Kaksi isää, kaksi kuollutta tytärtä

Tämä kirjoitus on saarnan pohja Porin kirkossa 9.11.2014, isänpäivänä

Silloin Jeesuksen eteen tuli Jairos, synagogan esimies. Hän heittäytyi Jeesuksen jalkoihin ja pyysi häntä tulemaan kotiinsa. Hänen ainoa lapsensa, noin kaksitoistavuotias tytär, oli kuolemaisillaan. Matkalla Jairoksen kotiin väkijoukko tungeksi Jeesuksen ympärillä. Siellä oli myös nainen, jota kaksitoista vuotta oli vaivannut verenvuoto. Hän oli kuluttanut kaikki varansa lääkäreihin, mutta kukaan ei ollut kyennyt parantamaan häntä. Hän tuli Jeesuksen taakse ja kosketti hänen viittansa tupsua, ja verenvuoto lakkasi heti. Jeesus kysyi: "Kuka koski minuun?" Kukaan ei myöntänyt koskeneensa, ja Pietari sanoi: "Opettaja, joka puoleltahan tässä ihmiset tunkevat päällesi." Mutta Jeesus sanoi: "Joku koski minuun. Minä tunsin, että minusta lähti voimaa." Kun nainen huomasi, ettei hän voinut pysyä salassa, hän tuli vavisten esiin ja heittäytyi Jeesuksen jalkojen juureen. Kaiken kansan kuullen hän kertoi, miksi oli koskenut Jeesukseen ja miten hän heti oli tullut terveeksi. Jeesus sanoi hänelle: "Tyttäreni, uskosi on parantanut sinut. Mene rauhassa."

Hänen vielä puhuessaan tuotiin synagogan esimiehelle kotoa sana: "Tyttäresi on kuollut. Älä enää vaivaa opettajaa." Mutta kun Jeesus kuuli tämän, hän sanoi esimiehelle: "Älä pelkää. Usko, niin hän pelastuu." Perille saavuttuaan hän ei antanut kenenkään muun tulla mukanaan sisään kuin Pietarin, Johanneksen ja Jaakobin sekä tytön isän ja äidin. Kaikki itkivät ja valittivat tytön kuolemaa, mutta Jeesus sanoi: "Älkää itkekö! Ei hän ole kuollut, hän nukkuu." He nauroivat hänelle, koska tiesivät, että tyttö oli kuollut. Mutta Jeesus otti tyttöä kädestä ja sanoi kuuluvalla äänellä: "Tyttö, nouse!" Silloin henki palasi tyttöön. Hän nousi heti jalkeille, ja Jeesus käski antaa hänelle syötävää. Tytön vanhemmat olivat hämmästyksestä suunniltaan. Jeesus kielsi heitä kertomasta kenellekään, mitä oli tapahtunut.

Kirkossa me jatkamme Luukkaan evankeliumin lukemista. Näin talven kynnyksellä meitä rohkaistaan monilla ihme- ja tunnusteoilla, joita Jeesus teki ihmisille opetuslastensa edessä: olemme kuulleet Gerasan riivatusta ja Nainin lesken pojasta. Jeesuksen mukana kulki paljon ihmisiä ja he riemuiten ottivat vastaan profeettojen saarnaaman messiaan.

Tämä evankeliumi kertoo Herran riemuvuodesta, se kertoo ilosta, jonka Jumalan sana tuo maailmaan. Profeetta Jesaja kertoo Rauhan ruhtinaan tulosta, jonka kautta nämä lupaukset täytetään ja unelmat tulevat todeksi yksi kerrallaan. Köyhät vapautuvat puutteestaan, rammat kävelevät, ja ahdistetut pääsevät hädästään. Kuoleman voittanut tulee ja vapahtaa synnin vammoista ja herättää kuolonuneen nukkuneet. Hän on se messias, josta profeetat ennustivat ja tänään me vietämme tässä liturgiassa hänen voittojuhlaansa.

Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, parantamaan ne, joiden mieli on murtunut, julistamaan vangituille vapautusta ja kahlituille kahleitten kirpoamista, julistamaan Herran riemuvuotta, päivää, jona Jumalamme antaa palkan. Hän on lähettänyt minut lohduttamaan kaikkia murheellisia, antamaan Siionin sureville kyynelten sijaan ilon öljyä, hiuksille tuhkan sijaan juhlapäähineen, murheisen hengen sijaan ylistyksen viitan. (Jes. 61:1-3)

Näissä evankeliumin molemmissa kertomuksissa parannuksen edellytyksenä oli usko. Usko on meidän suhteemme Jumalaan. Se on heittäytymistä Jumalan varaan, luottamista siihen, että lopulta käy hyvin. Herran haltuun! Se tarkoittaa sitä, ettemme enää etsi omaa etuamme tai tahtoamme vaan ymmärrämme, että me olemme Herramme kaitselmuksessa ja Hän pitää laumastaan huolta.

Tämä aika on monella tapaa epäileväinen ja peräti ironinen. Samaa helposti ajattelemme myös kirkon opetuksesta. En usko ennen kuin näen. Ja siksi me odotamme emmekä ala elää uskossa. Mutta tämän odotus on turhaa, sillä ensin tulee usko ja vasta sitten näkeminen, ei päinvastoin. 

