneet himomme kuristavat ne hengiltä, hän silti arvossaan antaa meille mahdollisuuden. Jumalalle jokainen pelto ja kylvö ovat tärkeitä.

Pyhä ohjaajavanhus Porfyrios käskee olla kastelematta rikkakasveja. Mitä hän tällä tarkoittaa? Sitä, että kanavoimme kaiken kasteluveden kukille emmekä anna elämän mahdollisuutta sielumme himoille. Ilman Kristusta me emme mahda himoille mitään. Ei vahva päätös tai muukaan auta meitä pakoon. Risti on ainoa asia, jota paha karttaa ja pelkkää, se on ainoa ase Kristuksen nimen kanssa joka meitä auttaa.

***

Tuo siemen, jonka sieluuni kylvit, tekee minut eläväksi. Se saa sielussani puhkeamaan suuren rehevän puun, joka antaa suojaa. Sinun sanasi, siemen, on merkki elämästä, johon panen toivoni. Tiedän, että kasvamiseen menee aikaa, mutta minua lohduttaa se, että jonakin päivänä tiedän puun kasvaneen isoksi ja voimakkaaksi. Samalla tavalla kuin taivasten valtakunta kasvaa täyteen kukoistukseensa, kun Jumala tulee pyhittämään kaiken.

Ja kaiken pyhittäminen tarkoittaa sitä, kun elämän henkäys käy läpi aistillisen ja hengellisen maailman ja kaikki muuttuu pyhäksi ja ikuiseksi. Kaikki hyvä mikä minussa on kasvanut, tulee löytämään autuuden ja osansa Jumalan tykönä, mutta kaikki se paha, jota olen sielussani kasvattanut, kerätään yhteen ja poltetaan. Jos olen pelkkää pahaa, ei minusta jää mitään jäljelle. Kaikki hyvä, kaikki armo on saanut minussa aikaan, on minun todellista ihmisyyttäni, suuruuttani tai mitättömyyttäni, ja sellainen minä olen kuoleman jälkeen.

Siemen on kylvetty sieluuni ja aurinko paistaa. Suoko maa kosteutta kaikille niille hyville aikeille, joita olen valmistanut ja kasvavatko ne kauniiksi puiksi? Voiko himojen ohdakkeet lopulta estää sitä kylvöä, jonka Herra teki sieluuni? Ei, kylvö kasvaa ja vahvistuu Pyhässä Hengessä eivätkä himot kykene kukistamaan niitä. 

Luomakunnan moninaisuuden päivänä

Tänään vietetään Yhdistyneiden kansakuntien Kansainvälistä luonnon monimuotoisuuden päivää. Se ei ole Suomessa virallinen liputuspäivä mutta hyvä muistutus meille jokaiselle luomakunnan merkityksestä oman hengelliselle elämällemme. Meidän isämme, ekumeeninen patriarkka Bartholomeus on ansiokkaalle tavalla tuonut esille kirkkomme ekologista ajattelua koko kristikunnassa ja hänen opetuksensa ekologisesta kriisistä on otettu vastaan suurella arvostuksella ja kunnioituksella.

Kävin viime lauantaina kertomassa ortodoksisen kirkon ekologisesta ajattelusta Studium Catholicumissa, jonka aiheena oli Ekumeeninen ekoteologia. Luterilaista opetusta paikalla edusti TM Panu Pihkala ja katolista kirkkoa Gabriel Salmela dominikaanien sääntökunnasta.

Omana erityisaiheenani oli tällä kertaa ekologinen kriisi luostarielämän näkökulmastani pohdin mm. millaisia ratkaisumalleja ja näkökulmia askeettinen opetus antaa ekologisen kriisin ratkaisemiseen. Miten pyhän Maksimos Tunnustajan opetus auttaa meitä ymmärtämään ekologisen kriisin asettamista haasteita.

Tämä aihepiiri on minulle rakas koska tein v. 2000 graduni ekoteologiasta otsikolla Pyhyyden läsnäolo luomakunnassa. Kontekstuaalis-hermeneuttinen tutkielma Maksimos Tunnustajan logos-teoriasta mallina ekologisen kriisin ratkaisemiseksi. Esittelin seuraava tekstin paikalliselle kuulijakunnalle.


Luostariliike ekologisen kriisin ratkaisumallina

Kautta vuosisatojen luostarien merkitys on ollut erittäin suuri ortodoksisen kirkon  opetukselle. Toisaalta, mitä muitakaan voisi syntyä tilanteesta, jossa ihminen jättää maailmallisen elämän ja omistaa kaiken aikansa ja voimansa hengelliselle elämälle ja on valmis luopumaan kaikesta uskonsa tähden.

Tänään otan ekologisen kriisin lähtökohdaksi askeesin ja luostarielämän, koska siinä kiteytyy ortodoksisen kirkon käsitys luonnonsuojelusta ja ratkaisusta ekologiseen kriisiin. Käytän tässä esityksessä tukenani kahta kirkkomme askeetikkoa, joista toinen on pyhä Maksimos Tunnustaja 600-luvulta, jota pidetään yhtenä suurimmista opettajista itäisellä puolella. Toinen on vanhus Efraim Filotheoslainen, joka on syntynyt v. 1927 ja on edelleen elossa. Hän on erityisesti korostanut rukouksen ja askeesin merkitystä kaikissa elämäämme koskevissa haasteissa.

Minkälaisia ratkaisuyrityksiä olemme tähän vuoteen mennessä nähneet ekologiseen kriisiin? Ainakin hyvin monia teknisiä ratkaisuja. Monet niistä ovat hyviä ja tulokset ovat olleet vaikuttavia. Samalla on kiristetty myös lainsäädäntöä ja esim. ympäristöpäästöjä on saatu vähennettyä merkittävästi. Uskallan  väittää, että monet tähän asiaan liittyvät kysymykset saavat vastauksensa vasta askeesin ja kilvoittelun näkökulmasta. Jos haluamme kuulla mitä ortodoksinen kirkko ajattelee ekologisen kriisin ratkaisusta, kannattaa kiinnittää huomiota siihen elämänihanteeseen, jota luostarissa pyritään elämään todeksi.


Askeesi ja kilvoittelu

Luostarissa tarkoitus on hylätä maailmallinen ja ottaa vastaan hengellinen. Miettiä mikä on oman nautinnon ja itsekkyyden sijaan Jumalan tahto ja kuinka se parhaiten olisi toteutettavissa. Tätä työtä kutsutaan kilvoitteluksi, jolla tarkoitetaan rukousta, jumalanpalveluksia, kuuliaisuustyötä, paastoamista, valvomista, hengellistä ohjausta ja ohjattavana olemista.

