Maria Egyptiläinen, armoon kiedottu kilvoittelija

Jerusalem, pitkä laivamatka, väkijoukon hälinää, Pyhän haudan kirkko, pölyävä kaupunki, pyhiinvaeltajia, tungeksimista, odotusta, perille pääsemistä, hekumaa, mielenkiintoa... Maria tulee Jerusalemiin pyhiinvaeltajien mukana kumartamaan Herran ristiä.

Maria etsi kuumeisesti tarkoitusta elämälleen. Ensin hän tarttui maailmaan ja koki suurta nautintoa, jota hän sai seksistä. Hän etsi entistä vimmatummin mutta hänen halunsa ei tyydyttynyt. Lopulta tuo nautinto toi hänelle niin paljon tuskaa ja häpeää, ettei se voinut olla elämäntarkoitus tai -merkitys.  Jerusalemissa hän kohtasi vastuksen, joka esti häntä lähestymästä pyhyyttä. Voimakas ahdistus valtasi hänen sydämensä ja hän näki koko elämänsä sellaisena kuin se oli. Hän löysi Kristuksen.

Maria eli Aleksandriassa 500-luvulla ja hän on jäänyt kirkon historiaan esikuvana, joka teki elämässään täyskäännöksen välinpitämättömyydestä sen pelastamiseen. Jerusalemissa hän koki hengellisen herätyksen, jätti maailman ja lähti kilvoittelemaan autiomaahan loppuiäkseen. Maria on siinä mielessä poikkeuksellinen pyhä, että hänen menneisyyttään syntien ja himojen pauloissa ei peitellä, vaan se tuodaan vahvana kontrastina hänen pyhittymiselleen autiomaassa.


Yhteys pyhiin

Meillä on aina kaksi hankaluutta, kun luemme kertomuksia pyhistä ihmisistä. Ensimmäinen on se, että meille tarjoillaan siloteltu kuva pyhän ihmisen elämästä ja etenkin hänen nuoruudestaan. Monesti kerrotaan kuinka tämä nuorukainen teki kaiken oikein jo lapsuudessaan ja päivät kuluivat pyhäkössä rukoillen. Toinen vaihtoehto on se, että tarinan henkilöllä ei ole vaihtoehtoa Jumalan edessä vaan hän on kuin orja, jota Jumala käyttää omiin tarkoituksiinsa. Itsenäisyys ja vapaus saavat usein uuden merkityksen pyhän ihmisen elämässä ja jos pohdimme hänen elämäänsä maailmallisesta näkökulmasta moni asia jää ymmärtämättä.

Todennäköisesti jokainen palvelija käy mielessään ristiriidan oman kutsumuksen ja Jumalan kutsumuksen välillä. Erehtyminen ja vastaanpaneminen kertovat ihmisen omasta tahdosta, itsenäisyydestä ja vapaudesta, joka on olennainen osa ihmisenä olemista. Todennäköisesti jokainen pyhä on käynyt tätä taistelua ennen pyhää tehtäväänsä mutta valitettavasti se usein jätetään kertomatta, jotta tarina oli ehyt ja kaunis.

Raamatun kertomuksissa tätä siistimistä ei juurikaan ole tehty mutta jos luemme myöhäisiä pyhien elämänkertoja, niin ilmiöön törmää melko usein. Siistityissä tarinoissa dramatiikka katoaa, koska olemme tottuneet siihen, että kaikki menee aina hengellisessä elämässä Jumalan tahdon mukaan eikä kukaan mokaile. Pahimmillaan niistä puuttuu silloin aito elämä, pohdinta, hengellinen taistelu ja epäilys. Vaikka tarinan kirjoittajat ovat tarkoittaneet hyvää, se riisuu helposti inhimillisyyden näiltä pyhiltä ja etäännyttää meidät heidän luotaan.

Ja samaan aikaan me tunnemme kuinka hyvät, omat hengelliset saavutuksemme ovat kuin pieni kasa leivänmuruja, joita olemme puolivahingossa onnistuneet keräämään. Onnistumisemme ovat vähäisiä ja epäonnistumisten lista on pitkä. Emme ehkä hyvälläkään tahdolla voi sanoa, että me olisimme onnistuneet tai edes välttäneet tappiota.

Kuilu kasvaa suureksi oman elämämme ja pyhien ihmisten elämän välille. Oma kilvoitukseni on arvokasta ja tärkeää mutta onko minulla mitään yhteistä kirkkomme pyhien ihmisten kanssa? En ole kilvoitellut nuoruudestani asti vaan päiväni ovat menneet turhuudessa, en uskalla tunnustaa koko syntimereni laajuutta vaan yritän parhaani mukaan kaunistella ja selitellä tekemisiäni.  Usein tuntuu siltä kuin pyhillä ihmisillä olisinko olosuhteiden suhteen aivan erityisasema meihin tavallisiin ihmisiin.

