Tämän puolalaisen sananlaskun myötä on hyvä pohtia hengellistä elämäämme kirkkovuoden vaihtuessa. Vuoden mittaan meille on annettu kirkon jumalanpalveluksissa paljon aineksia hengellisen elämän aloittamiseksi, kehittämiseksi ja jatkamiseksi. Vuodet eivät ole veljeksiä keskenään ja siksi kannattaa miettiä, mitä hyvää olemme saaneet aikaan kuluneen kirkkovuoden aikana ja miten voisimme paremmin tulla osalliseksi jumalallisesta elämästä. Entä millaisia heikkouksia löysimme omasta itsestämme ja kuinka pystyisimme jatkossa varomaan ansoja, jotka saivat meidät satimeen. Sen vuoksi on hyvä yksin tai rippi-isän kanssa käydä läpi mennyttä vuoden kiertoa.
Suuri haaste hengellisessä elämässämme on se, kuinka me
pystymme rikkomaan ja murtamaan sen maailmallisen elämämme, jonka olemme
ympärillemme rakentaneet. Ne palaset, joiden varaan olemme elämän rakentaneet
harvoin kestävät todellisessa myrskyssä. Esikuvana elämällemme on liturgiassa
murrettu Jumalan Karitsa ”joka ottaa kannettavakseen maailman synnin”. Se on
kehotus myös murtamaan meidän luutunut elämämme, jotta Jumala voisi tehdä työtä
meissä.
Sanon joka päivä
itselleni, tänään minä aloitan. (Antonius Suuri)
Kilvoittelu alkaa alusta jokaisena aamuna ja jokaisen
lankeamisen jälkeen. Ajan kautta Jumala on armollinen ihmiselle, sillä jokainen
aamu on ihmiselle mahdollisuus aloittaa uusi ja hylätä entinen. Mutta, meille
ei ole luvattu huomista päivää. Sen takia meidän pitäisi elää
kilvoitteluelämäämme kuin huomista ei ole olemassakaan. Tämä jännite saattaa
tuntua pelottavalta mutta samalla se pitää meidät ajan hermolla.
Kirkon suuri mysteerio on siinä, kuinka ajaton Jumala tulee
ajalliseen maailmaan ja pyhittää maailmamme ajan. Aika jäsensi luomistyötä ja
koko maailma heijasti Jumalan viisautta kauniina sopusointuna (kreik. kosmos).
Vasta ihmisen syntiinlankeemuksen seurauksena kuolevaisuus tuli osaksi elämää
ja elollemme asetettiin raja. Elämän raja merkitsi kuolemaa ihmiselle mutta
samalla se merkitsi päätepistettä ihmisen syntimäärän kasvamiselle. Vasta Kristuksen
inkarnaatio pyhitti ajan ja teki ylösnousemuksen kautta tyhjäksi kuoleman
vallan elämässämme.
Kronos ja kairos
Länsimainen aikakäsityksemme on lineaarinen ja janamainen –
ymmärrämme aikaa siten, että tapahtumilla on alkunsa ja ne päättyvät johonkin. Mennyt
aika ei palaa ja jokainen elämämme hetki on siten ainutlaatuinen. Menneisyyden
kautta me ymmärrämme nykyhetkeä ja kaikki pyrkimyksemme liittyvät nykyhetken
kautta tulevaisuuteen. Silti etenkin kirkollisessa elämässä meidän aikamme on
pikemminkin syklinen. Jumalan pelastava armotalous ei vain ala ja lopu vaan me
vuosi toisensa jälkeen palaamme uudelleen elämään näitä pelastavia tapahtumia.
Antiikin kreikan kielessä on kaksi sanaa ajalle, toinen on
normaalissa elämässä käytettävä aika, kronos, jonka avulla ihmiset mittaavat, jäsentävät,
suunnittelevat elämässään tapahtuvia asioita. Kronos-aika mittaa mennyttä ja
tulevaa aikaa. Menneisyydessä ja tulevaisuudessa emme voi elää, ainoastaan
muistot menneistä tapahtumista elävät ajatuksissamme. Tulevaisuudelta me voimme
toivoa asioita ja voimme tehdä työtä jonkin asian eteen, että saisimme
mahdollisuuden johonkin.
Toinen kreikankielinen aikaa merkitsevä sana on kairos, joka ei tarkoita kellossa
kuluvaa aikaa vaan se merkitsee erityistä hetkeä, jolloin jotakin suurta
tapahtuu. Tämä aika ei ole mitattavissa vaan se on hetki, jolloin iankaikkisuus
on kohtaa meidän aikamme ja elämämme. Kairos-aika
ei mittaa ajan määrää vaan ajan laatua. Kairos aikaa ei voi mitata, sen voi vain
kokea ja tuntea.