Askeesin päämäärä on Maksimos Tunnustajan mukaan ihmisen vapautuminen himoista. Himo on ihmisen epäterve asenne, josta syntyy varsinainen synti tai synninteko. Maksimos kuvaa himoja seuraavasti: Himo on sielun luonnonvastainen mielijohde; se on joko järjetöntä kiintymystä toiseen ihmiseen tai johonkin aistittavaan asiaan tai mieletöntä vihaa jotakuta ihmistä tai jotakin asiaa kohtaan. Tällaista järjetöntä kiintymystä on esimerkiksi rakkaus ruokiin, sukupuolinautintoihin, katoavaan kunniaan tai johonkin muuhun ajalliseen tai niiden lähteeseen.

Päämäärämme on siis Maksimoksen mukaan himottomuus, apatheia. Maksimos jatkaa: Paasto, ruumiillinen työ ja valvominen pitävät intohimon aisoissa, kun taas vetäytyminen yksinäisyyteen, hengellinen tutkiskelu, rukous ja palava rakkaus Jumalaan heikentävät intohimon ja lopulta hävittävät sen tyystin.

Pahaa ei ole ruoka vaan vatsanpalvonta, ei lasten siittäminen vaan haureus, ei raha vaan rahanhimo, ei kunnia vaan kunnianhimo. Maksimoksen mukaan himot sekoittuvat sinänsä luonnollisiin ja viattomiin asioihin. Hän vakuuttaa, ettei Raamattu kiellä meiltä mitään, minkä Jumala on antanut käyttöömme. Ainoastaan kohtuuttomuus on kielletty.

Oletukseni on se, että ekologinen kriisi on ihmisen himoihin ja syntiin liittyvä ongelma. Sen vuoksi tämän kriisin ratkaisu on ihmisessä ja hänen katumuksessaan. Meissä itsessämme on monia epäkohtia, jonka vuoksi koko luomakunta odottaa hartaasti Jumalan lasten ilmestymistä (Room. 8:22). Askeesi ja kilvoittelu kasvattavat meistä näitä Jumalan lapsia, jotka voivat vaikuttaa positiivisesta luomakunnan pelastukseen.

Askeettinen elämäntapa ei koske vain luostareita vaan jokainen kristitty on velvollinen soveltamaan sitä omassa elämässään. Luulen, että nämä Maksimos Tunnustajan ajatukset askeesista, auttavat meitä paremmin ymmärtämään sen problematiikan, johon olemme joutuneet suhteessa luomakuntaan. Monet ekokriisin syyt löytyvät ihmisen synnillisessä asenteesta luomakuntaa kohtaan ja samalla ratkaisu voi löytyä myös sitä kautta.


Paastoamisen perinne

Yksi ortodoksisen kirkon tunnuspiirteitä on paastoaminen. Kirkkovuodessa ei juurikaan ole tavallisia arkipäiviä vaan useimmiten eletään joko paaston tai juhlan aikaa. Mitä suurempi juhla sen pidempi paasto ja jälkijuhla. Paastoaikoja on vuodessa on useita: viikoittain on kaksi paastopäivää keskiviikko sekä perjantai ja  vuodessa on neljä pidempää paastokautta.

Ruokapaasto on olennainen osa hengellistä kilvoittelua. Se ei merkitse vain ruuan vähentämistä vaan myös ruuan vaikutusten arviointia. Eläinkunnalle annetaan lepo paaston aikana, koska silloin on kiellettyä käyttää ruokavaliossa eläinkunnan tuotteita. Kirkko suhtautuu negatiivisesti sellaiseen tehotuotantoon, joka aiheuttaa ylimääräistä rasitusta ja kärsimystä luomakunnalle. Usein tämän tehotuotannon taustalla on voittojen optimointi luonnon kustannuksella ja siten se on lähellä ahneutta.

Voiko paastoaminen olla yksi ratkaisu ekologiseen kriisiin? Näin uskon. Paastoaminen ei merkitse pelkästään syömisen rajoittamisesta vaan pikemminkin kyse on omaan itseensä menemisestä. Kun muistamme, että kristilliseen paastoon liittyy olennaisesti hengellisen elämän rikastuttaminen rukouksen ja hengellisen kilvoituksen myötä, voimme ymmärtää millaista uudistumista meidän sielullemme tarjotaan. Kun liitämme paastoon vielä lähimmäisen rakkauden, myötätunnon, auttamisen ja heikommista huolenpitämisen, me olemme lähempänä kestävää elämäntapaa.

Paastoon liittyy siis käytännöllisiä ja hengellisiä asioita mutta myös psykologisia ja terapeuttisia asioita. Paasto on pitkälti tutustumista omaan itseen ja omaan Luojasuhteeseen. Monen luostarikilvoittelijan mielestä suhteemme lähimmäiseen on ratkaiseva pelastuksemme kannalta ja siksi paaston aikana lähimmäinen on huomioitava myös tekojen kautta.

Paastoaminen ja yleensä askeesi ovat myös omien rajojen löytämistä ja niiden muokkaamista. Paasto kutsuu meitä keskittymään pelkästään oleelliseen ja vapautumaan piintyneistä tavoistamme. Me tyydymme ja totumme helposti ylellisyyteen ja menetämme helposti suhteellisuuden tajumme sen suhteen, mitä me oikeasti tarvitsemme elääksemme. Askeesin tarkoitus on löytää kulutuksen rajat ja oppia tyytymään välttämättömään. Meillä on halumme ja meillä on tarpeemme: se mikä on välttämätöntä ja mikä on ylimääräistä.


Jeesuksen rukous

Luostarien tärkein tehtävä on rukoilla maailman pelastuksen puolesta. Onko tällä juurikaan tekemistä ekologisen kriisin kanssa ja voiko siitä löytyä mitään näkökulmaa ongelmaamme? Vastaus on yksinkertainen: jos uskomme, että ekologisella kriisillä on hengellinen ulottuvuus, rukous on ainoa asia, joka siinä voi auttaa. Uskon, että tämän kriisin yksi suurimmista syistä on siinä, että me olemme menettäneet yhteytemme Luojaan ja sitä kautta luomakuntaan. Tämän yhteyden me voimme korjata pelkästään opettelemalla uudelleen rukoilemaan.

Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä! Tämän rukouksen myötä tuhannet pyhät ovat löytäneet autuuden Jumalassa. Tämä rukous on nimeltään Jeesuksen rukous ja sen pituus hieman vaihtelee kilvoittelijasta riippuen. Rukouksen juuret ovat evankeliumissa ja erityisesti niissä kohdissa, jossa Jeesus tulee parantamaan sairaita, jotka huutavat Herra armahda!

Onko näin lyhyellä rukouksella sitten merkitystä?

