Lähtemisen ja saapumisen teema

KEVÄÄN myötä suuri paasto taas lähenee ja olemme laskeutumassa paaston viettoon valmistautumissunnuntaiden kautta.

Evankeliumissa kerrottiin aiemmin Sakkeuksesta, joka tahtoi uteliaisuudessaan nähdä, kuka Kristus oli ja tuo kohtaaminen muutti koko hänen elämänsä. Sitten luimme Kahdesta rukoilijasta, joista vain toinen ymmärsi olevansa syntisistä ensimmäinen samaan aikaan kun toinen kehui omaa erinomaisuuttaan ja tuomitsi toiset. Tänä sunnuntaina muistamme Raamatun yhtä suurimmista kertomuksista, Tuhlaajapojan tarinaa. Tästä seuraava sunnuntai onkin sitten Tuomiosunnuntai, jossa kohtaamme Kuninkaan valtaistuimellaan ja sanovan, kaiken minkä te olette tehneet yhdestä näistä vähäisimmistä, sen te olette tehneet minulle. Ja viimeisenä sunnuntaina ennen paastoa on Sovintosunnuntai ja siitä Suuri paasto sitten alkaa sovinnonteolla toinen toistemme kanssa.

RAAMATTU on täynnä erilaisia tarinoita ja kertomuksia suoraan elämän ytimestä. Niiden autenttinen ja mystinen voima on siinä, että ne eivät ole mitä tahansa muistoja tai tarinoita vaan niillä on syvä ja hengellinen merkitys ja voima. Ne ovat meille ikuisia esikuvia ja sisältävät paljon hengellistä ohjausta vaikeisiin elämäntilanteisiin.

Vanhastaan jo itse sanoilla on ollut suuri merkitys, jopa niin että ne määrittävät jonkin asian olemuksen ja luonteen. Muistamme, että maailma on luotu sanan voimalla. Maailmaa tarkoittava sana kosmos, merkitsee kaunista järjestystä. Aadam otti luomakunnan haltuunsa nimeämällä eläimet, eli antamalla niille merkityksen. Nimenantaminen lapselle oli merkityksen antaminen tälle Jumalan luomalle ja se yhdistää hänet taivaalliseen esirukoilijaan. Vanhan testamentin nimet olivat usein hyvin yksinkertaisia ja monet kertovat joko Jumalasta tai henkilön suhteesta Jumalaan: Jeesus tarkoittaa pelastajaa ja sen alkumuotona on Joshua, joka vei Israelin kansan luvattuun maahan. Monesti piispaksi, nunnaksi tai munkiksi vihkimisessä vihittävä vaihtaa nimensä toiseen ja ikään kuin aloittaa uuden elämän.

Sanat muodostavat tarinoita ja niiden tarkoitus ei ole vain tuoda esille kirkon opetusta, vaan ne tuovat pyhyyden läsnäolon tähän aikaan. Samalla tavalla kuin ikonit heijastavat iankaikkista todellisuutta, niin sanat tekevät saman pyhissä kirjoituksissa. Kun kuulemme vaikka tarinan Tuhlaajapojasta, voimme ymmärtää, että minä olen se tuhlaajapoika ja rakastava isä kuvaa minulle Jumalaa, joka ei hylkää minua vaikka mitä tapahtuisi. Tai kun me kuulemme jouluevankeliumin, me tiedämme, että Jeesus syntyi tähän maailmaan ja eli meidän kanssamme. Kun me rukoilemme tai luemme pyhiä kirjoituksia, Pyhä Henki on meidän kanssamme.

MITÄ ON OLLUT, sitä on tulevinakin aikoina, mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen: ei ole mitään uutta auringon alla. (Saarnaajan kirja 1:9)

Ihminen on vuosituhansia elänyt samoissa hetkissä, joissa mekin elämämme tänä päivänä ja siinä mielessä mikään ei ole muuttunut vuosituhansien aikana. Ihminen on pohjimmiltaan samanlainen niin tällä hetkellä kuin aikanaan vaikka vaeltaessaan autiomaassa kohti luvattua maata. Täynnä innostusta, toivoa, pettymyksiä, odotusta, synnintekoa, katumusta. Samalla tavalla me saatamme kieltää Kristuksen kuin Pietarikin. Kuinka monesti olemme olleet uskossa heikkoja emmekä ole luottaneet Jumalaan, ja miten huomaamme, että myös opetuslapsetkin olivat ymmällään siitä mitä pitäisi uskoa.  

