Onko ortodoksisen kirkon uskolla ja pyhällä traditiolla merkitystä yhteiskuntamme arjessa? Pohdin nykypäivän haasteita ja ilmiöitä ortodoksisen Kirkon ihmiskuvan ja muuttumattoman tradition näkökulmasta.
perjantai 6. toukokuuta 2016
Paluu Jeesuksen rukoukseen
Tänään haluan jakaa kanssanne aarteen, jota kutsutaan ortodoksisessa kirkossa Jeesuksen rukoukseksi. Tutustuin itse tähän rukoukseen Uuden-Valamon luostarissa 80-luvulla, jossa olin talkootyöntekijänä. Uuteen Valamoon se oli aikanaan tullut Vanhan Valamon luostarista. Tämä perinne on elänyt kautta vuosisatojen vahvana kirkossamme ja sukupolvi toisensa jälkeen on löytänyt siitä lohtua ja vahvistusta vaikeina aikoina. Tiedän kokemuksesta, että tämä rukous on muuttanut monen ihmisen elämän.
Rukous kuuluu näin: "Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä!"
Raamatullinen peruste tälle rukoussäännölle löytyy Paavalin ensimmäisestä kirjeestä Tessalonikalaisille, jossa hän kehottaa meitä rukoilemaan lakkaamatta. Jeesuksen nimeen turvautuminen taas on tuttua meille evankeliumeista, joissa moni avuntarvitsija lähestyi Jeesusta armahdusta hakien. Luukkaan evankeliumissa kerrotaan kahdesta rukoilijasta, publikaanista ja fariseuksesta, jotka menivät temppeliin rukoilemaan. Fariseuksen rukous oli pöyhkeilevää itsekehua, kun hän kiitteli Jumalaa siitä, ettei ollut samanlainen syntinen kuin toiset. Publikaanin rukous taas oli nöyrä: "Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!" Tämä rukous oli yksinkertaisuudessaan otollinen Herralle ja niin hän poistui temppelistä vanhurskaana.
Tätä lyhyttä rukoushuokausta voi alkuun lukea ääneen sellaisessa yksinäisyydessä, jossa on helppo sulkea maailman ärsykkeet ympäriltään. Rukouksessa on oleellista keskittyminen, hengellinen hiljentyminen ja katseen kääntäminen sisimpäänsä. Sitä harjoitetaan yksinäisyydessä Jeesuksen ohjeen mukaisesti: "Kun sinä rukoilet, mene sisälle huoneeseesi, sulje ovi ja rukoile sitten Isääsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut." (Matt. 6:6)
Jatkossa rukousta voi toistaa ajatuksissaan päivän mittaan mitä tahansa askarta onkaan tekemässä. Tätä varten moni rukoilija pitää ranteessaan rukousnauhaa, jossa on solmuja. Solmuja siirretään etusormen ja peukalon välissä jokaisen huokauksen jälkeen ja kun nauha on käyty läpi, se aloitetaan uudelleen. Rukousnauhan etu on siinä, että se auttaa rytmittämään rukousta ja keskittymään siihen. Samalla se muistuttaa meitä rukouksesta, kun olemme tekemässä jotakin muuta.
Varhainen luostariliike otti rukousmeditaation pian omakseen. Erityiseen kukoistukseen se nousi 1000-luvulla Athosvuorella, jossa syntyi hesykastinen liike. Hesykhija tarkoittaa hiljaisuutta ja kaiken huomion kiinnittämistä Jeesuksen nimeen. Jeesuksen rukous levisi nopeasti Venäjälle, jossa rukouskilvoitus tuli erityisen tunnetuksi Vaeltajan kertomusten kautta. Se kertoo perheensä menettäneestä miehestä, joka lähti etsimään vastausta siihen, mitä Paavali tarkoitti todetessaan Rukoilkaa lakkaamatta. Tämä tuntematon vaeltaja löysikin Jeesuksen rukouksen ja se mullisti hänen elämänsä. Tämä kirja löytyy monesta kirjastosta nimellä "Vaeltajan kertomukset".
Tänä päivänä tämä vanha perinne jatkuu seurakunnissamme. Eri puolilla Suomea järjestetään Jeesuksen rukous -jumalanpalveluksia, joissa toistetaan satoja kertoja tätä lyhyttä rukousta. Tämä rukouspalvelus toimitetaan ilman pappia ja usein näissä jumalanpalveluksissa istutaan. Tunnelma palveluksessa on hyvin harras ja keskittynyt.
