tiistai 8. maaliskuuta 2022

Laupiaan samarialaisen majatalo

Suomalaiset ovat ottaneet ukrainalaisten hädän omakseen ja järjestäneet keräyksiä sotaa pakenevien auttamiseksi. Sypressiin on varattu autotallin kokoinen tila avustustarvikkeiden säilyttämistä varten. Suomalaiset tuntevat suurta sympatiaa Ukrainasta pakenevia kohtaan mm. muistellessamme omaa kohtaloamme vuosina 1939-1944. 

Samaan aikaan olen epäuskoisena seurannut rasistisen käytöksen nousua seurakunnassamme olevia venäläisiä, virolaisia ja ukrainalaisia kohtaan. Ymmärrän että käynnissä oleva sota herättää mielessämme ahdistusta ja tuskaa mutta emme me voi purkaa sitä lähimmäisiimme. Pahimmillaan vihansa on saanut myös Ukrainasta paennut joka puhuu venäjän kuuloista kieltä. Jokainen venäläistaustainen ei kannata sotaa, vähiten ne jotka ovat aloittaneet uuden elämän täällä Suomessa tai jopa syntyneet täällä. Moni venäläistaustainen häpeilee sotaa ja jopa omaa taustaansa. Heidän oloaan voimme myös helpottaa, koska he ovat syyttömiä sotaan. Eräs kysyi, mikseivät venäläiset vaihda vaaleissa johtajiaan? Uutisista olemme nähneet miltei joka päivä tuhansien mielenosoittajien vangitsemisia ja toisinajattelijoiden myrkytyksiä.   

Emme me voi kristittyinä olla osa vallitsevaa ongelmaa eikä kirkossamme ei ole mitään sijaa rasismille. Kirkossamme on tilaa jokaiselle ihmiselle, niin suomalaiselle, venäläiselle, ukrainalaiselle tai kelle tahansa. Kirkko on se paikka, jossa me otamme jokaisen ihmisen vastaan, olkoon hän sotaan syyllinen tai sen uhri. Tehtävämme ei ole toivoa kenenkään johtajan tappamista tai janota kostoa. Meidän tehtävämme ei ole tuomita vaan ottaa vastaan ja antaa Jumalan hoitaa ja eheyttää katuvia. 


Kirkkomme on laupiaan samarialaisen majatalo, jossa hoidamme ja autamme vähäosaisia. Tässä majatalossa meidän tehtävämme on rukoilla niiden puolesta, jotka vaarantavat elämänsä puolustaessaan kotiaan, perhettään, sairaalaa, lämpö- tai vesilaitosta. Rukoiltava jokaisen äidin ja isovanhempien puolesta, jotka joutuivat jäämään syystä tai toisesta kotiinsa. Niiden jotka ovat sairaalassa, hoitolaitoksissa vailla mahdollisuutta paeta. Niiden jotka ovat jääneet kodittomiksi ja jääneet vaille vettä ja sähköä. Niiden naisten ja lasten puolesta, jotka pakenevat tulituksen keskellä kohti Puolan rajaa. 

Toista miljoonaa turvapaikanhakijaa on lähtenyt pakomatkalle. Odotamme omassa seurakunnassamme turvapaikanhakijoiden tuloa ja olemme valmiita ottamaan heidät vastaan avosylin ja auttamaan heidät uuden elämän alkuun. Sillä kaiken minkä me teimme yhdelle näistä vähäisimmistä, sen me teimme Kristukselle. 

Jatkakaamme siis rukousta rauhan puolesta ja lähimmäistemme palvelemista. Suojelkoon Jumalansynnyttäjän huntu kaikkia Häneen turvaavia! 

keskiviikko 2. maaliskuuta 2022

Ukrainan sota mahdottoman edessä








UKRAINAA on kohdannut erittäin suuri kärsimys Venäjän aloitettua valloitussodan sitä vastaan. Ukrainalaista on kuollut suuria määriä ja lukuisia haavoittunut. Ukrainalaiset ovat kuitenkin hyvin päättäväisesti puolustaneet maataan lähes mahdottoman vihollisensa edessä. 