Tässä kohden kaksi Mariaa lohduttavat meitä oman elämänsä esimerkillä. Maria Egyptiläisessä me voimme nähdä, ettei ole olemassa sellaista syvyyttä, josta Jumala ei meitä nostaisi, ei sellaista häpeää, josta ei voisi vapautua. Jokaisella on mahdollisuus anteeksiantoon katumuksen kautta.

Nöyryyden, puhtauden ja omistautumisen esikuva ja suojelija meille tulee aina olemaan neitsyt Maria. Kun omat voimamme rukouksessa ovat loppuneet, hän jatkaa siitä, johon me jäimme. Kun otteemme lipsuu ja irtoaa, hän jää meidän seuraamme. Kun taakka on liian raskas, hän tulee auttamaan meitä. Kun hengellisen elämämme liekki sammuu, hän sytyttää sen uudelleen esirukouksellaan.


Ole sitkeä!

Moni ihminen seurasi autiomaahan lähteneitä kilvoittelijoita ja näin syntyi luostariliike. Tunnettujen kilvoittelijoiden ympärille kerääntyi kuulijoita aina 300-luvulta alkaen ja näistä syntyi luostariyhteisöjä. Harvalla tuskin oli samanlaista taustaa kuin Marialla mutta jokaisella oli varmasti palava halu päästä pois kaupunkien melusta ja turhuudesta ja löytää todellinen tarkoitus elämälleen. Maria on esikuva suuresta katumuksesta, mutta samalla myös suuresta toivosta ja luottamuksesta. Jo vanhastaan on sanottu, että siellä missä on paljon katumusta, siellä on myös paljon anteeksiantoa! Maria tuskin luotti enää itseensä ja siksi hän oli valmis turvaamaan Jumalaan.

Mikä Marian elämän sanoma meille on? Katumalla saa anteeksi vaikka millaiset synnit? Elämä autiomaan paahteessa pyhittää meidät? Marian kertomus vaikuttaa lähes yliluonnolliselta mutta hänen valintansa on esimerkillinen meille jokaiselle. En tarkoita, että meidän pitäisi muuttaa erämaahan ja hylätä perheemme ja läheisemme. Väitän, että kaikki työkalut ovat meidän sisällämme.

Jokainen meistä vajoaa helposti "mielettömyyden syövereihin", mutta harva haluaa apua sieltä poispääsemiseksi. Marian suuri oivallus ei ollut autiomaa vaan kerta kaikkinen omistautuminen sille päätökselle, jonka hän teki. Tehkää lupauksia Herralle ja täyttäkää ne! (Ps. 76:12)

Silti elämämme on kaatumista, kompastelua ja ylösnousemista. Tätä jokapäiväistä toimintaamme kuvaa parhaiten toivon käsite. Vaikka kerta toisensa jälkeen me epäonnistumme, luovuttaa ei saa, vaan silloin pitää uskoa ja luottaa. Tämä totisesti kasvattaa meissä nöyryyttä ja itsetuntemusta ja samalla se toivottavasti herkistää meissä anteeksiantamisen taitoa. Kysymys ei siis loppujen lopuksi ole kiinni siitä paikasta, jossa me kilvoittelemme, vaan siitä kuinka monta kertaa me nousemme ylös ja jatkamme.


Riisu kengät jalastasi, sillä paikka, jossa seisot, on pyhä maa. (2. Moos 3:5)

Ennen kuin Mooses lähti viemään Israelin kansaa pois Egyptin orjuudesta, Jumala ilmestyi hänelle palavassa pensaassa. Mooseksen kokema ilmestys täytti hänet pyhällä pelolla, olihan Jumala juuri puhutellut häntä. Jumala kehotti häntä ottamaan pois kenkänsä koska hän seisoi pyhällä paikalla. Herra sanoi vielä: "Minä olen sinun isäsi Jumala, Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala." Silloin Mooses peitti kasvonsa, sillä hän pelkäsi katsoa Jumalaa. Profeetta Moosesta kutsutaan Jumalan näkijäksi, koska hän oli otollinen lähestymään Jumalaa ja  välittämään hänen tahtonsa Israelin kansalle. Myös Maria koki pyhän läsnäolon hyvin vahvana voimana Jerusalemissa ja tämä voima esti häntä astumasta kirkkoon.

Miten monin eri tavoin ihmiset ovatkaan yrittäneet lähestyä Jumalaa ilman, että he voisivat katsoa häneen ja jäädä samalla henkiin. Hänen nimensä sanominen oli kielletty eikä Mooses kyennyt nostamaan katsettaan Herraansa kohti. Jaakobin kerrotaan nähneen Jumalan kasvot ja se merkitsi käänne kohta hänen elämässään, hänestä tuli Israel. Aabraham kestitsi kolmea enkeliä Mamren tammistossa kun Pyhä Kolminaisuus oli hänen vieraanaan. Profeetta Daniel näki näyssä Isä-Jumalan vanhana valkopartaisena kuninkaana, ikiaikaisena, jonka eteen Ihmisen poika astui. Evankeliumissa kerrotaan, kuinka luomaton valkeus sokaisi opetuslapset Taaborin vuorella ja Jordanilla he kuulivat äänen taivaasta.

