Vieraana tässä maailmassa

Torstaina vietetään apostoli ja evankelista Johannes Teologin muistopäivää. Pääsiäisyönä aloitettiin Johanneksen evankeliumin lukeminen ja helluntaihin mennessä se on luettu kokonaan. Johanneksen välittämä ilosanoma on äärettömän syvällinen ja hän erityisesti korostaa Jumalan rakkautta ihmistä kohtaan.

Katsokaa, kuinka suurta rakkautta Isä on meille osoittanut: me olemme saaneet Jumalan lapsen nimen, ja hänen lapsiaan me myös olemme. Tästä syystä maailma ei meitä tunne, eihän se tunne häntäkään. (1. Joh. 3:1)

Olen monesti kirjoituksissani puhunut kahdesta maailmasta, pahan vallassa olevasta maailmasta ja  iankaikkisesti maailmasta. Pyhän apostoli Johanneksen teologia on pitkälti valon ja pimeyden teologiaa, jossa paha käy jatkuvaa ja väsymätöntä taistelua ihmistä vastaan. Langennut maailma on vieraantunut Jumalasta ja paha henki pyrkii estämään elämämme Jumalan yhteydessä. Siksi me joudumme tekemään jatkuvaa valintaa näiden kahden maailman välillä aina viimeiseen päivään asti.

Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan on Johanneksen teologiassa aivan ainutlaatuista. Se sisältää äärimmäisen uhrin ihmiskunnan puolesta: antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. (Joh. 3:16) Tuon uhrin kautta meidät kasteessa sidotaan hänen pelastuksensa piiriin, meistä tulee hänen lapsiaan. Samalla me erkanemme tämän maailman elämästä ja ero näiden kahden maailman välillä kasvaa. Pikku hiljaa meistä tulee muukalaisia tässä maailmassa.

Älkää rakastako maailmaa, älkää sitä, mikä maailmassa on. Jos joku rakastaa maailmaa, Isän rakkaudella ei ole hänessä sijaa. Sillä mitä kaikkea maailmassa onkin, ruumiin halut, silmien pyyteet ja mahtaileva elämä, se kaikki on maailmasta, ei Isästä. (1. Joh 2:15-16)

Jumala on kaikkea muuta kuin tämän maailman kunnia ja päämäärä. Hän on kärsivä palvelija, hän on Kunnian kuningas, joka on naulittu ristille. Meidät on kutsuttu kuolemaan tälle maailmalle ja syntymään iankaikkiseen elämään. Kasteen sakramentissa tämä ajatus on selkeä: kasteveden kautta me vanha elämämme hukkuu ja nousemme kuolleista yhdessä Kristuksen kanssa uuteen elämään. Tämän todisteena kaulaamme ripustetaan risti ja meidät puetaan valkoiseen kastepukuun.


Langenneen maailman siemen on paratiisissa

Langennut maailma on samaan aikaan Jumalan luoma kaunis kokonaisuus. Isä loi sen Sanallaan, Kristuksen kautta Pyhässä Hengessä. Kaikki siinä oleva on luotu hyväksi ja se ilmentää Jumalan rakkautta luotuaan kohtaan. Ihminen asetettiin viljelemään ja varjelemaan tätä luomakuntaa ja tämä oli ihmisen ensimmäinen papillinen työ (1. Moos. 2:15). Meidän tehtävämme on pyhittää luomakunta ja palauttaa se alkuperäiseen kauneuteensa.

Ihmisen lankeemus oli tälle maailmalle katastrofi. Ihminen, joka oli asetettu huolehtimaan tästä paratiisista, lankesi epäuskoon, joutui maanpakoon ja niin alkoi ihmisen muukalaisuus tässä maailmassa. Maailma on joutunut synnin valtaan ja niin se kärsii ihmisen lankeemuksesta monin ero tavoin.