Ja kuinka moni uskoo vain hyötyäkseen, saadakseen haluamansa. Uskossa meille on usein vaikeaa se, että joudumme elämään epävarmuudessa, me emme voi olla täysin varmoja että usko kantaa. Siksi monesti me elämmekin melkein uskossa, joinakin hetkinä annamme ohjakset Jumalalle mutta suuren osan ajastamme me nojaamme omaan itseemme. 

Eikä usko ole vain kokeilua emmekä voi elää uskossa vain puoliksi. Todellinen usko on kertakaikkista heittäytymistä Jumalan varaan. Me tarvitsemme sellaista uskoa, joka hylkää epäilykset ja yksinkertaisesti luottaa. Meidän on uskottava jopa enemmän kuin mihin mielikuvituksemme riittäisi.Usko on positiivista ajattelua, katseen iirtämistä iankaikkiseen elämään ja toimimista tässä hetkessä. 

Todellisen uskon äärelle me pääsemme vain rukouksen kautta. Siinä me opimme tuntemaan Jumalan tahdon, lait, säädökset ja ohjeet joiden mukaan meidän pitää elää. Meillä on rukoillessamme pyyntömme, mutta rukouksen tarkoitus ei ole niinkään vaikuttaa Jumalan päätöksiin vaan siihen mitä me itse ajattelemme ja millaisia ratkaisuja me teemme. Rukous auttaa valitsemaan vaihtoehtojen väliltä. 

Oleellista uskossa ei ole ihmeet vaan kestävyys ja uskollisuus

Ihmeiden tarkoitus ei ole synnyttää meissä uskoa vaan vahvistaa sitä. Ensin tulee usko ja sitten tulee Jumalan vastaus uskoon. Joskus se voi olla tunnusteko, merkki tai ihme. Uskoa ei ole se, että me oletamme jotakin tapahtuvan ja toimimme sen mukaan. Se on maallista uskoa. Usko ei vie meitä kohti uskomattomia taikatemppuja vaan se vie meidät toiseen, hengelliseen maailmaan. Siihen taivasten valtakuntaan, jonka tulemista me Herran rukouksessa toivomme. Tulkoon sinun valtakuntasi! Usko on sitä, että vuoret siirtyvät, kuolleet heräävät ja sairaudet parannetaan.

Eikä aina parantuminen ole hyvästä, koska me saatamme silloin menettää kilvoituksemme lähteen. Heikkous on monesti meidän vahvuutemme ja voimamme vaikka emme sitä niin ensi kädessä huomaisikaan. Monet unohtavat Jumalan parannuttuaan sairaudestaan ja unohtavat kanssasairastajansa. Kymmenesta spitaalisesta vain yksi palasi. Tänä päivänä sunnuntailiturgiassa ei käy edes yhtä kymmenestä vaan usein yksi kahdesta ja kolmestakymmenestä.

Usko ei ole sitä, että me odotamme omien toiveidemme toteutumista. Todellinen usko on itsemme hylkäämistä ja tahtomme korvaamista Jumalan tahdolla. Tapahtukoon sinun tahtosi, tapahtukoon minulle se, mikä on pelastukseksi. Se on vakaata luottamista siihen, että kaikessa tapahtuu Jumalan tahto ja että kaikki on lähtöisin Jumalasta. Usko ei ole sitä, että toivomme omien toiveidemme toteutumista vaan sitä, että annamme itsemme ja koko elämämme Jumalan haltuun. Ja jos paraneminen on pelastukseksi, niin hän parantaa meidät. Jos parantuminen on Jumalan kunniaksi, lähimmäistemme auttamiseksi ja kirkkomme rakentamiseksi, niin hän parantaa meidät. Jos sairastaminen merkitsee pääsyämme iankaikkiseen elämään, on parempi, että sairastamme ja pysymme uskossamme vahvoina.

Jairoksen tyttären isän ja sairaan naisen tuska olivat suuria ennen kuin he kohtasivat Jeesuksen. Verenvuotoa sairastava nainen oli käyttänyt omaisuutensa ja joutunut syrjään kansansa parista, koska verenvuotoa aiheuttava sairaus teki hänestä saastaisen. Isän tuska taas on hyvin ymmärrettävä: jälleen kerran vanhempien ainoa lapsi oli siirtynyt kuolemaan. Tässä evankeliumissa on yhtäläisyyksiä Nainin lesken kertomukseen ja kannattaa myös palauttaa mieleen kuinka Aabraham oli uhraamassa ainoaa poikaansa, Iisakia, kunnes Jumala pelasti heidät kuolemalta. Jumalan tuntee sääliä ihmistä kohtaan, mutta samalla se muistuttaa myös Jumalan ainoasta Pojasta, joka antoi henkensä, jotta meillä olisi elämä.

Tämä evankeliumin isä suhteutuu myös toiseen isään joka on haudattu tämän Porin kirkon viereiselle hautausmaalle. Siellä on kuuluisa Juseliuksen mausoleumi, jonka Fritz Juselius pystytti edesmenneen tyttärensä muistolle. Tämä mausoleumi on aivan poikkeuksellinen koko Suomessa ja itsessään nähtävyys. 

