Sydämen puhtaus ja hengellinen näkeminen

Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää (1. Moos. 1:31)

Tässä evankeliumissa on kahdenlaista sokeutta, näkövammaisen miehen sokeutta ja paikalla olleiden juutalaisten hengellistä sokeutta. Ensimmäinen johtui Jumalan sallimuksesta, toinen ihmisen valinnasta. Ensimmäinen sai ihmisen kaipaamaan armoa, toinen sai ihmisen taistelemaan armoa vastaan. Ensimmäiseen ei ollut parannuskeinoa, toisesta paranee katumuksella.

On hyvä huomata, että tämä mies pelastettiin kahdella tasolla. Me emme voi sanoa, että syntymästään sokea mies parannettiin sen vuoksi, että hän olisi uskonut Kristukseen. Hän sai lupauksen itselleen fyysisestä näöstä ja lähti Siiloan altaalle. Siellä myöhemmin hän parannuttuaan näki Jeesus Nasaretilaisen seisovan edessään. Vasta nyt puhutaan uskosta.

- Uskotko Ihmisen Poikaan?

- Herra, kuka hän on? mies kysyi. Sano, jotta voisin uskoa.

- Sinä olet nähnyt hänet. Hän on tässä ja puhuu kanssasi.

- Minä uskon, Herra, mies sanoi ja lankesi maahan hänen eteensä.

Kun hänen hengelliset silmänsä avautuivat, hän näki Herran ja kumartui maahan hänen edessään.

Tämän saman järjestyksen me näemme myös kasteessa. Kristus tulee luoksemme, avaa silmämme valkeudelle ja se synnyttää meissä uskon Häneen. Me näemme pyhän valon ja tuossa valossa me voimme tunnustaa Jeesuksen Ihmisen pojaksi (Dan. 7:13) 

Hengellinen sokeus vie kuolemaan

Tänään me puhumme hengellisestä sokeudesta, mutta yhtä lailla myös fyysisestä sokeudesta. Kaksi sokeuden lajia, joista toinen voi koitua siunaukseksi ja toinen iankaikkiseksi kuolemaksi. Hengellisessä sokeudessa me emme tunnusta Kristusta tieksi, totuudeksi ja elämäksi (Joh. 14:6) vaan etsimme elämäämme jostain muualta. Hengen pimeydessä me kuljemme eteenpäin vailla päämäärää emmekä erota oikeaa väärästä emmekä hyvää pahasta.  

Mutta miksi me aina hengellistämme kaikki fyysiset asiat emmekä suostu puhumaan tämän maailman hädästä? Siksi, että me toki elämme tässä maailmassa mutta emme tätä maailmaa varten. Tulevaisuutemme on iankaikkisessa elämässä ja tuon sokean miehen parantaminenkin lopulta tähtää vain iankaikkiseen elämään. Jokaiselle meillä on oma sokeutemme ja vajavaisuutemme ja Luojamme tahdosta riippuu kauan tuota ristiä me kannamme ja osaammeko mieltää sen omaksi parhaaksemme. Fyysiset rajoitukset eivät estä meidän hengellistä elämäämme mutta sielumme sokeus pyhyydelle varmasti estää pelastuksemme.

Sen vuoksi hengellinen elämä on ainoa asia, jolla on merkitystä. Tämä ajallinen ja näkyvä maailma katoaa mutta hengellinen jää eloon vielä kuolemankin jälkeen. Vaikka olisimme fyysisesti sokeita mutta meillä olisi hengelliset silmämme avoimena, me voimme löytää autuuden Jumalassa. Mutta jos hengelliset silmämme ovat suljetut ja meillä olisi koko maailman rikkaudet ja viisaus, me olisimme tuhoon tuomittuja. Evankeliumin juutalaisista me näemme kuinka hengellisesti sokea ei näe Pelastusta vaikka Hän seisoi heidän edessään.

Sydämessään puhtaat saavat nähdä Jumalan

Mikä sitten sokaisee sielumme? Himot ja niistä syntyvät synninteot. Ne ajavat meidät pimeyteen ja eroon Jumalasta. Katumuksen kautta me saamme parannuksen, mutta ilman katumusta kaikki taivaallinen jää saamatta.

Vanhus Efraim, Andreaan skiitan johtaja, opettaa: Tarvitaan kilvoitusta kilvoituksen perään ja vaivannäköä vaivannäön perään, jotta voittaisimme pahat ajatukset, jotka kiusaavat meitä ylen määrin. Ne eivät kiusaa meitä siksi, että olisimme edelleen valtavan pahoja, vaan täynnä kateutta oleva paholainen pommittaa meitä jatkuvasti ja ruoskii meitä armotta, tuntematta sääliä.

— Kun me toteutamme arkielämässämme hyveitä sekä kestämme nurisematta ja kiittäen meitä kohtaavat sairaudet, koettelemukset, panettelut, valheelliset puheet ja lähimmäistemme juonittelut, silloin edellytykset luomattoman valon näkemiseen ovat kohdallamme täyttymässä. Ja hetkellä, jolloin Kristus haluaa, näin elävä ihmisen saa kokemuksen tästä luomattomasta jumalallisesta valosta. (Käännös Hannu Pöyhönen) 

Muutos on meille aina vaikea ja me haluamme viimeiseen asti pitää kiinni tutusta ja turvallisesta vaikka se haisisikin lannalle. Olemme mieluummin sokeita ja käännymme valon sijaan pimeyteen. Me torjuimme valon, koska se on niin kirkas emmekä ole tottuneet siihen.