Jeesuksen rukouksen tarkoitus on herättää syvää katumusta, joka tarkoittaa käytännössä mielenmuutosta, metanoiaa. Mielen muutoksen tarkoitus on  järkyttää maailmallisia uskomuksiamme, nähdä nykyinen elämäntapamme tuhoon vievänä ja avata meille tie kohti pelastusta. Luulen, että tästä on syvimmillään kysymys ekologisessa kriisissä. Todellinen muutos ei tapahdu teknologisen ratkaisun kautta vaan ihmisen asennemuutoksesta.

Rukouksen hedelmiä ovat herkkyys ja vastuuntunto. Kun rukouksen seurauksena mielemme on taipuvaisempi havaitsemaan roolimme tämän kriisin synnyssä, me kykenemme syvemmin myös kantamaan siitä vastuuta. Ilman syyllisyyden kokemusta ei voi olla vastuutakaan.

Oman synnillinen tilan havaitseminen ja katumuksen ymmärtäminen on kaiken alku hengellisessä elämässä. Ellei meillä ole realistista näkemystä omasta lankeemuksestamme, me emme kykene ottamaan takaisin sitä tehtävää, joka meille paratiisissa annettiin, viljellä ja varjella tätä luomakuntaa (1. Moos. 2:15). Herääminen ja katumus ovat kaiken ydin. Me usein yritämmekin liikaa muuttaa toisia ihmisiä emmekä ole valmiit kantamaan vastuuta itse.

Mikä sitten on rukouksen päämäärä tässä maailmassa? Athos-vuoren vanhus Efraim Filotheoslainen vastaa meille: Lopulta rukous johtaa sinut tilaan, jossa näet luomakunnan sanomattomassa kauneudessa; kun sielusi pyhittyy tuon rukouksen kautta, näet luonnon uppoutuneena sanomattomaan iloon. Koko luomakunta rukoi­lee silloin kanssasi.

Rukous herättää meissä herkkyyttä näkemään luomakunnan suuri arvo ja kauneus. Tämän hengellisen heräämisen myötä me emme yksinkertaisesti voi hyväksikäyttää, saastuttaa ja tuhota elinympäristöämme. Kun liitämme tämän ekologisen huolenpidon kaikkeen seurakunnalliseen työhömme, me tulemme myös valinneeksi ratkaisuja, jotka säilyttävät tämän kauneuden myös jälkipolvimmekin.


Uhri: Yksinkertainen elämä ja paastoaminen

Mitä kaikkea uhri merkitsee ja voisiko siinä olla yksi näkökulma ekologisen kriisiin?

Luostarielämässä karsitaan kaikki turhat ja maailmalliset asiat ympäriltämme, että voisimme keskittyä ottamaan vastaan Kaikkeuden kuningasta. Jokainen luostariin lähtevä jättää kaiken entisen taakseen, kuolee maailmalle ja siten antaa suuren uhrin aloittaessaan kilvoittelun.

Uhriin ja uhraamiseen liittyy olennaisesti se, että me joudumme tinkimään jostakin. Uhri ei ole sellainen asia, jonka me annamme siitä, mikä on meille ylimääräistä vaan siitä, mikä on meille tarpeellista. Uhri on aina merkki epäitsekkyydestä ja luopumista omasta itsestämme, saadaksemme jotakin suurempaa tilalle. Me emme uhraa Jumalalle jotain halpaa tai huonokuntoista vaan tingimme jostakin antaaksemme parasta. Uhrin olennainen osa on vapaaehtoisuus ja halumme antaa uhri. Sitä ei voida vaatia väkisin samoin kuin ei rakkauttakaan.

Vanhassa testamentissa uhri merkitsee sitoutumista, liittoa, pääsyä parempaan, turvaa ja luottamista. Kyse ei ole niinkään luopumisesta tai tinkimisestä, sillä nämä molemmat asiat esiintuovat meissä piilevän itsekkyyden. Aabraham oli valmis uhraamaan Iisakin vaikka menettäisi siten ainoan poikansa. Se merkitsi liittoa Jumalan kanssa ja äärimmäisen vahvaa uskoa Herraan. Ilo ja luottamus täytti Aabrahamin, kun hän sai poikansa takaisin. Antaessamme omastamme Luojallemme, me saamme sen monikertaisena takaisin ja opimme suhtautumaan siihen oikein.


Itsensä kieltäminen ja Kristuksen tahto

Kuten jo alussa totesin, askeesi on kadonneen ihmisyyden etsimistä. Se on paluuta siihen paratiisilliseen tilaan, josta me olemme karkotettuja lankeemuksemme tähden. Ihminen on kuitenkin kutsuttu palaamaan siihen kunniaan, johon hänet luotiin. Sen vuoksi Kristus syntyi ihmiseksi maailmaan ja siksi meidät on kutsuttu seuraamaan häntä ja antaman itsemme ja koko elämämme hänelle rakkauden uhrina. Siksi katumus on olennainen osa kilvoittelua.

Jo aiemmin mainittu vanhus Efraim Filotheoslainen on todennut: Kuuliaisuus on elämä, tottelemattomuus kuolema. Lankeemuksen keskeinen osa oli tottelemattomuus Jumalan käskyjä kohtaan. Juuri tämä tottelemattomuus on edelleen se keskeinen syy, joka ekologisen kriisin taustalla vaikuttaa. Kapinoiminen, oman edun tavoittelu ja nautinnonhalu vievät meitä yhä kauemmas paratiisista ja viivyttää luomakunnan pelastusta.

Kuuliaisuus merkitsee myös tosiasioiden tunnustamista. Me olemme tässä tilanteessa, jossa koko luomakunnan monimuotoisuus on vaarannettu ihmisen ahneuden takia. Kuuliaisuus ei ole kaikkien hyve ja osa meistä edelleen uskoo, että kapinoimalla vallitsevia olosuhteita vastaan, ongelmaa ei edes ole. Lämpeneekö ilmasto vai ei, onko kasvihuonepäästöillä vaikutusta siihen?

Nöyryyden kautta me voimme ymmärtää, että meidät on asetettu varjelemaan luomakuntaa. Se merkitsee omista eduistamme tinkimistä ja sen miettimistä yhä uudelleen, mitä me oikeasti tarvitsemme elääksemme. Onko yhteiskunnassamme vaadittu kulutuksen ihanne sitä todellista elämää, johon meidät on kutsuttu?

Itsensä kieltäminen tarkoittaa syvimmillään oman langenneen ihmisluontomme hylkäämistä ja pukeutumista uuteen kirkastettuun ihmisyyteen. Kirkon ajattelussa kerrotaan uudesta Aadamista, Kristuksesta, joka kirkastaa ristinkuolemallaan ja ylösnousemuksellaan ihmisyyden. Kun meidät kasteessa riisutaan tästä vanhasta ihmisyydestä, me puemme yllemme Kristuksen ja saamme ristin ja valkoisen kastepuvun.