Mutta ennen kaikkea se kertoo meille nyt tänään tässä liturgiassa, millaisia muotoja meidän inhimillinen rakkautemme voi saada aikaan. Se todella kertoo hyvin syvästä rakkaudesta ja surusta, jota Fritz Juselius tunsi menettäessään Iiris-tyttärensä. Tuo mausoleumi, jossa Iiris ja hänen isänsä lepäävät, tuo harvinaisen konkreettiseksi rakkauden, jota tämä evankeliumin isä tunsi kuollutta tytärtään kohtaan.

Tänään marraskuun toisena sunnuntaina vietämme myös Suomessa Isän päivää. Nämä kaksi isää, joista olemme tänään puhuneet, kertovat jotain oleellista isyydestä. Rakkaus ja huolenpito. Normaalisti me liitämme nuo kaksi sanaa äitiyteen mutta yhtä lailla ne kuuluvat keskeisesti myös isänä olemiseen. Eikä kyse ole vain perheellisten miesten isyydestä vaan kirkkomme papeista, isistä, joiden tehtävä on myös rakastaa ja huolehtia laumastaan. Isyys ei loppujen lopuksi olekaan lasten omistamista vaan suojelevaa asennetta jälikasvuamme kohtaan. 

Usko ylösnousemukseen ja rakastavaan Jumalaan on elämämme suurin voima. Tämä evankeliumi kertoo siitä. Usko sai kahden ihmisen lähestymään Kristusta ja vei heidät elämänlähteelle. Meille nämä kaksi ihmistä ovat esikuvia rohkeudesta ja antautumisesta. Antautuminen, se merkitsee oman itsemme antamista toisen haltuun ja tuohon toiseen luottamisesta.

 

***

Jokin Jairoksessa oli kuollut ja heräsi Jeesuksen sanojen myötä eloon. Jokin tämän verenvuotoa sairastavan naisen elämässä myös heräsi eloon. Elämä tuli koko tuon kansan keskelle. Se oli heidän liturginen hetkensäja. He kokivat kuinka Jumala oli heidän keskellään, lihana ja verenä. Nyt myös meille annetaan kehotus, Jumalan pelossa, uskossa ja rakkaudessa lähestykää! 

Millaisia hedelmiä odotus saa meissä aikaan?

1 Tämän jälkeen oli eräs juutalaisten juhla, ja Jeesus lähti Jerusalemiin. 2 Jerusalemissa on Lammasportin lähellä allas, jonka hepreankielinen nimi on Betesda. Sitä reunustaa viisi pylväshallia, 3 [i] ja niissä makasi suuri joukko sairaita: sokeita, rampoja ja halvaantuneita. Nämä odottivat, että vesi alkaisi liikkua. 4 Aika ajoin näet Herran enkeli laskeutui lammikkoon ja pani veden kuohumaan, ja se, joka ensimmäisenä astui kuohuvaan veteen, tuli terveeksi, sairastipa hän mitä tautia tahansa.

5 Siellä oli mies, joka oli sairastanut kolmekymmentäkahdeksan vuotta. 6 Jeesus näki hänet siellä makaamassa vuodematolla ja tiesi, että hän oli jo pitkään ollut sairas. Jeesus kysyi: "Tahdotko tulla terveeksi?" 7 Sairas vastasi: "Herra, minulla ei ole ketään, joka auttaisi minut altaaseen, kun vesi kuohahtaa. Aina kun yritän sinne, joku toinen ehtii ennen minua." 8 Jeesus sanoi hänelle: "Nouse, ota vuoteesi ja kävele." 9 Mies tuli heti terveeksi, otti vuoteensa ja käveli.

Mutta se päivä oli sapatti. 10 Niinpä juutalaiset sanoivat parannetulle: "Nyt on sapatti, ei sinun ole lupa kantaa vuodettasi." 11 Mies vastasi heille: "Se, joka teki minut terveeksi, sanoi minulle: 'Ota vuoteesi ja kävele.'" 12 Silloin juutalaiset kysyivät: "Kuka se mies oli, joka käski sinun ottaa vuoteesi ja kävellä?" 13 Parannettu ei kuitenkaan tiennyt, kuka hän oli, sillä Jeesus oli jo hävinnyt väkijoukkoon. 14 Myöhemmin Jeesus tapasi miehen temppelissä ja sanoi hänelle: "Sinä olet nyt terve. Älä enää tee syntiä, ettei sinulle kävisi entistä pahemmin." 15 Mies lähti sieltä ja kertoi juutalaisille, että Jeesus oli hänet parantanut.


Odottamiseen liittyvä ongelma on ajan lipuminen ohitsemme. Odotamme jonkin tapahtuman alkamista ja keskitymme vain tulevaisuuteen. Mitä enemmän me odotamme, sitä enemmän se usein vie aikaa aikaa ja voimiamme. Odottamiseen liittyy olennaisesti oma tahtomme ja odotuksemme. Elleivät nämä täyty, saatamme pettyä.

