Kun hän oli tulossa erääseen kylään, häntä vastaan tuli kymmenen spitaalista miestä. Nämä pysähtyivät matkan päähän ja huusivat: "Jeesus, opettaja, armahda meitä!" Nähdessään miehet Jeesus sanoi heille: "Menkää näyttämään itsenne papeille." Mennessään he puhdistuivat. Huomattuaan parantuneensa yksi heistä kääntyi takaisin. Hän ylisti Jumalaa suureen ääneen, lankesi maahan Jeesuksen jalkojen juureen ja kiitti häntä. Tämä mies oli samarialainen. Jeesus kysyi: "Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet? Missä ne yhdeksän muuta ovat? Tämä muukalainenko on heistä ainoa, joka palasi ylistämään Jumalaa?" Ja hän sanoi miehelle: "Nouse ja mene. Uskosi on pelastanut sinut."
Muutos
Evankeliumi Kymmenestä spitaalisesta puhuu
kiitollisuudesta ja kiittämättömyydestä. Se kertoo myös suuresta
elämänmuutoksesta ja reagoimisesta siihen. Aluksi tämä kertomus näyttää melko
yksinkertaista kokonaisuudelta mutta kun tarkastelemme sitä lähempää voimme
huomata sen olevan melkoinen mosaiikki. Siinä on monia pieniä kiinnostavia yksityiskohtia
ja muutama suurikin teema.
Parannusihme, joka evankeliumissa tapahtuu, toki muuttaa
näiden miesten elämän mutta jääkö muutos vain ulkoiseksi vai tapahtuuko heidän
sydämessään jotain suurempaa? Yhden parantuneen miehen elämässä oli kytemässä
jotakin ja hän oli heräämässä todellisuuteen, jossa hän oli ensi kertaa vapaa
sairauden kahleista. Tämä ilmenee vain yhden asian kautta, hän palasi
kiittämään. Paraneminen alkoi ruumiista ja levisi sieluun asti.
Kansan suussa on kautta historian kulkenut erilaisia
kertomuksia Jeesuksen ihmeteoista ja niitä kohdanneesta ihmisistä. Kun Jeesus
ruokki viidellä leivällä ja kahdella kalalla ihmisjoukot hänen luonaan kävi
pieni poika tuomassa nuo tarveaineet. Kerrotaan, että tuo poika oli p. Ignatios
Antiokialainen joka eli 100-luvulla. Samarialaisnainen, jonka Jeesus tapasi
kaivolla, tunnetaan kirkossamme marttyyri Fotini Samarialaisena, joka viettää
muistopäiväänsä 20.3. Entä tämä kiittämään palannut mies? En ole kuullut kuka
hän olisi ollut.
Muistan itseni pienenä päivittelemässä kuinka nuo
yhdeksän spitaalista eivät palanneet kiittämään Herraa. Nyt huomaan itse
kuuluvani tuohon enemmistöön, joka osaa pyytää ja vaatia oikeuksiaan mutta joka
ei osaa olla kiitollinen juuri mistään mitä on saanut. Me ymmärrämme helposti tämän kertomuksen
hyvät ja pahat henkilöt, mutta miksi meidän on niin vaikea omaksua hyvien
rooli? Siksi, ettei tuo kertomus ollut ennuste meidän elämästämme vaan
peilikuva meistä tällä hetkellä, että pyrkisimme tekemään elämässämme
muutoksen. Se on meille peili, jotta meistä löytyisi niin paljon elämänhalua,
että olisimme valmiita kävelemään ulos tältä hautausmaalta.
Hengellinen elämä on aktiivista kääntymistä Jumalan
puoleen. Ellemme käänny kymmenen spitaalisten tavoin yhä uudelleen Jumalan puoleen,
meidän ei myöskään pidä odottaa mitään itsellemme. Kilvoituksemme vaatii
kärsivällisyyttä ja toivomme panemista Jumalaan.
Ketkä ovat tervetulleita ihmeiden maailmaan?
Evankeliumi kertoo kahdenlaisesta terveydestä:
sellaisesta, joka koskee ruumistamme ja sellaisesta, joka koskee sieluamme.
Yhdeksän miestä saivat ruumiin terveytensä takaisin ja vain yksi sai sekä
sielun että ruumiin terveyden. Jeesus ihmetteleekin eivätkö kaikki
parantuneetkaan. Vaikka Jeesus paransi nämä miehet sairaudestaan, vain yksi
heistä oli otollinen ottamaan vastaan terveyden, joka vaikuttaisi koko hänen
olemukseensa. Nuo yhdeksän muuta saivat terveytensä takaisin mutta oliko tuolla
paranemisella merkitystä, jos he heti palasivat maalliseen elämäänsä?