Säännöllisesti harjoitettuna tämä rukous siirtyy huulilta mieleen ja mielestä lopulta sydämeen. Tämä on rukouksen täydellisin muoto, koska silloin hengityksemme ja sydämenlyöntimme sykkivät tätä rukousta ja se muuttuu hiljalleen lakkaamattomaksi rukoukseksi. Sen vuoksi sitä kutsutaan myös sydämen rukoukseksi.
Joku voisi kritisoida tätä rukousta turhaksi ja tyhjäksi hokemiseksi. Mikäli rukoukseen ei keskity, tämä todellakin on ongelma eikä silloin rukouksesta ole hyötyä. Jokainen sana sisältää monen monia merkityksiä ja siksi on tärkeää, että syvennymme sen sanoihin ja tutkimme niitä mielessämme. Kantava voima tässä rukouksessa on toistuva katumisen teema, joka tietenkin on olennainen osa uskoamme.
***
Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä!
Onko Jeesuksen rukouksen lukeminen pelkkää synkistelyä kirkkaassa päivän valossa? Olen itse kokenut monia koskettavia hetkiä, kun olen katsellut luonnon kauneutta ja toistanut Jeesuksen rukousta. Silloin voi hyvin konkreettisesti nähdä armon kaikkialla luomakunnassa ja nähdä miten Jumala on armahtanut ihmiskuntaa monin eri tavoin.
Rukouksen alkuosassa me tunnustamme Kristuksen Herraksemme ja tunnustamme, että hän on lihaksitullut Jumalan Sana. Me tunnustamme Jeesuksen Kristuksen Jumalaksemme ja hänen nimessään me pyydämme armahdusta. Hän on tullut etsimään syntisiä ja hän auttaa jokaista joka kääntyy hänen puoleensa.
Toisessa osassa me ilmaisemme oman syntisyytemme ja avuntarpeemme. Tuo avuksihuuto kumpuaa synnin tahraamasta elämästämme ja siitä meidät voi pelastaa vain Jumalan armo.
Sana armahda yhdistää rukouksen kaksi osaa toisiinsa, aivan samalla tavalla kuin rukous yhdistää säälivän ja ihmisiärakastavan Jumalan synninkierteessä elävään ihmiseen.
Armahda minua syntistä! Pyytämällä hänen armahdustaan, me saamme avun taisteluumme syntiä ja pahuutta vastaan. Kun tunnustamme avuntarpeemme Luojamme edessä, meidät saatetaan muutoksen tielle. Me emme kykene kätkemään omaa alastomuuttamme hänen edessään, koska pyhyys karkottaa pimeyden ja paljastaa vajavaisuutemme. Vain tuntiessamme itsemme nälkäiseksi, janoiseksi, murheelliseksi, me voimme olla otollisia Jumalan armolle. Ja Jumalan armo tulee aina olemaan suurempi kuin syntiemme paljous. Pelastuksen kaipaaminen saa täyttymyksen mutta itsetyytyväisyys karkottaa armon luotamme.
Sen vuoksi Jeesuksen rukous avaa silmämme näkemään Jumalan loputtoman laupeuden meitä syntisiä kohtaan. Me voimme nähdä tämän armon välkehtivässä vedessä, pölyhiukkasten tanssissa ja kuulla sen lasten naurussa. Voimme tuntea sen tuulen huminassa, auringon lämmössä ja aaltojen loiskeessa. Pyhien ihmisten elämässä erityistä on se, kuinka he kykenevät luomakunnan kautta aistimaan Jumalan rakkauden koko luomakuntaa kohtaan.
Valtavan hädän keskellä tämä rukous on kohonnut palavana mieleeni, kun tuska on ahdistanut mieltäni. Jeesuksen rukouksen voima näkyy siinä, kuinka me kohtaamme maailman pahuuden, joka päivittäin tunkeutuu elämäämme. Samalla kun katselemme kaikkia hirveyksiä tässä maailmassa, tuo rukous antaa myös näkökulman koko ihmiskunnan yhteiseen kärsimykseen.
Tätä kärsimystä katselleessamme tuo rukous kertoo meille, kuinka Jumala on Kristuksen ristinkuoleman kautta voittanut maailman. Vain hänen avullaan me voimme saada merkityksen omalle kärsimyksellemme ja löytää toivon epätoivon keskellä. Lukiessamme mielessämme tuota rukousta me voimme kuulla hiljaisen kuiskauksen: minä olen teidän kanssanne joka päivä, maailman loppuun asti.
Teksti on alunperin tehty radiohartautta varten.
Millaisia kokemuksia sinulla on Jeesuksen rukouksesta? Kauan olet harjoittaut sitä ja miten se on vaikuttanut elämääsi? Jätä viesti kommenttiosioon!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Hei isä Ville!
