Mitä hyvää tuossa nyt on?

"Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille. 32 Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin rakastavat niitä, joilta itse saavat rakkautta. 33 Jos te teette hyvää niille, jotka tekevät hyvää teille, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin tekevät niin. 34 Ja jos te lainaatte niille, joiden uskotte maksavan takaisin, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin lainaavat toisilleen, kun tietävät saavansa takaisin saman verran. 35 Ei, rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää ja lainatkaa, vaikka ette uskoisikaan saavanne takaisin. Silloin teidän palkkanne on suuri ja te olette Korkeimman lapsia, sillä hän on hyvä kiittämättömille ja pahoille. 36 "Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa. (Luuk. 6:31-36)

Onko kristinusko vain yksi uskonto muiden joukossa? Onko se muuttunut apostolien helluntain innostuksesta tavalliseksi laitosuskonnoksi, jota kutsumme kirkoksi. Tälläkin hetkellä seurakunnan arjessa pohditaan hallinnon uudistusta ja tulevia seurakunta- ja kirkolliskokousvaaleja. Kohta aloitamme seurakunnassa tulevan vuoden budjetin teon.

Meidät on kutsuttu suurempaan, hengelliseen elämään. Tässä evankeliumissa on se mielenkiintoinen kohta, että suuremmat ja syvemmät päämäärät eivät tapahdu kiipeämällä sumuiselle vuorelle. Ei siten, että me hylkäämme maailman ja kääntäisimme katseemme vain pyhiin. 

Niinhän se on sanottu jo monta kerta: me voimme pelastua vain lähimmäisemme kautta. Se on koko kristillisen kilvoituksen vaikein osuus ja siihen useimmat kompastuvat. Edes luostareissa kukaan ei aloita yksinäisyydessä vaan tuo yksinäisyyteen vetäytyminen on se viimeinen vaihe maan päällisessä kilvoituksessa.

Tämä evankeliumi kohdistuu vain siihen, miten me kohtelemme vieraita ihmisiä. Rakkaitamme on helppo rakastaa ja voimme luotta siihen että hekin ovat luottamuksemme arvoisia. Mutta tässä ei ole mitään erityistä verrattuna muihin uskontoihin tai ateisteihin. Kyllä hekin samaan kykenevät. Jos tämä olisi kristinuskon käänteentekevä opetus, niin meillä ei olisi käytännössä mitään. Koko Kristuksen opetustyön kulmakivi olisi yhtä tyhjän kanssa.

Samalla tavalla Jumalaa on helppo rakastaa koska hän on meille kaukainen, hän on rakastava ja anteeksiantava. Hän ei rankaise meitä eikä ole meitä kohtaan inhottava.

Vieraan ihmisen kohtaaminen on vaikeaa, koska silloin me törmäämme omaan itsekkyytemme, kun meidän pitäisi luopua omastamme toisen hyväksi. Hänen kanssaan me emme voi käydä kauppaa koska emme voi olla varmnoja kuinka hän toimii.

Ja tämä evankeliumi yrittää tehdä tyhjäksi meidän kaupankäyntimme lähimmäistemme kanssa. Jos tee minulle hyvää niin voin tehdä sinullekin. Jos sinä rakastat minua niin minäkin voin rakastaa sinua.  Voin lainata sinulle, jos varmasti maksat takaisin. Ja vielä enemmän: voin antaa sinulle anteeksi, jos lupaat ette enää koskaan tee mitään pahaa. Olemmeko valmiit antamaan saman lupauksen Jumalalle, jotta me saisimme syntimme anteeksi?

  

Jokainen teko muokkaa meidän persoonallisuuttamme.

- Jos teemme hyvää meistä tulee hyviä, pahantekijöistä tulee pahoja. Jos me siis tahdomme kasvaa jumalankaltaisiksi, meidän on tehtävä jumalallisia tekoja omassa rajallisuudessamme. Silloin tekomme muovaavat sieluamme Jumalalle otolliseksi. Puheet ja ajatukset ohjaavat meitä tekoihin, mutta vasta teot saavat aikaan muutoksen. Paljon rukouksia ja niin vähän tekoja, huokasi pyhä Johannes Kronstadtilainen.