On selvää, että Venäjän käynnistämä täysimittainen valloitussota on tuomittava yksiselitteisesti. Kyseessä on erittäin vaarallinen veljessota vailla selkeää oikeutusta tai syytä. Ydinsodanuhka on myös nostettu esille. On hyvin surullista, että palaamme siihen 80-luvun maailmaan, jossa pelkäsimme aidosti suurvaltojen ydinaseuhkaa. 

Etiikassa on välillä pohdittu oikeutetun sodan käsitettä. Varsin yleinen mielipide on se että puolustussota on oikeutettua sotaa. Suomella on Puolustusvoimat, joita käytetään vain puolustautumiseen. Ihmisellä on oikeus puolustaa kotiaan, perhettään, sukulaisiaan ja jopa pyhäkköjään vihollisen hyökkäykseltä. 

Sen sijaan käsillä olevaan Venäjän hyökkäyssotaan onkin hankalampi löytää jotakin järkevää oikeutusta. Romanttiset haikailut suurvallan ajoista ja vanhoista rajoista voisivat viedä Euroopan täyteen kaaokseen. Ruotsi voisi oikeuttaa sodan Suomea vastaan muistelemalla mennyttä suuruuden aikaa, Ottomaanien imperiumi, samoin Rooman valtakunta käsittäisi helposti koko Välimeren alueen. Kolonialismin ajan rajojakaan tuskin kovin moni lähtisi ajamaan poliittisena agendanaan. 


SAATAMME ihmisinä kokea monenlaisia tunteita lukiessamme jatkuvaa uutisvirtaa sodasta. Moni tuntee pelkoa, vihaa, pettymystä, turvattomuutta ja ahdistusta. Erityisesti lasten on vaikea ymmärtää sodan logiikkaa ja mieleen saattaa syntyä pelko koskemaan myös omaa kotia.  

Entä kun me tunnemme vihaa tätä sotaa kohtaan, onko se syntiä? Ei ole. Vihaaminen itsessään ei ole syntiä. Jumalakin vihaa pahuutta ja taistelee sitä vastaan säälimättä. Viha kertoo tunteesta, että jokin tärkeää ja jopa pyhää asiaa uhataan tai jokin vaarantaa sen olemassaolon. Harva meistä tuntuu lempeyttä epäoikeudenmukaisuutta vastaan tai sympatiaa väkivaltaa nähdessään tai kokiessaan. Nämä tunnetilat ovat pahasta ja pahaa me ymmärrettävästi vastustamme kaikin muodoin. 

Sotaan liittyy myös avuttomuuden tunteita: pelkoa, pettymystä, turvattomuutta ja ahdistusta? Ne näyttävät olevan osa meidän kirkkomme historiaan kautta aikojen kun olemme todistaneet marttyyrien verenvuodatusta. Niiden esikuvana on Vapahtajamme kärsimykset kuolemansa edessä. Hän ei taistellut vihollistaan vastaan vaikka olisi kyennyt lähettämään 12 legioonaan taivaallista sotaväkeä avukseen. Kristus tiesi, että tämä malja hänen oli juotava maailman elämän edestä. 


MEILLÄ on kaksi näkemystä tähän sotaan. Ensinnäkin ihmisellä on oikeus puolustaa kotiaan, perhettään ja maataan. On oikein tehdä vastarintaa pahaa vastaan. Samaan aikaan meidän on myös muistettava, että Jumala on meidän kanssamme aina, mutta Hänen läheisyytensä tuntuu erityisesti silloin, kun me olemme hädässä. 

Jumala kärsii myötätunnossaan ukrainalaisten kanssa. Hän tietää tarkalleen, omalla ihollaan, omassa sydämessään miltä pahuus ja synti tuntuu sydämessä. Evankeliumissa kerrotaan miten ahdistus sai hänet valtaansa ja hän koki kuoleman kauhua.  

Kärsimyksen osalta on selkeää, ettemme elämämme aikana voi välttää tuskaan liittyviä olotiloja. Ne ovat osa elämää. Mutta niiden keskellä on hyvä muistaa, että Jumala on silloin kanssamme. Jumala tuntee kärsimyksemme ja tuntee tuskamme. Hän vahvistaa meitä kärsivällisyyteen ja nöyryyteen. Hän ottaa ne myös kannettavakseen. Kärsimys voi myös johdattaa meidät Jumalan luo hakemaan turvaa ja lohdutusta.  

