Brutaalia terroria Marian suojeluksen päivänä

Sinulle, oi Jumalansynnyttäjä, voitolliselle sotajoukkojen johtajalle, me, Sinun palvelijasi, vaaroista päästyämme kiitokseksi veisaamme voittovirren. Pelasta meidät kaikista vaaroista, sillä sinulla on valta voittamaton, että veisaisimme Sinulle: Iloitse, Morsian, aviota tuntematon.

Tämä tuttu tropari voi saada mielessämme monenlaisia merkityksiä, yksi voi liittyä bysanttilaisen kansallistunteeseen, toinen pieneen tunnelmalliseen tsasounaan, kolmas mahtavaan katedraaliin, neljäs raskaaseen mutta voitettuun sotaan. Tämä tropari liittyy uskossa lausuttuun toiveeseen, maallisen ja hengellisen hädän voittamiseen ja iloon siitä kuinka Jumala on kanssamme.

Pokrovan juhlaa vietetään nimenomaisesti sen muistoksi, kun Konstantinopolin kristikansa pelastui 900-luvulla saraseenien hyökkäykseltä paetessaan kirkkoon rukoilemaan Jumalan suojelusta. Jumala suojeli kansaa ja pyhä Kristuksen tähden houkka Andreas näki yhdessä oppilaansa Epifanioksen kanssa, kuinka Jumalansynnyttäjän ja pyhät ihmiset levittivät suojaavan hunnun kirkkokansan päälle ja kansa pelastui hyökkäykseltä. Tämän Blahernan kirkossa tapahtuneen ihmeen muistoksi on tehty myös akatistos Jumalansynnyttäjälle, voitolliselle sotajoukkojen johtajalle, jonka yhteydessä tuo äskeinen tropari lauletaan.

Ortodoksinen kirkko on rukouksen kirkko. Kirkon pyhää ja mystistä elämää voimme ymmärtää koko täyteydessään vain uskon ja rukouksen kautta. Sama koskee tätäkin juhlaa ja sen merkitystä. Olennaista koko juhlassa on kirkkoon kokoontunut uskova kansa, joka rukoilee Jumalalta suojelusta. Siis usko, rukous ja sitä seuraava suojelus. Läpi aikakausien tämä sanoma kiirii myös meidän kirkkokuntaamme: me kokoonnumme aamulla taas kirkkoon ja rukoilemme yhdessä Jumalansynnyttäjää suojelemaan meidän uskovaista yhteisöämme.

Sen vuoksi Marian suojeluksen muistaminen ei tarkoita vain menneiden aikojen muisteloa vaan tuon saman uskon ja ihmeen vaikutuksen ymmärtämistä myös tänä päivänä. Kaikki hengellisessä maailmassa tapahtuneet ihmeet ovat ainaisia ja ikuisia vaikka ne ajassa tapahtuvatkin. Ne ovat uskomme rakennusaineksia, vahvistusta vaikeisiin aikoihin, lohdutusta ja muistutusta siitä, ettemme ole yksin tässä elämässä.

Pyhä ihme merkitsee aina Jumalan toimintaa meidän ajassamme. Siinä hetkessä me saamme ikäänkuin välähdyksen siitä tulevasta maailmasta, jonne me olemme pyhiinvaellusmatkalla. Nämä ihmeet voivat olla meille hengellinen aarreaitta ja niiden arvo olla elämällemme ikuinen, kun osaamme liittää ne osaksi omaa kilvoitteluelämäämme. Oikein ymmärrettynä niiden muisto säilyy sydämessämme aina eikä niiden vaikutus lakkaa vaikka aikaa kuluisikin.

Mitkä ovat tämän juhlan aarteet sielullemme? Se, että Jumala pitää meistä huolta, jos käännymme hänen puoleensa. Ne kertovat rakastavasta Jumalasta ja hänen hyväntahtoisuudestaan meitä kohtaan.

Rukouksen kautta me voimme paremmin ymmärtää mitä Marian suojelus elämässämme tarkoittaa. Se ei kohdistu vain ulkoisiin asioihin vaan ennen kaikkea hengellisen elämäämme. Sillä mitä me teemme silmällä, jos menetämme sielumme, millä me ostaisimme sen takaisin? Me rukoilemme häntä suojelemaan meitä pahan hengen hyökkäyksiltä, pyydämme häntä valaisemaan ja avaamaan silmämme hengelliseltä sokeudelta, ohjaamaan synninkatumuksen ovelle. Paranna ja uudista minut ja tee minut otolliseksi Jumalan edessä!


Vastoinkäymiset johdatuksena

Miltä Marian huntu meitä suojaa? Jotkut vastoinkäymisen kuuluvat elämäämme ja ne kasvattavat meitä. On Jumalan tahto, että niin tapahtuu.  Siksi jokaisen pitää opetella  näkemään elämän tapahtumat Jumalan johdatuksena ja suojeluksena. Niin hyvät kuin huonotkin asiat. Sillä monesti emme vain ymmärrä niiden merkitystä, ennen kuin katselemme noita tapahtumia Jumalan johdatuksesta käsin. Työpaikan menettäminen voi olla meille jopa siunaus, samoin kuin vaikkapa suuret taloudelliset menetykset ja sairastuminen. Moni on kuullut tarinoita, kuinka lomamatka on peruuntunut ja myöhemmin kuulemme onnettomuuden kohdanneen matkalle lähteneitä. Estonian laivaturmasta kului juuri 20 vuotta ja vain harva pelastui lautalta.

Vastoinkäymisten edessä meidät pistetään vakavasti miettimään elämämme nykytilaa ja suuntaa. Olemmeko kiitollisia siitä, mitä meille juuri nyt tässä on annettu? Rajallinen aika ja mihin sen olemme käyttäneet?  Muuttuuko mikään elämässämme, mistä olen kiitollinen ja mitä kadun? Pyysimme anteeksi koskaan, annoinko tunnustusta, sanoinko toiselle mitä todella ajattelin?

Joskus elämämme menee niin vauhdilla eteenpäin, että unohdamme elää. Siksi Jumala pysäyttää meidät joskus kovastakin vauhdista niin että tuntuu. Kaikki loppuu juuri tuona hetkenä mutta kun pöly laskeutuu, saatamme herätä uuteen todellisuuteen - siihen, joka on totta. Tuhlaajapojalle tuo hetki ei ollut miellyttävä mutta se oli pelastuksen alkusoittoa. Hän ei ollut epäonnistunut ihminen löydettyään itsensä sikojen karsinassa, vaan hänessä me näemme ihmisen joka sai mahdollisuuden tehdä valtavan parannuksen. Ehkä tuo oli viimeinen armon päivä hänelle parannuksen tekoon...

Tästä samassa oli kyse myös Blahernan kirkossa. Kansa jolla oli hätä. Sama kansa joutui vakavasti miettimään mihin uskoo. Tämä kansa turvasi Jumalaan ja se sai vielä mahdollisuuden tehdä oikein. Luulen, että sama rakenne löytyy myös meidänkin elämästämme,

Sillä meitä suojellaan, jotta me saisimme vielä yhden mahdollisuuden tehdä hyvää. Ja jotta me ymmärtäisimme lopettaa pahan tekemisen. Sanoa rakkaillemme niitä oikeita, parantavia, totuudellisia ja ystävällisiä sanoja, jotka voivat pelastaa toisen päivän. Sanoa vihamiehillemme sovinnon sanoja ja ehkä luopua oikeassaolemisesta yhteisen sovun tähden.

Jokainen uusi päivä ja aamu ovat armoa meidän elämässämme. On siunausta, että me saamme tämän päivää käyttöömme mutta samalla me tarvitsemme suojelusta käyttääksemme sen oikein. Ettei paha henki juonillaan tuhoaisi hyviä aikeitamme.


Brutaalia terroria

Millaista on meidän uskonnollisuutemme tänä päivänä? Mihin me turvaisimme hädän hetkellä, menisimmekö kirkkoon pakoon vainoajiamme? Turvaammeko Jumalansynnyttäjän apuun edes vähäisimmässä asiassa ja panemmeko häneen kaiken toivomme vai onko hän ikäänkuin ilmainen taivaallinen lisäturva?

Jumalaan turvaaminen on hyvin konkreettista tällä hetkellä Lähi-idässä, jossa ISIS kylvää kauhua brutaalilla tavallaan. Lukuisia uskonveljiämme on menettänyt henkensä silmittömässä väkivallassa, jota on kohdistettu perheisiin ja pieniä lapsia vastaan. Tuolla järjestöllä ei ole juurikaan inhimillisyyttä tai arvostusta toista ihmistä kohtaan ja niin Kirkkomme saa päivittäin yhä uusia marttyyreja. Vähin ja samalla suurin, mitä me voimme tehdä heidän puolestaan, on rukoilla heidän puolestaan.