Mihin tämä johtaa? Että me käyttäytyisimme kuin Jumala. Olkaa täydelliset niin kuin taivaallinen isänne on täydellinen. Se on siten jumalankaltaiseksi kasvamista. Tämä on koko ortodoksisen pelastuskäsityksen ydin.

Olkaa valmiita armahtamaan: Olennainen osa tätä evankeliumia on myös pelastuksemme vastavuoroisuus: niin valmiita kuin me olemme armahtaman toisiamme, niin samalla tavalla myös Jumala on valmis armahtamaan meitä.

Ja kuinka suuri onkaan tämä epäsuhta: jos voimme edes pienissä määrin armahtamaan lähimmäisiämme, kun mietimme edes hetken, kuinka paljon Jumala on meille suonut anteeksiantoa ja antanut meille uusia mahdollisuuksia.

Ole siis valmis tekemään enemmän ja ylittämään itsesi. Voita siis pahuus ja vääryys rakastamalla ja kosta tekemällä hyvää.

Loppuun lohdun sana: te olette Korkeimman lapsia, sillä hän on hyvä kiittämättömille ja pahoille. Hän on meidän isämme. Olemmeko me hänen lapsiaan?

Perheestä pyhyyteen

Sain seuraavan kommentin edelliseen blogikirjoitukseeni:

Kutsun vastaanottaneet ovat pyhiä ihmisiä. Mainitset että uhrasivat elämänsä ja lähtivät yksinäisyyteen. Onko myös tavallisia perheellisiä ihmisiä pyhien joukossa? Harvoin kerrotaan esimerkkejä pyhistä, jotka olisivat eläneet perheenä, pitäen huolta puolisostaan ja mahdollisista lapsistaan. Kuitenkin perhe-elämä on enemmistön elämänmuoto. Kun kirkko toisaalla asettaa perhe-elämän luostarielämän rinnalle ihanteelisena elämänmuotona, niin millä kirkko rohkaisee, kannustaa ja opettaa uskovaisia kilvoittelemaan siinä? Luostariväestä kyllä paasataan. Toisinaan kuulee jopa sellaisia harhaoppisia äänenpainoja, että luostarielämä olisi pyhempää kuin perhe-elämä.


Pelastus on vaikea aihe. Usein tuntuu siltä, että Kristus pelastusta tarjoaa jokaiselle joka sen ottaa vastaan. Kaikki ovat kutsuttuja. Mutta samalla tämän lahjan vastaanottajia tuntuu olevana kovin vähän, ainakin jos vertaa sitä Kirkon kanonisoimiin pyhiin. Ehkä yhdet meistä ovat suuria uskon sotureita, toiset mainioita opettajia ja kolmannet suuria kilvoittelijoita ja loput heidän joukossaan ovat niitä hiljaisia, nälkäisiä ja kaipaavia, jotka jäävät meiltä huomaamatta. Kaikille heille yhteistä on kuitenkin kärsivä rakkaus.

Tätä taustaa vasten siis kannattaa todellakin miettiä, millaisia ratkaisuja aiomme elämässämme tehdä. Kannattaako kaikki jättää taakseen ja seurata Kristusta vai voiko pelastus löytyä oman elämän kotikulmilta. Monesti sellainen vaikutelma voi syntyä, kun lukee pyhien elämänkertoja, että ainoastaan luostarissa ja yksinäisyydessä elävät voivat pelastua.

Jos ajattelemme evankeliumin aikoja, niin lähes kaikki Jeesuksen parantamat eli pelastamat ihmiset olivat aika lailla aivan tavallisia ja arkisia ihmisiä. Jumala tuo näissä kertomuksissa pelastuksen arjen keskelle. Joulun tapahtumat Beetlehemissä nimenomaan kuvaavat tätä jumalallisia nöyryyttä, jota Jeesus osoittaa syntyessään pienenä avuttomana lapsena seimeen.