 

ELÄMME paaston aikaa ja sanoin seurakuntalaisille, että tänä vuonna paaston aika antaa meille aivan poikkeuksellisen kilvoituksen. Toisen ihmisen kärsimys, on minun velvollisuuteni. Minun velvollisuuteni on toimia helpottaakseni lähimmäiseni tuskaa. Sinä ja minä, Jumalan kuvina, olemme velvollisia näkemään Kristus kärsivien lähimmäistemme kasvoissa. 

Me voimme lohduttaa ukrainalaisia rukoilemalla heidän puolestaan, avaamalla kotimme ja lompakkomme. Meidän on osoitettava solidaarisuutta tarjoamalla apuamme sotaa pakeneville. Jos me olemme todellisia kristittyjä, me tunnemme sympatiaa tätä kansaa kohtaan. 

Sovinnon ja anteeksiantamisen teemat koskettavat meitä tällä ensimmäisellä paastoviikolla. Mutta miten ne kaikki suhteutuvat tähän Ukrainan sotaan? Kuilu on valtava, aivan kuin asiasta ei voisi edes puhua samaan aikaan. Nyt käynnissä oleva sota särkee paljon ja todennäköisesti tämän sodan seurauksena moni sukupolvi vaurioituu.

Onko tässä vaiheessa että katumukselle ja anteeksiantamiselle sijaa? Kuolonuhrien ja haavoittuneiden määrä kasvaa koko ajan ja tilanne vaikeutuu koko ajan. Jotakin kuitenkin pystyttäisiin tekemään. Sodan välitön lopettaminen, joukkojen vetäminen pois ja Haagin sotaoikeudenkäynnin aloittaminen.  

Anteeksianto, sovinto, katumus ja parannuksenteko ovat aktiivista toimintaa. Ilman katumusta ei voi olla anteeksiantamusta. Tuhlaajapoikakin sai anteeksi vasta kun hän oli mennyt itseensä ja palasi katuen kotiinsa. 

Rakkaudessaan Jumala kutsuu kaikkia ihmisiä katumukseen ja parannuksen tekoon. Anteeksipyytäminen on aktiivinen teko ja se merkitsee vääryyden ja pahuuden hylkäämistä. Se on syvältä käyvä mielenmuutos, joka päättää jotakin entistä, jotta syntyisi tilaa uudelle.


SOTA PÄÄTTYY jonain päivänä mutta miten siitä selvitään kun edessä on yhteiskunnan uudelleen rakentaminen? Pyhä Fransiskus Assisilainen sanoi, että rauha on mahdotonta ilman oikeudenmukaisuutta. Jos Venäjä miehittää Ukrainan, niin kokeeko kansa tätä mitenkään oikeudenmukaiseksi tilanteeksi? Millä lailla ukrainalainen voisi kokea miehitetyn maansa omakseen ja olla "kuuliainen" esivallalle? 

Sota on helppo aloittaa mutta erittäin vaikea lopettaa. Venäjä voi voittaa sodan mutta Ukrainaa se tuskin tulee koskaan voittamaan. Venäjä on mahdottoman edessä.

lauantai 19. helmikuuta 2022

Taivaalliseen iloon johtava tuomio


»Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Hän asettaa lampaat oikealle ja vuohet vasemmalle puolelleen.

Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’ »Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ 

Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’

»Sitten hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ’Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen. Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.’

»Silloin nämäkin kysyvät: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?’ Silloin hän vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.’

»Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.»


VIETÄMME paastoon laskeutumisen aikaa ja tänä sunnuntaina keskitymme Viimeisen tuomion teemaan. Lukukohdassa kerrotaan, miten viimeisenä päivänä kaikki kansat kutsutaan Vanhurskaan Tuomarin eteen ja kansat jaetaan kahteen ryhmään. Pelastukseen astuvat ne, jotka näkivät Kristuksen vähäosaisissa ja palvelivat heitä rakkaudessa ja myötätunnossa. Kadotukseen taas astuvat ne, jotka olivat välinpitämättömiä lähimmäisen hädälle ja kulkivat ohitse. 

