Nämä hetket, jotka saimme

Elokuun lopussa taas järjestetään Lammin Athosyhteisössä pyhän Kosmaksen praasniekka. Juhla on hyvin erityinen tänä vuonna, sillä tämän pyhän apostolien vertaisen ja marttyyrin syntymästä tulee kuluneeksi 300 vuotta. Suunnitelmana on aloittaa lauantai-iltana 23.8. ehtoonjälkeinenpalvelus noin klo 21, jonka jälkeen toimitetaan ehtoopalvelus ja aamupalvelus. Nämä kolme palvelusta toimitetaan kokonaisuudessaan ja aikaa onkin varattu vajaa neljä tuntia, joten yöpuulle päästään noin yhden kahden aikaan. Aamulla juhla jatkuu klo 7 hetkillä, vedenpyhityksellä ja liturgialla. Hetket aloitetaan seitsemältä, jonka jälkeen toimitetaan vedenpyhitys. Proskomidi toimitetaan samaan aikaan kuin vedenpyhitys ja liturgia alkaa klo 8 aikoihin.

Olin mukana yhteisön  juhlassa myös viime vuonna ja tämä kokoöinen jumalanpalvelus teki niin vahvan vaikutuksen minuun, että halusin jälleen olla mukana. Lämmin vastaanotto, omistautuminen rukoukselle ja täydesti toimitetut palvelukset jäivät pysyvästi mieleen ja herättivät toiveen siitä, että saisin kokea tuon saman uudelleen. Kokoöinen jumalanpalvelus, agripnia, on vahva hengellinen elämys ja mielelläni suosittelen kaikille uskoville.

Miksi itse lähdin taas mukaan? Rukouksen takia. Ainoa tapa juhlistaa pyhän ihmisen muistoa on rukoilla ja turvautua hänen esirukouksiinsa. Valvominen ja seisominen yhteisessä rukouksessa on jotain hyvin ainutlaatuista tässä nykyisessä elämänmenossamme. Meillä ei ole montaa paikkaa, jossa voisimme samalla tavalla rauhoittua ja rentoutua kuin kirkossa. Rukous pyhän ihmisen juhlapäivänä on siteemme häneen ja se vahvistaa myös meidänkin uskoamme omaan pelastukseemme. Sen hetken kun olemme keskittyneet täydellisesti rukoukseen, voimme kokea kuinka olemme pyhän ihmisen kanssa yhdessä Kristuksen edessä. Hän rukoilee silloin myös meidän puolestamme Jumalaa!

Pitkässä jumalanpalveluksessa on jotakin erityistä verrattuna tavalliseen viikonloppuvigliaan. Kun yölliset palvelukset ovat tarpeeksi pitkiä, niin silloin pitää vain heittäytyä mukaan ja nauttia. Ei kannata miettiä, koska tämä päättyy. Aika pysähtyy ja on vain rukous ja kanssarukoilijat vieressämme. Ristinmerkit kummarruksineen  ja tasaiseen tahtiin kuuluva, rauhoittava resitatiivinen rukousääni. Seisot Jumalan edessä etkä edes mieti, koska tämä alkaa tai koska se päättyy. Se on esimakua ikuisuudesta, kun aika tuntuu pysähtyvän.

Sinussa, oi isä, täysin pelastui se, mikä oli Jumalan kuvaksi luotu, sillä sinä otit ristin ja seurasit Kristusta ja teoillasi opetit ylenkatsomaan lihaa, sillä se on katoavainen,  ja pitämään huolta sielusta, joka on katoamaton. Sen tähden iloitsee, oi pappismarttyyri Kosmas, sinun henkesi enkelten joukossa.

Ilta tummenee, lopulta ympärillä on vain pimeys, jonka keskellä tuohusten valo ja suitsukkeen kevyt savu. Pysähdy hetkeen. Kuuntele keskittyneesti jokaista rukousta ja ota ne itseesi. Kuuntele erityisesti psalmeja, sillä pimeydessä ja keskittyneessä mielessä ne ovat ihmeellisen tuntuista, aivan kuin olisit ne itse kirjoittanut. Tuhansien vuosina takaa ne kertovat sinun sielustasi ja nostavat mielesi autuaiden kilvoittelijoihin maailmoihin. Mieti, vaikka silmät kiinni, kuinka olet  osa tuota tarinaa ja kuinka loppujen lopuksi nuo kaikki mahdollisuudet ja täyttymyksen  ovat sinun sisälläsi, odottamassa toteutumistaan.