Odottamiseen ei aina liity positiivisia toiveita vaan yhtä lailla myös pelkoa ja epävarmuutta. Samana päivänä, viikon ensimmäisenä, opetuslapset olivat illalla koolla lukittujen ovien takana, sillä he pelkäsivät juutalaisia. (Joh. 20:19)

Entä jos lopettaisimme kokonaan kaiken odottamisen ja alkaisimme elää niillä mahdollisuuksilla, jotka meille on tässä hetkessä annettu? Eläisimme tässä hetkessä, muistaen kaiken mitä menneisyydessä on tapahtunut ja luottaisimme tulevaisuuden suhteen Jumalan huolenpitoon. Kaikki pelastukseen tarvittavat asiat olisivatkin jo käsillämme, emme toivoisi mitään vaan tyytyisimme siihen, mitä meillä jo on.

Tämän päivän evankeliumi kertoo halvaantuneen miehen pitkästä odotuksesta, 38 vuodesta ja toiveesta parantua. Meidän elinaikamme tänä päivän on noin 80 vuotta mutta tuohon aikaan harvat elivät yli 40-vuotiaaksi - sodat, sairaudet, kulkutaudit, nälänhädän verottivat tehokkaasti väestöä. Samalla kannattaa myös miettiä asiaa toisinpäin. Mies oli sairastanut pitkään ja hän oli pannut toivonsa tämän altaan parantavaan voimaan. Tuo allas ei tuonut tosiasiallisesti pelastusta halvaantuneelle, olihan hän odotellut sen äärellä jo niin pitkään. Kuka meistä suostuisi hoitoon, jonka tuloksia saa odotella 40 vuotta?

Evankeliumin lopussa syntynyt juutalaisten vihastuminen johtuu myös odottamisesta. Eikö Jeesus voinut odottaa edes yhtä päivää, sapattia, ja sen jälkeen hoitanut asioitaan? Jeesuksen vastaus oli lyhyt: hänen isänsä, Jumala, ei sapattia vietä vaan tekee työtään taukoamatta. Lepopäivän pyhittäminen saa tämän odottamisen valossa aidon ja oikean merkityksen. Tämä sapatti oli Herran päivä, juhlapäivä. Jesaja ennustaa meille tästä päivästä ja sanoo: Jumala itse tulee ja pelastaa teidät. Silloin aukenevat sokeiden silmät ja kuurojen korvat avautuvat, rampa hyppii silloin kuin kauris, mykän kieli laulaa riemuaan (Jes. 35:4-6). Juutalaiset näkivät pelkästään lain edessään. Tuon lain takana oli kuitenkin elämä ja lain tarkoitus oli suojella elämää eikä päinvastoin.

Odottavan aika osaa olla todella pitkä, mutta odottavan aika voi myös kulua hyvin nopeasti. Ne, jotka odottavat elämänsä alkamista saattavat huomata kuinka kymmenen vuotta meni yhdessä hujauksessa. Jos meillä on jotakin mitä odottaa, me saatamme olla hyvinkin pitkään kärsivällisiä tulevan palkkion toivossa. Monen elämä saattaakin mennä huomaamatta ohitsemme odotellessa: koska asuntolaina on maksettu, milloin lapset muuttavat pois kotoa ja eläkepäivät alkavat...

Mutta on olemassa myös hyvää odotusta. Varhaiskristittyjen elämä oli hyvin intensiivistä, koska he odottivat Toista tulemista hyvin pian. Tämä sama kaipauksellinen Jumalan odotus tulisi myös täyttää sielumme. Siihen liittyy toivo paremmasta, pahuuden häviäminen, lohtu kivussamme ja surussamme. Tämänlainen odotus asettaa elämällemme päämäärän ja saa meidät miettimään myös elämämme suuntaa ja järkevyyttä.


Sairaus

Meidän pitäisi löytää jokaisesta evankeliumista oma itsemme. Samalla miettiä mitä Jumala haluaa minulle opettaa sekä millä lailla hän lohduttaa ja tukee minua. Ei Jumala tahdo yhdenkään syntisen kuolemaa vaan että hän kääntyisi ja saisi elää. Sen vuoksi pyhä evankeliumi on hengellinen aarre. Kun me otamme sen osana kirkon liturgiaa, me ymmärrämme sen täydemmin sen omassa kontekstissaan.

Me kaikki olemme sokeita, rampoja ja halvaantuneita. Betesdan allas kuvaa pyhää kirkkoamme, jota voidaan tämän evankeliumin valossa sanoa myös sairaalaksi. Kirkossakävijä tuntee, että hän tarvitsee parantajaa sielulleen katumuksen ja ehtoollisen kautta. Kuohutettava vesi kuvaa kasteastiaa, jonne Herran enkeli laskeutuu tuomaan siihen pyhityksen kuvaten Pyhää Henkeä.

Jumala kiertelee kyselemässä haluammeko me parantua. Me odotamme vaikka Kristus on jo vieressämme! Meiltä vaaditaan vain uskoa ja vastausta. Huomaatko sairastuneesi, haluatko tulla terveeksi? Jos me olemme terveitä, me emme tarvitse hoitoa tai parannusta. Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. (Matt 9:12)

Jeesuksen kysymys ei tarkoita vain sitä, että onko halua päästä eroon sairaudesta vaan kyse on koko elämänsuunnan muutoksesta, parannuksen teosta vähän laajemmin. Eihän todellinen terveys merkitse vain sairauden poissaoloa vaan kokonaisvaltaista hyvinvointia, sopusointua, rauhaa ja tulevaisuuden suunnitelmia. Terveyden arvon me ymmärrämme vasta silloin, kun menetämme sen.