Tuomio on yksinkertainen: Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle. Jumala kutsuu yhteyteensä meitä Jumalan kuvia, kasvamaan hänen kaltaisikseen ja tallettamalla sydämeemme rakkauden lain. Lähtökohta ihmisen elämälle on hyvin kaunis ja positiivinen. Ihmisellä on mahdollisuus rakastaa, hän on vapaa valitsemaan ja kaiken lisäksi tuo vapauteen perustuva lähimmäisen rakkaus palkitsee häntä jo tässä elämässä. Tässä evankeliumissa kiteytyy helpolla tavalla Kristuksen ydinopetus. 


ON MIELENKIINTOISTA, että me monesti ajattelemme tuomiopäivää pelottavana asiana. Varhaiset kristityt, etenkin suurten vainojen aikaan, suorastaan odottivat Tuomiopäivää. Tuomiopäivä tietenkin voi toki olla lähtökohtaisesti kauhistuttava asia mutta samaan aikaan se on lohdutuksen ja oikeudenmukaisuuden päivä. Tuomiopäivää odotettiin vainojen keskellä paljon ja näemme tästä esimerkin vaikkapa Raamatun viimeisessä luvussa, Ilmestyskirjassa: "Minä tulen pian, ja tullessani minä tuon jokaiselle palkan, maksan kullekin hänen tekojensa mukaan." (Ilm. 22:12) Maailmanlopun odotus oli hyvin todellista ensimmäisten kristittyjen kesken ja siihen uskottiin konkreettisesti. 

Mutta miksi näin oli? Siksi koska Viimeinen tuomio antoi lohtua ja toivoa vainojen keskellä. Varhaisilla kristityillä ei ollut ensi sijaisena pelkona mitä heille itselleen käy vaan se, että viimeisenä päivänä oikeudenmukaisuus palaa maailmaan ja kaikki pahaa tekevät joutuvat tilille teoistaan. 

Tuomiopäivä, kuten tässäkin vertauksessa, merkitsee pahan vallan loppumista. Tuska, jota se aiheuttaa päättyy eikä synnillä, sairaudella ja kuolemalla ole enää sijaa ihmisen elämässä. Sen myötä alkaa Taivaan valtakunnan aika, tuon valtakunnan, joka on ikuinen. Kuoleman valta päättyy ja saamme jälleen astua paratiisiin. 


LISÄKSI TÄSSÄ evankeliumissa tulee esille hyvin tärkeä pelastukseen liittyvä teema: jokainen voi itse vaikuttaa siihen, mitä viimeisellä tuomiolla tapahtuu. Jumalan tuomio on oikeudenmukainen, siitä voimme olla varmoja. Tuomion peruste on se, kuinka me kohtelemme tämän maailman vähäosaisia. Samalla tavalla kuin me olemme kohdelleet lähimmäisiämme, niin samalla tavalla myös meitä kohdellaan tuomiolla. Kyse on myötätunnosta, säälistä, tasapuolisuudesta, kohtuullisuudesta, armahtamisesta. Sen sijaan välinpitämättömyys koituu monen kohtaloksi. 

Nyt meidän kannattaa muistaa, että olemme saaneet armoa armon päälle, me olemme saaneet elinpäiviä, jotta voisimme katua ja tehdä parannuksen. Sitä Herramme meiltä odottaa. 

perjantai 11. helmikuuta 2022

Lähtemisen ja saapumisen teema













KEVÄÄN myötä suuri paasto taas lähenee ja olemme laskeutumassa paaston viettoon valmistautumissunnuntaiden kautta.

Evankeliumissa kerrottiin aiemmin Sakkeuksesta, joka tahtoi uteliaisuudessaan nähdä, kuka Kristus oli ja tuo kohtaaminen muutti koko hänen elämänsä. Sitten luimme Kahdesta rukoilijasta, joista vain toinen ymmärsi olevansa syntisistä ensimmäinen samaan aikaan kun toinen kehui omaa erinomaisuuttaan ja tuomitsi toiset. Tänä sunnuntaina muistamme Raamatun yhtä suurimmista kertomuksista, Tuhlaajapojan tarinaa. Tästä seuraava sunnuntai onkin sitten Tuomiosunnuntai, jossa kohtaamme Kuninkaan valtaistuimellaan ja sanovan, kaiken minkä te olette tehneet yhdestä näistä vähäisimmistä, sen te olette tehneet minulle. Ja viimeisenä sunnuntaina ennen paastoa on Sovintosunnuntai ja siitä Suuri paasto sitten alkaa sovinnonteolla toinen toistemme kanssa.