Jumalanpalvelus uhrina

Onko jumalanpalveluksessa oleminen uhri Jumalalle? Minusta tuntuu sille. Kun lukee kirkkomme rukouksia, käy selväksi, ettei meillä oikein ole muutakaan tuotavaa Jumalalle. Hyviä tekoja meillä tuskin on lainkaan, vain uskomme ja katumuksemme Jumalan edessä. Jumalanpalvelusuhri on Jumalan eteen astumista oman uskomme tunnustuksena ja sen merkkinä. Astuessani Jumalan eteen minä kiitän, mutta vielä enemmän kadun. Ne molemmat ovat uuden liiton uhreja, särkynyt sydän ja nöyrä, murtunut mieli, kuten psalmissa 51 sanotaan.

Kirkkoon tuleminen on tunnustuksemme sille, että Kristus on Jumalamme. Kun teemme ristinmerkin ja kumarramme Hänen edessään, me ilmaisemme yhä uudelleen nöyrtymistä ja alistumista hänen jumalalliseen tahtoonsa. Sen vuoksi jokainen jumalanpalvelus on kuuliaisuutemme osoitus. *Minä olen Herran palvelija, tapahtukoon minulle sinun tahtosi.* (Luuk. 1:38) Päivän päätyttyä me palaamme isäntämme talenttiemme kanssa ja teemme tilityksen työstämme ja  elämästämme.

Säännöllisesti harjoitettuna rukous on kiinnittymistä ja ripustautumista Kristukseen. Olen itse monesti kokenut, että mitä enemmän olen viettänyt aikaa rukouksessa, sitä vahvempi side Luojaani syntyy. Tämä on selvä ja yksinkertainen asia, mutta kun sen *kokee* omassa elämässä, tunne on erittäin turvaa-antava, voimauttava ja lohduttava. Yhä useampi asia elämässä alkaa saada syvempiä merkityksiä ja vähä vähältä elämää alkaa myös tarkastella valmistautumisena iankaikkiseen elämään. Monet pienet asiat saavat yllättävän suuria merkityksiä. Samalla "suuret" maailmalliset asiat alkavat menettää merkitystään, koska viime kädessä kaikkiaan Jumala kämmenellä, meidän huolehtimisilla ei juurikaan silloin ole merkitystä.

Kun siis opettelemme luottamaan Jumalan kaitselmukseen ja sisäistäneet rukouksen merkityksen, meidän elämässämme voi tapahtua iso muutos. Me opimme elämään tässä hetkessä ja laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen. Näistä yksi suurimmista muutoksista on lähimmäisen rakkaus. Vaikka se usein on meille vaikeaa, niin silti sitä kohti pitää pyrkiä, uudelleen ja uudelleen, vaikka epäonnistumisia tulisi. Huolenpito ja välittäminen toisesta ihmisestä on ehkä toinen tapamme uhrata Jumalalle. Luopua omista tarpeista toistemme puolesta. Sanotaan, että suurin rakkaus on antaa henkensä lähimmäisen puolesta, mutta arkisempaa on luopua omasta tahdosta lähimmäisemme ja heikompamme hyväksi.


Meille annettu hetki

Ottakaamme vaarin. Kirkko muistuttaa meitä jatkuvasti elämämme rajallisuudesta ja sen tärkeydestä, että keskitymme siihen, mitä meillä tällä hetkellä hallinnassamme. Ihmisen elinpäivät ovat tosiaan kuin ruoho. Hän kukoistaa kuin kukkanen kedolla ja kun tuuli käy hänen ylitseen, ei häntä enää ole. On vain tämä hetki ja siinä on kaikki. Me olemme Jumalan hyvän tahdon armoilla ja kun tuuli peittää kaiken hiekkaan autiomaassa, niin samoin käy myös meille kuollessamme. Meidän oloissamme tämä Tuonen tuuli voisi vastata syksyistä pohjoisen tuulta, joka saattaa luonnon talven kautta kuoleman uneen. Lehdet kellastuvat, ilma kylmenee, tulee routa ja lehdet putoavat puista ja pian tulee ensimmäinen aamukuura.