Miksi Jumala suojeli kristikansaa silloin, mutta ei nyt? Oliko Blahernan pelastuksessa sittenkin kyse vain sattumasta tai sen ajan ihmisten rukouksen palavuudesta? Tätä emme koskaan saa tietää, voimme vain miettiä hyviä selityksiä. Onko tuolla verilöylyllä tarkoitus? Varmasti, ainakin jokaiselle meille, jotka elämme turvallisessa Suomessa. Herättääkö se meissä myötätuntoa ja halua tehdä jotakin?

Sanoin alussa, että tuolla suojeluksella on ennen kaikkea hengellinen merkitys. Jokin aika sitten Pohjois-Irakista tuli esirukouspyyntö kaikkien niiden perheiden puolesta, jotka ovat tällä hetkellä valmistautuneet marttyyrikuolemaan. Heidän uskonsa koetellaan verellä ja he ovat kestäneet uskollisina loppuun asti. Se mikä meille on tullut teoretisoinniksi, on muuttunut heidän elämässään konkreettiseksi tragediaksi. Meidän olosuhteissamme tuollaiset kohtalot ovat käsittämättömiä mutta vielä viime vuosisadalla se oli hyvin lähellä meitäkin kommunismin aikana. Me emme ole ajallisesti emmekä maantieteellisesti kaukana siitä tilanteesta, että olemme samaan tilanteessa kuin uskova kansa Blahernan kirkossa tai veljemme Pohjois-Irakissa.

Toivottavasti nykyinen rauhamme ja turvallisuutemme täällä Suomessa herättää meissä kiitollisuutta.

Syvimmillään meidän on ymmärrettävä tämä Marian suojelukseen juhla samalla tavalla niin Suomessa kuin Pohjois-Irakissakin. Oppisimme turvaamaan Jumalansynnyttäjän esirukouksin palavasti ja ymmärtämään vaaran, jota hengellinen kuolema ja Kristuksen kieltäminen voikaan merkitä meidän kenen tahansa elämässä. Meille suurin onnettomuus on se, jos sielumme kuolee.

Mikä on näiden veljemme ja sisartemme lohtu tänä päivän kun he kokoontuvat kirkkoon eivätkä kohtaa samanlaista maallista ja taivaallista lopputulosta kuin Blahernan kirkon yhteisö 900-luvulla?  Immanuel. Jumala on heidän kanssaan ja viimeisenä päivänä. Kun kaikki tämä kärsimys on ohitse, me voimme astua Herramme rauhaan.

Nöyryyden ja kärsivällisyyden koulu

Tänä iltana kirkko ryhtyy viettämään Marian syntymän juhlaa. Juhla on kirkkovuoden ensimmäinen ja se kuuluu 12 suureen juhlaan. Marian syntymän varjoon jää usein kertomus lapsettomasta pariskunnasta, joka kärsi vuosikymmeniä ihmisten halveksunnasta. Marian vanhemmat, Joakim ja Annan viettivät hurskasta elämää mutta yrityksistään huolimatta he eivät saaneet lapsia.

Koko tämä tapahtumaketju on täynnä koskettavaa inhimillisyyttä. Ulkopuolisten heittämä epäilys Annan ja Joakimin päällä lapsettomuuden takia: mihin syntiin he olivat syyllistyneet, koska eivät voineet saada jälkeläistä?  Et ole sen arvoinen, että voisit uhrata Jumalalle noilla lapsettomilla käsilläsi. sanottiin Joakimille kun hän oli temppelissä uhraamassa. He omistivat kaikesta huolimatta elämänsä Jumalalle vaikka heistä varmasti välillä tuntui kuin Jumala oli ikäänkuin kääntänyt kasvonsa pois heidän hädästään. Silti heidän uskonsa säilyi kuin vanhurskaalla Jobilla.

Ehkä Anna kertoi myöhemmin Marialle tästä pitkästä odotuksesta ja kenties tästä tarinasta kumpusi Mariassa ihailemamme nöyryys ja kärsivällisyys. Kaikkina noina vuosina, kun Joakim ja Anna kävivät läpi tätä häpeäänsä ja kilvoittelivat, Pyhä Henki oli heidän kanssaan. Se lohdutti ja piti yllä heidän uskoaan. Aika ja ikuisuus kohtasivat heidän elämässään: he tiesivät kuinka Jobia koeteltiin ja ehkä he muistivat kuinka Jumala oli suojellut kansaansa erämaavaelluksen aikana ja johdattanut heidät luvattuun maahan.

Tuo temppelissä tapahtunut nöyryytys ajoi Joakimin erämaahan ja Annan puutarhaan rukoilemaan entistä palavammin. Pian ylienkeli Gabriel tuo heille ilouutisen ja he vapautuvat lapsettomuudestaan. Joakim palasi Jerusalemiin ja joissakin ikoneissa on kuvattu, kuinka Joakim kietoo Annan syliinsä kaupungin porteilla. Joissakin Joakimia ja Annaa kuvaavissa ikoneissa me näemme kuinka Joakim ja Anna syleilevät toisiaan sängyn edessä, tämä syleily johtaa tämän avioparin rakasteluun ja Annan hedelmöittymiseen. Tästä syntyvä rakkauden hedelmä on Maria ja tätä hedelmöitystä kirkossamme juhlitaan joulukuun 9. päivä, yhdeksää kuukautta ennen Marian syntymää. Anna ei tullut raskaaksi Pyhän Hengen kautta vaan hän sai lapsen miehensä Joakimin kanssa samalla tavalla kuin kuka tahansa meistä saa lapsia vastakkaisen sukupuolen kanssa.

Kaikki nuo tarinat, joita vanhurskaiden ihmisten uskollisuudesta kerrottiin, konkretisoituvat heidän elämässään. He elivät myös itse noita kohtaloita ja tunsivat mitä tarkoittaa epävarmuus ja toisaalta luottamus, toivo paremmasta ja kärsivällisyys. Missä tuska oli suurinta, siellä myös toivo ja lohdutus oli suurinta. Myötätunto kärsiviä kohtaan on koko jumalallisen rakkauden perusta tänäkin päivänä.

Marian syntymä oli Jumalan vastaus lapsettoman avioparin rukouksiin. Pyhät Herran esivanhemmat Joakim ja Anna kärsivät lapsettomuuden häpeästä ja olivat jo tulleet vanhaksi, kunnes Jumala vastasi heidän rukoukseensa. Anna tuli raskaaksi ja synnytti Joakimille lapsen,  Marian. Häpeä väistyi heidän elämästään ja saivat suuren siunauksen tyttärestään Mariasta, josta tuli Elämän äiti.

Tänään lapsettomuuden siteet heltiävät, | sillä kuultuaan Joakimin ja Annan rukoukset | Jumala antaa heille, jotka eivät toivoa omanneet, | totisen lupauksen, että he synnyttävät jumalallisen lapsukaisen, | josta Hän itse, kuvaamaton, oli syntyvä. | Hän ihmiseksi tuleva antaa enkelien veisata hänelle: || Iloitse, armoitettu, Herra on sinun kanssasi. Joulukuun yhdeksännen päivän tropari


Lapsettomuus

Joakimin ja Annan lapsettomuudesta kärsitty tuska on tätä päivää, se on samaa tuskaa niin silloin kuin tänäänkin. Torstain Hesarissa oli pitkä artikkeli lapsettomuudesta otsikolla: Pitäisikö erota, jos puoliso ei voi saada lapsia?

Lapsettomuus on vaikea asia. Sitä leimaa usein joko itsensä  tai toisen syyllistäminen. Lapsettomuuden tuskaan liittyy vertailu toisiin perheisiin, mielialan vaihtelut, epäonnistumisen tunne miehenä tai naisena, hedelmällisyyshoitojen synnyttämät paineet, toiveet ja turhautumiset, sukulaisten ja ystävien odotukset, yhteiskunnan normit perhellisten elämänmuodosta, jota pidetään ainoana "oikeana". Asiasta tulee tunnekysymys vaikka asialla ei välttämättä ole mitään tekemistä tunteiden kanssa tai toisen ihmisten elämän valintojen kanssa.

Aikuisilla on luontainen tarve saada jälkikasvua ja nähdä oman elämän jatkuminen omissa lapsissa. Vanhemmuus on yksi ikiaikaisista tarpeistamme ja vieteistämme kulttuurista ja aikakaudesta riippumatta. Annan ja Joakimin aikaan oli siten erilainen, että heidän pärjääminen liittyi olennaisesti lapsiin ja yhteisöön, jossa he elivät. Juutalaisessa kulttuurissa lapset olivat Jumalan lahja ja Herran erityinen siunaus pariskunnalle. Ilman lapsia vanhuus saattoi olla hyvinkin vaikeaa, koska lapset takasivat toimeentulon ja selviytymisen vanhuudessa.