Kirkon historiasta tiedämme toki monia pyhiä perheitä, pyhiä isiä, äitejä ja lapsia. Jouluna tietenkin muistamme tämän pyhän perheen, neitseen Marian, pyhän Joosef Kihlaajan ja Jeesus-lapsen. He etsivät majapaikkaa ja pian Jeesuksen syntymän jälkeen he lähtivät maanpakoon Egyptiin.

Marian syntymän yhteydessä on kerrottu myös hänen vanhemmistaan vanhurskaista Joakimista ja Annasta. Mooseksen ensimmäisessä kirjassa puhutaan myös toisista Jeesuksen esivanhemmista, vanhurskaista Aabrahamista ja Saarasta, jotka saivat vanhalla iällään Iisak-nimisen pojan.

Varhaiskirkon ajan jälkeen tiedämme myös monia pyhiä äitejä, poikia tyttäriä. Hyvin moni muistaa Pyhän Sofian ja hänen lapsensa Pistiksen, Elpiksen ja Agapen, marttyyriperheen. Etenkin vainojen aikana moni perheen äiti ja isä ovat kantaneet Kristuksen ristiä hyvin konkreettisesti omalla marttyyrikuolemallaan eivätkä lapsetkaan säästyneet vainoista.

Tunnetuimpia 300-luvun äitejä lienee Basileios Suuren äiti, pyhä Emilia. Myös pyhän Emilian äiti kanonisoitiin ja hän on marttyyri Makrina Vanhempi. Emilian lapsista, siis Basileioksen sisarista, neljä muutakin ovat pyhiä ja näistä tunnetuin meille ehkä on Gregorios Nyssalainen ja Makrina. Jos tarkastelemme Gregorios-nimisiä kirkkomme opettajia, heidän jokaisen äiti oli pyhä: Gregorios Teologi sisaruksineen, Gregorios Nyssalainen, Gregorios Palamas.

Entä oma elämämme?

Marttyyrit ovat olleet uskollisia Kristukselle kuolemankin edessä. Löytyykö meiltä samanlaista uskollisuutta huomattavasti pienemmissä asioissa? Meidän aikanammekin on paljon niitä, jotka mieluummin mukautuvat tämän maailman elämään kuin olisivat valmiita kärsimään yhteisen uskomme tähden.

Kilvoittelu on siksi tärkeää, että osaamme valmistautua tilanteeseen, jossa uskoamme koetellaan. Millaisella tavalla lopulta saamme kirkastaa Jumalan kunniaa, jää meille arvoitukseksi.

Ortodoksisen kirkon opetuksessa on selvästi nähtävissä linja, jonka mukaan ihmisen elämä on kilvoitusta ja ihmisen pelastuminen on vähittäistä kasvamista kohti Jumalan kaltaisuutta. Se kestää usein koko ihmisen elämän ja itse asiassa meidän elämämme täällä maan päällä on valmistautumista iankaikkista elämää varten. Niinhän evankeliumeissa kerrotaan monista parannusihmeistä, joissa ihmiset olivat vuosikausia rukoillen odottaneet pelastusta ja lopulta sen saavuttivat.

Viisas ryöväri kuitenkin on toisenlainen esimerkki tästä, hän pelastui viime hetkellä ristillä. Muistamme varmasti myös kertomuksen työntekijöistä, jotka saapuivat eri aikaan isännän luokse työntekoon ja eritysesti sen kohdan, jossa viimeisellä hetkellä tulleet saivat saman palkan kuin ensiksi tulleetkin. Pelastuksemme tulee siis olemaan ihmeitä täynnä!

On totta, että olemme herkempiä kanonisoimaan erämaakilvoittelijoita. Ovathan he jollain tapaa jo valmiiksi jalustalla ja heiltä odotetaan enemmän kuin tavalliselta perheenisältä tai -äidiltä. Monesti ajatellaan, että juuri luostarista tulee pyhiä ihmisiä, koska he ovat selvästi omistaneet elämänsä Jumalalle. Mutta tämä on meidän ihmisten tapa nähdä pyhyyttä ympärillämme, etsiä vain sieltä missä me pidämme sitä itsestäänselvyytenä.