Me varmasti myös huomaamme evankeliumin erikoisen
järjestyksen. Mies sai fyysisen terveytensä takaisin eli Jeesus paransi hänet.
Mutta pelastuksesta osalliseksi hän tuli vasta silloin, kun hän palasi
kiittämään ja ylistämään Jumalaa tästä tunnusteosta. Tämä tarkoittaa sitä, että
miehen parantuminen ei ollut lopputulos vaan se oli alkupiste, josta kasvaminen
vasta alkoi. Hän aloitti uuden elämänsä kiittämällä Junalaa laupeudesta jota
hän oli saanut.
Ja kaiken lisäksi tämä ainoa kokonaan parantunut oli
samarialainen. Se on muistutus meille siitä, ettemme turvaisi siihen, ketä me
olemme ja mitä olemme tehneet, vaan ymmärtäisimme itsemme tämän maailman
viimeisimpänä, joka on pelastuksen ansainnut. Samarialaiset esiintyvät usein
Jeesuksen opetuksessa ihmisinä, jotka ottivat hänet vastaan ilman
ennakko-oletuksia kokonaan ja täydestä sydämestään. He olivat halveksittuja
eivätkä kuuluneet valittuun kansaan. Mutta heidän erityisyytensä oli siinä,
että he olivat alastomina Jeesuksen edessä ja valmiita suureen
elämänmuutokseen.
Joskus mietimme miksei meidän aikanamme tapahdu ihmeitä.
Uskon itse, että ihmeitä tapahtuu paljon mutta oman asenteemme vuoksi niitä ei
tapahdu meille. Ne katoavat järkeilyyn ja epäuskoon sekä siihen, ettemme osaa
ottaa niitä vastaan tai pyytää niitä. Me koemme paljon erilaisia sattumuksia,
parantumisia, onnenpotkuja, jotka saattavat jopa ylittää evankeliumissakin
esitetyt ihmeet, mutta ne eivät ole meille ihmeitä vaan sattumaa. Oleellista
ihmeessä on se, että ymmärrämme tuon lahjan olevan Jumalan pelastavaa johdatusta.
Olisiko Talvisodan ihmeestä tullut jotakin suurempaa, jos olisimme ymmärtäneet
sen tapahtumat Jumalan suojeluksena ja johdatuksena, en tiedä. Oleellista on
kysyä, että miten se muutti elämäämme, herättikö se sydämemme ylistämään
Herraa?
Olisiko sairauden jatkuminen koitunut noiden yhdeksän
miehen pelastukseksi? Vaikka miehet kokivat parantumisen ja he saivat
käytännössä kaiken menettämänsä takaisin, niin silti jotakin keskeistä puuttui.
Heidän sielunsa ei herännyt vaan jatkoi untaan. Ihmeellä ei kuitenkaan olisi
toivottua vaikutusta, koska ihmisen kääntymistä se ei ainakaan takaa. Mutta
täsmälleen päinvastaistakin on käynyt.
Kreetan Haniasta on kotoisin yksi viimeisimmistä pyhistämme, NikeforosSpitaalinen (1890-1964) joka sairasti koko elämänsä spitaalia eli lepraa eli Hansonin tautia. Tuo sairaus ei estänyt hänen kilvoitteluaan vaan pikemminkin
teki siitä entistä otollisempaa. Sen vuoksi häntä on verrattu vanhurskaaseen
Jobiin, joka kiitti Herraa kaikesta mitä oli saanut ja kokenut.
Uskosi on sinut pelastanut. Mitä kiitollisuus on?
Kiitollisuuden ydin on siinä, että ymmärrämme Jumalan
tulleen ihmiseksi rakkaudesta meitä kohtaan. Hän on voittanut
ristinkuolemallaan kuoleman ja antanut meille iankaikkisen elämän. Millään
muulla ei loppujen lopuksi ole merkitystä. Siitä syntyy kiitoksemme ja
tarkoituksemme tässä elämässä.
Kiitollisuus on Jumalan rakkauden sisäistämistä kun
ymmärrämme kuinka armollinen ja kärsivällinen Herra on ollut meitä
kohtaan. Se on kiitollisuutta omasta
olemassolostamme ja kaiken kauneuden näkemisestä luomakunnassamme.
Kiitollisuutta turvallisuudesta, hyvinvoinnista, taiteesta, kulttuurista,
jne. Kiitollisuutta vanhemmistamme,
sukulaisista, ystävistä. Kiitollisuutta tästäkin kirkosta ja tästä
eukaristiasta.