Tämä sama pätee myös siihen olemmeko valmiita rukoilemaan, pyytämään apua ja turvautumaan Jumalaan. Ellei meillä ole mitään kaduttavaa, on turha rukoilla, sillä vain hengessään köyhät voivat tulla ravituiksi. Halvaantunut mies oli odottanut pelastusta 38 vuotta ja hän oli valmis tarttumaan Kristuksen käteen.

Mitä tahansa te uskossa rukoillen pyydätte, sen te saatte (Matt 21:22). Meillä on oltava sellaisia pyyntöjä, joissa voimme täyttää Jumalan tahdon. Ei sellaisia, jotka syntyvät omasta turmeltuneesta ja itsekkäästä tahdostamme vaan sellaisia, jotka syntyvät rakkaudesta lähimmäiseemme ja Jumalaan.


Hengellinen halvaantuminen

Usein maailman muutokset ovat niin hitaita, ettemme näe niitä vaan totumme niihin aivan vaivihkaa. Moni meistä on halvaantunut omiin tottumuksiinsa. Halvaus voi olla kuin vankila, jonne olemme itsemme lukinneet emmekä uskalla avata ovea, koska siellä on turvallista.

Nautinnon ja tyydytyksen jatkuva hakeminen saattaa halvaannuttaa meidät tältä elämältä. Emme näe omaa itseämme pidemmälle, koska katseemme on kiinnittynyt seuraavaan päämäärään, jota tavoittelemme niin kauan kunnes se on saavutettu. Nautinnon ja tyydytyksen hakeminen ei koskaan täyty ja me olemme kuin hiiret oravanpyörässä, eteenpäin on mentävä vaikka me juoksisimme paikallamme.

Pahimmillaan hengellinen halvaantuminen merkitsee myötätuntomme sammumista lähimmäistämme kohtaan. Halvaantunut mies koki tuon välinpitämättömyyden hyvin konkreettisesti ja puki tuon tunteen sanoiksi: Minulla ei ole ketään. Sairaus kietoo ihmisen itseensä ja hän ei usein kykene näkemään kivun ja surun keskellä toisia ihmisiä. Näin oli myös Lammasportin luona, sinne oli kerääntynyt paljon sairaita ihmisiä, jotka eivät pitäneet huolta toisistaan ja siksi halvaantunutkin jäi yksin, vaikka altaan ympärillä oli paljon ihmisiä.

Haluat pyhittyä, mutta sairaus estää sinua? Tämä evankeliumi saattaakin esittää meille pelottavan kysymyksen. Entä jos sinulla ei olisi koko maailmassa mitään estettä vaan olisit täysin vapaa vastaamaan Jumalan kutsuun ja kaikki voimat toteuttaa se? Halvaantunut mies sai tämän vaihtoehdon ja voimme vain kuvitella miltä hänestä tuntui 38 vuoden jälkeen.

Sen vuoksi tämä evankeliumi kertoo meille vapaudesta, jota Kristus meille tarjoaa. Vapautta elää täydellisenä ihmisenä ja löytää tarkoitus elämällemme, antaa merkitys päivillemme. Kuinka me käyttäisimme tuon vapauden, vastuullisestiko? Onnistuisimmeko säilyttämään silloin nöyryytemme? Kymmenestä spitaalisesta vain yksi palasi kiittämään.

Meidät on jo kastettu mutta lähdemmekö kulkemaan tietä Kristuksen perässä? Olemmeko odottaneet ymmärtämättä, että Kristus seisoo meidän vieressämme koputtaen sydämemme oveen? Eihän hän murtaudu sisälle vaan kunnioittaa vapauttamme. Me pyydämme parannusta tietämättä onko se hyväksi meille, koituuko se pelastukseksemme ja iankaikkisen elämän saavuttamiseksi. Ehkä tämän sairauden kautta saattaisikin oppia jotakin tärkeää omasta itsestäni ja Jumalasta.


Onko parantuminen aina hyvä asia?

Kaikella on tarkoituksensa, meidän sairauksillakin...

Sairaus voi olla monella tapaa meille myös hyödyksi. Ei sairaus ole vain vika, jonka Jumala käy hoitamassa takuukorjauksena. Sanon tämän omasta kokemuksestani, jonka sain selvittyäni pitkästä sairaudesta. Sairauden keskellä en tätä kokonaan ymmärtänyt mutta jälkikäteen ajateltuna olisin voinut olla viisaampi ja kypsempi heikkouteni hetkellä. En turvannut tarpeeksi Jumalaan vaan pikemminkin ihmettelin miksi tämä kipu tuli osakseni.

Onneksi eräs veljeni kirjoitti minulle koskettavan kirjeen, jossa hän lainasi pyhä apostolin kirjettä Efesolaisille (5:20): "Kiittäkää aina Herraa" ei ole helppoa, mutta me emme näekään elämäämme kokonaisuutena emmekä liioin osaa riittävästi ajatella elämäämme ikuisuuden näkökulmasta. Kokonaisuuden näkeminen on erittäin tärkeää, ja tämä ei koske vain elämämme aikaa vaan myös sielumme kokonaisuutta. Mitä puitteita siellä onkaan, joita Luoja haluaa meissä täydentää!