Tarkkaan mietittynä sairaus tai vamma voi koitua myös sielumme pelastukseksi. Näkevä silmä saattaa vietellä ihmisen syntiin ja tuhota sen. Ajattele kuinka monesti me tuomitsemmekaan toisen ihmisen silmämme kautta, halveksumme ja kohdistamme häneen himollisia ajatuksia. Pyhän Maksimos Tunnustajan mukaan me saamme nuo sinänsä viattomat havainnot aistiemme kautta mutta himollisuutemme voi kääntää ne synniksi.

Kuinka me voimme parantua tästä hengellisestä sokeudesta? Jumala pitää meistä huolen jos vain käännyimme Hänen puoleensa. Taistelun suurin ase on rukous, lakkaamatonta Jeesuksen rukous. Rukousta tukee kilvoittelu ja näitä molempia seuraavat hyvät työt. Meidän pidettävä huolta toisistamme.

Huomioimmeko joka hetkessä myös muilla tavoilla rajoittuneita ihmisiä, autammeko vanhuksia, rohkaisemmeko lapsia ja lapsiperheitä osallistumaan omien kykyjensä mukaan pyhään liturgiaan? Missä on ovat kirkkomme nuoret, olemmeko pitäneet heistä riittävän hyvää huolta ja antaneet heille tarpeeksi huomiota, jotta hekin voisivat osallistua pyhään eukaristiaan? Entä ne ketkä haluaisivat mutta eivät pääse osallistumaan, vanhainkodeissa, palvelukodissa, sairaaloissa? He ovat tienvarressa olevia sokeita, jotka ovat meidän armomme varassa, autammeko heitä? Jos me armahdamme heitä, niin armo tulee myös meidän osaksemme.

Meidät on ympäröity luomattomalla valkeudella, mutta me emme ole arvollisia ottamaan tuota valkeutta vastaan syntiemme takia. Kuka sitten on arvollinen? Autuuden lauseissa se kerrottiin meille. Autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan (Matt. 5:8). 

Kaunis luomakunta, joka luotiin meitä varten

Tämä huolenpidon pitäisi avata meidän hengelliset silmämme näkemään niin monia asioita. Ei tämä maailma valmis paikka ole. Me olemme Jumalan kanssaluojia ja osallistumme hänen luomistyöhön tekemällä hyvää. Tämän maailman vajavaisuus täydentyy meidän rakkaudellamme. Maailma on sakramentti ja meidän tehtävä on Jumalan avulla tehdä se täydelliseksi. Sen vuoksi meille annettiin luomisessa tehtäväksi viljelellä ja varjella tätä maailmaa (1. Moos. 2:15).

Puhdistautuminen himoista avaa meidän hengelliset silmämme. Tämä maailma on pyhä, josta me voimme tulla osalliseksi, jos vain valmistamme kilvoituksen katta hengelliset silmämme näkemään sen. Tämän maailman rauhan me voimme kuulla hiljaisuudessa jos vain hiljennymme kuuntelemaan. Tämän aamun kaunis auringon nousu, kaunis syvän sininen. Taivas ja viheriöivät puut. Tämä paratiisi annettiin meille, jotta me herkistyisimme kiittämään Jumalaa yhdessä luomakunnan kanssa ja iloitsemaan siitä toistemme kanssa.

Elämä on kaunis asia mutta niin monesti me annamme sen lipua sen edestämme. Tämän maailman viihde ja valhe sokeuttavat silmämme emmekä näe kuin ajallisia nautintoja toisensa jälkeen. Me sokeudumme ja unohdamme.

Älkäämme antako enää yhdenkään hetken valua sormiemme läpi vaan tarttukaamme entistä vahvemmin siihen armoon, joka on ympärillämme! Antakaamme sen muuttaa ja uudistaa elämämme! Sen jälkeen kun me annamme itsemme, toinen toisemme ja koko elämämme Jumalan haltuun kaikki muuttuu helpoksi, keveäksi ja vaivattomaksi. Herramme taakka on hyvä ja kevyt kantaa, se antaa meille levon tässä himojen maailmassa.

Kilvoittelu vapauttaa meidän askel kerrallaan himoista ja valmistaa meitä hengelliseen maailmaan. Tuo orjuus, johon synti ja himot meidät kietovat, estää meitä näkemästä Kristusta maailman vaikeutena.

Armon varassa

Meidän hengelliset silmämme avataan kasteessa ja niin Kristuksen valkeus säteilee meille kaikille. Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo (Joh. 8:12). Hän johdattaa meidät valkeuteen ja Isämme tuntemiseen. Meille on annettu myös katumus ja ehtoollinen. Jokainen näistä kolmesta sakramentissa valaisee hengelliset silmämme.

Jumala voi käyttää meidän puutteitamme ja sairauksiamme monella tapaa hyväkseen. Sairaus on monesti meille annettu koettelemus, jos osaamme suhtautua siihen oikealla tavalla. Se muistuttaa elämämme katoavaisuudesta ja oikealla asenteella voimme suhtautua sairauteenkin kuin Jumalan armoon.

Sokeana syntyneen miehen pelastus sairaudesta ei oikeastaan merkinnyt muuta kuin hänen fyysisen elämänsä uudelleen alkamista ja uskonsa tunnustuksen jälkeen astumista hengelliseen maailmaan. Hän sai näkönsä ja tuli uskoon ja siitä työ vasta alkaa. Kun me turvaudumme Jumalaan, me emme silloin odota, että Jumala täyttää toiveemme vaan ymmärrämme kaikella olevan tarkoituksensa, joka valmistaa meitä pelastuksen. Silloin on sama olemmeko sokeita vai näkeviä, kunhan me tunnustamme uskomme sokean miehen tavoin: Minä uskon, Herra!

Kristus nousi kuolleista!