Kirkastuva ja pyhittyvä luomakunta

Maailma on luotu hyväksi ja kauniiksi järjestykseksi. Se luotiin rakkaudesta ihmistä kohtaan ja Jumalan kunniaksi. Ihminen sai luomisen yhteydessä erityistehtävän, sillä hänet asetettiin viljelemään ja varjelemaan maata. Ihminen on kutsuttu luomisessa kirkastamaan itsessään Jumalan kuva ja kasvamaan kohti Jumalan kaltaisuutta. Tämä kehotus on olennainen osa ekologisen kriisin ratkaisussa. Jumalan kuvaa meissä mm. järki, vapaus ja ilo, onnellisuus ja vastuu. Jumalan kaltaisuutta taas hyvyys, rakkaus, myötätunto, sääli, nöyryys ja kuuliaisuus. Nämä hyveet ovat meissä piileviä kykyjä, jotka me saamme askeesin kautta.

Luomakunnan pelastuminen ja kirkastuminen ei ole vain eskatologiaa. Jumalan armo ja kirkkaus on jo tullut useasti ihmisten osaksi. Ylistävät enkeljoukot Beetlehemissä, Kristuksen kaste Jordanilla, Herran kirkastuminen Taaborin vuorella, Pyhän Hengen vuodattaminen Helluntaina. Armo ja kirkkaus tulevat tähän aikaan ja valaisevat silmämme, jotta me kuulisimme ja seuraisimme Kristusta.

Tämän salaisen kirkkauden vuoksi luomakunta on nähty kontemplaation kohteena. Maksimos Tunnustajan mukaan jokainen luotu sisältää logoksen eli sanan siemenen, jonka se on saanut luomisen yhteydessä. Tämä logos merkitsee jokaiselle luodulle sidettä Luojaansa ja ainutlaatuista arvoa tässä maailmankaikkeudessa. Tämän logos-teorian taustalla on Johanneksen evankeliumin alkusäkeet, jossa Jumala luo Sanallaan maailman ja kaikki on saanut syntynsä tämän Logoksen kautta.

Maksimos kertoo ajatuksestaan: Jumalan suunnatonta hyvyyttä kuvaa se, että hän on jättänyt selviä jälkiä suuruudestaan myös aineellisiin luotuihinsa, jotka muuten ovat paljon alempana henkisiä. Nämä jäljet voivat johtaa ihmismielen erehtymättä Jumalan luo, sillä niitä tutkimalla ja seuraamalla se kohoaa kaiken näkyväksen yläpuolelle ja lopulta saavuttaa ylimmän autuuden.

Kilvoitusperinteessä puhutaan kahdesta kontemplaation muodosta fysike theoria ja mystike theoria. Theoria merkitsee katselemista ja tutkimista, kun taas fysike ja mystike katselemisen kohdetta. Tämä fysike theoria usein käännetään suomeksi sanalla luonnollinen mietiskely ja sen tarkoituksena on löytää jokaisen luodun tarkoitus ja salainen merkitys sen olemuksessa.

Maksimos jatkaa: Sinun on hyödyllistä tutkia miksi Jumala on luonut näkyväisen ja näkymättömän maailman, sillä se on todellista tietoa. Älä kuitenkaan koeta ottaa selvää kuinka hän on sen luonut ja miksi vasta nyt, sillä se tieto ylittää ymmärryksesi.

Kilvoittelijat tutkivat luomakunnan rakennetta ja johtivat siitä periaatteita myös omaan elämäänsä ja näkivät siinä vahvasti Jumalan kaitselmuksen. Monen kilvoittelijan kokemuksen mukaan tämä johtaa Jumalan tuntemiseen ja yhteyteen hänen kanssaan. Mystike theoria taas tarkoittaa kontemplaation seuraavaa askelta, jossa kohotaan puhtaasti hengelliseen maailmaan ja sen ylikin. Kontemplaatio etenee fyysisestä mystiseen ja siinä luomakunnan merkitys nähdään yhä syvällisempänä ja kokonaisvaltaisempana.

Luomakunta on siis jollakin tapaa Jumalan luoma salaisuus, joka johdattaa ihmisen kilvoituksen kautta Jumalan tuntemiseen. Me emme ole joutuneet kovinkaan kauas tuosta ajatuksesta tänäkään päivänä. Osa meistä näkee tieteen uskonnon vastakohtana mutta monelle taas tieteen ihmeet ja löydöt kertovat pikemminkin Jumalan suuruudesta ja kauneudesta.


Sopusointu luomakunnan kanssa

Maksimos Tunnustaja tuo myös toisen erityispiirteen ortodoksiseen käsitykseen luomakunnasta. Hänen mukaansa ihminen on mikrokosmos eli pienoismaailma. Tässä ominaisuudessaan hän on yhdysside näkyvän ja näkymättömän maailman välillä. Kun ihminen lankesi syntiin, koko luomakunta sairastui tämän lankeemuksen seurauksena. Vastaavasti, kun ihminen pyhittyy, koko luomakunta seuraa häntä pelastukseen. Tämä ajatus kuvastaa hyvin sitä papillista työtä, johon jokainen ihminen on asetettu Jumalan kuvana.

Ihmisen vastuu siis on valtava, koska hänellä on mahdollisuus saattaa koko luomakunta takaisin siihen alkuperäiseen kunniaan ja kauneuteen, jollaiseksi se luotiin paratiisissa. Maksimoksen mukaan tämä on yksi syy sille, miksi Kristus tuli ihmiseksi. Hän tuli uudistamaan langenneen ihmisyyden, jotta ihminen voisi korjata vahingoittuneen suhteensa itseensä, luomakuntaan, lähimmäiseen ja Luojaansa.

Pyhien ihmisten elämänkerroista me tiedämme, kuinka he ovat eläneet harmoniassa luomakunnan kanssa. Se on merkinnyt syvää rauhaa ja sopusointua kaiken luodun kanssa ja siinä on nähtävissä se alkuperäinen ilo, joka ihmisellä oli paratiisissa. Näyttää siis vahvasti siltä, että ihmisen tie pyhitykseen käy yhdessä luomakunnan kanssa.

Me elämme kuitenkin maailmassa jossa esim. maanjäristykset ja tsunamit aiheuttavat monesti tuhansien ihmisten kuolemia ja suurta aineellista tuhoa. Osaltaan luonnon onnettomuudet on nähty myös seurauksena ihmisen ja maailman lankeemuksesta. Niiden tarkoitus on muistuttaa ihmistä tämän elämän väliaikaisuudesta ja herättää kaipausta iankaikkiseen elämään. Toisaalta jokainen onnettomuus antaa ihmiselle myös vastuun toimia kanssakärsijänä ja auttajana. Sen vuoksi onkin tärkeää, että osaisimme jakaa omastamme ja tuntea myötätuntoa toisiamme kohtaan.