Sairauden suuri lahja on nimittäin nöyryyden oppimisessa. Se opettaa meille myös kärsivällisyyttä. Sairaus on meidän mahdollisuutemme kasvaa hengellisessä elämässämme, jos osaamme suhtautua siihen oikein.

Tärkeintä ehkä ei olekaan se, että me parantuisimme vaan, että oppisimme turvaamaan hädässämme Jumalaan. Kuinka moni meistä on jo täysin oppinut kärsivällisyydessä, nöyryydessä, kestävyydessä, kuuliaisuudessa, elämän arvon ymmärtämisessä, säälissä? Sairaus opettaa meille näitä kaikkia ja enemmänkin. Kuinka moni ihminen elääkään terveenä ja hyvinvoivana vailla huolta iankaikkisesta elämästä?

Pyhä vanhus Porfyrios kirjoittaa kirjassaan, Rakkauden haavoittama: Sen tähden en rukoile, että Jumala tekisi minut terveeksi. Rukoilen, että Hän tekisi minut hyväksi. Olen varma, että Jumala tietää tuskani. Rukoilen sieluni puolesta, että Hän antaisi anteeksi rikkomukseni.

Jumala tunsi vanhus Porfyrioksen tuskan samoin kuin halvaantuneen miehen odotuksen. Hän näkee katumuksemme kyyneleet ja pehmentyvän sydämemme, kun antaudumme hänelle. Vasta näiden tuskien jälkeen me alamme ymmärtää miten tärkeää armo, armahtaminen ja syntien anteeksisaaminen on. Millään muulla ei loppujen lopuksi ole väliä omassa elämässämme. Ja toivon, että jokainen kokisi tämän niin syvästi, että antaisi sen tähden kaiken myös lähimmäiselleen anteeksi.

Jeesus tiesi, että mies on sairastanut 38 vuotta. Jumala tuntee ja tietää kyllä meidän tarpeemme ja puutteemme. Miksi hän ei parantanut miestä jo ensimmäisenä vuotena? Siksi, että parantuminen ja pelastuminen vaatii aina Luojan ja luodun yhteistyötä, synergiaa. Jumala kunnioittaa vapauttamme yli kaiken ja sen vuoksi jopa oma pelastuksemme riippuu meistä itsestämme. Tämä on suuri mysteeri, josta löytyy avaimet siihen, mikä ratkaisee iankaikkisen elämämmekin. Jumala kysyy mutta meidän pitää vastata.


Parantuminen valmistaa meitä uuteen tehtävään

38 vuotta on pitkä aika. Kun luemme pyhien askeetikkojen elämänkertoja voimme havaita, ettei vuodella eikä seitsemällä ole juurikaan merkitystä. Moni on saanut kokea Jumalan armon vasta vuosien, ellei kymmenien jälkeen. Sen vuoksi meidän ei pidäkään tavoitella merkkiä vaan löytää parempi motiivi kilvoittelullemme.

Moni meistä on jo valinnut Kristuksen seuraamisen ja me odotamme jotakin merkkiä tai ihmettä. Nämä kannattaa unohtaa ja miettiä mitä ehdoton rakkaus ja ehdoton usko tarkoittavat. Me emme seuraa Kristusta palkkion toivossa, koska se on kaupankäyntiä. Rakkaus on ainoa syymme, halumme antaa itsemme Kristukselle ilman mitään taka-ajatuksia. Rakkaudessa ei käydä vaihtokauppaa vaikka joskus saatammekin niin kuvitella.

Mikään elämässämme ei ole sattumaa vaan kaikella on tarkoituksensa. Odottaminen ja sairastaminen ovat meille aina kasvun paikka, kunhan osaamme vain nöyrtyä sen edessä.

Sairaudessa me voimme kohdata Jumalan armon ja syntyä uudelleen tähän elämään. Tarjotaanko tässä evankeliumissa helppoa armoa? Me voimme ottaa sen kevyesti vastaan, ellemme kuuntele loppuun asti: "Sinä olet nyt terve. Älä enää tee syntiä, ettei sinulle kävisi entistä pahemmin".

Demonien karkelo päättyi - Gerasan alkoholisti

27 Kun Jeesus nousi rannalle, häntä vastaan tuli kaupungista mies, jota vaivasivat pahat henget. Mies oli jo kauan kulkenut vaatteitta, eikä hän asunut ihmisasumuksessa vaan oleskeli hautaluolissa. 28 Jeesuksen nähdessään hän parkaisi, heittäytyi hänen eteensä ja huusi kovalla äänellä: "Mitä sinä minusta tahdot, Jeesus, Korkeimman Jumalan poika? Minä pyydän: älä kiduta minua!" 29 Jeesus näet oli käskenyt saastaisen hengen lähteä miehestä. Se oli jo pitkän aikaa pitänyt miestä otteessaan. Hänet oli köytetty ja kahlehdittu, että hän pysyisi aloillaan, mutta kerran toisensa jälkeen hän oli katkonut siteensä ja pahan hengen ajamana paennut ihmisten ilmoilta. 30 [i] "Mikä sinun nimesi on?" kysyi Jeesus. Mies vastasi: "Legioona*", sillä häneen oli mennyt monta pahaa henkeä. 31 Ne pyysivät, että Jeesus ei käskisi niiden syöksyä kadotuksen kuiluun.