Mutta he eivät hylänneet uskoaan eivätkä nousseet toisiaan vastaan. He varmasti epäilivät Herransa olemassaoloa kaikkein vaikeimpina hetkinä mutta tuo epäily vain todisti heidän elävästä uskostaan. Ehkä he paremmin olivat sisäistäneet Jumalan katselmuksen ja huolenpidon elämässään ja osasivat tyytyä siihen, mitä heille oli annettu. He eivät eristäytyneet tai muuttuneet katkeriksi toisia ihmisiä kohtaan. Kerrotaan, että he antoivat tuloistaan kolmanneksen temppelille ja toisen kolmanneksen hyväntekeväisyyteen.

Mikä oli kaiken sen odotuksen lopputulos Joakimin ja Annan elämässä, ja toivottavasti ylös meidänkin elämässämme? Me voimme erilaisten kärsimysten kautta oppia tuntemaan myötätuntoa toisia ihmisiä kohtaan. Olemaan kiitollisia niistä pienistä asioista, joita meillä jo on. Ehkä opimme laittamaan elämämme asiat tärkeysjärjestykseen, meillä on koti, läheisiä, oma seurakunta, me olemme terveitä.  Ehkä me pitkän odotuksen kautta löydämme nöyryyden ja kärsivällisyyden - tien, joka vie Kristuksen luo.

Apostoli Paavali kirjoittaa Rooman seurakunnalle: Me riemuitsemme jopa ahdingosta, sillä tiedämme, että ahdinko saa aikaan kestävyyttä,  kestävyys auttaa selviytymään koetuksesta ja koetuksesta selviytyminen antaa toivoa. Eikä toivo ole turha, sillä Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen. (Room. 5:3-5)


Lupauksen lapsi - Maria syntymä

Mutta mitä sitten tapahtui? Miten hänestä tuli sielujemme pelastaja? Maria kasvoi taivaiden valtiattareksi uskosta ja Jumalan armosta. Maria tuotiin kolmen vanhana temppeliin ja hänet kasvatettiin siellä. Joakimin kerrotaan kuolleen 79 vuoden ikäisenä ja Anna 80 vuoden ikäisenä.

Maria kasvoi rukouksessa ja paastossa ja salaisella tavalla hän valmistautui ottamaan vastaan Jumalan sanaa ja hän ottikin vastaan Sanan. Maria, eikä kukaan meistä, tiedä lopullista syytä kilvoitukselle, eikä kukaan meistä tiedä sitä, mihin tilanteisiin tämä nykyinen hetkemme meitä valmistaa. Kaikki on Herran kaitselmuksessa, kaikella voi olla tarkoituksensa, jopa lankeemuksillammekin. Tärkeintä on oppia rukoilemaan, että ymmärrys sielussamme kasvaisi ja tulisimme otollisiksi vastaamaan Jumalan pelastavaan kutsun myöntävästi.

Sinun syntymäsi, Jumalansynnyttäjä Neitsyt, | toi ilosanoman koko maailmalle, | sillä sinusta koitti vanhurskauden aurinko, Kristus, meidän Jumalamme, | joka tehtyään tyhjäksi kirouksen tuotti siunauksen | ja poistettuaan kuoleman antoi meille iankaikkisen elämän. Juhlan tropari

Maria valmistui sanomaan, että hän on Herransa palvelijatar, marttyyrit olivat valmiita olemaan uskollisia kuoleman hirvittävyyksien edessä, jumalankantajat olivat valmiita kestämään kaikkea mahdollista jotta evankeliumin liekki ei sammuisi autiomaassa pahan hengen kiusatessa heitä. Tähän kaikkeen nämä pyhät valmistautuivat. Ja kun me niin helposti voimme turmella elämämme pyhän tarkoituksen viettämällä välinpitämätöntä ja joutilasta elämää.

Maria on suurin pyhistä ja hän on kaikkein kunnioitetuin kaikista luoduista, jopa enkeleitäkin ylempi. Kerubeja kunnioitettavampi ja serafeja verrattomasti jalompi... Marian kunnioitus liittyy aina Kristukseen, samoin kuin kirkko saa arvonsa vain Kristuksen kautta. Hän on Kristuksen valtaistuin ja arvoasteikoltaan seuraava Pyhästä Kolminaisuudesta. Hän istuu Kristuksen oikealla puolella. Maria on ensimmäinen ja suurin kristitty. Hän on meidän kaikkien esirukoilija ja esikuva. Maria on liiton arkki, koska hän kantaa sisällään uutta lakia, Kristusta. Maria on kaikki superlatiivit.

Maria, meidän puolustajamme

Karkaako Maria ylisanojen myötä jonnekin kauas hengellisiin sfääreihin vai voimmeko tuntea hänet rakkaaksi puolustajaksemme Jumalan edessä, joka tuntee erityistä hellyyttä ihmisiä kohtaan? Se riippuu meistä. Meidän on rohkeasti lähestyttävä häntä ja ottava hänet omaksemme. Kaikista ylisanoista ja superlatiiveista huolimatta hän on meidän hengellinen äitimme ja tärkein esirukoilijamme. Hän parhaiten tietää äitinä mitä on inhimillinen heikkous, mitä on maailman pahuus ja miten se raatelee meidän elämäämme. Maria on tuntenut omassa elämässään hyvin konkreettisesti, mitä on epäoikeudenmukaisuus, nöyryys ja kärsivällisyys.

Marian kohdalla on olemassa koko ajan se vaara, että me menetämme inhimillisen Marian, joka oli samanlainen kuolevainen kuin kuka tahansa meistä. Hän todella syntyi ihmiseksi ja kuoli apostolien ympäröimänä. Koko kristinuskon suurin voima on heikkoudessa ja kaikkein suurin pyhyys ja jumalallisuus on inhimillisyydessä ja nöyryydessä. Kristinusko on vastakohtien uskonto sanan merkityksestään, koska Kristus yhdisti itsessään kaiken.

Maria rakasti eniten Kristusta ja Kristus rakasti eniten häntä, omaa äitiään. Hän oli kaikkein läheisin Herrallemme. Maria on siunatuin meistä kaikista, mutta hän myös kärsi eniten meistä kaikista. Jumala antoi ainokaisen poikansa meidän elämämme edestä. Maria antoi myös ainoan poikansa meidän puolestamme. Sen takia Maria todellakin on meille tiennäyttäjä. Hän osoittaa kädellään Kristusta, joka ei ole vain päämäärä, jota kohti me kuljemme vaan hän on myös kanssakulkijamme, veljemme.


Lopuksi

Koko kristinuskon historia on rukouksen ja kilvoituksen tarinaa. Se on täynnä kertomuksia ihmisistä, jotka avaavat, kun Kristus kolkuttaa heidän sielunsa ovea. He oppivat hiljentymään ja löytämään tästä tyhjyydestä sen olennaisen tarkoituksen elämälleen, Jumalan tahdon mukaisen elämän. He löytävät elämälleen tarkoituksen ja vaikka maailma yrittäisi sen kukistaa, he pysyvät siinä kiinni rukouksen voimalla.

Miksi Maria oli otollinen synnyttämään Vapahtajamme? Pitkällisen kilvoituksen seurauksena hän taivutti oman tahtonsa Jumalan tahdon alaiseksi. Hän jalostui kilvoituksessaan ottamaan vastaan Jumalan sanan, tutkiskeli sitä ja hyväksyi sen. Hänen vastauksensa on ilosanoma, koska siitä syntyi tapahtumaketju, josta meille koitti pelastus synnistä ja kuolemasta.

Mitä väliä tällä kaikella on tänä päivänä? Tuo myönteisen vastauksen mahdollisuus on meidän kaikkien sielussa odottamassa. Ei meistä kenestäkään Mariaa tule mutta jokaisesta voi tulla se ainutlaatuinen Ristin kantaja. Silloin ihminen kirkastaa Jumalan kuvan itsessään ja kasvaa siihen kauneuteen joka hänen sisässään siemenenä on. Tällä tiellä me tarvitsemme samaa uskoa, nöyryyttä ja kärsivällisyyttä, jota Joakimilla ja Annalla rukouksen lahjana.

Maria kilvoituksemme esikuvana

Oi Jumalansynnyttäjä, sinä synnyttäessäsi säilytit neitsyyden | ja kuolonuneen nukkuessasi et maailmaa hyljännyt. | Sinä elämän äitinä menit Elämän tykö || ja rukouksillasi päästät kuolemasta meidän sielumme.