Mutta luostari-isillä elää vahvana usko myös siihen, että pahalla hengellä on suuri rooli tämän maailman kärsimyksessä. Vanhus Efraim toteaa:

Näinä viimeisinä päivinä, kun antikristuksen hengitys saastuttaa maan ja meren ja kaiken elämän hengen, Jumala lietsoo mielen rukouksen toimin­taa Kirkon helmassa ja sydämessä. Se on kuin armon virkistävä kaste, kuin tuulen humina, jonka profeetta Elia kuuli (1. Kun. 19:11–13). Se on sielun ja ruumiin terveydeksi annettu vastamyrkky näinä päivinä, jotka ovat kohdallamme, ja niinä, jotka tulevat.


Lopuksi

Tässä lyhyessä alustuksessani olen yrittänyt löytää ortodoksisen kirkon luostarielämästä joitakin periaatteita, jotka voisivat vastata ekologisen kriisin herättämään huoleen. Ne perustuvat pitkälti ihmisen omaan synnillisen tilan havaitsemiseen ja katumukseen, joka johtaa metanoiaan eli mielenmuutokseen.

Nöyryys ja kuuliaisuus ovat mielestäni avainsanoja ekologisen kriisin hyväksymisessä ja josta syntyy todellinen muutos elämässämme. Askeettinen elämäntapa perustuu itsemme kieltämiseen ja kaikenlaiseen vaatimattomuuteen elämässämme.

Askeettisen elämän tärkein asia on kirkastaa meille se, mikä meissä on Jumalan kuvaa ja löytää päämäräksemme kasvu kohti Jumalan kaltaisuutta. Olennaista kaikessa tässä on rukous ja erityisesti ortodoksiaskeetikoille se on ollut Jeesuksen rukous Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä!

Vieraana tässä maailmassa

Torstaina vietetään apostoli ja evankelista Johannes Teologin muistopäivää. Pääsiäisyönä aloitettiin Johanneksen evankeliumin lukeminen ja helluntaihin mennessä se on luettu kokonaan. Johanneksen välittämä ilosanoma on äärettömän syvällinen ja hän erityisesti korostaa Jumalan rakkautta ihmistä kohtaan.

Katsokaa, kuinka suurta rakkautta Isä on meille osoittanut: me olemme saaneet Jumalan lapsen nimen, ja hänen lapsiaan me myös olemme. Tästä syystä maailma ei meitä tunne, eihän se tunne häntäkään. (1. Joh. 3:1)

Olen monesti kirjoituksissani puhunut kahdesta maailmasta, pahan vallassa olevasta maailmasta ja  iankaikkisesti maailmasta. Pyhän apostoli Johanneksen teologia on pitkälti valon ja pimeyden teologiaa, jossa paha käy jatkuvaa ja väsymätöntä taistelua ihmistä vastaan. Langennut maailma on vieraantunut Jumalasta ja paha henki pyrkii estämään elämämme Jumalan yhteydessä. Siksi me joudumme tekemään jatkuvaa valintaa näiden kahden maailman välillä aina viimeiseen päivään asti.

Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan on Johanneksen teologiassa aivan ainutlaatuista. Se sisältää äärimmäisen uhrin ihmiskunnan puolesta: antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. (Joh. 3:16) Tuon uhrin kautta meidät kasteessa sidotaan hänen pelastuksensa piiriin, meistä tulee hänen lapsiaan. Samalla me erkanemme tämän maailman elämästä ja ero näiden kahden maailman välillä kasvaa. Pikku hiljaa meistä tulee muukalaisia tässä maailmassa.

Älkää rakastako maailmaa, älkää sitä, mikä maailmassa on. Jos joku rakastaa maailmaa, Isän rakkaudella ei ole hänessä sijaa. Sillä mitä kaikkea maailmassa onkin, ruumiin halut, silmien pyyteet ja mahtaileva elämä, se kaikki on maailmasta, ei Isästä. (1. Joh 2:15-16)

Jumala on kaikkea muuta kuin tämän maailman kunnia ja päämäärä. Hän on kärsivä palvelija, hän on Kunnian kuningas, joka on naulittu ristille. Meidät on kutsuttu kuolemaan tälle maailmalle ja syntymään iankaikkiseen elämään. Kasteen sakramentissa tämä ajatus on selkeä: kasteveden kautta me vanha elämämme hukkuu ja nousemme kuolleista yhdessä Kristuksen kanssa uuteen elämään. Tämän todisteena kaulaamme ripustetaan risti ja meidät puetaan valkoiseen kastepukuun.


Langenneen maailman siemen on paratiisissa

Langennut maailma on samaan aikaan Jumalan luoma kaunis kokonaisuus. Isä loi sen Sanallaan, Kristuksen kautta Pyhässä Hengessä. Kaikki siinä oleva on luotu hyväksi ja se ilmentää Jumalan rakkautta luotuaan kohtaan. Ihminen asetettiin viljelemään ja varjelemaan tätä luomakuntaa ja tämä oli ihmisen ensimmäinen papillinen työ (1. Moos. 2:15). Meidän tehtävämme on pyhittää luomakunta ja palauttaa se alkuperäiseen kauneuteensa.

Ihmisen lankeemus oli tälle maailmalle katastrofi. Ihminen, joka oli asetettu huolehtimaan tästä paratiisista, lankesi epäuskoon, joutui maanpakoon ja niin alkoi ihmisen muukalaisuus tässä maailmassa. Maailma on joutunut synnin valtaan ja niin se kärsii ihmisen lankeemuksesta monin ero tavoin.

Syntiinlankeemuksessa ihminen vieraantui Jumalasta ja seurasi käärmeen houkuttelua. Synnin vaikutus maailmassa on niin vahva, että me pidämme sitä lähes luonnollisena osana elämää. Pikemminkin se on parasiitti, joka elää hyvästä. Ellei hyvää olisi olemassa, ei olisi myöskään syntiä. Ellei syntiä olisi, niin silti hyvä olisi olemassa. Näin oli paratiisissa ennen lankeemusta ja se on luonnollinen osa elämää.

Vaikka ihminen elää tässä synnin todellisuudessa, ei Jumala hylännyt häntä. Hän lähetti Poikansa pelastamaan ihmistä kuolettavasta synnistä ja niin me saimme jälleen mahdollisuuden tulla Jumalan lapsiksi. Me saimme katumuksen ja kyyneleiden lahjan heti paratiisin porttien ulkopuolella. Vaikka synti kasvoi ja eneni tässä maailmassa, kaikki eivät  antaneet periksi. Profeetat tekivät väsymätöntä työtä ja heistä tulikin ikäänkuin muukalaisia ja vieraita tässä maailmassa.