 Siksi meidän pitää ottaa vaarin jokaisesta elämämme päivästä. Omistaa enemmän aikaa Jumalallemme ennen kuin kaikki päättyy. Entä jos meillä olisi elinaikaa vain tämä kirkkovuosi, joka alkaa syyskuun ensimmäinen päivä? Viimeinen teofania, viimeinen pääsiäinen ja viimeinen praasniekka omassa kirkossa. Keskittyisinkö rukoukseen tällä kertaa ja antamalla itseni kokonaan Kristuksen haltuun? Jättäisin viimeisen juorun levittämättä tai malttaisin olla tuomitsematta toista ihmistä.

Meidän ongelmamme on usein siinä, ettemme elä päivä kerrallaan. Jos keskittyisimme vain siihen, että lukisimme aamurukoukset ajatuksella ja pyrkisimme elämään niitä todeksi vain seuraavaan rukoushetkeemme. Tai siihen asti kunnes aurinko taas laskee mailleen. Emme yrittäisi kerralla voittaa koko maailmaa vaan edetä vain yksi päivä kerrallaan.

Tärkeintä on kilvoitella niistä lähtökohdista, jossa tällä hetkellä olemme ja olla tyytyväinen siihen tilanteeseen, jonka Jumala on meille valmistanut kääntymystämme varten. Hengellisessä elämässä kaikki  on hyvin suhteellista. Jokaiselle palvelijalle annettiin eri määrä talentteja ja kukin piti huolta vain omista rahoistaan eikä vertaillut niitä toisen palvelijan kanssa. Meidänkin on taisteltava oma kilvoituksemme niillä lahjoilla, jotka meille on annettu. On siis hyvä lukea pyhien elämäkertoja, jotta löytäisimme niistä rohkaisua hengelliseen taisteluumme.


Viimeinen mahdollisuus

Vuoden kierrossa olemme vahvasti menossa kohti syksyä ja ilmassa on selviä viilenemisen merkkejä. Kirkkovuosi vaihtuu parin viikon kuluttua ja kaikissa seurakunnissa siirrytään taas kesäkaudesta aktiivisempaan syyskauteen. Marian syntymän juhla lähestyy ja sen kautta uusompelastushistoriallinen kirkko vuosi voi taas alkaa.

Onko se samanlainen kuin vuonna vai osaisimmeko kiinnittää huomiotamme näihin ohi kuluviin päiviin, viikkoihin ja kuukausiin. Kiinnittäisimmekö huomiota jokaiseen ohikiitävän hetkeen ja löytäisimme niistä pelastuksen siemenen. Pelastuksen siemen on mahdollisuus ehkä täyskäännöksen tekemiseen elämässämme. Toisen auttaminen, oman kutsumuksemme löytäminen,  antautuminen Jumalan johdatukseen, katumuksen aloittaminen, kiitoksen löytäminen...

Jumala on niin tuhlaavainen hyvyydessään ja rakkaudessaan meitä kohtaan, että monesti nuo tapahtumat ja hetket menevät meidän ohitsemme ilman, että huomaammekaan niitä. Kuinka monesti olenkaan tavannut ihmisiä, jotka olivat varmasti Jumalan tahdon lähettiläitä, mutta vasta jälkeenpäin olen ymmärtänyt miten asiat olivat. Niin monesti nämä kolme enkeliä vierailevat täällä meidän omassa Mamren tammistossa, mutta me emme huomaa niitä!

Olen tämän blogin kirjoitusten kautta yrittänyt toistuvasti puhua hengellisen heräämisen puolesta. Valvominen tai herääminen on aloituspiste meidän kilvoittelullemme, mutta suuri osa elämäämme menee torkkuessa. Hengellinen kuolema saattaa olla meitä lähempänä kuin luulemmekaan. Välillä tuntuu, että olemmeko edes syntyneet vaikka meidät kasteessa onkin pesty ja voitelussa sinetöity Pyhällä Hengellä.

Kirkon rukouksissa me emme kurota huomisiin päiviin, vaan pelkästään tulevaan iltaan tai illasta seuraavaan aamuun. Me elämme vain tätä päivää ja päivä kerrallaan, siinä on meille jokaiselle tarpeeksi. Me emme saa loputtomiin mahdollisuuksia vaan jokaisen elämän päättyy aina yllättäen ja monen elämä jää kesken. Siksi on tärkeää, tät mee otamme vaarin päivistämme.