Maria - Sinä ja minä

Kirkkomme viettää tänään Maria Egyptiläisen sunnuntaita ja varmaan meille kaikille pyhittäjä-äidin elämä on tuttu. Hän vietti 500-luvulla synnin tahraamaa elämää Aleksandriassa eikä välittänyt sielunsa vahingoista. Hän kuitenkin lähti sattuman oikusta pyhiinvaeltajien mukaan Jerusalemiin ottamaan vastaan Herramme pääsiäistä. Kun hän saapui pyhiinvaeltajien joukossa Jerusalemin Pyhän Haudan kirkkoon, hän tunsi miten näkymätön voima esti häntä astumasta sisään. Hän yritti uudelleen monta kertaa muttei onnistunut.

Mitä tapahtui?

Maria kohtasi Hänet, jonka oli aina tuntenut mutta jota oli samalla aina etsinyt. Hän tiesi synnillisen elämän keskellä, että on olemassa parempaa ja ikuisempaa.

Siksi hän sisimmässään oli onnellinen, että kohtasi Hänet, joka vapahtaisi hänet. Mutta hän ei ollut valmistautunut, hänellä ei ollut taivaallista hääpukua.

Jokainen meistä on tuo Maria. Hän on metaforinen kuva sinusta ja minusta. Mutta se mitä hän katumuksen kyyneleiden kautta saavutti, jää monelle meistä haaveeksi. Hyvä lähtökohta on se, että tutkiskelemme itseämme joka kerta kun me astumme kirkon pihaan, kirkon ovelle.

Sillä Marian mystinen kokemus kirkastaa myös meille hengellisen elämän salaisuuden:

Vain samanlainen voi kohdata samanlaisen. Jumala etsii meissä olevaa särkynyttä kuvaa itsessämme. Meidän on pyrittävä kirkastamaan ja selventämään Jumalan kuvaa itsessämme. Toisin sanoen, kääntämään kasvomme kohti Jumalaa ja kulkea kohti valoa.

Syntinen voi katumuksen kyynelten kautta kohdata Jumalan armon lahjan mutta ihminen ei saa jäädä syntiseen elämään.

Sillä Jumala näkee aina ensimmäisenä ja muistaa viimeisenä luoduissaan lepäävän hyvyyden. Synti ei saa jäädä tahraamaan meissä olevaa ikuista hyvyyttä.

Kun me parannuksen kautta jätämme synnillisen elämän ja suuntaamme kohti iankaikkisia hyvyyksiä, me voimme kirkastaa elämämme kuin tämä pyhittäjä-äiti. Kun me parannuksen kautta ja Jumalan armosta kirkastamme oman sielumme katumuksen kyyneleiden kautta, me voimme kohdata kirkkaudessa asuvan Vapahtajamme.

Niin Maria aloitti vuosikymmenten pituisen katumuskilvoituksen erämaassa. Lopulta hän sai mahdollisuuden kohdata Jumalan joka vapahti hänet.

***

- Jokin tuntematon voima esti häntä menemästä kirkkoon…

Koronasta on tullut meille tuntematon voima, joka estää meitä astumasta kirkkoon. Se on läsnä kaikkialla mutta emme voi aistein havaita sitä. Osa meistä miettii, olemmeko mekin syntiä tehneet, kun emme pääse osallistumaan kirkon jumalanpalveluksiin? Olisimmeko me arvollisia astumaan Herramme huoneeseen, tai osallistumaan Herran pyhästä ehtoollisesta. Jos luemme rukouksia ehtoollisen edellä, törmäämme usein tähän ajatukseen. Ehkä meidän on syytä vakavoitua oman elämämme suhteen ja pysähtyä miettimään tätä asiaa.

Me emme koskaan ole arvollisia osallistumaan Herramme pyhään ehtoolliseen. Jumala voi armahtaa meitä, jos rukouksessa ja paastossa käännymme Hänen puoleensa.

Maria jätti tämän maailman hälyn ja lähti kilvoittelemaan erämaahan. Ehkei monikaan meistä toimi samoin mutta kaiketi me voimme ymmärtää tämän asian myös metaforana: Me jätämme tämän katoavan maailman ajalliset nautinnot ja lähdemme kilvoittelemaan autiomaahan, joka on meidän mielemme.