Ehkä oma aikamme, joka vaikuttaa kovin maalliselta ja materialistiselta, ei tuota pyhiä samalla tavalla kuin menneinä aikoina. Samaan aikaan on muistettava se tosiasia, että me emme tiedä ketkä kaikki meistä kasvavat kohti pyhyyttä. Kuinka paljon meillä varmaan onkaan kanonisoimattomia pyhiä.

On turhaa kuvitella, että sitten joskus olosuhteet kilvoituksemme ovat hyvät. Kaikki mitä tarvitsemme on jo hallussamme ja paras hetki aloittaa on tässä ja nyt.

Meillä kaikilla on oma kutsumuksemme ja jokaisen on tehtävä parhaansa oman kutsumuksensa täyttämiseksi. Perheessä eläminen on mitä loistavinta kilvoitusta, kovempaa kuin luostarissa ja vielä kovempaa kuin yksinäisyydessä. Perheelliset tietävät, miten paljon tarvitaan kärsivällisyyttä, anteeksiantamista ja pyytämistä, välittämistä ja taas kerran kärsivällisyyttä ja joustoa, jotta yhteinen arki sujuisi edes jotenkin.  Perhe-elämä hioo särmiämme hyvin tehokkaasti.

Perheestä kasvaa pyhyyttä. Jeesuksen elämä oli täynnä perhesuhteita ja ystäviä ja nämä samat perhesuhteet vaikuttavat myös meidän,suhteessamme Jumalaan. Me kutsumme Jumalaa Isäksi. Me sanomme pappia isäksi. Maria on meidän taivaallinen äitimme. Kristus tulee luoksemme kuin veljemme. Kaikki tämä tarkoittaa välittämistä, huolenpitoa, toisen huomioimista, toisen hyväksymistä sellaisena kuin hän on.

Eilen liturgiassa mietin uudellen tuota itsensä uhraamista. Kristus uhrasi oman elämänsä meidän elämämme vuoksi. Samalla myös neitsyt Maria luopui omasta elämästään, omista suunnitelmistaan, haaveistaan, jotta toimisi Jumalansynnyttäjänä ja Jumalan äitinä aina ristille asti ja siitä eteenpäin. Käytännössä Kristuksen elinaika vastasi koko Marian elämää, Kristus täytti koko hänen elämänsä.

Jokainen vanhempi myös tinkii omasta elämästään lapsen vuoksi. Se on oman itsensä sivuun panemista toisen hyväksi. Nyt oleellista onkin, kohdistammeko me tätä työtä myös Jumalan hyväksi. Vastaammeko me hänen rakkauteensa, jota hän osoitti antamalla oman Poikansa meidän puolestamme.

Kirkko olemme me. Jokainen meistä on osa Kristuksen ruumista ja me kaikki olemme oksia viinipuussa. Siksi kannattaakin aloittaa aina kaikki muutokset omasta itsestään ja kantaa vastuuta kirkon elämästä oman elämän kautta. Jokainen perheen äiti, isä ja lapsi on kutsuttu todelliseen kilvoitukseen.

Lapseus on meidän päämäärämme.

Siunauttua Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen syntymän juhlaa!

Jaossa kutsuja Linnan juhliin

Jeesus jatkoi vertauspuheitaan ja sanoi heille:

 2 "Taivasten valtakuntaa voi verrata kuninkaaseen, joka valmisti häät pojalleen. 3 Hän lähetti palvelijoitaan kutsumaan häävieraita, mutta kutsun saaneet eivät tahtoneet tulla. 4 Silloin hän lähetti toisia palvelijoita ja käski heidän sanoa kutsutuille: 'Olen valmistanut ateriani, härät ja syöttövasikat on teurastettu, kaikki on valmiina. Tulkaa häihin!' 5 Mutta kutsun saaneista toiset eivät välittäneet siitä, vaan menivät muualle, kuka pellolleen, kuka kaupoilleen, 6 toiset taas ottivat kuninkaan palvelijat kiinni, pieksivät heitä ja löivät heidät hengiltä. 7 Silloin kuningas vihastui. Hän lähetti sotajoukkonsa, surmasi murhamiehet ja poltti heidän kaupunkinsa. 8 Sitten kuningas sanoi palvelijoilleen: 'Kaikki on valmiina hääjuhlaa varten, mutta kutsutut eivät olleet juhlan arvoisia. 9 Menkää nyt teille ja toreille ja kutsukaa häihin keitä vain tapaatte.' 10 Palvelijat menivät ja keräsivät kaikki, jotka he tapasivat, niin pahat kuin hyvät, ja häähuone täyttyi aterialle tulleista.

11 "Kun kuningas tuli sisään katsomaan juhlavieraitaan, hän näki siellä miehen, jolla ei ollut hääpukua. 12 Hän kysyi tältä: 'Ystäväni, kuinka saatoit tulla tänne ilman häävaatteita?' Mies ei saanut sanaa suustaan. 13 Silloin kuningas sanoi palvelijoilleen: 'Sitokaa hänet käsistä ja jaloista ja heittäkää ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita. 14 Monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja.'"

Valmistautumisen tärkeys

Hääjuhla on oiva kuva meille kaikille, jotka ajattelemme Jumalan pelkästään tunteettomana tuomarina, jonka tehtävä on rankaista ihmisiä. Kuninkaan järjestämä hääjuhla on tarkoitettu hänen pojalleen Jeesukselle ja me olemme niitä Jeesuksen ystäviä, jotka on kutsuttu juhlimaan. Tämä juhla sai alkunsa luomisessa kun Jumala halusi jakaa rakkaudestaan ja loi maailman. Kuitenkin tämä idylli särkyi käärmeen viettelyyn ja ihmisen tottelemattomuuteen.  Mutta Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan ei päättynyt tähän, vaan Hän kutsuu ihmistä taas kerran taivaalliseen iloon.

Avioliitto on erittäin yleinen evankeliumin käyttämä kuva taivaan valtakunnasta. Kirkko Kristuksen morsiamena ja Kristus ylkänä ovat jo meille entuudestaan tuttuja niin evankeliumeista, apostolisista kirjoituksista ja kirkkoveisuista. Taivaallinen häämaja on meille kuva kirkosta, jonne jokainen on saanut kutsun. Uskomme mukaan alttari on juhlapöytä ja ehtoollinen on juhla-ateria. Tämän vuoksi Kirkko on aina korostanut ehtoolliselle valmistautumisen tärkeyttä. 

Ehtoollisessa on kyse uskomme valoisimmasta mysteeristä, joka käytännössä käsittelee uskomme kaikki teologiset ja hengelliset aspektit. Eukaristiassa me muistamme Jumalan hyvyyttä ihmiskuntaa kohtaan aina historian aamuhämäristä tähän päivään saakka. Katumuksen ja kilvoituksen kautta me liitämme itsemme tähän voitolliseen kertomukseen.  Samalla muistamisemme muuttuu horisontaaliseksi eli muistamme kanssapalvelijoitamme kaikissa maailman kirkoissa ja pyhäköissä. Eukaristiassa historia ja maantiede menettävät merkityksensä, sillä kaikesta tulee hetkeksi yksi ainoa kirkastettu todellisuus.

Valmistautumisemme taivaallisiin hääpitoihin alkaa kasteesta ja päättyy kuolemaan. Me olemme etuoikeutettuja, kun meidät on kutsuttu pyhään kasteeseen, tämän jälkeen tulemaan juhlapöytään pyhälle ehtoolliselle ja kerrottu katumuksen mahdollisuudesta. Kirkon seitsemän sakramentin kautta meidän sydämessämme herätetään muisto paratiisista, jonka moni on jo unohtanut. Tämä muisto kutsuu meitä pukeutumaan Kristukseen ja palaamaan takaisin kotiin.