32 Läheisellä vuorella oli iso sikalauma laitumella. Pahat henget pyysivät Jeesukselta lupaa mennä sikoihin, ja hän salli sen. 33 Silloin henget lähtivät miehestä ja menivät sikoihin, ja lauma syöksyi jyrkännettä alas järveen ja hukkui.

34 Kun sikopaimenet näkivät tämän, he lähtivät pakoon ja kertoivat kaiken kaupungissa ja kylissä. 35 Monet lähtivät katsomaan, mitä oli tapahtunut. He tulivat Jeesuksen luo ja tapasivat miehen, josta pahat henget olivat lähteneet. Mies istui Jeesuksen jalkojen juuressa vaatteet yllään ja täydessä järjessään. Tämä sai heidät pelon valtaan. 36 Paikalla olleet kertoivat heille, millä tavoin pahojen henkien vaivaama oli parantunut. 37 Silloin kaikki Gerasan seudun ihmiset pyysivät Jeesusta poistumaan sieltä, sillä he olivat hyvin peloissaan. Jeesus nousikin veneeseen ja lähti paluumatkalle. 38 Mies, josta pahat henget olivat lähteneet, pyysi, että saisi jäädä hänen seuraansa, mutta Jeesus lähetti hänet luotaan sanoen: 39 "Palaa kotiisi ja kerro tästä suuresta teosta, jonka Jumala on sinulle tehnyt." Mies lähti, kulki ympäri kaupunkia ja julisti, mitä Jeesus oli tehnyt hänelle. (Luuk 8:27-39)

Tätä evankeliumia kannattaa pohtia huolellisesti, koska se luetaan kirkossamme ainakin kahdesti kirkkovuodessa ja joskus kolmestikin. Se on harvoja kertomuksia, joissa meille kerrotaan demonien päämäärättömästä toiminnasta ja kuvataan miten mieletöntä ja outoa niiden toiminta voi olla. Ellei himot ole saaneet elämäämme täysin valtaansa, tämä kertomus on vakava varoitus meille kaikille.

Joskus on hyvä tutkia evankeliumia jonkin esimerkin kautta, jotta ymmärtäisimme selvemmin mistä meille puhutaan. Jos ajattelemme tuota evankeliumin miestä tarkemmin niin uskon, että voimme nähdä hänessä väkivaltaisen alkoholistin. Alkoholismi on hyvä esimerkki, sillä se kuvaa hyvin kaikkea sitä mitä synti puhtaimmillaan on.

Alkoholismi on niin yleistä Suomessa, että väitän jokaisen meistä tuntevan tai tietävän alkoholin ongelmakäyttäjän – jos ei tunne, on poikkeus. Jokaisesta meistä tulee alkoholisti, kun juo tarpeeksi eli käyttää Jumalan antamaa lahjaa väärin. Alkoholista on tullut meille yhteinen salaisuus, häpeä ja sairaus. 

Evankeliumi kertoo yleisellä tasolla kuinka tämän miehen toiminta pahan hengen alaisuudessa on vaarallista ja tuhoavaa. Tuo mies haluaa elää hautaluolissa ja pysyä pimeydessään, koska sisäisesti kuolleelle sielulle vain siellä on turvallista olla. Jumalallinen valkeus on muuttunut tälle miehelle inhottavaksi, koska se valaisee syvän häpeän, jossa hän elää.

Demonien valtaava mies on antanut itsensä pois ja niin jokin muu olento puhuu hänessä. Sisäinen kuva hänessä on särkynyt ja eheys on pirstaloitunut. Tässä riivatussa miehessä näemme hyvin, sen mitä himo ja synti saavat aikaan sielussamme.

Evankeliumin mies kantoi sisässään demoneita, jotka vääjäämättä veivät häntä kohti tuhoa. Tämä mies oli varmaankin elänyt aikanaan normaalia elämää mutta nyt hän oli eksynyt omaan sisimpäänsä. Hän oli menettänyt kaiken: suhteensa Jumalaan, lähimmäiset, paikkansa yhteisössä, työnsä, mielenterveyden, perheen, kodin, kaiken. Jopa hänen identiteettinsä oli hävinnyt ja hän kutsui itseään legioonaksi, pahojen henkien kodiksi. Jokainen, joka on seurannut pahasti alkoholisoituneen elämää, voi nähdä kuinka lopputulos on surullinen ja vääjäämätön.

Kun Jeesus oli kulkemassa miehen ohitse, demonit luulivat aikansa koittaneen. Tässä vaiheessa ei mies enää puhu vaan demonit puhuvat hänessä. Ne eivät mieti miehen terveyttä tai elämää vaan pelkäävät kadotuksen kuilua, joka niitä odottaa. Keskustelu alkaa uskontunnustuksella: Mitä sinä minusta tahdot, Jeesus, Korkeimman Jumalan poika? Demonitkin tunnistavat Jumalan vaikka eivät nöyrry Hänen edessään.