Jumalansynnyttäjän paasto päättyi ja toivottavasti helteiden keskellä olemme huomioineet sielumme hengelliset tarpeet rukouksen ja hyvien tekojen kautta. Kirkkovuoden viimeisiä päiviä viedään ja pian uusi pelastushistoriallinen vuosi voi alkaa. Luomakunnan pelastus on sidoksissa Mariaan ja ennen kaikkea meidän myönteiseen vastaukseen kun Jumala kutsuu meitä.

Syntymä ja kuolema ovat elämämme suurimmat mysteerit ja näiden kahden väliin asettuu mahdollisuutemme saavuttaa iankaikkinen elämä. Kristinusko on harvinaisen väkevä suhteessa kuolemaan. Kuolema väkevöittää elämää ja saa meidät ymmärtämään jokaisen hetken ainutlaatuisuuden. Psalmeissa puhutaan paljon kaiken rajallisuudesta ja tämän rajallisuuden ymmärtäminen tarkoittaa ymmärtäväisen sydämen saamista. Ymmärtäessämme elämämme rajat, me opimme rakastaman ja arvostamaan niitä korvaamattomia hetkiä jotka koko ajan menevät ohitsemme. 

Tässä Marian juhlissa me emme sure eikä kuoleman voima nujerra elämän toivoa vaan me iloitsemme yhdessä kaikkien pyhien kanssa. Me muistelemme kuinka Maria otettiin vastaan taivaalliseen häähuoneeseen ja Jumalan huolenpito ympäröi hänet kuoleman hetkellä. Apostolit kokoontuivat hänen luokseen ja kantoivat hänen sieluaan esirukouksin. Hän antoi elämänsä Jumalan haltuun ja niin Jumala otti uskollisen palvelijansa luokseen.

Tätä myös on meidän pelastuksemme. Luottamusta ja uskollisuutta kaikessa pienessäkin. Hyvän tekemistä, rukousta, kuuliaisuutta ja nöyryyttä. Kun me hiljennymme ja keskustelemme Jumalan kanssa, kuulemme mitä hänellä on sanottavaa, kätkemme sen sydämemme ja noudatamme sitä.

Me harvemmin suhtaudumme kuolemaan yhtä optimistisesti kuin kirkko opettaa. Lasaruksen herättäminen kertoi, kuinka Kristus on elämän ja kuoleman valtias ja hän on ylösnousemus. Kristus sanoi luokseen tulleille juutalaisille, ettei yksikään häneen uskova kohtaa kuolemaa vaan hänellä on iankaikkinen elämä. Luotammeko tähän todella kun kuulemme suru-uutisia? Kristus on voittanut kuoleman ja tehnyt siitä portin iankaikkiseen elämään. Se merkitsee vapautumista synnin ikeestä, pahan kukistamista ja vapautumista iankaikkiseen elämään.

Matkalla kohti kuolemattomuutta

Mariassa me näemme kuinka tuiki tavallinen ihminen, nuori tyttö kasvaa taivaita avarammaksi Jumalansynnyttäjäksi Herran armosta ja laupeudesta. Jumalalle kaikki on mahdollista ja Hänen rakkautensa tekee vajavaisen täydeksi. Mutta myös ihmisen vastausta Jumalalle tarvitaan. Maria antoi täydellisen kuuliaisuuden, nöyryyden ja uskollisuuden. Läpi elämänsä hän oli uskollinen aina kuolemaansa asti. Esirukouksiensa kautta hän kutsuu myös meitä astumaan askel askeleelta tälle tielle.

Maria uhrasi elämänsä Jumalalle. Hän oli aidoimmillaan sitä mistä Daavid puhui: Jumalalle kelpaava uhri on särjetty henki; särjettyä ja nöyrää sydäntä et sinä, Jumala, hylkää (Ps. 51). Jumala etsii otollisia sieluja tekemään yhteistyötä hänen kanssaan ja sielu, joka kaipaa pyhyyttä, on juuri sellainen.

Ja miten moninaiset armon hedelmät tämä myönteinen vastaus Jumalalle toi!

Enkeli Gabrielin tervehdys Marialle, sinä tulet raskaaksi ja synnytät pojan, Immanuelin. Tähtien yö Beetlehemissä ja enkelien ylistys syntyneestä Vapahtajasta. Tietäjien kunnioitus ja maanpako Joosefin kanssa Egyptiin. Jeesuksen lapsuus Nasaretissa, leikkitoverit. Kristus Jerusalemin temppelissä 12 vuoden ikäisenä ja Marian huoli kadonneesta lapsestaan. Opetuslapset ja tuhannet seuraajat ja tunnusteot, parantamiset, kuolemasta herättämiset. Vaaran kasvaminen, kirjanoppineiden ja fariseusten kasvava viha. Ratsastaminen Jerusalemiin ja suureen juhlaan valmistautuminen. Getsemane. Vangitseminen ja ristinkuolema. Ristiltäotto ja hautaus. Varhainen aamu haudalla. Vierailu Tiberiuksen luona ja verenpunaiseksi värjäytyvä muna vertauskuvana ylösnousemuksesta..

Ei Maria synnitöntä elämää viettänyt sillä yksin Kristus oli synnitön. Eikä oikeastaan koko kristinuskossa ole kysymys sellaisesta elämästä, että yrittäisimme elää mahdollisimman synnittömästi. Ei toki syntiä pidä tieten tahtoen tehdä mutta emme me niinkään voi elää, että yritämme koko ajan vain välttää sen tekemistä.

Todellinen kristinusko on Jumalan ilosanoman, Sanan, vastaanottamista. Tuo sana muuttaa elämämme ja antaa kaikelle tarkoituksen. Siksi meidän elämämme on valmistautumista kilvoituksen muodossa. Nyt päättyneen paaston tärkein asia on raivata tilaa Jumalan sanomalle ja tehdä se todelliseksi elämässämme. Se vie meidät Johannes Kastajan julistamaan katumukseen, uskoon ja pelastuksen toivoon.

Avaako rukous meidän ymmärryksemme?

Olen monesti yrittänyt vaikuttaa Jumalaan rukouksissani, kertonut hänelle tarpeistani ja sellaisista asioista, joita haluaisin. Kuitenkaan ymmärtämättä, että kaikilla elämäni tapahtumilla on tarkoitus pelastumiseni kannalta, vaikka sitä en nyt ymmärräkään. Toki minä kaipaan rukouksissani ylpeyden sijaan nöyryyttä, oman sairastuneen tahtoni tilalle kuuliaisuutta, kuuliaisuutta hälventämään poukkoilua elämässäni, niin vahvaa uskoa etten vilkuilisi sivuille vaan kulkisin vakaasti Herran tietä.

Mutta näilläkin epäonnistumisilla on opetuksensa ja ne valmistavat meitä valitsemaan pyhityksen tien. Ilman näitä synnin tekoja emme ehkä löytäisi riittävän suurta katumusta, että vaihtaisimme suuntaa. Jokaisen on tunnustettava oma heikkoutensa ja tuotava se Jumalan eteen. Tätä ymmärrystä meidän jokaisen on pyydettävä ja uskottava saavamme ne.

Siksi olen nykyisin pyrkinyt kaikissa rukouksissa vain siihen yksinkertaiseen asiaan, että ymmärtäisin vain ja ainoastaan Jumalan tahdon merkityksen elämässäni. Ymmärtäisin, että kaikella, niin hyvällä kuin pahallakin, on tarkoituksena, heikkoudellani, erehdyksilläni, ja virheilläni. Ne valmistavat minua kääntymyksen yhä uudelleen, jos vain otan niistä vaarin.

Meidän on luontaisesti pyrittävä siihen mikä on hyvää, kaunista ja totuudenmukaista. Elämä ei ole ensi sijassa synnin välttelemistä vaan hyvän tekemistä ja valoon pyrkimistä. Toki me taistelemme pahaa vastaan, mutta sitäkin enemmän elämä on valoon päin kulkemista ja lankeemuksista ylösnousemista.

Mitä rukoukset minulle kertovatkin Jumalan tahdosta, sen yritän ymmärtää ja ottaa ne keveäksi taakaksi. Meidän jokaisen pitäisi asettaa itsemme rukouksen jokaiseen sanaan ja löytää sieltä oma itsemme.

Taivaan valtakunta meidän sisällämme

Jumala puhuu meille paljon mutta me olemme huonoja kuuntelijoita. Toki me tiedämme aikoja, jolloin Herramme vaikenee tyystin ja ehkä silloin on tarpeen tehdä kuten Maria: Mutta Maria kätki kaikki nämä sanat ja tutkisteli niitä sydämessänsä.  (Luuk. 2:19). Sen kautta saatamme löytää aavistuksen siitä kutsumuksesta, joka johdattaa meidät pyhitykseen: Katso minä olen herran palvelijatar, tapahtukoon niin kuin sinä tahdot (Luuk. 1:38).