Maailmassa muttei maailmasta

Maailmalle vieras elämä ei ole vieraantunut maailmasta. Vaikka me hylkäämme maailman, meidän suhteemme siihen ei katkea. Lakkaamaton rukous maailman ja koko ihmiskunnan puolesta on olennainen osa kilvoittelijan rukouselämää.  Hän elää maailmassa ja tuntee sielussaan, kuinka tämän maailman pimeys tuottaa surua koko ihmiskunnalle ja siksi hän rukoilee sen puolesta.

Vaikka Kristus veti opetuslapsensa ylös tämän elämän merestä, hän ei vienyt heitä yksinäisyyteen, vaan opetti heitä maailmassa ja jätti heidät tähän maailmaan. Kun Jeesus kutsui heitä, he eivät epäröineet luopua varmasta toimeentulostaan ja seurata Kristusta. Kalastajista tuli ihmisten kalastajia.

300-luvulla syntynyt luostariliike johti monen kilvoittelijan autiomaahan hiljaisuuden ja askeesin pariin. Muukalaisuuden ja maailmalle vieraaksi tulemisen tarkoitus on kääntää syntiinlankeemuksessa syntynyt kapina-asetelma takaisin oikeinpäin. Tavoitteena oli tulla vieraaksi tälle maailmalle ja sen tilalle löytää jälleen Jumalan eläväksitekevät käskyt.

Mutta kyse ei ole autiomaasta vaan luopumisesta. Ei lupauksista vaan rukouksesta. Kyse ei ole meidän itsemme pelastamisesta vaan Kristuksen rakastamisesta. Me emme ole sidottuja aikaan tai paikkaan, sillä kaikki on jo meidän saatavillamme tässä hetkessä. Kun Kristus tapasi samarialaisnaisen kaivolla (Joh. 4), meille paljastettiin suuri murros:

Meidän isämme ovat kumartaneet ja rukoilleet Jumalaa tällä vuorella, kun taas te väitätte, että oikea paikka rukoilla on Jerusalemissa." Jeesus vastasi: "Usko minua, nainen: tulee aika, jolloin ette rukoile Isää tällä vuorella ettekä Jerusalemissa. Tulee aika -- ja se on jo nyt -- jolloin kaikki oikeat rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa. Sellaisia rukoilijoita Isä tahtoo. (Joh. 4:20-21, 23)


Turhuuksien houkutus

Me luonnostamme kaipaamme taivaan valtakuntaa mutta usein me tyydytämme tuon kaipauksen tämän maailman asioilla. Vierauden tunne herättää meissä levottomuutta emmekä usein tunnista sitä ja siksi me etsimme jotakin korviketta sille. Maailman tarjoama viihde tyydyttää nopeasti nälkämme, päihteet rauhoittavat mielemme ja niin hengellinen kaipauksemme saa tyydytyksen maailmallisilla nautinnolla. Kunnes nälkämme palaa ja pian olomme on entistä surullisempi.

Kylväjävertauksessa meille kuvataan havainnollisesti sitä, kuinka meidät hyvätkin aikomukset tukahtuvat synnin keskellä: Kylvö ohdakkeisiin tarkoittaa ihmistä, joka kuulee sanan mutta jossa sana ei tuota satoa, koska tämän maailman huolet ja rikkauden viettelys tukahduttavat sen. Mutta kylvö hyvään maahan kuvaa ihmistä, joka kuulee sanan ja ymmärtää sen. (Matt. 13:22-23)

Mikä näiden kahden kylvömaan ero on? Me kuulemme sanan, kutsun, kaipauksen, mutta me emme tee mitään sen eteen. Vaikka meille kerrottaisiin koko elämän merkitys, meille annettaisiin avaimet voittaa kaikki lankeemuksessa menettämämme takaisin, me emme tee sitä. Me pidämme synnin valtaa Taivasta todellisempana ja me himoitsemme tämän maailman turhuuksia. Näin uskomme heikkenee ja lopulta meillä on vain rippeet jäljellä. Mutta näistä rippeistäkin voidaan rakentaa jotakin suurta Jumalan armon avulla.


Seuraa minua!

Tie tämän maailman väliaikaisuidesta hengelliseen elämään käy itsemme tyhjentämisen ja kieltäymyksen kautta. Me kuoletamme oman tahtomme, jotta Kristus voisi elää meissä. Me kuoletamme oman tahtomme, jotta Jumalan tahto voisi elää ja kasvaa meissä.

Meidän todellisuutemme on tässä maailmassa mutta ratkaisevaa on se, elämmekö tämän maailman mukaista elämää. Sidommeko sielumme, tahtomme ja pyrkimyksemme ajalliseen vai ajattomaan? Kumpikin maailma tulee näyttämään meille hetkiä, jolloin pimeys on niin konkreettista, ettei ulospääsyä ole näkyvillä.

Mutta tuon pimeyden merkitys on erilainen näiden kahden maailman välillä. Maailman pimeys johtaa pimeyteen ja jää sinne mutta jumalallisen pimeyden tarkoitus on herättää meissä nöyryyttä ja uskollisuutta Luojaamme kohtaan. Me voimme kestävyydellä löytää luomattoman valkeuden ja armon.

Siksi jokainen pyhä ihminen on kuin tulenkantaja ja tienraivaaja. Kilvoittelija näkee maailmallisen ilon murheenaan, kun maailma kääntää harhoissaan selkänsä todelliselle elämälle ja suuntaa matkansa kohti kuolemaa. Rukouksen kautta hän elää ja rukoilee tämän maailman elämän puolesta ja se on ihmisen todellista pappeutta.

Olemmeko siis vieraita maailmassa? Me olemme vieraita tälle langenneelle maailmalle. Me emme voi tuntea omaksemme sen arvoja, sitä mihin se uskoo ja mikä sille on tärkeää. Todellinen kristitty on aina matkalla, matkalla tämän elämän läpi eikä hän löydä siitä kotia, uskontoa eikä isänmaata. Me käännämme selkämme sille ja samalla silmämme löytävät todellisen valon, jonka näkemiseen meillä menee aikaa tottua.

Kirkko on meidän kotimme tässä maailmassa, ja rukous on kieli, jota puhumme. Johanneksen evankeliumissa meille kerrotaan mikä on koko olemassaolomme lähde, se on Kristus. Hän ei vain näytä meille vastausta vaan hän on se. Hän on Johanneksen sanojen mukaan tie, totuus, elämä ja ylösnousemus. Hän on meidän leipämme ja elävä vesi, joka ravitsee meidät.

Koko pääsiäisen ilosanoma, ylösnousemuksen riemu, on aito ja todellinen vaihtoehto tämän maailman elämälle. Meidät on herätetty haudoista, kuolema on voitettu ja elämä hallitsee. Nyt meidän on vain päätettävä kumpaa maailmaa me pidämme todellisena ja sitoutua siihen. Emme palkkion tai hyödyn toivossa vaan osoittaaksemme rakkautemme todelliseen kohteen ja luonteen. Kaikki on ympörillämme uudistettu, olemmeko valmiita uudistamaan myös itsemmeja tulemaan muukalaisiksi tälle maailmalle?