Vaikka ulkoisesti mikään ei muuttuisi ihmisen historiassa, se muutos on mahdollinen ihmisen sydämessä. Muutos voi tapahtua, kun me huomaamme olevamme nälkäisiä ja janoisia eikä tuota nälkää ja janoa voi mikään maailmallinen tyydyttää. Siksi Kristus puhui samarialaisnaiselle kaivolla tuosta vedestä: Joka juo tätä vettä, sen tulee uudelleen jano, mutta joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä. (Joh. 4:13-14) Kun me teemme kerta toisensa jälkeen elämässämme saman virheen me heräämme tuntemaan sydämessämme halun muutokseen.

MUUTOS on meille väistämätön viimeistään silloin, kun nykyinen tie johtaa umpikujaan. Kun me heräämme näkemään, kun me luotamme siihen, että saamme jotain aitoa ja todellista, jos vain teemme parannuksen. Jumala ohjaa elämäämme kohti parempaa mutta hän ei voi muuttaa meitä. Se tapahtuu ainoastaan omasta tahdostamme meidän sydämessämme. Siksi me törmäämme tuona hetkenä välttämättömyyden käsitteeseen. 

Tuhlaajapoika huomasi lopulta olevansa sikojen karsinassa pyytämässä niiden ruokaa. Hän ei halunnut vajota enää yhtään alemmas, tulla siaksi, vaan katumuksen ja parannuksen välttämättömyys sai hänet ymmärtämään tilansa ja niin hän päätti palata isänsä kotiin. Samalla tavalla, Israelin kansa olisi erämaavaelluksellaan halunnut palata takaisin Egyptiin ruuan perässä mutta Mooses piti välttämättömänä, että matka jatkuu Jordanin tuolle puolen. Pietari kielsi Kristuksen ja itki sitä katkerasti. Silti hän näki, että todellinen elämä ja anteeksiantamus löytyy vain Kristuksen luota, ja niin hän välttämättömyydestä palasi opetuslasten luokse katuen.

NÄMÄ MUINAISET Raamatun tarinat tarjoavat meille ennuskuvia tai jopa varoituksia, ja ne auttavat meitä valitsemana oikean tien, jos vain suinkin niin tahdomme tehdä. Me voimme oppia ja ymmärtää ettemme ole ensimmäisiä ihmisiä näiden kysymysten äärellä ja jotta me valitsisimme oikean tien, pyhä Henki johdattaa meitä pelastukseen näiden kertomusten kautta. Näillä kirjoituksilla on siis selkeä profeetallinen merkitys: samoin kuin ennen vanhaan profeetta tuli kansan luokse ilmaisemaan Jumalan tahdon, niin tänä päivänä nämä samat profeetan sanat löydämme myös Raamatusta. Osa meistä kuulee niitä ja toimii, osa taas ajoi profeetan pois, koska ei kestänyt totuutta.

Yksi Raamatun suurista kertomuksista on Jeesuksen esittämä vertaus Kahdesta veljeksestä, jonka tunnemme paremmin Tuhlaajapoika-kertomuksena. Tarinan pääkohdat ovat meille tuttuja mutta on hyvä keskittyä tuon tarinan moniin teemoihin, joista yksi näkyvä kohta on kaukainen vieras maa, jonne poika lähti. 

Paluun lähtökohta on sen tajuaminen, että me olemme kaukana, vierailla mailla. Pakkosiirtolaisuuden teema on Raamatussa hyvin tuttu, kaikki muistamme Egyptin ja Babylonian vankeuden, joissa Israelin kansa eli monta sataa vuotta. Vaarana oli, että kansa sulautuu muuhun väestöön ja se menettää oman identiteettinsä. Omat tapansa, historiansa, laulunsa, kielensä. Siten voimme ymmärtää nyt paaston aikana laulettavaa surullista psalmia, veisua, Babylonin virtain äärellä.

Virtojen varsilla Babyloniassa
me istuimme ja itkimme, kun muistimme Siionia.
Rannan pajuihin me ripustimme lyyramme.
Ne, jotka meidät olivat sinne vieneet,
vaativat meitä laulamaan,
ne, joiden orjuudessa me vaikeroimme,
käskivät meidän iloita ja sanoivat:
»Laulakaa meille Siionin lauluja!»
Kuinka voisimme laulaa Herran lauluja vieraalla maalla? 

Jerusalem, jos sinut unohdan, kadotkoon käteni voima!
Tarttukoon kieleni kitalakeen, ellen sinua muista,
ellen pidä ylimpänä ilonani sinua, Jerusalem!

 

JOS ME tavoitamme tämän tunteen tässä hetkessä, me suorastaan janoamme paluuta pois omasta pakkosiirtolaisuudestamme synnin maassa. Me koemme välttämättömyytenä paeta ja paeta, ottaa suunnaksi se Luvattu maa, joka meille on jo valmistettu. Palata jälleen isämme kotiin, jossa hän odottaa meitä huoli ja rakkaus sydämessään. Paaston aika on lähtemistä vanhasta ja se on saapumista uuteen.