Syntiinlankeemuksessa ihminen vieraantui Jumalasta ja seurasi käärmeen houkuttelua. Synnin vaikutus maailmassa on niin vahva, että me pidämme sitä lähes luonnollisena osana elämää. Pikemminkin se on parasiitti, joka elää hyvästä. Ellei hyvää olisi olemassa, ei olisi myöskään syntiä. Ellei syntiä olisi, niin silti hyvä olisi olemassa. Näin oli paratiisissa ennen lankeemusta ja se on luonnollinen osa elämää.

Vaikka ihminen elää tässä synnin todellisuudessa, ei Jumala hylännyt häntä. Hän lähetti Poikansa pelastamaan ihmistä kuolettavasta synnistä ja niin me saimme jälleen mahdollisuuden tulla Jumalan lapsiksi. Me saimme katumuksen ja kyyneleiden lahjan heti paratiisin porttien ulkopuolella. Vaikka synti kasvoi ja eneni tässä maailmassa, kaikki eivät  antaneet periksi. Profeetat tekivät väsymätöntä työtä ja heistä tulikin ikäänkuin muukalaisia ja vieraita tässä maailmassa.


Maailmassa muttei maailmasta

Maailmalle vieras elämä ei ole vieraantunut maailmasta. Vaikka me hylkäämme maailman, meidän suhteemme siihen ei katkea. Lakkaamaton rukous maailman ja koko ihmiskunnan puolesta on olennainen osa kilvoittelijan rukouselämää.  Hän elää maailmassa ja tuntee sielussaan, kuinka tämän maailman pimeys tuottaa surua koko ihmiskunnalle ja siksi hän rukoilee sen puolesta.

Vaikka Kristus veti opetuslapsensa ylös tämän elämän merestä, hän ei vienyt heitä yksinäisyyteen, vaan opetti heitä maailmassa ja jätti heidät tähän maailmaan. Kun Jeesus kutsui heitä, he eivät epäröineet luopua varmasta toimeentulostaan ja seurata Kristusta. Kalastajista tuli ihmisten kalastajia.

300-luvulla syntynyt luostariliike johti monen kilvoittelijan autiomaahan hiljaisuuden ja askeesin pariin. Muukalaisuuden ja maailmalle vieraaksi tulemisen tarkoitus on kääntää syntiinlankeemuksessa syntynyt kapina-asetelma takaisin oikeinpäin. Tavoitteena oli tulla vieraaksi tälle maailmalle ja sen tilalle löytää jälleen Jumalan eläväksitekevät käskyt.

Mutta kyse ei ole autiomaasta vaan luopumisesta. Ei lupauksista vaan rukouksesta. Kyse ei ole meidän itsemme pelastamisesta vaan Kristuksen rakastamisesta. Me emme ole sidottuja aikaan tai paikkaan, sillä kaikki on jo meidän saatavillamme tässä hetkessä. Kun Kristus tapasi samarialaisnaisen kaivolla (Joh. 4), meille paljastettiin suuri murros:

Meidän isämme ovat kumartaneet ja rukoilleet Jumalaa tällä vuorella, kun taas te väitätte, että oikea paikka rukoilla on Jerusalemissa." Jeesus vastasi: "Usko minua, nainen: tulee aika, jolloin ette rukoile Isää tällä vuorella ettekä Jerusalemissa. Tulee aika -- ja se on jo nyt -- jolloin kaikki oikeat rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa. Sellaisia rukoilijoita Isä tahtoo. (Joh. 4:20-21, 23)


Turhuuksien houkutus

Me luonnostamme kaipaamme taivaan valtakuntaa mutta usein me tyydytämme tuon kaipauksen tämän maailman asioilla. Vierauden tunne herättää meissä levottomuutta emmekä usein tunnista sitä ja siksi me etsimme jotakin korviketta sille. Maailman tarjoama viihde tyydyttää nopeasti nälkämme, päihteet rauhoittavat mielemme ja niin hengellinen kaipauksemme saa tyydytyksen maailmallisilla nautinnolla. Kunnes nälkämme palaa ja pian olomme on entistä surullisempi.