VastaaPoistaHyvä, että muistutit taasen tästä tärkeästä rukouksesta. Itse olen yrittänyt kehittyä tämän rukouksen rukoilemisessa, mutta vaihtelevalla menestyksellä. Parhaiten keskityn siihen kävelyn rytmissä aamukävelyllä. Usein huomaan ajatusteni vaeltelevan, mutta kävelyn rytmi auttaa palaamaan takaisin keskittymään rukouksen kohteeseen. On se vaan syvyyksiä luotaava rukous! Että yhdessä lauseessa voi olla kaikki mitä tarvitsee saadakseen armahduksen.
Pyhä Porfyrios opettaa sisällyttämään minua sanaan myös muita ihmisiä. Tuosta opetuksesta tulee mieleeni rukous: ”Antakaamme itsemme, toinen toisemme ja koko elämämme Kristuksen, Jumalan haltuun.”
Joulun jälkeen kävellessäni ja kerrankin onnistuessani vähän paremmin keskittymään rukoukseen, tapahtui jotain merkillistä. Olen kirjoittanut siitä hengelliseen päiväkirjaani näin: Rukoukseni muuttui sellaiseksi, että jokaisen Herra Jeesus Kristus Jumalanpoika armahda minua syntistä, minua-sanan kohdalle tuli jonkun menneessä tai nykyisessä elämässäni läsnä olevan ihmisen nimi. Rukoilin vain koko ajan armahda minua ja kävin samalla mielettömän määrän ihmisiä läpi ja pyysin samalla anteeksi kaikilta miten olen heitä loukannut, valehdellut, puhunut rumasti, yrittänyt miellyttää väärällä tavalla, arvostellut heidän läheisiään tai nauranut jonkun pahoille teoille.
Se oli melkoisen puhdistava kokemus. Mieleeni tuli paljon sellaisia ihmisiä, joita en ole edes ajatellut vuosikausiin. Itkin lopulta hyvin syvästi ja kauan, enkä osaa edes sanoa kuinka kauan tuo tila kesti. Mutta tajusin siinä, että toisten ihmisten kanssa pitää elää niin, että mikään ei jää vaivaamaan sieluun. Viemme kaiken tekemämme mukanamme tuonilmaisiin, joten on tärkeää osallistua katumuksen sakramenttiin. On tärkeää katkoa katumalla niitä juuria, miksi tekee Jumalalle kelpaamattomia töitä tai kohtelee lähimmäisiään epäkunnioittavasti. Ylpeyden juuri on varmasti pahin kaikista. Olen siinä onnellisessa tilanteessa, että minulla on rippi-isä, joka osaa opastaa ja neuvoa, kun omat tekemiseni ahdistavat, tai epäusko iskee. Kiitos isä Ville! Jatkakaamme rukoustamme Herralle!
Lämmin kiitos tämän valoisan kokemuksen jakamisesta!
PoistaOn todella ihmeellistä miten tuo pieni rukous voi osoittaa valtavan voimansa sielussamme. Mutta niinhän meille lauantaipäivän evankeliumissa luvattiinkin: Mitä te minun nimeeni vedoten pyydätte minulta, sen minä teen (Joh. 14:14)! Jeesuksen nimi ja armahduksen pyyntö. Se muutos jonka tuo rukous saa aikaan sielussamme kirkastaa koko olemuksemme valoisaksi ja iloiseksi. Kyyneleet puhdistavat meidön sielumme ja tekevät meidät lunta valkeammiksi kun vain käännymme Kristuksen puoleen. Kunnia Jumalalle hänen hyvyydestään!
Siunattua apostoli ja evankelista Johannes Teologin päivää!
Torstai-illaksi 22.1.1970 oli hankalaa saada iltalomaa, syytä ei kerrottu. Monien eri vaiheitten jälkeen onnistuin saamaan kolmen tunnin lyhennetyn iltaloman. Kasarmille oli ehdottomasti palattava klo 21 mennessä. Suoritin asepalvelusta Kainuun Prikaatissa, kotimme kaupungilla oli tyhjä. En viitsinyt mennä vaihtamaan armeijan vaatteita kotiin vaan menin suoraan sairaalaan katsomaan äitiäni.
VastaaPoistaÄiti oli siirretty yksityishuoneeseen. Avasin huoneen oven ja näin äitini tutut hiukset peittojen alta, kädet olivat levollisena rinnan päällä, kasvot kuumeisen punakat. Äiti rukoili hiljaisella äänellä lapsuudestani saakka tuttua rukousta...." Herra Jeesus Kristus Jumalan Poika, armahda minua...Isä meidän, joka olet taivaassa... Herra armahda, Herra armahda..."