Riippuvuus tuhoaa ihmisen terveyden myös mielentasolla ja sen vuoksi alkoholisti toimii epärationaalisesti. Kun rakastava ihminen hänen lähellään toivoo hänen toipumistaan, alkoholisti haluaa vielä yhden kerran löytää täyttymyksen, vaikka tietäisi, että se voi olla viimeinen.

Mutta pyhyyden edessä mikään pahuus ei kestä vaan se paljastuu häviäjäksi. Klassista taistelua hyvän ja pahan välillä ei edes käydä, koska evankeliumeiden maailmassa lopputulos on aina ollut selvä. Nyt Kaikkivaltiaan edessä vain neuvotellaan vain siitä, mihin demonit ajetaan. Ja uusi riivauksen kohde löytyi saastaisista sioista, joihin henget pakenevat.

Mitä tämän miehen demonit eli alkoholi tekee kedolla olleille sioille? Demonit ovat kasvaneet suuriksi ja tekevät sioista selvää saman tien. Ne perivät tuon addiktoituneen miehen hulluuden ja mielipuolisuudessaan ne karkaavat alas jyrkänteeltä syvyyteen ja kuolemaan. Vaikka pahat henget saavatkin lisäaikaa ennen viimeistä tuomiota, heidän toimintansa ei ole rationaalista vaan tämänkin mahdollisuuden ne käyttävät itsensä tuhoamiseen. Tämä jyrkänteeltä alas syöksyminen kuvaa hyvin sitä, kuinka vääristynyt ja kiero on synnin tahraama mieli.

On joskus arvioitu, että nämä paikalle tulleet kaupunkilaiset voisivat olla vertauskuvallisesti juutalaisia, jotka eivät ottaneet vastaan messiastaan. Voimmeko me sen sijaan ajatella, että nuo paikalle tulleet ihmiset olivatkin kuva muista alkoholisteista, jotka kärsivät samasta sairaudesta. Heissä herää huoli, että joku tulee ottamaan heiltä pois heidän salaisen nautintonsa ja paheensa, jota ilman he eivät ole tottuneet elämään? Heidän maailmassaan addiktiosta on tullut elämää tärkeämpi ja halusivat tästä ilonpilaajasta eroon.  

Me saatamme huomaamattamme suojella ja yliarvioida sairauttamme. Kun me samaistumme tautiimme, me saatamme hyökätä sellaisia vastaan, jotka tulevat auttamaan meitä. Nautinto, johon kipu on vaatetettu, voi olla meille niin rakas, ettemme halua luopua siitä.

Alkoholismi ei toisaalta ole sairaus: siitä voi parantua, jos jaksaa uskoa itseensä ja luottaa Korkeamman suojelukseen. Jumala on väkevämpi alkoholismia, sairautta ja demoneita. Kun me taistelemme alkoholismia ja muita addiktioita vastaan, meidän on muistettava, ettei mikään Jumalalle ole mahdotonta, kunhan vain uskomme häneen. Me voimme voittaa tämän sairauden ja nähdä sen kukistamisessa Jumalan tunnusteon ja kunnian. Vähintä mitä voimme tehdä, on esirukoilla toisen puolesta. 

Riivaajat karkotettiin sikalaumaan, joka syöksyi alas jyrkänteeltä. Meteli ja pahuus oli lakannut ja Gerasan vainioille oli laskeutunut rauha. Kaupungista saapuneiden asukkaiden katseet kääntyivät muuttuneen miehen puoleen Herran jalkojen juuressa. Hänen silmissään oli rauhoittunut katse, jota moni ei ollut nähnyt vuosiin. Tämä mies oli vapautunut demoneistaan ja hänen oma järkensä oli ottanut vallan hänen elämässään ja rauha täytti hänen sydämensä. Hän ei enää ollut legioonallinen paholaisia vaan eheytynyt Jumalan palvelija. Hänen oli hyvä olla ja hän olisi halunnut jäädä Jeesuksen pariin.

Jeesus lähetti hänet luotaan sanoen: "Palaa kotiisi ja kerro tästä suuresta teosta, jonka Jumala on sinulle tehnyt."

Minä luulen, että jokainen meistä on tuo parannettu mies. Vaikka emme olisikaan alkoholisteja, meissä on samanlaisia himoja, jotka varjostavat Jumalan valoa elämässämme. Ja meille tarjotaan jatkuvasti tätä pelastusta kirkon jumalanpalveluksissa ja sakramenteissa, huomisessa liturgiassakin. Ja armon ja laupeuden saatuamme, meidätkin lähetetään parantuneina takaisin kaupunkiimme julistamaan hyvää sanomaa.

Olemme tässä kirjoituksessa keskittyneet riivattuun mieheen ja demoneihin mutta yhtä paljon voisimme miettiä miten paljon pelkoa ja ahdistusta miehen riippuvuus on synnyttänyt hänen lähipiirissään. Sanoin alussa, että todennnäköisesti tiedät tai tunnet alkoholin väärinkäyttäjän, nyt väitän, että moni meistä kärsii tai on kärsinyt alkoholistista. Suokoon Jumala meille viisautta, kärsivällisyyttä ja vahvuutta taistella tätä sairautta vastaan, jotta meidän tulevaisuutemme ja lastemme elämä olisi eheämpää ja turvallisempaa.