Rakastaen armahtava

Paras ilmaisu sille sakramentille, jolla käydään tunnustamassa synnit?

Synnintunnustus lienee tutuin nimi, joka viittaa syntien luettelemiseen. Katumuksen sakramentti on jo parempi koska se ilmaisee syvällisen asenteen omaa elämäntilannetta kohtaan. Voisiko paras termi olla sittenkin parannuksen sakramentti? Siihen liittyy syntien tunnustaminen, toki myös niiden katuminen mutta ennen kaikkea metanoia, muutoksen teko omassa elämässä, joka tarkoittaa parannuksen tekoa.

Raamattu on pullollaan kertomuksia parannuksen teosta. Yhä uudelleen ja uudelleen löydämme henkilöitä, jotka tajuavat tehneensä väärin ja sitten kääntyvät Jumalan puoleen tehdäkseen parannuksen. Mutta kuinka monta tarinaa onkaan heistä, jotka väärin tehdessään eivät katuneet ja kuinka heille sitten kävi. Uuden testamentin puolella ei ole montaakaan tällaista henkilöä, Juudas lienee tunnetuin. Ihmisryhmistä tietenkin näkyvin on juutalaiset, lainopettajat, kirjanoppineet, fariseukset. Vanhassa testamentissa taas on useitakin henkilöitä, jotka noudattavat Jumalan tahdon sijaan mieluummin omaa tahtoaan ja tämä vie heidät turmioon. Mielenkiintoista sinänsä, ettemme tunne tai muista heitä: he eivät ole iäti muistettuja, autuuteen kutsuttuja

Armahda minua, Jumala, Sinun suuresta armostasi, pyyhi pois minun syntini Sinun suuresta laupeudestasi. Pese minut puhtaaksi rikoksestani, puhdista minut synnistäni…

Me kaikki tunnemme tämän psalmin 51 mutta moniko muista tarinan tuon psalmin takaa? Tarina löytyy Toisesta Samuelin kirjasta, luvusta 12. Tämä psalmi kertoo kuningas Daavidin rikoksesta ja katumuksesta.

Eräänä iltana, kun Daavid oli noussut vuoteeltaan käyskentelemään kuninkaanpalatsin katolla, hän näki sieltä naisen, joka oli peseytymässä. Nainen oli hyvin kaunis. Daavid lähetti tiedustelemaan, kuka nainen oli, ja hänelle kerrottiin: »Hän on Batseba, Eliamin tytär, heettiläisen Urian vaimo.» 

Daavid lähetti sananviejiä noutamaan naista, ja tämä saapui hänen luokseen. Nainen oli juuri puhdistautunut, ja Daavid makasi hänen kanssaan. Sitten nainen palasi kotiinsa.

Daavid rakastui ja saattoi tämän naisen raskaaksi. Batseba oli avioitunut ja niin Daavid päätti hankkiutua eroon tästä miehestä. David kirjoitti: Sijoittakaa Uria eturintamaan keskelle kiivainta taistelua ja vetäytykää sitten itse kauemmas, niin että hänet lyödään hengiltä. Näin kävi.

Profeetta Naatan tuli Daavidin luokse ja esitti vertauksen:

Kuninkaan luo tultuaan Natan sanoi: »Eräässä kaupungissa oli kaksi miestä, rikas ja köyhä. Rikkaalla oli suuret määrät lampaita ja härkiä, mutta köyhällä ei ollut kuin yksi ainoa pieni karitsa, jonka hän oli ostanut. Hän elätti karitsaa, ja se kasvoi hänen luonaan yhdessä hänen lastensa kanssa. Se söi hänen leipäänsä ja joi hänen kupistaan, se makasi hänen sylissään ja oli hänelle kuin tytär. Mutta kerran rikkaan miehen luo tuli vieras. Rikas ei raskinut ottaa yhtään omista lampaistaan tai häristään valmistaakseen ruokaa matkamiehelle, joka oli tullut hänen luokseen, vaan otti köyhän miehen karitsan ja teki siitä vieraalleen aterian.»