Kristus nousi kuolleista!

Hyveet muodostavat portaat kohti kristillistä rakkautta

Kuluneella viikolla, torstaina, luimme parimioissa kertomuksen kuinka Babyloniassa paikalliset uskonnon harjoittajat rakensivat tiilistä tornin taivaaseen löytääkseen tien kaiketi Jumalan tuntemiseen. Ja tulevana sunnuntaina pyhä Johannes Siinailainen kertoo meille tikapuista, joilla voisimme kiivetä kohti Jumalan tuntemista. Babylonian tornin Jumala särki kerta heitolla mutta tikapuut jäivät elämään jokaisen kilvoittelijan elämään. Molemmat hankkeet ovat yhtä turhia, jos teemme ne Jumalaa uhaten mutta molemmat kestävät jos teemme ne Jumalan kunniaksi. 

Johannes Siinailainen (k. 649) toimi igumenina pyhän Katariinan luostarissa Siinain vuorella. Ortodoksinen maailma kunnioittaa tätä pyhittäjäisää suuresti ja hänelle on omistettu suuressa Paastossa neljäs sunnuntai. Pyhää Johannesta pyydettiin kirjoittamaan munkeille ja kilvoittelijoille hengellisestä askeesista ja tämän työn tuloksena syntyi suomeksikin käännetty kirja Portaat. On sanottu, että tämä kirja on Raamatun jälkeen levinnein kirja ortodoksisessa maailmassa.

Kirja kertoo 30 askelmasta kohti hengellistä täydellistymistä. Jokainen porras vaatii pitkäkestoista ja väsymätöntä taistelua lihan ja hengen heikkouksia vastaan. Jo varhaisessa vaiheessa taistelu alkaa siinä, että vapautuisimme tämän maailman kahleista, jotta yksinkertaisesti voisimme palvella Jumalaa.

Kirja kertoo kaipauksesta eheyteen ja hengelliseen puhtauteen.  Se on ylistyskirjoitus ihmisen kyvystä taistella hyvän puolesta ja voittaa synti silloin, kun me taistelemme sitä vastaan Jumala puolellamme.  Pyhä Johannes kertoo todellisesta rohkeudesta pahojen henkien edessä, tinkimättömyydestä kilvoitellessamme ja varovaisuudesta edetessämme askelmia kohti rakkautta.

Johanneksen mukaan Jumala rakastaa jokaista ihmistä, uskovaa ja ateistia, tervettä ja sairasta, rikasta ja köyhää. Sen vuoksi Portaatkin on tarkoitettu jokaiselle ihmiselle, koska meidät kaikki on kutsuttu taistelemaan hyveissä pahaa vastaan. Vaikka Johanneksen Portaat on kirjoitettu pääosin luostarissa kilvoitteleville, löytyy siitä myös paljon aineksia maailmassa kilvoitteleville. 

Jokainen porras kuvaa hyvettä, jonka ihminen voi saavuttaa kilvoittelulla ja jokainen hyve tukee toisten hyveiden saavuttamista. Portaiden nousemiseen kautta me kiinnitämme itsemme hyveiden maailmaan ja aloitamme taistelun pahan hengen voimia vastaan. Hyveiden päämäärä on kristillinen rakkaus. Mutta kukaan ei ole turvassa näillä portailla, vaan ylimmältäkin portaalta voi pudota jopa alemmas, jolta matkansa aloitti.

Kutsuttuja kärsimykseen

Kun nyt Suuressa paastossa katseemme keskittyy Kristuksen kärsimyksiin, se syventää entisestään meidän kilvoittelumme tarkoitusta. Me olemme valmistaneet ja vahvistaneet mieltämme ja ruumistamme paastoamalla ja nyt on aika kääntää katseemme Herramme kärsimyksen tielle.

Me monesti annamme suuren arvon tässä elämässä oikeudenmukaisuudelle ja toivomme, että sitä noudatettaisiin erityisesti meidän kohdallamme. Raamattu kuitenkin on täynnä kertomuksia, kuinka pyhiä ihmisiä kohdeltiin kaltoin ja paras esimerkkimme tietenkin on Kristuksen ristinkuolema. Hän ei vaatinut teloittajiltaan oikeudenmukaisuutta, korvauksia eikä hän myöskään uhkaillut, luvannut kostaa tai kironnut heitä helvettiin. Kunnian kuningas kärsii hiljaa ja se on myös meidän osamme Hänen seuraajina.

Todellisen kristityn asenne maailmaan on pelottava, koska pahojen henkien maailma tekee kaikkensa horjuttaakseen vakaumustamme. Me olemme Kristuksen todistajia ja se saattaa parhaassa ja pahimmassa tapauksessa viedä meidät monin tavoin uskomme todistamiseen. Meidät on tuomittu tässä maailmassa kuolemaan ja siksi meidän kannattaa myös kilvoittelussa muistaa kuolemaamme totisena totena. 

Kärsimyksen kestäminen on portaiden kiipeämistä ja ristin kantamista. Kristuksen palvelijoita kohdellaan toistuvasti kaltoin ja tämä tulee aina olemaan osamme samoin kuin Kristuksellakin. Meidän osamme kilvoittelussa on Kristuksen vaivojen kestämistä: meidän ei pidä pelästyä kun osaksemme tulee kiroamista, nöyryyttämistä, halveksumista, pilkkaamista ja torjumista. Ainoastaan niiden kautta me voimme ymmärtää mitä maailman viha Kristusta vastaan tarkoitti.

Mutta samaan aikaan me olemme myös saaneet evankeliumin siitä, että Kristus on voittanut tämän maailman. Kristus nousi kuolleista! Vaikka pelko, suru, ahdistus ja epävarmuus täyttävät nyt mielemme, me voimme jo nyt nähdä kajastuksen siitä valosta, joka pääsiäisaamuna tyhjältä haudalta loistaa. Tuo voitto on meille luonnollista ymmärtää: eihän kuolema voi pitää elämää hallussaan tai pimeys kätkeä valkeutta.

Siunaammeko niitä, jotka meitä herjaavat, kehummeko niitä, jotka puhuvat meistä pahaa, teemmekö hyvää niille, jotka ovat meitä vastaan? Nämä kysymykset pitkälti kertovat ylösnousemususkostamme ja siitä olemmeko rakentaneet elämämme tämän maailman suosiossa vai olemmeko valinneet ahtaan ristin tien, joka johtaa iankaikkiseen elämään.

Askeesi merkitsee taistelua

Tänä päivänä me tunnemme kovin huonosti kilvoittelua, ellei meillä olisi katkeamatonta kilvoitteluperinnettä kirkossamme. Näiden opettajien sanoma kumpuaa henkilökohtaisesta kokemuksesta ja omistautumisesta hengelliselle elämälle. Kyse ei ole nojatuolifilosofiasta vaan vuosikymmeniä kestäneestä väsymättömästä taistelusta luostareissa ja erämaassa. 