Mies vailla hääpukua

Mikä ovat tämän vertauksen tulkinta? Vertaus selittää itsensä hyvin helposti mutta näin olemme perinteisesti vertauksen tulkinneet. Hääjuhla on siis pyhä kirkkomme ja erityisesti sen eukaristia. Kutsuja järjestävä isäntä on laupias Jumala, isännän poika on lihaksitullut Jumalan Sana ja juhlaruoka on ehtoollinen. Kutsusta kieltäytyneet vieraat olivat juutalaisia, jotka tappoivat profeettoja. Tämän jälkeen Jumala ei kutsu enää vain juutalaisia vaan kutsu laajenee koskemaan meitä tavallisia ihmisiä kujilta ja katujen varsilta. Entä mies, joka oli mukana juhlissa mutta hänet heitettiin pimeyteen vailla sopivaa hääpukua? Mies kuvaa jokaista ihmistä, joka kuulee kutsun mutta hylkää sen.

Miehen puvuttomuus hääjuhlassa tarkoittaa myös sitä, ettei hän ole valmistautunut tähän pelastavaan juhlaan. Kyyneleet, kilvoitus, murtunut mieli tai kaipaus Jumalan luo katosivat tiellä kohti maallista menestystä. Hän ehkä rakasti Jumalaa yli kaiken ja noudatti lakia kuin rikas nuorukainen. Ehkä hän rakasti mielessään lähimmäisiään, mutta ei koskaan auttanut heitä. Tällä miehellä olisi ollut samanlainen mahdollisuus valmistautumiseen kuin kaikilla muillakin mutta hän ei pitänyt sitä tärkeänä.

Yksi kauneimmista Suuren paaston veisuista kertoo hääpuvustamme: 

Minä näen, oi Vapahtaja, Sinun häämajasi kaunistettuna, mutta minulla ei ole vaatetta sinne sisälle mennäkseni. Valista, oi valon antaja, minun sieluni puku ja pelasta minut.

Häävaate on lahja meille

Katumuksen kautta me saamme tuon valoisan häävaatteen päällemme lahjana. Kertomus tuhlaajapojasta sisältää seuraavan dialogin: Poika sanoi hänelle: 'Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi.' Mutta isä sanoi palvelijoilleen: 'Hakekaa joutuin parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan. (Luuk. 25:21-22)

Tähän aikaan oli tapana, että häävieraat saavat juhlapuvun isäntäväeltä juhlaa varten. Ei siis kannata kuvitella, että ansaitsen oman hääpuvun hyvää tekemällä, koska silloin hääpuku olisi kovin vaatimaton. Juhlien isäntä eli Jumala antaa meille kasteessa tuon hääpuvun armostaan ja laupeudestaan syntistä ihmistä kohtaan. Mutta tämä mies on kieltäytynyt ottamasta vastaan häävaatteita ja tullut juhliin omat vaatteet päällään. 

Kastepuvun valkoinen väri merkitsee sitä, että meidät on kasteessa herätetty pimeydestä ja pesty puhtaaksi synnistä. Ja kun me taas kerran lankeamme syntiin, me voimme pyytää kastepukumme pesua katumuksen sakramentissa. Liturgiassa pappi on pukeutunut valkoiseen kastepukuunsa. Ennen kuin hän pukee tuon alusstikarin päälleen, hän lukee seuraavan kohdan profeetta Jesajan kirjasta: 

Minä iloitsen suuresti Herrassa, minun sieluni riemuitsee minun Jumalassani, sillä hän pukee minun ylleni autuuden vaatteet ja verhoaa minut vanhurskauden viittaan, yljän kaltaiseksi, joka kantaa juhlapäähinettä niinkuin pappi, ja morsiamen kaltaiseksi, joka on koruillansa kaunistettu. (Jes. 61:10) . Kannattaa lukea koko teksti tästä linkistä, se kertoo meille jotain oleellista liturgian luonteesta. 