Daavid suuttui kovasti tuolle miehelle ja sanoi Natanille: »Niin totta kuin Herra elää, se mies, joka noin teki, on kuoleman oma.

Silloin Natan sanoi Daavidille: Se mies olet sinä.

Aviorikos paljastui ja Daavid tuomitsi huomaamattaan itsensä. Hän katui syvästi tekoaan. Tämä katumuspsalmi on täynnä kauniita jakeita ja monet saatamme kuulla vaikkapa liturgian alkurukouksissa, kanonien liitelauselmissa tai aamurukouksissa.  Monet jakeet tästä ovat jääneet elämään pysyvästi kristilliseen ilmaisuun. Rohkenen sanoa, että psalmeista tämä on tärkein, tunnetuin ja merkityksellisin.

Armahda minua, Jumala, Sinun suuresta armostasi, pyyhi pois minun syntini Sinun suuresta laupeudestasi. Pese minut puhtaaksi rikoksestani, puhdista minut synnistäni. Sillä minä tunnen rikokseni, ja syntini on aina edessäni.

Sinua ainoata vasta an minä olen syntiä tehnyt, tehnyt sitä, mikä on pahaa Sinun silmissäsi, niin että oikea olet puheessasi ja puhdas tuomitessasi. Katso, minut on synnissä siitetty ja äitini on minut synnissä synnyttänyt. Katso, Sinä rakastit totuutta ja ilmoitit minulle tuntemattoman, salaisen viisautesi.

Puhdista minut isopilla, niin minä puhdistun, pese minut, niin minä lunta valkeammaksi tulen. Anna minun kuulla iloa ja riemua, että ihastuisivat ne luut, jotka särkenyt olet. Peitä kasvosi näkemästä minun syntejäni, pyyhi pois kaikki pahat tekoni. Jumala, luo minuun puhdas sydän ja uudista sisässäni totuuden henki. Älä heitä minua pois kasvojesi edestä äläkä ota minulta pois Pyhää Henkeäsi. Anna minulle taas Sinun pelastuksesi ilo ja voimallisella hengellä vahvista minua. Minä opetan langenneille Sinun tiesi, ja syntiset tykösi palajavat. Päästä minut verenvioista, Jumala, minun pelastukseni Jumala, niin kieleni riemuitsee Sinun vanhurskaudestasi. Herra, avaa minun huuleni, niin suuni julistaa Sinun kiitostasi.

Sillä et Sinä tahdo uhria, sen minä kyllä antaisin; polttouhri ei ole Sinulle mieleen. Jumalalle kelpaava uhri on särjetty henki; särjettyä ja nöyrää sydäntä et Sinä, Jumala, hylkää.

Kuninkaan katumus oli kaunis ja aito ja niin Daavid sai anteeksi rikoksensa:

Herra vapauttaa nyt sinut tästä synnistä, eikä sinun tarvitse kuolla. Mutta koska olet tällä teolla rikkonut pahasti Herraa vastaan, niin sinulle syntynyt poika kuolee.

Poika todellakin sai surmansa mutta myöhemmin kun Daavid oli mennyt naimisiin Batseban kanssa heille syntyi poika, jonka tunnemme kuningas Salomona.

Ilman todellista sydämen katumusta meidän tiemme kulkee kohti pimeyttä. Psalmissa Daavid rukoilee: Älä ota minulta pois pyhää Henkeäsi…

Näin kävi Daavidin edeltäjälle kuningas Saulille: Herran henki siirtyi pois Saulista, ja Herran lähettämä paha henki alkoi ahdistaa häntä. Saulin palvelijat sanoivat hänelle: »Huomaathan, että Jumalan lähettämä paha henki ahdistaa sinua. Antakoon siis kuninkaamme käskyn, niin palvelijasi hakevat miehen, joka osaa soittaa harppua. Jos paha henki taas yllättää sinut, hän soittaa harppuaan ja sinun tulee hyvä olla.» (1 Sam. 14-16)