Tämä on yksi avain Marian elämän ymmärtämiseen. Jumala on takuulla läsnä meidän jokaisessa elämän hetkessä mutta me harvoin annamme hänelle mahdollisuutta vaikuttaa valintoihimme. Ja silti, sen vuoksi me rukoilemme, että korvaisimme oman tahtomme Jumala tahdolla ja eläisimme hänen tarkoittamaa täyttä ja yltäkylläisyyttä elämää ja että hän korjaisi särkyneen sydämemme. Vaikka paratiisin portti on suljettu, ei se merkitse sitä, ettemme me voisi katumuksen kautta elää paratiisillista elämää opettelemalla tuntemaan Jumalan tahdon ja noudattamalla sitä. Paratiisillista elämää on rakkaus, armahtaminen, ilo, myötätunto, kauneus, hyvyys. Pääsemmekö sitten kuollessamme takaisin paratiisin, on Jumalan asia, kuten pyhä Porfyrios sanoo.

Marian uskollisuus merkitsi sitä, ettei hän maistanut kuoleman myrkkyä vaan hän siirtyi kuoleman kautta elämään. JUmalan huolenpito ympäröi häntä, kun hän luotti Jumalan rakkauteen. 

Tämän Marian juhlan myötä jälleen yksi kirkkovuosi tulee täyteen. Toivon että tulevan kirkkovuoden myötä yhä useampi löytää rukouksen maailman ja löytää tämän kautta armahtavan ja rakastavan Jumalan osaksi maallista vaellustamme. Jotta meistä tulisi osa suurta pelastushistoriallista kertomusta. Ja sisäisesti, löytämään sisältämme sen taivaallisen valtakunnan, josta Kristus puhui.

Vaikka uskontunnustuksen kautta koko Jumalan pelastushistoria on meille tuttu ja osaamme sen monesti ulkoa, meidän on monesti vaikea uskoa saman kaitselmuksen vaikutusta omassa elämässämme. Kaikki tapahtumat palvelevat vain meidän ja koko maailman pelastumista. Siksi kaiken rukouksen tarkoitus saattaisi olla vain siinä, että löytäisin edes aavistuksen siitä nöyryydestä ja kuuliaisuudesta, joka Marialla oli.

Varhain, kohta auringon noustua

Olen aamuihminen ja rakastan niitä yksinäisiä hetkiä, kun kaikkialla on hiljaista ja uusi päivä on koittamassa pimeän yön jälkeen. Luomakunta julistaa ylösnousemuksen sanomaa auringonnousun ja luonnon heräämisen muodossa ja uusi elämä alkaa meille jokaiselle. Nouseva aurinko, pimeyden häviäminen valkeudelle ja luonnon herääminen voi joskus hyvinkin hengellinen kokemus. Jokaiselle meille on annettu alkavan päivän myötä jännittävä mahdollisuus tehdä suuriakin tekoja.

Sapatin jälkeisenä päivänä ani varhain, kohta auringon noustua he lähtivät haudalle. (Mark. 16:2)

Alkaneen päivän sarastus ei kuitenkaan poistanut haudan ja kuoleman todellisuutta Maria Magdaleenan, Marian, Jaakobin äidin, ja Salomen mielestä. Joosef Arimatialainen oli edellisenä päivänä pyytänyt Pilatukselta Kristuksen ruumiin ja käynyt hautaamassa Elämänvaltiaan uuteen kalliohautaan. Vaikka pelko, huoli ja epävarmuus täyttivät näiden pyhien ihmisten mielen, he eivät antaneet epäuskon lannistaa heitä.

Maailmallisesta näkökulmasta katsottuna naisten epäröiminen kertoo kai heikkoudesta. Mutta hengellisessä elämässä tuo epävarmuus on hedelmällinen maaperä. Kun me tyhjennämme itsemme omasta varmuudestamme ja haemme turvamme Jumalasta, olemme otollisella tiellä. Jumalan armo ja voima tukee sitä pientä jumalallista siementä meissä ja antaa kasvaa sen täyteen kukkaansa. Silloin me emme tee tekojamme omaksi kunniaksemme vaan otamme Kristuksen meihin ja niin hän elää ja kasvaa sielussamme. Tekomme ovat hänen tekojaan ja toteutamme sitä lähimmäisen rakkautta itsestämme, johon Vapahtaja meitä kehotti.

Mirhantuojanaiset olivat ensimmäiset ylösnousemuksen todistajat, siksi Magdalan Mariaa kutsutaankin apostolien apostoliksi. Lähtiessään Kristuksen haudalle he olivat huolissaan siitä, kuinka saisivat työnsä tehtyä, sillä heillä ei ollut pääsyä haudan sisälle. Moni meistä olisi jäänyt kotiin, hyvästäkin syystä. Rakkaus, jota nämä pyhät naiset tunsivat Kristusta kohtaan, oli kuitenkin samaa laatua kuin äidin rakkaus. Se on niin väkevää, että vaikka kaikki ympärillä olisi mahdotonta, niin rakastavaa huolenpitoa se ei sammuta.

Mirhantuojanaiset toivat Herralle tuoksuöljyä. Enkelin ilmoitus tekee kuitenkin tyhjäksi tämän hautauspalvelun: Sisälle hautaan mentyään he näkivät oikealla puolella istumassa nuorukaisen, jolla oli yllään valkoiset vaatteet. He säikähtivät. Mutta nuorukainen sanoi: "Älkää pelästykö. Te etsitte Jeesus Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut kuolleista. (Mark. 16:5-6)

Naiset lähetettiin opetuslasten luo kertomaan ilosanomaa ylösnousseesta Kristuksesta. Naiset lähtivät haudalta suuren pelon vallassa eivätkä opetuslapset uskoneet mirhantuojien sanomaa. Oliko epäilys ja epäusko sittenkin voittanut? Näin oli todellakin käymässä ja pyhä evankelista Markus täydentää ylösnousemuskertomusta: Hän (Kristus) moitti heidän epäuskoaan ja heidän sydämensä kovuutta, kun he eivät olleet uskoneet niitä, jotka olivat nähneet hänet kuolleista nousseena.(Mark. 16:14)

Meidän palveluksemme

Pyhät naiset kokivat pelastushistorian suurimman ihmeen tyhjällä haudalla. Mitä ihmeet loppujen lopuksi ovat? Ne ovat synnin ja kuoleman asettamien esteiden poistamista, jotta Jumalan tahto voisi tulla kirkastetuksi tässä maailmassa. Ihmeiden ainoa edellytys on Herramme antama armo ja se, että me katumuksen kautta käännymme Herramme puoleen. Kyse on uskollisuudesta ja luottamuksesta.

Meidän aikakautemme yksi isoista ongelmista on se, että me helposti teemme hengellisen elämän pelkäksi nojatuolimatkaksi. Jos mietimme tämän evankeliumin tapahtumia, niin siinä ei juurikaan jäädä pohtimaan asioita, vaan siinä tehdään koko ajan. Hengellisen elämä onkin hyvin konkreettista ja työntäyteistä.

Aina ei tarvitse tehdä elämässään suurta muutosta vaan jatkaa niistä hyvistä asioista, joita on tähän mennessä saanut aikaan. Ihminen, joka tekee toistuvia kääntymyksiä, voi joskus kertoa myös ihmisen elämän päämäärättömyydestä. Meille jokaiselle on annettu tässä hetkessä ja paikassa avaimet pelastukseen. Kaikissa elämän koettelemuksissa me saamme tilaisuuden osoittaa kuuliaisuutta Jumalalle ja toimia kuin mirhantuojanaiset.

Kun tarkemmin mietimme tämän evankeliumin sisältöä huomaamme, ettei naisten loppujen lopuksi täytynyt tehdä mitään. Kaikki oli valmiina ja heidän tuli vain ottaa vastaan sädehtivän enkelin ilosanoma. Samalla tavalla käy meillekin kun tulemme osalliseksi Herran ehtoollisesta: tärkeintä on aie, tuleminen ja osallistuminen. Ehkä tämä on jälleen yksi vihje siitä, millainen taivaan valtakunta on. Suuret pidot, taivaallinen hääjuhla, jossa isäntä on varannut vieraille juhlavaatteet jo valmiiksi.

Usko voi siirtää vuoria, ainakin ison kiven...

Uskon avulla me voitamme kaikki vaikeudet. Vaikka haudalla oli suuri kivi ja huoli täytti mirhantuojien mielen, he eivät antaneet tämän lannistaa heidän uskoaan ja aikomustaan. He panivat pois epäilyksen ja lähtivät rohkeasti toimittamaan pyhää palvelustaan.