Jokainen, joka on tuntenut kunnioitusta pyhää kohtaan voi aavistaa mitä tämä luontaantyöntävyys, varovaisuus ja pelko tarkoittavat. Ihmisillä on luonnostaan tämä vaisto ja olen nähnyt monen kerran kirkkoa esitellessäni kuinka ihmiset varovat ja vaikenevat kirkossa, etenkin kun lähestytään alttaria.  Harvassa on ne ihmiset, jotka ilman kunnioitusta marssivat kirkkoon eivätkä kunnioita pyhää tilaa.

Kun minut irtisanottiin Hyvinkään papin työstä keväällä 2013, minulla oli pitkä aika etten käynyt kirkossa. Isolta osalta kysymys oli sairauslomastani, joka seurasi olkapääleikkauksesta, mutta kun liturgia toisensa perään jäi väliin, tunsin kuinka kynnys liturgiaan osallistumiseen kasvoi koko ajan. Kun sitten ensi kertaa menin Tallinnan Pyhän Simeonin ja Hannan kirkkoon kolmen kuukauden tauon jälkeen, oloni oli hyvin herkkä. Tunsin pitkästä aikaa palveluksen kauneuden, erityisesti kerubiveisun sävelmän ja silloin kaikki muistot tulivat mieleeni. Vahvin tunne oli kuitenkin pyhyyden polttava hetki kun en juuri uskaltanut edes liikkua. Tunsin koko olemuksessani, etten ollut kelvollinen lähestymään tai edes olemaan paikallani. Olin palannut kotiin ja kaipauksen synnyttämä levottomuus lakkasi. Koko päivän oloni oli hyvin kiitollinen ja tunsin saaneeni jotain hyvin ainutlaatuista.

Maria koki hyvin vahvana Jumalan läsnäolon ja vaikeuden lähestyä pyhää ristiä. Tämä vastustus ei ajanut häntä pois pelastuksen polulta vaan se vahvisti hänen uskoaan. Hän ymmärsi olevansa aivan ainutlaatuinen Jumalan kuva joka oli pahasti pirstaloitunut himon ja synnin teon seurauksena. Hän tunsi vahvan katumuksen ja sen seurauksena hän lähti pelastamaan elämäänsä jättämällä kaiken entisen taakseen. Miten loistava kuva tämä onkaan katumuksen sakramentista! Lupaus Jumalalle parannuksesta ja sen toteuttaminen keinoista piittaamatta.

Tämä luotaantyöntävä tunne suojelee pyhyyttä tässä maailmassa. Tämä kunnioitus johtuu siitä, että ihminen tuntee pyhyyden läsnäollessa itsensä kelvottomaksi lähestymään puhtautta oman syntisyytensä takia. Ihminen tavallaan suojelee omaa syntisyyttään tällä varomisella, vaikka jokaisessa ihmisessä elääkin halu puhdistua tuosta synnin likaisuudesta. Tuo luotaantyöntävä tunne ei koskaan ole niin suurta, että se karkoittaisi ihmisen pois Jumalan luota vaan se valmistaa ja vahvistaa ihmistä Jumalan kohtaamiselle. Se herättää sydämessämme toivoa, rohkeutta ja uteliaisuutta muuttaa nykyistä elämäämme.


Maria elää meissä jokaisessa

Maria on sinun sisaresi ja kanssakulkijasi.

Tässä tarinassa myös meillä on osa, koska me jaamme Marian ihmisyyden itsessämme. Hekuma, odotus, puhdistautuminen, uhraus ja pyhiinvaeltajat. Nämä kaikki löytyvät myös omasta elämästämme ja tuo pyhän kunnioituksen tunne, jolloin emme voineet lähestyä, on myös meille kaikille tuttu. Vanha Maria elää meissä kun etsimme vimmatusti nautintoa tästä maailmasta ja olemme menossa syvyyksiin etsiessämme sitä ensimmäistä hekumallista tunnetta, jonka saimme tuosta himosta.

Toivottavasti Jumala myös pysäyttäisi meidät pyhässä kaitselmuksessaan. Ja samalla muistaa mihin Maria ylsi kilvoituksellaan Jumalan armosta, sillä ei Jumala tahtonut syntisen kuolemaa vaan hänen kääntymystään. Tämä on Hänen suuruutensa. Jumala kääntää heikkouden ja häpeän kunniaksi ja kirkastaa meissä Jumalan kuvan, jonka himomme on tahrannut.

Mutta se jää kertomatta kuinka me tuon tarinan päätimme. Oliko se surullinen tarina, joka sai onnellisen lopun vai tuliko elämästämme tragedia jäädessämme Aleksandrian kaduille?