***

Minkä lahjan me tuomme kuin kohtaamme seimessä makaavan Vapahtajan. Mikä on mirhaa tai kultaa, mikä on meidän suitsukkeemme?  Meidän lahjamme on todellinen katumus, sielumme puhdistaminen kilvoituksella. Pahojen tekojen hylkääminen, kääntyminen rukouksessa Jumalan puoleen, osoittaa myötätuntoa toisillemme, antaa anteeksi vihamiehillemme. Sielumme kaipaa rauhaa ja kun sitä edes pienen palan saavutamme, se leviää lähipiiriimme. Sielumme kaipaa myös balsamia ja eheytymistä, jota saamme, kun osallistumme yhteisiin jumalanpalveluksiin. 

Jouluun valmistautuminen on siis katumuksen ja parannuksen aikaa. Todellinen katumus on aina käänteentekevän hetki ihmisen elämässä ja vaatii syvällistä mielenmuutosta. Voi olla, että ihminen lankeaa vielä uudelleen katumaansa syntiin mutta silti katumus voi olla syvä ja hyvin todellinen. Miksi Jumala ei antaisi silloin ihmiselle mahdollisuutta parannukseen?

Me lähestymme Jumalaa sanalla armahda ja armo: Armahda minua Jumala sinun suuresta armostasi. Katumuksen osoittaminen on Jumalan valtasuuruuden tunnustamista ja ilmaisu siitä, että kaikki on Jumalan kädessä. Omaa itseämme kuvastamme sillä, että me olemme riippuvaisia Herrastamme samalla kuitenkin luottaen armahtavaan Isäämme. Me luotamme siihen, että Jumala on niin läpeensä hyvä, ettei Hän voi muuta kuin rakastaen armahtaa meitä, kun me pyydämme sitä.

Toisiaan etsivät - Tarina Sakkeuksesta

1 Jeesus tuli Jerikoon ja kulki kaupungin halki. 2 Siellä asui mies, jonka nimi oli Sakkeus. Hän oli publikaanien esimies ja hyvin rikas. 3 Hän halusi nähdä, mikä mies Jeesus oli, mutta ei pienikokoisena ylettynyt kurkistamaan väkijoukon takaa. 4 Niinpä hän juoksi jonkin matkaa edemmäs ja kiipesi metsäviikunapuuhun nähdäkseen Jeesuksen, joka oli tulossa sitä tietä. 5 Mutta tultuaan sille kohtaa Jeesus katsoi ylös ja sanoi: "Sakkeus, tule kiireesti alas. Tänään minun on määrä olla vieraana sinun kodissasi."

6 Sakkeus tuli kiireesti alas ja otti iloiten Jeesuksen vieraakseen. 7 Kun ihmiset näkivät tämän, he sanoivat paheksuen: "Syntisen miehen talon hän otti majapaikakseen." 8 Mutta Sakkeus sanoi Herralle kaikkien kuullen: "Herra, näin minä teen: puolet omaisuudestani annan köyhille, ja keneltä olen liikaa kiskonut, sille maksan nelinkertaisesti takaisin." 9 Sen kuultuaan Jeesus sanoi häneen viitaten: "Tänään on pelastus tullut tämän perheen osaksi. Onhan hänkin Abrahamin poika. 10 Juuri sitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan."

Suuri paasto lähestyy ja tulevana sunnuntaina vietämme Sakkeuksen sunnuntaita. Sakkeus, tuo varreltaan lyhyt mies, monien halveksuma verojen kerääjä halusi nähdä Jeesuksen. Väkijoukon takaa tämä ei onnistuisi, joten hän kiipeää puuhun ja jää odottelemaan.

Sakkeus oli kiinnostunut, ei ehkä ikuisesta elämästä, mutta Jeesuksesta kuitenkin. Hän halusi ottaa selvää, kuka tämä Jumalan poikana pidetty ihmeiden tekijä oli. Miksi hän halusi tavata Jeesuksen kesken arkisten kiireiden? Ensi tuntumalta ei ainakaan iankaikkisen elämän tavoittaminen. Silkkaa uteliaisuutta, kenties.