Suuri kivi kuvaa tätä maailmaa, joka pyrkii estämään meitä seuraamasta Kristusta. Riippuu paljon omasta uskostamme kuinka suureksi tuo kivi mielessämme kasvaa. Jos uskomme on heikko, pienetkin esteet tuntuvat ylivoimaiselta ja keksimme helposti syyn, miksi emme jotakin voi tehdä.

Tämä evankeliumi kertoo valinnasta kahden maailman välillä. Vaikka tämä maailma oli vanginnut ja surmannut Vapahtajan, se ei kokonaan kukistanut hengessä elävän ihmisen uskoa. Opetuslapset toki olivat hajaantuneet, mutta tähän oli selvänä syynä pelko, joka alkoi Getsemanessa kun Jeesus vangittiin. Lukittujen ovien takana heillä oli tilanne, jossa he joutuivat vakavasti miettimään Kristuksen lupausten merkitystä, sisältöä ja luotettavuutta. Odotus tuntui pitkältä ja piinaavalta, ja lopulta se palkittiin ylösnousemuksen sanomalla.

Matkalla kohti tyhjää hautaa

Mikä voisi olla tätä kallista ja tuoksuvaa mirhaa, jota me käytämme Luojamme ylistämiseen? Se mirha voi olla ajatukseltaan samaa mirhaa, jolla meidät on liitetty seurakunnan jäsenyyteen. Kallista öljyä synnin haavoittamalle ja kuolevalle ruumiillemme, joka tuo meille elämän ja osallisuuden taivaan valtakunnassa. Pyhä öljy parantaa haavamme, koska uskomme samoin kuin mirhantuojanaiset, että rakkaus ja vastuuntunto lähimmäisiämme kohtaan on suurin aarre, joka sydämessämme voi olla.

Mirha on diakoniaa, jonka kautta me sidomme lähimmäistemme haavat ja pidämme hänestä huolta. Samarialaismies osoitti laupeutta tien poskessa makaavalle pahoinpidellylle ja piti hänestä huolta sitomalla hänen haavansa. Pyhä mirha on Pyhän Hengen voimaa ja armoa meissä, joka tekee vajavaisen täydellisiksi ja jonka avulla me rakastamme toisiamme.

Kuinka me voisimme tulla mirhantuojiksi tässä elämässä? Löytämällä nämä naiset sydämestämme ja näkemällä elämässämme tilaisuuksia, joissa voimme toimia kuin Joosef ja nämä pyhät naiset. Joka sunnuntai kun osallistumme liturgiaan, me tulemme kirkolle kuin mirhantuojanaiset ja osallistumme siihen iloon joka heitä kohtasi. Mutta mitä me tuomme mukanamme tuoksuöljynä ja puhtaana pellavavaatteena? Mitä nämä lahjat tarkoittavat omassa elämässämme?

Me saimme lahjaksi elämän ja meidät kastettiin Kristuksen seuraajiksi. Tämä elämämme ei ole oman tahtomme seuraamista vaan meidät on kutsuttu kaikessa täyttämään Jumalan tahto. Taito antaa anteeksi, tuntea myötätuntoa ja sääliä sekä uhrata itsemme toistemme puolesta, kirkastaa Jumalan kuvaa meissä.

Joosef Arimatialainen ja mirhantuojanaiset ovat meille ikoni rakkaudesta Kristusta kohtaan. Se on kaunis kuvaus huolenpidosta ja uhrauksesta, joka ei pysähtynyt epäilykseen vaan luotti siihen että vaikeudet voitetaan. Kun me teemme pyhiä töitä Jumalan hyväksi, silloin kaikki esteet edestämme katoavat, suuri kivikin.

Kristus nousi kuolleista!

Maria Egyptiläinen, armoon kiedottu kilvoittelija

Jerusalem, pitkä laivamatka, väkijoukon hälinää, Pyhän haudan kirkko, pölyävä kaupunki, pyhiinvaeltajia, tungeksimista, odotusta, perille pääsemistä, hekumaa, mielenkiintoa... Maria tulee Jerusalemiin pyhiinvaeltajien mukana kumartamaan Herran ristiä.

Maria etsi kuumeisesti tarkoitusta elämälleen. Ensin hän tarttui maailmaan ja koki suurta nautintoa, jota hän sai seksistä. Hän etsi entistä vimmatummin mutta hänen halunsa ei tyydyttynyt. Lopulta tuo nautinto toi hänelle niin paljon tuskaa ja häpeää, ettei se voinut olla elämäntarkoitus tai -merkitys.  Jerusalemissa hän kohtasi vastuksen, joka esti häntä lähestymästä pyhyyttä. Voimakas ahdistus valtasi hänen sydämensä ja hän näki koko elämänsä sellaisena kuin se oli. Hän löysi Kristuksen.

Maria eli Aleksandriassa 500-luvulla ja hän on jäänyt kirkon historiaan esikuvana, joka teki elämässään täyskäännöksen välinpitämättömyydestä sen pelastamiseen. Jerusalemissa hän koki hengellisen herätyksen, jätti maailman ja lähti kilvoittelemaan autiomaahan loppuiäkseen. Maria on siinä mielessä poikkeuksellinen pyhä, että hänen menneisyyttään syntien ja himojen pauloissa ei peitellä, vaan se tuodaan vahvana kontrastina hänen pyhittymiselleen autiomaassa.


Yhteys pyhiin

Meillä on aina kaksi hankaluutta, kun luemme kertomuksia pyhistä ihmisistä. Ensimmäinen on se, että meille tarjoillaan siloteltu kuva pyhän ihmisen elämästä ja etenkin hänen nuoruudestaan. Monesti kerrotaan kuinka tämä nuorukainen teki kaiken oikein jo lapsuudessaan ja päivät kuluivat pyhäkössä rukoillen. Toinen vaihtoehto on se, että tarinan henkilöllä ei ole vaihtoehtoa Jumalan edessä vaan hän on kuin orja, jota Jumala käyttää omiin tarkoituksiinsa. Itsenäisyys ja vapaus saavat usein uuden merkityksen pyhän ihmisen elämässä ja jos pohdimme hänen elämäänsä maailmallisesta näkökulmasta moni asia jää ymmärtämättä.

Todennäköisesti jokainen palvelija käy mielessään ristiriidan oman kutsumuksen ja Jumalan kutsumuksen välillä. Erehtyminen ja vastaanpaneminen kertovat ihmisen omasta tahdosta, itsenäisyydestä ja vapaudesta, joka on olennainen osa ihmisenä olemista. Todennäköisesti jokainen pyhä on käynyt tätä taistelua ennen pyhää tehtäväänsä mutta valitettavasti se usein jätetään kertomatta, jotta tarina oli ehyt ja kaunis.

Raamatun kertomuksissa tätä siistimistä ei juurikaan ole tehty mutta jos luemme myöhäisiä pyhien elämänkertoja, niin ilmiöön törmää melko usein. Siistityissä tarinoissa dramatiikka katoaa, koska olemme tottuneet siihen, että kaikki menee aina hengellisessä elämässä Jumalan tahdon mukaan eikä kukaan mokaile. Pahimmillaan niistä puuttuu silloin aito elämä, pohdinta, hengellinen taistelu ja epäilys. Vaikka tarinan kirjoittajat ovat tarkoittaneet hyvää, se riisuu helposti inhimillisyyden näiltä pyhiltä ja etäännyttää meidät heidän luotaan.

Ja samaan aikaan me tunnemme kuinka hyvät, omat hengelliset saavutuksemme ovat kuin pieni kasa leivänmuruja, joita olemme puolivahingossa onnistuneet keräämään. Onnistumisemme ovat vähäisiä ja epäonnistumisten lista on pitkä. Emme ehkä hyvälläkään tahdolla voi sanoa, että me olisimme onnistuneet tai edes välttäneet tappiota.

Kuilu kasvaa suureksi oman elämämme ja pyhien ihmisten elämän välille. Oma kilvoitukseni on arvokasta ja tärkeää mutta onko minulla mitään yhteistä kirkkomme pyhien ihmisten kanssa? En ole kilvoitellut nuoruudestani asti vaan päiväni ovat menneet turhuudessa, en uskalla tunnustaa koko syntimereni laajuutta vaan yritän parhaani mukaan kaunistella ja selitellä tekemisiäni.  Usein tuntuu siltä kuin pyhillä ihmisillä olisinko olosuhteiden suhteen aivan erityisasema meihin tavallisiin ihmisiin.

Tässä kohden kaksi Mariaa lohduttavat meitä oman elämänsä esimerkillä. Maria Egyptiläisessä me voimme nähdä, ettei ole olemassa sellaista syvyyttä, josta Jumala ei meitä nostaisi, ei sellaista häpeää, josta ei voisi vapautua. Jokaisella on mahdollisuus anteeksiantoon katumuksen kautta.