Kirkon veisuissa usein puhutaan siitä kuinka juhlan aihe
tapahtuu "tänä päivänä". Tämä on kairos-aikaa. Kun koemme suuria
asioita elämässämme, me helposti voimme kokea mitä kairos tarkoittaa. Apostoli
Paavali puhuu kairos-ajasta sanoessaan: Juuri
nyt on oikea hetki, juuri nyt on pelastuksen päivä. (2. Kor. 6:1)
Iankaikkinen elämä on
kairos-aikaa
Jokainen kai on miettinyt millaista iankaikkinen elämä on ja
mitä silloin tapahtuu. Koska viimeinen tuomio alkaa ja kauanko iankaikkinen
elämä kestää? Jos meille olisi vain kronos-aika, koko iankaikkinen elämä oli
vähintäänkin mieletön ajatus. Kronos-aikana ymmärrettynä ikuisuus tuntuisi
lähinnä pitkäveteiseltä ja ikävystyttävältä ajalta, joka kuitenkin päättyisi
joskus. Vastaus ikuisuusongelmaan on kairos-sanassa, joka kuvaa parhaiten ikuista
elämää.
Ajasta ikuisuuteen voisi tarkoittaa siirtymistä kronos-ajasta
kairos-aikaan. Kairos-ajalla ei ole muuta olemusta kuin tämä hetki. Taivaassa
ei ole mennyttä eikä tulevaa vaan se on ikuista nyt-hetkeä. Tässä mielessä
Kairos-aika tutustuttaa meidät kolmanteen aikakäsitykseen, pistemäiseen aikaan:
on olemassa vain tämä hetki. Taivasten valtakunta on lasten kaltainen ja aivan
pienet lapset kokevatkin ajan vain tällä tavalla.
Ainoa tapani mitata aikaa on se, olenko kanssasi vai yksin (Jorge
Luis Borges)
Elämämme olisi helppoa, jos ymmärtäisimme kuinka
riippuvaisia olemme Jumalasta, tai sen kuinka yltäkylläisen elämän voisimme
löytää Jumalan parista. Se, että Jumala muistaa meitä, on meidän pelastuksemme.
Kirkkoisät opettavat meitä sanomalla, että ellei Jumala muistaisi meitä, maailma
lakkaisi olemasta.
"Jeesus, muista
minua, kun tulet valtakuntaasi." Jeesus
vastasi: "Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa."
(Luuk. 23:42-43)
Kirkon elämässä unohdetun ihmisen kohtalo näyttää olevan
kurjin vaihtoehto. Sen vuoksi rukoilemme edesmenneelle iankaikkista muistoa. Esirukous
on muistamista: meitä pyydetään rukoilemaan toistemme puolesta ja me pyydämme
toisiamme muistamaan toisiamme rukouksen kautta.
Kannattaa osallistua seurakunnissa mahdollisimman usein
vainajien muistelupalvelukseen tai jos niitä ei ole, niin pyytää pappia
toimittamaan sellainen edesmenneen sukulaisen tai ystävän muistoksi. Muistaessamme
kuolemaa säännöllisesti, kykenemme väkevämmin aistimaan ja kokemaan elämää.
Aikamme ei ole vain tylsiä arkipäiviä toisensa jälkeen, vaan näemme kuinka
elämä on tässä hetkessä.
Aika on Herran toimia
Jokainen liturgia alkaa tällä pyynnöllä ja se tarkoittaa
sitä, että meidän uurastuksemme on ohitse ja nyt on Jumalan aika tehdä työtä
meidän sisällämme ja meidän hyväksemme. Me emme kykene omalla työllämme
pelastamaan syntistä maailmaamme ja sen vuoksi Jumala tekee pelastavan työn
meidän hyväksemme. Tässä itse asiassa on tiivistettynä koko evankeliumi ja
näistä tapahtumista kaikki evankeliumit kertovat.
Yksi heistä, joka oli lainopettaja,
kysyi Jeesukselta pannakseen hänet koetukselle: "Opettaja, mikä on lain
suurin käsky?" Jeesus vastasi: "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko
sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja
tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.
Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat."
Tämän sunnuntain evankeliumi asettaa meidät lähes mahdottoman tehtävän eteen. Oman elämämme aikana meidän
pitäisi oppia noudattamaan rakkauden pyhää lakia ja toteuttamaan sitä. Tehtävän
mahdottomuus ei johdu Jumalan antamasta vaikeasta tehtävästä vaan siitä kuinka
kauas synti on meidät Jumalasta vienyt. Tämä laki kertoo meille taivaan
valtakunnan todellisuudesta ja siitä, mikä on iankaikkisen elämän perustuslaki.
Suhteuttamalla itsemme ja oman toimintamme tähän periaatteeseen, me voimme
arvioida kuinka lähellä pelastusta me olemme.
Elämä ei ala, eikä tule, eikä mene ohitse vaan koko
olemisemme on tässä. Totisesti. Me elämme nyt vain tässä hetkessä. Tänä hetkenä
voit aloittaa elämäsi muuttamisen. Momentum
on se hetki, jolloin tuhlaajapoika katui ja vaihtoi sikolätin taivaaseen. Sinä
hetkenä koko luomakunta sai maistaa paratiisia, koska ihminen päätti palata
tuhlaajapojan muodossa Luojansa kotiin.