Kiitollisuus on asenne omaan elämään. Olla kiitollinen,
siitä mitä meillä nyt on ja tunne siitä, etten yksinkertaisesti tarvitse
enempää. Minun elämäni ei muutu paremmaksi eikä onnellisemmaksi vaikka
saisinkin jotakin lisää itselleni. Minulla on kaikki mitä minä tarvitsen ja
kaikki on nyt hyvin. Minä en tule saamaan lisää onnea vaikka jotakin saisin
lisää. Kaikki riippuu nyt vain siitä ymmärränkö tämän asian ja sisäistänkö sen.
Tyytymättömälle mikään ei riitä.
Kiitollisuus on pysähtymistä ja oman tilanteen
hahmottamista ja ymmärtämistä. Ei kannata elää elämää lyhyellä tähtäimellä
päivästä toiseen vaan pyrkiä näkemään elämä kokonaisuutena, johon kuuluu
onnistumisia ja epäonnistumisia. Tämän näkeminen edellyttää hiljentämistä,
hiljentymistä ja pysähtymistä, muuten kaikki lipuu ohitsemme.
Kiitollisuus kertoo myös nöyryydestä. Minä en pärjää
yksin vaan tarvitsen sinun apuasi omassa elämässäni. Minä olen riippuvainen
toisesta ihmisestä ja ennen kaikkea Jumalasta. Kiitollisuus on myös toisinpäin
ajateltuna sitä, että teemme lähimmäisemme osalliseksi saamastamme lahjasta. Me
jaamme sen hänen kanssaan ilman, että menettäisin itse mitään tästä.
Syvin kiitollisuuden aihe on siinä, kuinka synnitön ja
puhdas Jumala ottaa vastaan syvästi itsensä tahraaman syntisen. Ja kun hän
ottaa vastaan tämän syntisen, hän parantaa hänet ja lähettää takaisin terveenä
ja kaiken anteeksi saaneena. Tätä Kristus itse asiassa teko koko ajan kun hän
mm. aterioi syntisten parissa.
Kiitos siitäkin, mistä en osaa kiittää!
Kiitämmekö Jumalaa vain sellaisista asioista, joita itse
olemme halunneet ja josta koemme olevan hyötyä meille? Manipuloimmeko mieltämme
kiittämällä Jumalaa? Hyvä, että Jumala huomasi että minä todellakin tarvitsin
sitä asuntoa ja että hän huomasi antaa sen minulle! Siinä tapauksessa olemme
kovin kaukana Jumalan tuntemisesta. Kiittäessämme me ikäänkuin kerromme
Jumalalle, että hän on nyt toiminut oikein ja tässä kiitos asiasta. Kiitämme
Jumalaa siitä, että hän täytti meidän tahtomme.
Emme kiitä vain hyvästä vaan jokaisesta vastoinkäymisestä
joka tulee osaksemme. Me emme tiedä mikä meille loppujen lopuksi on hyväksi ja
Jumala on ainoa joka näkee elämämme kehdosta hautaan tietäen mikä on meille
hyväksi. Monet ongelmat ovat kääntyneet meille siunaukseksi jos osaamme
ymmärtää ne oikein. Erehdyksemme saattavat kasvattaa meissä nöyryyttä.
Epäonnistumiset taas kasvattaa luottamustamme Jumalaan.
Parannusihme antaa näille miehille mahdollisuuden päästä
eroon synnin kahleista ja siten me voimme samaistua heihin omien syntiemme
määrässä. Vaikka synti on halvaannuttanut meidät, se ei ole tehnyt meitä
kokonaan toimintakyvyttömiksi. Tämän vuoksi me tarvitsemme katumuksen
sakramenttia. Katumuksella me ilmaisemme
Jumalalle sen että me haluamme kääntää elämämme oikeaan suuntaan, pois pahasta
ja siihen, että me tarvitsemme ihmettä syntivelkamme tyhjäksi tekemiseen.
Millä lailla kiitokseni olisi otollinen Jumalalle? En
kuvittele, että lahjan saaminen johtuu minun hyvyydestäni, koska minä en ole
tehnyt maailmassa mitään hyvää. Kaikki hyvä on Jumalan lahjaa meille ja
tarkoitettu siihen, että me olisimme hyviä toisiamme kohtaan. Otollinen kiitos
Jumalalle on myös sitä, että me jaamme tuon kiitoksen ystäviemme kanssa ja
annamme kaiken kunnian siitä Jumalalle. Otollinen kiitos Jumalalle muuttaa
meidän elämämme.
Ainoa hyvä asia, jonka synti saa aikaan meissä on tieto
siitä, että me tarvitsemme muutosta. Meidän elämämme valinnat luovat tarinan ja
tarinan kohokohta on aina muutos juonessa. Millaisen tarinan meidän oma
elämämme synnyttää jälkeläistemme muistoissa? Toivottavasti se syntyy
valittamisen ja murehtimiseen sijaan kiitoksesta joka johtaa meidät ymmärtämään
Jumalan kaitselmuksen elämässämme.