Nöyryyden, puhtauden ja omistautumisen esikuva ja suojelija meille tulee aina olemaan neitsyt Maria. Kun omat voimamme rukouksessa ovat loppuneet, hän jatkaa siitä, johon me jäimme. Kun otteemme lipsuu ja irtoaa, hän jää meidän seuraamme. Kun taakka on liian raskas, hän tulee auttamaan meitä. Kun hengellisen elämämme liekki sammuu, hän sytyttää sen uudelleen esirukouksellaan.


Ole sitkeä!

Moni ihminen seurasi autiomaahan lähteneitä kilvoittelijoita ja näin syntyi luostariliike. Tunnettujen kilvoittelijoiden ympärille kerääntyi kuulijoita aina 300-luvulta alkaen ja näistä syntyi luostariyhteisöjä. Harvalla tuskin oli samanlaista taustaa kuin Marialla mutta jokaisella oli varmasti palava halu päästä pois kaupunkien melusta ja turhuudesta ja löytää todellinen tarkoitus elämälleen. Maria on esikuva suuresta katumuksesta, mutta samalla myös suuresta toivosta ja luottamuksesta. Jo vanhastaan on sanottu, että siellä missä on paljon katumusta, siellä on myös paljon anteeksiantoa! Maria tuskin luotti enää itseensä ja siksi hän oli valmis turvaamaan Jumalaan.

Mikä Marian elämän sanoma meille on? Katumalla saa anteeksi vaikka millaiset synnit? Elämä autiomaan paahteessa pyhittää meidät? Marian kertomus vaikuttaa lähes yliluonnolliselta mutta hänen valintansa on esimerkillinen meille jokaiselle. En tarkoita, että meidän pitäisi muuttaa erämaahan ja hylätä perheemme ja läheisemme. Väitän, että kaikki työkalut ovat meidän sisällämme.

Jokainen meistä vajoaa helposti "mielettömyyden syövereihin", mutta harva haluaa apua sieltä poispääsemiseksi. Marian suuri oivallus ei ollut autiomaa vaan kerta kaikkinen omistautuminen sille päätökselle, jonka hän teki. Tehkää lupauksia Herralle ja täyttäkää ne! (Ps. 76:12)

Silti elämämme on kaatumista, kompastelua ja ylösnousemista. Tätä jokapäiväistä toimintaamme kuvaa parhaiten toivon käsite. Vaikka kerta toisensa jälkeen me epäonnistumme, luovuttaa ei saa, vaan silloin pitää uskoa ja luottaa. Tämä totisesti kasvattaa meissä nöyryyttä ja itsetuntemusta ja samalla se toivottavasti herkistää meissä anteeksiantamisen taitoa. Kysymys ei siis loppujen lopuksi ole kiinni siitä paikasta, jossa me kilvoittelemme, vaan siitä kuinka monta kertaa me nousemme ylös ja jatkamme.


Riisu kengät jalastasi, sillä paikka, jossa seisot, on pyhä maa. (2. Moos 3:5)

Ennen kuin Mooses lähti viemään Israelin kansaa pois Egyptin orjuudesta, Jumala ilmestyi hänelle palavassa pensaassa. Mooseksen kokema ilmestys täytti hänet pyhällä pelolla, olihan Jumala juuri puhutellut häntä. Jumala kehotti häntä ottamaan pois kenkänsä koska hän seisoi pyhällä paikalla. Herra sanoi vielä: "Minä olen sinun isäsi Jumala, Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala." Silloin Mooses peitti kasvonsa, sillä hän pelkäsi katsoa Jumalaa. Profeetta Moosesta kutsutaan Jumalan näkijäksi, koska hän oli otollinen lähestymään Jumalaa ja  välittämään hänen tahtonsa Israelin kansalle. Myös Maria koki pyhän läsnäolon hyvin vahvana voimana Jerusalemissa ja tämä voima esti häntä astumasta kirkkoon.

Miten monin eri tavoin ihmiset ovatkaan yrittäneet lähestyä Jumalaa ilman, että he voisivat katsoa häneen ja jäädä samalla henkiin. Hänen nimensä sanominen oli kielletty eikä Mooses kyennyt nostamaan katsettaan Herraansa kohti. Jaakobin kerrotaan nähneen Jumalan kasvot ja se merkitsi käänne kohta hänen elämässään, hänestä tuli Israel. Aabraham kestitsi kolmea enkeliä Mamren tammistossa kun Pyhä Kolminaisuus oli hänen vieraanaan. Profeetta Daniel näki näyssä Isä-Jumalan vanhana valkopartaisena kuninkaana, ikiaikaisena, jonka eteen Ihmisen poika astui. Evankeliumissa kerrotaan, kuinka luomaton valkeus sokaisi opetuslapset Taaborin vuorella ja Jordanilla he kuulivat äänen taivaasta.

Jokainen, joka on tuntenut kunnioitusta pyhää kohtaan voi aavistaa mitä tämä luontaantyöntävyys, varovaisuus ja pelko tarkoittavat. Ihmisillä on luonnostaan tämä vaisto ja olen nähnyt monen kerran kirkkoa esitellessäni kuinka ihmiset varovat ja vaikenevat kirkossa, etenkin kun lähestytään alttaria.  Harvassa on ne ihmiset, jotka ilman kunnioitusta marssivat kirkkoon eivätkä kunnioita pyhää tilaa.

Kun minut irtisanottiin Hyvinkään papin työstä keväällä 2013, minulla oli pitkä aika etten käynyt kirkossa. Isolta osalta kysymys oli sairauslomastani, joka seurasi olkapääleikkauksesta, mutta kun liturgia toisensa perään jäi väliin, tunsin kuinka kynnys liturgiaan osallistumiseen kasvoi koko ajan. Kun sitten ensi kertaa menin Tallinnan Pyhän Simeonin ja Hannan kirkkoon kolmen kuukauden tauon jälkeen, oloni oli hyvin herkkä. Tunsin pitkästä aikaa palveluksen kauneuden, erityisesti kerubiveisun sävelmän ja silloin kaikki muistot tulivat mieleeni. Vahvin tunne oli kuitenkin pyhyyden polttava hetki kun en juuri uskaltanut edes liikkua. Tunsin koko olemuksessani, etten ollut kelvollinen lähestymään tai edes olemaan paikallani. Olin palannut kotiin ja kaipauksen synnyttämä levottomuus lakkasi. Koko päivän oloni oli hyvin kiitollinen ja tunsin saaneeni jotain hyvin ainutlaatuista.

Maria koki hyvin vahvana Jumalan läsnäolon ja vaikeuden lähestyä pyhää ristiä. Tämä vastustus ei ajanut häntä pois pelastuksen polulta vaan se vahvisti hänen uskoaan. Hän ymmärsi olevansa aivan ainutlaatuinen Jumalan kuva joka oli pahasti pirstaloitunut himon ja synnin teon seurauksena. Hän tunsi vahvan katumuksen ja sen seurauksena hän lähti pelastamaan elämäänsä jättämällä kaiken entisen taakseen. Miten loistava kuva tämä onkaan katumuksen sakramentista! Lupaus Jumalalle parannuksesta ja sen toteuttaminen keinoista piittaamatta.

Tämä luotaantyöntävä tunne suojelee pyhyyttä tässä maailmassa. Tämä kunnioitus johtuu siitä, että ihminen tuntee pyhyyden läsnäollessa itsensä kelvottomaksi lähestymään puhtautta oman syntisyytensä takia. Ihminen tavallaan suojelee omaa syntisyyttään tällä varomisella, vaikka jokaisessa ihmisessä elääkin halu puhdistua tuosta synnin likaisuudesta. Tuo luotaantyöntävä tunne ei koskaan ole niin suurta, että se karkoittaisi ihmisen pois Jumalan luota vaan se valmistaa ja vahvistaa ihmistä Jumalan kohtaamiselle. Se herättää sydämessämme toivoa, rohkeutta ja uteliaisuutta muuttaa nykyistä elämäämme.


Maria elää meissä jokaisessa

Maria on sinun sisaresi ja kanssakulkijasi.

Tässä tarinassa myös meillä on osa, koska me jaamme Marian ihmisyyden itsessämme. Hekuma, odotus, puhdistautuminen, uhraus ja pyhiinvaeltajat. Nämä kaikki löytyvät myös omasta elämästämme ja tuo pyhän kunnioituksen tunne, jolloin emme voineet lähestyä, on myös meille kaikille tuttu. Vanha Maria elää meissä kun etsimme vimmatusti nautintoa tästä maailmasta ja olemme menossa syvyyksiin etsiessämme sitä ensimmäistä hekumallista tunnetta, jonka saimme tuosta himosta.