Jumalan vastustajat

Evankeliumissa kuitenkin kerrotaan kuinka ensimmäiset vieraat eivät voineet sietää kutsun tuojia. Ehkä nämä ihmiset olivat niin kaukana paratiisista, etteivät ehkä enää tunteneet tuota isäntää, joka kutsui heitä takaisin kotiin. Ehkä he joskus muistelivat, että sellainen paikka oli joskus ollut olemassa mutta he eivät enää synnin hämärtäminä tunnistaneet Luojaansa. Viestintuojat saivat nämä ihmiset raivoihinsa ja osa tappoi näitä hyvien uutisten tuojia. Eikä näiden ylimielisten ihmisten kohtalo ollut enää kadehdittava. Heidän tapettiin ja heidän kotinsa poltettiin. Jumalan oli aika etsiä uusia ystäviä, joiden kanssa voisi iloita ja toki sellaisia löytyi. Ja he ottivat kutsun ilomielin vastaan.

Jumala suojelee meitä ja siksi Hän kertoo meille myös sen kuinka kieltäytyjille käy. Profeettojen murhaajille kävi yhtä huonosti kuin sille, joka ei ollut valmistautunut juhliin. Mielestämme kuningas varmastikin toimi raivostuessaan oikein mutta kestäisimmekö itse heidän kohtaloaan? Jeesus puhui vertauksin ja pelkään, että tämä ajaton vertaus voi tarkoittaa ketä tahansa. Olemmeko sydämessämme tappaneet ne kaikki profeetat, jotka kutsuivat meidät katumukseen ja ehtoolliselle? Ehkä kerta toisensa jälkeen vaimensimme omantuntomme äänen, joka kutsui meitä pelastukseen? Keksimmekö hyvän syyn sille, miksemme taaskaan tällä kertaa pysty osallistumaan liturgiaan?

 Monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja. Jumala kutsuu kaikkia ihmisiä rakkautensa piiriin mutta vain harva ottaa tämän kutsun tosissaan. Jo paratiisissa ihmisen tärkein tehtävä oli ottaa vastaan tämä jumalallinen tehtävä kasvaa kohti Hänen kaltaisuuttaan. Jokaiselle annettiin kuitenkin vapaa tahto kirkastamaan tuo kutsu silläkin riskillä, että ihminen valitsisi toisin.

Mikään ei ole muuttunut - kutsu on edelleen voimassa. 

Myrskyn valtias ja hukkuva opetuslapsi

Tämän sunnuntain evankeliumi jatkuu siitä, mihin ruokkimisihme päättyi. Lähetettyään kansanjoukot pois luotaan, Kristus jäi yksin rukoilemaan vuorelle. Hän lähetti opetuslapset vastakkaiselle rannalle mutta matkalla järven yli puhalsi voimakas tuuli. Pelko valtasi opetuslapset ja heidän uskonsa joutui koetukselle mutta vielä enemmän tultiin koetteleman Pietarin uskoa. Kun Kristus tuli heidän luokseen vetten päällä, hän rauhoitteli heitä. Pietari nousi ylös veneestä ja lähti itsekin kävelemään kohti Herraansa. Myrskyssä hän menetti uskonsa ja Kristus pelasti hänet.

Epäilemättä tämä kertomus on todellisuudessa tapahtunut. Gennesaretin järvi on pieni ja sitä ympäröi korkeat vuoret. Kun tuuli laskeutuu alas vuorilta, se saattaa synnyttää järvellä voimakasta aallokkoa ja opetuslasten kokema pelko hukkumisesta oli hyvin aito. Pelko myrskyn keskellä ei johtunut siitä, etteikö opetuslapsilla olisi ollut kokemusta veneistä, sillä olivathan he ammattikalastajia. Tarinassa on oltava syvempi opetus.