Pian kuitenkin alkaa tapahtumaan eikä Sakkeuksella ole enää paluuta entiseen. Jeesus lähestyy väkijoukon keskellä ja veronkerääjä odottaa puun latvassa.

Vaikka Sakkeus on syntinen ja kaikkien halveksuma, Jeesus pysähtyy hänen luokseen ja tulee aterioimaan hänen kotiinsa. Tässä on turhaa puhua Jeesuksen suvaitsevaisuudesta koska hän on paljon enemmän: hän on kadonneiden etsijä ja rakastaa jokaista syntistä joka haluaa tehdä parannuksen. Se, että Jeesus antoi hänelle mahdollisuuden, oli se iso juttu.

Ehkä tämä on meille kaikille meille tärkeä merkki siitä, miten me itse voimme omalla suhtautumisellamme parantaa maailmaa. Kun sinä annata mahdollisuuden toiselle ihmiselle, se saattaa muuttaa koko hänen elämänsä.

Muutos tapahtuu Sakkauksessa ja Sakkeus tuo tämän esille, kun hän antaa hyvin käytännöllisen ja elämänläheisen lupauksen elämänsä muutoksesta. Sakkeus sanoo: puolet omaisuudestani annan köyhille, ja keneltä olen liikaa kiskonut, sille maksan nelinkertaisesti takaisin. Eikä tuo pelastus koskekaan lopulta van Sakkeusta vaan hänen perhettään!

Samaan aikaan mystinen muutos tapahtuu hänen sielussaan hiljaa kiirehtien. Hetkestä jolloin hän ensi kertaa kuulee Jerikon kaduilla Jumalan pojasta alkaa hiljainen kuohunta hänen sisällään. Mutta elämä jatkuu hälyisessä kaupungissa ja hän palaa työhönsä verojen kerääjänä. Myöhemmin hän taas kuulee Messiaasta, joka on tällä kertaa tulossa ihmisjoukon keskellä. Kristus lähestyy Sakkeusta ja lopulta kohtaa hänet puussa istuvana.

Luoja ja luotu kohtaavat jälleen syntiinlankeemuksen jälkeen. Tuntuu kuin Sakkeus olisi kiivennyt paratiisin muurin korkeudelle ja kurkistanut siihen paratiisiin josta Aadam ja Eeva karkotettiin kauan sitten pois. Jumala huomaa hänet ja kutsuu hänet jälleen takaisin. Pahat teot on kuitenkin jätettävä muurien ulkopuolelle ja myös sielun on uudistuttava. 

Sakkeuksen pelastuminen alkaa tuosta hetkestä, kun Kristus pysähtyy hänen luokseen. Sakkeus on etsinyt ja nyt Jumala vastaa hänen kiinnostukseensa antamalla hänelle tien kohti pelastusta.

Mitäpä muuta lopulta Jumala meiltä toivoisi. Että jätämme taakse synnin tahraaman elämän ja pyrimme elämään Jumalan käskyjä noudattaen. Sen vuoksi tämä on kuin tarina Tuhlaajapojasta joka palaa kotiinsa jätettyään holtittoman elämän kaukaisilla vierailla mailla. Rakastava isä kietoo hänet syliinsä ja antaa iloiten kaiken anteeksi.

Sakkeus otti Jeesuksen vieraakseen ja sai uuden suunnan elämälleen.

Lopussa Jeesus sanoo meille kaikille hyvän evästyksen paastoa varten: Juuri sitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan. Tämä tarkoittaa Jumalan hyvää tahtoa meitä kohtaan.

Entä meidän hyvä tahtomme Jumalaa ja lähimmäisiämme kohtaan. Milloin me ottaisimme Jeesuksen vieraaksemme ja tarjoamme hänelle majapaikan? Ei kannata sanoa, että kyllä ottaisimme, jos Hän tulisi luoksemme. Me voimme kohdata Hänet jokaisessa lähimmäisessämme.

Millaisia hedelmiä odotus saa meissä aikaan?