Kylväjävertauksessa meille kuvataan havainnollisesti sitä, kuinka meidät hyvätkin aikomukset tukahtuvat synnin keskellä: Kylvö ohdakkeisiin tarkoittaa ihmistä, joka kuulee sanan mutta jossa sana ei tuota satoa, koska tämän maailman huolet ja rikkauden viettelys tukahduttavat sen. Mutta kylvö hyvään maahan kuvaa ihmistä, joka kuulee sanan ja ymmärtää sen. (Matt. 13:22-23)

Mikä näiden kahden kylvömaan ero on? Me kuulemme sanan, kutsun, kaipauksen, mutta me emme tee mitään sen eteen. Vaikka meille kerrottaisiin koko elämän merkitys, meille annettaisiin avaimet voittaa kaikki lankeemuksessa menettämämme takaisin, me emme tee sitä. Me pidämme synnin valtaa Taivasta todellisempana ja me himoitsemme tämän maailman turhuuksia. Näin uskomme heikkenee ja lopulta meillä on vain rippeet jäljellä. Mutta näistä rippeistäkin voidaan rakentaa jotakin suurta Jumalan armon avulla.


Seuraa minua!

Tie tämän maailman väliaikaisuidesta hengelliseen elämään käy itsemme tyhjentämisen ja kieltäymyksen kautta. Me kuoletamme oman tahtomme, jotta Kristus voisi elää meissä. Me kuoletamme oman tahtomme, jotta Jumalan tahto voisi elää ja kasvaa meissä.

Meidän todellisuutemme on tässä maailmassa mutta ratkaisevaa on se, elämmekö tämän maailman mukaista elämää. Sidommeko sielumme, tahtomme ja pyrkimyksemme ajalliseen vai ajattomaan? Kumpikin maailma tulee näyttämään meille hetkiä, jolloin pimeys on niin konkreettista, ettei ulospääsyä ole näkyvillä.

Mutta tuon pimeyden merkitys on erilainen näiden kahden maailman välillä. Maailman pimeys johtaa pimeyteen ja jää sinne mutta jumalallisen pimeyden tarkoitus on herättää meissä nöyryyttä ja uskollisuutta Luojaamme kohtaan. Me voimme kestävyydellä löytää luomattoman valkeuden ja armon.

Siksi jokainen pyhä ihminen on kuin tulenkantaja ja tienraivaaja. Kilvoittelija näkee maailmallisen ilon murheenaan, kun maailma kääntää harhoissaan selkänsä todelliselle elämälle ja suuntaa matkansa kohti kuolemaa. Rukouksen kautta hän elää ja rukoilee tämän maailman elämän puolesta ja se on ihmisen todellista pappeutta.

Olemmeko siis vieraita maailmassa? Me olemme vieraita tälle langenneelle maailmalle. Me emme voi tuntea omaksemme sen arvoja, sitä mihin se uskoo ja mikä sille on tärkeää. Todellinen kristitty on aina matkalla, matkalla tämän elämän läpi eikä hän löydä siitä kotia, uskontoa eikä isänmaata. Me käännämme selkämme sille ja samalla silmämme löytävät todellisen valon, jonka näkemiseen meillä menee aikaa tottua.

Kirkko on meidän kotimme tässä maailmassa, ja rukous on kieli, jota puhumme. Johanneksen evankeliumissa meille kerrotaan mikä on koko olemassaolomme lähde, se on Kristus. Hän ei vain näytä meille vastausta vaan hän on se. Hän on Johanneksen sanojen mukaan tie, totuus, elämä ja ylösnousemus. Hän on meidän leipämme ja elävä vesi, joka ravitsee meidät.

Koko pääsiäisen ilosanoma, ylösnousemuksen riemu, on aito ja todellinen vaihtoehto tämän maailman elämälle. Meidät on herätetty haudoista, kuolema on voitettu ja elämä hallitsee. Nyt meidän on vain päätettävä kumpaa maailmaa me pidämme todellisena ja sitoutua siihen. Emme palkkion tai hyödyn toivossa vaan osoittaaksemme rakkautemme todelliseen kohteen ja luonteen. Kaikki on ympörillämme uudistettu, olemmeko valmiita uudistamaan myös itsemmeja tulemaan muukalaisiksi tälle maailmalle?

Kristus nousi kuolleista!