Gennesaretin järvi tänä päivänä

Tämän evankeliumi voimakkain teema on usko ja siihen turvautuminen. Jeesus puhui elämänsä aikana paljon uskosta ja hän käsitteli sitä monin eri tavoin. Evankeliumien perusteella usko on koko hengellisen elämämme tärkein asia. Ilman sitä, kaikki on yhdentekevää ja kun me uskomme, kaikki muu muuttuu yhdentekeväksi. Usko on hengellisen elämän alku ja siihen samaan se myös päättyy. Opetuslasten oli koko ajan vaikea ymmärtää, kuka Jeesus on ja kannattaako häneen uskoa. Samalla evankeliumeissa on monia uskon tunnustuksia, jossa opetuslapset ovat vakuuttuneet Jeesuksesta Jumalan poikana. Vasta Helluntaina heidän uskonsa oli kypsä apostolin työhön.

Myrskyssä meidän uskomme vahvuutta koetellaan. Silloin me voimme todella nähdä luotammeko Jumalan apuun vai etsimmekö lohdutusta tästä maailmasta ja sen tarjoamasta nautinnosta. Myrskyssä meiltä vaaditaan kärsivällisyyttä ja kestävyyttä sekä luottamusta siihen, että vaikeudet voivat vahvistaa uskoamme. Äärimmäisessä tapauksessa me voimme ajatella kristittyjen vainoja, jolloin moni joutui miettimään uskonsa hintaa. Marttyyriaika ei lopettanut kirkkoa vaan sen verestä syntyi kirkkomme siemen. 

Monelle marttyyrikokelaalle kävi varmasti kuitenkin kuin Pietarille. Usko on vahva mutta kovan paikan tullen me hätäännymme ja menetämme uskomme. Moni kristitty voi siten löytää lohduttavan kuvan Pietarista, joka tosissaan kamppailee uskon ja epäuskon kanssa. Evankelista Matteus ei yritä kaunistella kuvaa Pietarista vaan antaa meille hyvin inhimillisen kuvan hänestä. 

Miksi Jumala sallii myrskyn ja miksi hän sallii ongelmat elämässämme? Meidän uskomme testataan elämän myrskyissä.  Meidän on suhteellisen helppo olla uskovaisia kun elämässämme kaikki on helppoa ja sujuvaa mutta kun vaarat ja onnettomuudet kohtaavat meitä, me saatamme jopa kirota oman Luojamme. Vastoinkäymiset kuitenkin kuuluvat elämäämme samalla tapaa kuin kaikki luonnonilmiöt. Me pelkäämme, loukkaannumme, suutumme, katkeroidumme, kadumme, vihaamme ja petymme. Kukaan meistä ei halua kokea näitä tunteita mutta niillä on merkitys omalle elämällemme. Ilman vastoinkäymisiä elämästämme puuttuisi ilo, nautinto ja onnellisuus. Jatkuva tyytyväisyyden tunne tekee meistä välinpitämättömiä, turhautuneita eikä lopulta mikään enää tunnu miltään. 

Ortodoksisen kirkon opetuksen kulmakivi on oppi synergiasta eli vastavuoroisuudesta tai yhteistyöstä. Kirkon opetuksessa ihmisen pelastus nähdään ihmisen ja Jumalan välisenä yhteistyönä. Tässä evankeliumin kohdassa on merkille pantavaa se, ettei Kristus tule Pietarin luo vaan kutsuu hänet luokseen kävelemällä vetten päällä. Tässä kuvauksessa on vahva kuva siitä, kuinka Jumalan kutsu voi vaatia meitä tekemään asioita, joita me välttelemme tai jopa pelkäämme. Kummankin on haluttava ihmisen pelastusta ja oltava valmiita tekemään työtä pelastuksen eteen. 

Kun olemme itse omassa elämässämme myrskyn keskellä, meidän on muistettava Jeesuksen lupaus, jonka hän antaa tämän saman evankeliumin viimeisessä lauseessa.  Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti. (Matt. 28:20). Vaikka elämämme olisi myrskyisää me voimme silti tietää, että Jumala on meidän kanssamme. Jeesuksen nimi ”Im-manu-el” tarkoittaa tätä, Jumala kanssamme. Hän on kärsinyt meidän puolestamme ja meidän kanssamme. Sen vuoksi hän haluaa auttaa, tukea, rohkaista ja lohduttaa meitä. Kun me uskomme ja luotamme, me voimme vaikka kävellä vetten päällä.