Toivottavasti Jumala myös pysäyttäisi meidät pyhässä kaitselmuksessaan. Ja samalla muistaa mihin Maria ylsi kilvoituksellaan Jumalan armosta, sillä ei Jumala tahtonut syntisen kuolemaa vaan hänen kääntymystään. Tämä on Hänen suuruutensa. Jumala kääntää heikkouden ja häpeän kunniaksi ja kirkastaa meissä Jumalan kuvan, jonka himomme on tahrannut.

Mutta se jää kertomatta kuinka me tuon tarinan päätimme. Oliko se surullinen tarina, joka sai onnellisen lopun vai tuliko elämästämme tragedia jäädessämme Aleksandrian kaduille?

Omasta itsestämme luopuminen

Tulevana sunnuntaina vietetään Neitseen Marian syntymän juhlaa ja se on uuden kirkkovuotemme ensimmäinen suuri juhla. Marian merkitys ortodokseille on suurempi kuin minkään muun pyhän ihmisen ja kaikkialla ortodoksisessa maailmassa turvaudutaan hänen esirukouksiin. Maria on ihmiskunnan vastaus Jumalan haluun pelastaa synnissä elävä ihminen.

Olennaista Marian elämässä oli nöyryys ja kuuliaisuus Jumalalle. Mutta miten nämä kaksi ominaisuutta ovat syntyneet Mariassa? Luulen, että vastaus on sanassa kenosis, isien käyttämässä termissä, joka tarkoittaa oman itsensä tyhjentämistä. Aloitetaan apostoli Paavalin Filippiläiskirjeestä, jossa kerrotaan Kristuksen ihmiseksitulemisesta.

Hänellä oli Jumalan muoto,
mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan
olla Jumalan vertainen
vaan luopui omastaan.

Hän otti orjan muodon
ja tuli ihmisten kaltaiseksi.
Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa,
hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti.

Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken
ja antanut hänelle nimen,
kaikkia muita nimiä korkeamman. (Fil. 2:6-9)

Isien teologiassa itsensä tyhjentäminen, kenosis, on olennainen osa Kristuksen ihmiseksi tulemisen teologiaa. Tullessaan ihmiseksi Kristus luopui jumalallisesta majesteettisuudestaan, otti päälleen täysin päinvastaisen olemuksen eli orjan tai palvelijan muodon. Kristus siis tyhjensi itsensä kaikesta voimastaan ja mahdistaan ottaakseen vastaan synnin aiheuttaman inhimillisen heikkoutemme. Tämä oli edellytys sille, että ihminen voisi pelastua synnin orjuudesta. Pyhä Gregorios Teologi totesi, että se mitä ei ole omaksuttu, sitä ei ole parannettu.

Tämä ei tarkoita sitä, että Jumala olisi lakannut olemasta Jumala, koska se on mahdotonta ja jumalallisen luonnon vastaista. Ihmisenä ollessaan Kristus oli täydellinen Jumala ja samaan aikaan täydellinen ihminen yhdessä persoonassa. Tämä äärimmäinen nöyryyden kuva on esimerkki meille siitä, kuinka meidän itse suhtautua siihen, mitä me itse olemme ja kuinka me usein pidämme tiukasti kiinni oikeuksistamme. Olemmeko valmiita luopumaan omasta asemastamme, omaisuudestamme ja kaikesta muusta Jumalan ja lähimmäistemme hyväksi?

Jumala ei tätä asiaa miettinyt vaan teki sen – uhraamalla ainokaisen poikansa ihmiskunnan pelastukseksi (Joh. 3:16). Jumalan kuolematon Poika ja Sana kärsi vapaaehtoisesti vangitsemisen, lyömiset, sylkemiset, ristin kantamisen, orjantappurakruunun, ristinkuoleman ryövärien keskellä, tuonelan ja haudan. Tällä tavoin ymmärrettynä Kristuksen ihmiseksi tuleminen oli sanoinkuvaamattoman suuri uhri ihmisyyden hyväksi. Kristinuskon suuri mysteeri on siinä, kuinka Jumala kärsi ja kuoli, jotta ihminen saisi elää.

Kristus näyttää meille alentumisensa kautta, miten suuren arvon ja rakkauden Jumala antaa ihmisyydelle. Tämän arvonannon kautta hän kutsuukin meitä kasvamaan todelliseksi ihmiseksi: nöyryyden ja kuuliaisuuden kautta. Tämän vuoksi me sanomme, että kun Jumala tulee ihmiseksi niin ihminen voi tulla Jumalaksi. Jumalan kenosis (tyhjentyminen) tarkoittaa siis ihmisen theosista (jumaloitumista).

Antakaamme itsemme, toinen toisemme ja koko elämämme

Jo kasteessa me saamme mahdollisuuden itsemme tyhjentämiseen. Apostoli Paavalin opetuksen mukaan vanha minämme hukutetaan kasteveteen ja nousemme sieltä ylös pukeutuneina uudistuneeseen ihmiseen. Jumalan armo korvaa meissä syntisen ihmisen ja ihminen saa mahdollisuuden kasvaa kohti Jumalan kaltaisuutta. Itsensä tyhjentyminen antaa mahdollisuuden Jumalan eläväksi tekevälle työlle sisässämme.

Mariasta tuli Jumalan palvelija, koska hän tyhjensi itsensä omasta tahdostaan ja antoi Jumalalle mahdollisuuden toimia hänessä. Vapaaehtoinen luopuminen oli olennaista, koska Maria olisi voinut valita toisin ja elää elämänsä omaa sydäntään kuunnellen. Maria siis on meille esikuva siitä, kuinka meidän on annettava elämämme Jumalan haltuun ja oltava valmiita uhrautumaan toistemme puolesta.

Maria seurasi Kristuksen opetusta omassa elämässään ja voimme ymmärtää kuinka täydesti hän antoi itsensä pois tullakseen kilvoittelun kautta Pyhän majaksi, liiton arkiksi, armon lain tauluksi. Maria sanoi: "Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit." (Luuk 1:38)

Siellä missä sanotaan, että minä tahdon ja minä haluan – sieltä Jumala on kaukana. Vaikka sanoisin, että minä haluan tehdä parannuksen ja pelastua, niin siltikään kyse ei ole minusta vaan Jumalan tahdosta ja armosta. Toki ihmisen pitää vapaudessaan päättää kotiinpaluustaan tuhlaajapoikana, mutta tärkein on muistaa että jos Jumala suo. Tämä on ainoa tapa suhtautua tulevaisuuteemme.

Pyhä apostoli Jaakob

Pyhä apostoli Jaakob kirjoittaa lähetyskirjeessään:

Kuulkaa nyt, te jotka sanotte: "Tänään tai huomenna me lähdemme siihen ja siihen kaupunkiin, viivymme siellä vuoden, teemme kauppoja ja keräämme hyvät voitot." Ettehän te tiedä, mitä huomispäivä tuo teidän elämäänne! Savua te olette, joka hetken näkyy ja sitten haihtuu. Näin teidän tulisi sanoa: "Jos Herra tahtoo, niin me elämme ja teemme sitä ja sitä. (Jaak. 4:13-15)

Oman itsemme tyhjentäminen toistemme palvelemiseksi on siis tiemme kohti jumaloitumista. Itsemme tyhjentäminen vanhasta ihmisestä merkitsee sijan antamista Jumalalle. En minä vaan Jumala minussa. Ja vielä käytännöllisemmin sanottuna se merkitsee ottamisen sijaan antamista, pyytämisen sijaan lahjoittamista, omistamisen sijaan jakamista.

  

Maria antaa meille tämän esimerkkinä jokaiselle uskovaiselle elämän mittaiseksi kilvoitteluksi. Mutta suurin esimerkki on tulossa vasta viikon päästä eläväksi tekevän ristin muodossa. Suuren viikon tapahtumat kertovat meille konkreettisesti miten syvällisellä tavalla Kristus ottaa kannettavakseen omassa lihassaan synnin taakan.

Yksi vaikeimmista asioista elämässämme on itsemme tyhjentäminen ja omasta tahdostamme luopuminen. Me haluamme olla oikeassa, että mielipiteemme on oikea, että meitä kuunnellaan ja kaiken lopputulos on mielemme mukainen. Mutta jokainen tietää, että tämä on heikkouttamme, josta pitää päästä eroon. Kristinuskossa kyse ei ole minusta, vaan siitä kuinka minusta voi tulla Jumalan työväline. Me olemme Jumalan työtovereita, mutta ainoastaan silloin kun me annamme Jumalan toimia meidän kauttamme. Itsemme tyhjentämisen kautta me voimme antaa Jumalalle kädet ja jalat, suun ja korvat.

Siunattua neitseen Marian syntymäjuhlaa!