Sanat tulivat uloshengityksen mukana selkeinä. Seurasin hiljaa. Äiti ei ollut huomannut tuloani, hän oli keskittynyt olennaiseen. Sitten hän alkoi tuskaisena kääntyillä, halasin häntä ja kysyin: - Onko sinulla kipuja?
-On, nyt olen todella kipeä, mutta minä kestän tämän, Jumala on luvannut, että minut haetaan ensi yönä pois. Tämä ei kestä kauan...
Ja sitten taas toistui sama rukous. Ja hetken kuluttua hän sanoi: -Eläkää sovussa, älkää riidelkö mistään.
Olin sotilaspuvussa ja ajattelin, luuleekohan äiti, että sotilaat tulivat hakemaan häntä kuin ennen talvisotaa. Oli kaksi tuntia aikaa lähtöön. Kolmelle lapselle vaatetta ja evästä sen verran kuin reppuun mahtuu. Lapset kelkkaan ja evakkoon.
Olin kuullut monta kertaa tuon evakkoonlähtötarinan. Tähän hetkeen se ei kuitenkaan sekoittunut.
Kova kipu ja korkea kuume tekivät äidin olon tosi tuskaiseksi. Hän jaksoi kuitenkin koko ajan rukoilla. Aika kului nopeasti, iltalomani alkoi olla loppumaisillaan, yksi sisaristani tuli valvomaan äitini seuraksi. Hyvästelin äidin ja viimeisiksi sanoikseen hän sanoi karjalanmurtella: - Muistakkua eliä Jumalan ker.
Seuraavana aamuna 23.1.1970 sain puhelun komppaniaan, että äitini oli kuollut, omien sanojensa mukaan haettu pois.
Tunsin suurta kiitollisuutta, muistan vieläkin kuinka rukouksissani kiitin Jumalaa äidin kipujen loppumisesta. Varmaankin olin tosi huono ihminen, kun en osannut surra ja itkeä, olin vain helpottuneen kiitollinen.
Pääsiäisen aikoihin kevällä 1970 olimme käymässä taas kerran kotonani. Olo oli jotenkin outo, se paikka ei ollut entinen, vaikka kaikki oli paikoillaan kuin ennen. Kiertelin ja katselin.
Joka ikinen kesä juhannuksen jälkeisellä viikolla äitini teki saunavastoja navetan ylisillä, jossa ne orsilla kuivatettiin.
Jostakin kumman syystä kiipesin sinne ja näin orsilla kesällä äitini tekemiä kuivia saunavastoja. Silloin se tuli. Itku. Ei paha olo. Ei ikävä. Ei katkeruus. Se oli joku suuri ja pyhä tunne äidistä. Istuin pölkyn päälle, jonka päällä saunavastat lyhennettiin mittansa ja rukoilin: - Herra Jeesus Kristus armahda meitä.
Lämmin kiitos tästä kirjoituksestasi! Se oli todella vahva kokemus ja niin eloisa ketomus että tuntui kuin olisin ollut mukana tuossa hetkessä! Rukous yhdistää meidät toisiimme ja antaa meille vahvan luottamuksen siihen että kaikella on tarkoituksensa.
PoistaKiitän Jumalaa Jeesuksen rukouksesta ja armosta.
VastaaPoistaSuomalaisissa Raamatunkäännöksissä hebrean sana chen ja kreikan sana kharis [charis] on käännetty useimmiten sanalla armo, ja myös hebrean sana checed on käännetty monessa kohtaa sanalla armo.
VastaaPoistaMielestäni sanat chen ja kharis tulisi kääntää sanalla sulous. Mielestäni sanoilla chen ja kharis on myös hieman samantapaista merkitystä kuin sanoilla hyvänsuopuus, hyvänsuonti, hyväntahto, hyväntahtoisuus ja suosio.
Vaikka suomenkielessä joidenkin sanakirjojen mukaan sanalla armo on yhtenä merkityssisältönä anteeksianto, niin hyvien sanakirjojen perusteella mielestäni vaikuttaa siltä, että sanat kharis [charis] , hen [chen], hesed [checed], raham [racham], gedula ja rason EIVÄT TARKOITA ANTEEKSIANTOA EIVÄTKÄ SELLAISTA ARMAHDUSTA, JOTA ENGLANNIN SANA PARDON TARKOITTAA.
Lue tämä sivu https://sanojaevankeliumista.webnode.fi/l/armo-on-huono-kaannos-sanoille-chen-checed-ja-kharis/