1 Tämän jälkeen oli eräs juutalaisten juhla, ja Jeesus lähti Jerusalemiin. 2 Jerusalemissa on Lammasportin lähellä allas, jonka hepreankielinen nimi on Betesda. Sitä reunustaa viisi pylväshallia, 3 [i] ja niissä makasi suuri joukko sairaita: sokeita, rampoja ja halvaantuneita. Nämä odottivat, että vesi alkaisi liikkua. 4 Aika ajoin näet Herran enkeli laskeutui lammikkoon ja pani veden kuohumaan, ja se, joka ensimmäisenä astui kuohuvaan veteen, tuli terveeksi, sairastipa hän mitä tautia tahansa.

5 Siellä oli mies, joka oli sairastanut kolmekymmentäkahdeksan vuotta. 6 Jeesus näki hänet siellä makaamassa vuodematolla ja tiesi, että hän oli jo pitkään ollut sairas. Jeesus kysyi: "Tahdotko tulla terveeksi?" 7 Sairas vastasi: "Herra, minulla ei ole ketään, joka auttaisi minut altaaseen, kun vesi kuohahtaa. Aina kun yritän sinne, joku toinen ehtii ennen minua." 8 Jeesus sanoi hänelle: "Nouse, ota vuoteesi ja kävele." 9 Mies tuli heti terveeksi, otti vuoteensa ja käveli.

Mutta se päivä oli sapatti. 10 Niinpä juutalaiset sanoivat parannetulle: "Nyt on sapatti, ei sinun ole lupa kantaa vuodettasi." 11 Mies vastasi heille: "Se, joka teki minut terveeksi, sanoi minulle: 'Ota vuoteesi ja kävele.'" 12 Silloin juutalaiset kysyivät: "Kuka se mies oli, joka käski sinun ottaa vuoteesi ja kävellä?" 13 Parannettu ei kuitenkaan tiennyt, kuka hän oli, sillä Jeesus oli jo hävinnyt väkijoukkoon. 14 Myöhemmin Jeesus tapasi miehen temppelissä ja sanoi hänelle: "Sinä olet nyt terve. Älä enää tee syntiä, ettei sinulle kävisi entistä pahemmin." 15 Mies lähti sieltä ja kertoi juutalaisille, että Jeesus oli hänet parantanut.


Odottamiseen liittyvä ongelma on ajan lipuminen ohitsemme. Odotamme jonkin tapahtuman alkamista ja keskitymme vain tulevaisuuteen. Mitä enemmän me odotamme, sitä enemmän se usein vie aikaa aikaa ja voimiamme. Odottamiseen liittyy olennaisesti oma tahtomme ja odotuksemme. Elleivät nämä täyty, saatamme pettyä.

Odottamiseen ei aina liity positiivisia toiveita vaan yhtä lailla myös pelkoa ja epävarmuutta. Samana päivänä, viikon ensimmäisenä, opetuslapset olivat illalla koolla lukittujen ovien takana, sillä he pelkäsivät juutalaisia. (Joh. 20:19)

Entä jos lopettaisimme kokonaan kaiken odottamisen ja alkaisimme elää niillä mahdollisuuksilla, jotka meille on tässä hetkessä annettu? Eläisimme tässä hetkessä, muistaen kaiken mitä menneisyydessä on tapahtunut ja luottaisimme tulevaisuuden suhteen Jumalan huolenpitoon. Kaikki pelastukseen tarvittavat asiat olisivatkin jo käsillämme, emme toivoisi mitään vaan tyytyisimme siihen, mitä meillä jo on.

Tämän päivän evankeliumi kertoo halvaantuneen miehen pitkästä odotuksesta, 38 vuodesta ja toiveesta parantua. Meidän elinaikamme tänä päivän on noin 80 vuotta mutta tuohon aikaan harvat elivät yli 40-vuotiaaksi - sodat, sairaudet, kulkutaudit, nälänhädän verottivat tehokkaasti väestöä. Samalla kannattaa myös miettiä asiaa toisinpäin. Mies oli sairastanut pitkään ja hän oli pannut toivonsa tämän altaan parantavaan voimaan. Tuo allas ei tuonut tosiasiallisesti pelastusta halvaantuneelle, olihan hän odotellut sen äärellä jo niin pitkään. Kuka meistä suostuisi hoitoon, jonka tuloksia saa odotella 40 vuotta?