RAAMATTU on täynnä erilaisia tarinoita ja kertomuksia suoraan elämän ytimestä. Niiden autenttinen ja mystinen voima on siinä, että ne eivät ole mitä tahansa muistoja tai tarinoita vaan niillä on syvä ja hengellinen merkitys ja voima. Ne ovat meille ikuisia esikuvia ja sisältävät paljon hengellistä ohjausta vaikeisiin elämäntilanteisiin.

Vanhastaan jo itse sanoilla on ollut suuri merkitys, jopa niin että ne määrittävät jonkin asian olemuksen ja luonteen. Muistamme, että maailma on luotu sanan voimalla. Maailmaa tarkoittava sana kosmos, merkitsee kaunista järjestystä. Aadam otti luomakunnan haltuunsa nimeämällä eläimet, eli antamalla niille merkityksen. Nimenantaminen lapselle oli merkityksen antaminen tälle Jumalan luomalle ja se yhdistää hänet taivaalliseen esirukoilijaan. Vanhan testamentin nimet olivat usein hyvin yksinkertaisia ja monet kertovat joko Jumalasta tai henkilön suhteesta Jumalaan: Jeesus tarkoittaa pelastajaa ja sen alkumuotona on Joshua, joka vei Israelin kansan luvattuun maahan. Monesti piispaksi, nunnaksi tai munkiksi vihkimisessä vihittävä vaihtaa nimensä toiseen ja ikään kuin aloittaa uuden elämän.

Sanat muodostavat tarinoita ja niiden tarkoitus ei ole vain tuoda esille kirkon opetusta, vaan ne tuovat pyhyyden läsnäolon tähän aikaan. Samalla tavalla kuin ikonit heijastavat iankaikkista todellisuutta, niin sanat tekevät saman pyhissä kirjoituksissa. Kun kuulemme vaikka tarinan Tuhlaajapojasta, voimme ymmärtää, että minä olen se tuhlaajapoika ja rakastava isä kuvaa minulle Jumalaa, joka ei hylkää minua vaikka mitä tapahtuisi. Tai kun me kuulemme jouluevankeliumin, me tiedämme, että Jeesus syntyi tähän maailmaan ja eli meidän kanssamme. Kun me rukoilemme tai luemme pyhiä kirjoituksia, Pyhä Henki on meidän kanssamme.


MITÄ ON OLLUT, sitä on tulevinakin aikoina, mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen: ei ole mitään uutta auringon alla. (Saarnaajan kirja 1:9)

Ihminen on vuosituhansia elänyt samoissa hetkissä, joissa mekin elämämme tänä päivänä ja siinä mielessä mikään ei ole muuttunut vuosituhansien aikana. Ihminen on pohjimmiltaan samanlainen niin tällä hetkellä kuin aikanaan vaikka vaeltaessaan autiomaassa kohti luvattua maata. Täynnä innostusta, toivoa, pettymyksiä, odotusta, synnintekoa, katumusta. Samalla tavalla me saatamme kieltää Kristuksen kuin Pietarikin. Kuinka monesti olemme olleet uskossa heikkoja emmekä ole luottaneet Jumalaan, ja miten huomaamme, että myös opetuslapsetkin olivat ymmällään siitä mitä pitäisi uskoa.  

Vaikka ulkoisesti mikään ei muuttuisi ihmisen historiassa, se muutos on mahdollinen ihmisen sydämessä. Muutos voi tapahtua, kun me huomaamme olevamme nälkäisiä ja janoisia eikä tuota nälkää ja janoa voi mikään maailmallinen tyydyttää. Siksi Kristus puhui samarialaisnaiselle kaivolla tuosta vedestä: Joka juo tätä vettä, sen tulee uudelleen jano, mutta joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä. (Joh. 4:13-14) Kun me teemme kerta toisensa jälkeen elämässämme saman virheen me heräämme tuntemaan sydämessämme halun muutokseen.