Mitä askeesi tarkoittaa? Ennen kaikkea se merkitsee hiljentymistä ja hengellistä taistelua pahoja henkiä vastaan. Turhat ajatukset ja puheet ovat meille monin tavoin vaarallisia ja vahingollisia, koska niiden kautta me saastutamme Jumalan kuvaa itsessämme. Pyhän Johanneksen kerrotaan harjoittaneen täydellistä hiljaisuutta vuoden kun hänet oli syytetty turhan puhumisesta.

Samalla askeesi on myös jatkuvien valintojen tekemistä rakkauden hyväksi, armahtamista tuomitsemisen sijaan ja itsekkyytemme kukistamista hyvien tekojen kautta.

Askeesi tarkoittaa myös jatkuvaa hereillä olemista ja valvomista, vigiliaa. Me elämme jatkuvassa Herran odotuksessa, sillä me emme tiedä hetkeä, jolloin viimeinen tuomio alkaa. Sen vuoksi jokaisen meistä pitää olla valmiina kuin viisi viisasta neitsyttä. Tämän vuoksi onkin tärkeää että osallistuisimme mahdollisimman paljon kirkon jumalanpalveluksiin ja oman rukoussääntömme tiukempaa noudattamista.

Puhdistautuminen hyveissä ja kaiken epäpuhtauden välttäminen johdattaa meidät ylöspäin kohti Jumalan tuntemista. Vahvin ase tässä taistelussa on paastoaminen ja rukous.

Hiljentyminen ja lakkaamaton rukous

Johannes korostaa oikeutetusti hiljentymisen merkitystä paastossamme. Paastossa meitä kutsutaan vaikenemaan, koska se on ainoa tie, jonka kautta me aistia ja kokea Jumalan läsnäolon tässä luomakunnassa. Melu ja hälyäänet täyttävät helposti päivämme ja aivan arkisen hiljaisen hetken voima voi tuntua hyvin rauhoittavalta ja autenttiselta. Hengellinen hesykhia eli hiljaisuus on katseen kääntämistä pois turhuudesta ja huomiomme kiinnittämistä siihen, mikä on parantavaa ja elävöittävää meidän sielullemme.

Hiljentyminen tarkoittaa sekä ulkoista että sisäistä hiljentymistä. Toinen yhtä tärkeä syntyy hiljaisuudessa, omien ajatusten hiljentäminen Jeesuksen rukouksen avulla. Herra, Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä! Hengityksen tasaaminen, rukousrytmin löytäminen ja hiljentyminen johdattavat meidät rauhaan ja Jumalan tuntemiseen. Rukous on Johanneksen mukaan kaikkien hyveiden äiti.

Pyhä Johannes kirjoitti Portaat kilvoittelijoille, jotka haluavat oman kilvoituksensa kautta pelastaa Jumalan kuvan meissä kaikissa. Hiljentynyt ja rauhoittunut sielu on otollinen maaperä Jumalan sanan vastaanottamiselle. Raamatun lukeminen täyttää tuon hiljaisuuden ja jalostaa sielun totuuden ja parannuksen vastaanottamiselle. Sen vuoksi meitä kehotetaankin hengellisen kirjallisuuden lisäksi myös kertaamaan yhä uudelleen Raamatun keskeisiä kertomuksia. 

Kristuksen valkeus säteilee kaikille! Tämä paastoliturgiassa oleva kohta kertoo meille Kristuksesta maailman valkeutena mutta se paljastaa myös sen, että vain Kristuksen kautta me voimme ymmärtää Vanhan testamentin sanoman. Hän on se valkeus, jota me odotamme, hän on lohdutus ja pelastajamme synnin orjuudesta.

Maanpaossa

Johanneksen kolmannen askelman mukaan meidät on lähetetty maanpakolaisuuteen tähän maailmaan. Mukaan meille on annettu muisto Isän kodista, rukous yhteydeksemme Jumalaan ja askeettinen elämäntapa suojaamaan pahan hengen kiusauksilta. Kilvoittelu johtaa meidät nöyryyteen Kristuksen, pyhien ihmisten ja koko Kirkon edessä.

Me olemme maanpakolaisia tässä maailmassa ja kun me tämän oivallamme, meidän helppo samaistua kaikkiin niihin Raamatun henkilöihin ja tapahtumiin, jotka kertovat kaipuusta taivaalliseen kotiimme. Tämä koti-ikävä synnyttää meissä murheen. Kun me katsomme tässä maailmassa synnin aiheuttamaa tuskaa, syntyy sydämessämme murhe. Kun me katsomme ristillä kuolevaa Vapahtajaamme, se synnyttää murheen. Murhe kertoo kärsimyksestä mutta samaan aikaan myös elävästä ja palavasta rakkaudesta Jumalaamme kohtaan.

Ei meitä syytetä, oi ystävät, ei meitä syytetä sielun lähtiessä siitä, ettemme ole tehneet ihmeitä tai ettemme ole harjoittaneet teologiaa tai ettemme yltäneet näkemiseen, mutta siitä kyllä joudumme tekemään Jumalalle tiliä, että emme lakkaamatta murehtineet.

Mutta murheesta syntyy myös kyyneleet ja sen kautta toivo. Tämä toivo ei ole vain optimismia vaan syvää luottamista siihen, että valkeus voittaa pimeyden, luottamista pelastukseen vievään tiehen, jota kirkkomme kaikki pyhät ovat kulkeneet. Portaiden lähtökohta on se, että omistamme koko elämämme ristin tielle. Se ei silti tarkoita selkämme kääntämistä maailmalle vaan aktiivista taistelua hyvän puolesta tässä elämässä. 

Siinailaisen portaat vaativat Publikaanin nöyrää rukousta ja Sakkeuksen palavaa halua kohdata Kristus. Meidän pitää olla rohkeita kuin Maria Egyptiläinen, joka syntisyydestään huolimatta uskalsi erämaahan kapuamaan tikkaita. Me tarvitsemme Mooseksen uskoa ja tuhlaajapojan intoa kun aloitamme paluumme kotiin kaukaisesta maasta. 

Me olemme toistuvasti merkillisessä tilanteessa kristinuskon kanssa. Me voimme lukea vaikka kuinka paljon uskosta ja pelastuksesta mutta se on hyödytöntä jos me emme tee mitään. Kirkon tehtävä on ravistella ja herätellä meitä monin eri tavoin. Ongelmaa lisää huikeasti se, että tämä pyhityksen tie vaatii meiltä kaiken. Mutta samalla se on myös antamaan meille kaiken ja enemmänkin korkojen kera.