MUUTOS on meille väistämätön viimeistään silloin, kun nykyinen tie johtaa umpikujaan. Kun me heräämme näkemään, kun me luotamme siihen, että saamme jotain aitoa ja todellista, jos vain teemme parannuksen. Jumala ohjaa elämäämme kohti parempaa mutta hän ei voi muuttaa meitä. Se tapahtuu ainoastaan omasta tahdostamme meidän sydämessämme. Siksi me törmäämme tuona hetkenä välttämättömyyden käsitteeseen. 

Tuhlaajapoika huomasi lopulta olevansa sikojen karsinassa pyytämässä niiden ruokaa. Hän ei halunnut vajota enää yhtään alemmas, tulla siaksi, vaan katumuksen ja parannuksen välttämättömyys sai hänet ymmärtämään tilansa ja niin hän päätti palata isänsä kotiin. Samalla tavalla, Israelin kansa olisi erämaavaelluksellaan halunnut palata takaisin Egyptiin ruuan perässä mutta Mooses piti välttämättömänä, että matka jatkuu Jordanin tuolle puolen. Pietari kielsi Kristuksen ja itki sitä katkerasti. Silti hän näki, että todellinen elämä ja anteeksiantamus löytyy vain Kristuksen luota, ja niin hän välttämättömyydestä palasi opetuslasten luokse katuen.

NÄMÄ MUINAISET Raamatun tarinat tarjoavat meille ennuskuvia tai jopa varoituksia, ja ne auttavat meitä valitsemana oikean tien, jos vain suinkin niin tahdomme tehdä. Me voimme oppia ja ymmärtää ettemme ole ensimmäisiä ihmisiä näiden kysymysten äärellä ja jotta me valitsisimme oikean tien, pyhä Henki johdattaa meitä pelastukseen näiden kertomusten kautta. Näillä kirjoituksilla on siis selkeä profeetallinen merkitys: samoin kuin ennen vanhaan profeetta tuli kansan luokse ilmaisemaan Jumalan tahdon, niin tänä päivänä nämä samat profeetan sanat löydämme myös Raamatusta. Osa meistä kuulee niitä ja toimii, osa taas ajoi profeetan pois, koska ei kestänyt totuutta.

Yksi Raamatun suurista kertomuksista on Jeesuksen esittämä vertaus Kahdesta veljeksestä, jonka tunnemme paremmin Tuhlaajapoika-kertomuksena. Tarinan pääkohdat ovat meille tuttuja mutta on hyvä keskittyä tuon tarinan moniin teemoihin, joista yksi näkyvä kohta on kaukainen vieras maa, jonne poika lähti. 

Paluun lähtökohta on sen tajuaminen, että me olemme kaukana, vierailla mailla. Pakkosiirtolaisuuden teema on Raamatussa hyvin tuttu, kaikki muistamme Egyptin ja Babylonian vankeuden, joissa Israelin kansa eli monta sataa vuotta. Vaarana oli, että kansa sulautuu muuhun väestöön ja se menettää oman identiteettinsä. Omat tapansa, historiansa, laulunsa, kielensä. Siten voimme ymmärtää nyt paaston aikana laulettavaa surullista psalmia, veisua, Babylonin virtain äärellä.


Virtojen varsilla Babyloniassa
me istuimme ja itkimme, kun muistimme Siionia.
Rannan pajuihin me ripustimme lyyramme.
Ne, jotka meidät olivat sinne vieneet,
vaativat meitä laulamaan,
ne, joiden orjuudessa me vaikeroimme,
käskivät meidän iloita ja sanoivat:
»Laulakaa meille Siionin lauluja!»
Kuinka voisimme laulaa Herran lauluja vieraalla maalla? 

Jerusalem, jos sinut unohdan, kadotkoon käteni voima!
Tarttukoon kieleni kitalakeen, ellen sinua muista,
ellen pidä ylimpänä ilonani sinua, Jerusalem!

 

JOS ME tavoitamme tämän tunteen tässä hetkessä, me suorastaan janoamme paluuta pois omasta pakkosiirtolaisuudestamme synnin maassa. Me koemme välttämättömyytenä paeta ja paeta, ottaa suunnaksi se Luvattu maa, joka meille on jo valmistettu. Palata jälleen isämme kotiin, jossa hän odottaa meitä huoli ja rakkaus sydämessään. Paaston aika on lähtemistä vanhasta ja se on saapumista uuteen.