Evankeliumin lopussa syntynyt juutalaisten vihastuminen johtuu myös odottamisesta. Eikö Jeesus voinut odottaa edes yhtä päivää, sapattia, ja sen jälkeen hoitanut asioitaan? Jeesuksen vastaus oli lyhyt: hänen isänsä, Jumala, ei sapattia vietä vaan tekee työtään taukoamatta. Lepopäivän pyhittäminen saa tämän odottamisen valossa aidon ja oikean merkityksen. Tämä sapatti oli Herran päivä, juhlapäivä. Jesaja ennustaa meille tästä päivästä ja sanoo: Jumala itse tulee ja pelastaa teidät. Silloin aukenevat sokeiden silmät ja kuurojen korvat avautuvat, rampa hyppii silloin kuin kauris, mykän kieli laulaa riemuaan (Jes. 35:4-6). Juutalaiset näkivät pelkästään lain edessään. Tuon lain takana oli kuitenkin elämä ja lain tarkoitus oli suojella elämää eikä päinvastoin.

Odottavan aika osaa olla todella pitkä, mutta odottavan aika voi myös kulua hyvin nopeasti. Ne, jotka odottavat elämänsä alkamista saattavat huomata kuinka kymmenen vuotta meni yhdessä hujauksessa. Jos meillä on jotakin mitä odottaa, me saatamme olla hyvinkin pitkään kärsivällisiä tulevan palkkion toivossa. Monen elämä saattaakin mennä huomaamatta ohitsemme odotellessa: koska asuntolaina on maksettu, milloin lapset muuttavat pois kotoa ja eläkepäivät alkavat...

Mutta on olemassa myös hyvää odotusta. Varhaiskristittyjen elämä oli hyvin intensiivistä, koska he odottivat Toista tulemista hyvin pian. Tämä sama kaipauksellinen Jumalan odotus tulisi myös täyttää sielumme. Siihen liittyy toivo paremmasta, pahuuden häviäminen, lohtu kivussamme ja surussamme. Tämänlainen odotus asettaa elämällemme päämäärän ja saa meidät miettimään myös elämämme suuntaa ja järkevyyttä.


Sairaus

Meidän pitäisi löytää jokaisesta evankeliumista oma itsemme. Samalla miettiä mitä Jumala haluaa minulle opettaa sekä millä lailla hän lohduttaa ja tukee minua. Ei Jumala tahdo yhdenkään syntisen kuolemaa vaan että hän kääntyisi ja saisi elää. Sen vuoksi pyhä evankeliumi on hengellinen aarre. Kun me otamme sen osana kirkon liturgiaa, me ymmärrämme sen täydemmin sen omassa kontekstissaan.

Me kaikki olemme sokeita, rampoja ja halvaantuneita. Betesdan allas kuvaa pyhää kirkkoamme, jota voidaan tämän evankeliumin valossa sanoa myös sairaalaksi. Kirkossakävijä tuntee, että hän tarvitsee parantajaa sielulleen katumuksen ja ehtoollisen kautta. Kuohutettava vesi kuvaa kasteastiaa, jonne Herran enkeli laskeutuu tuomaan siihen pyhityksen kuvaten Pyhää Henkeä.

Jumala kiertelee kyselemässä haluammeko me parantua. Me odotamme vaikka Kristus on jo vieressämme! Meiltä vaaditaan vain uskoa ja vastausta. Huomaatko sairastuneesi, haluatko tulla terveeksi? Jos me olemme terveitä, me emme tarvitse hoitoa tai parannusta. Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. (Matt 9:12)

Jeesuksen kysymys ei tarkoita vain sitä, että onko halua päästä eroon sairaudesta vaan kyse on koko elämänsuunnan muutoksesta, parannuksen teosta vähän laajemmin. Eihän todellinen terveys merkitse vain sairauden poissaoloa vaan kokonaisvaltaista hyvinvointia, sopusointua, rauhaa ja tulevaisuuden suunnitelmia. Terveyden arvon me ymmärrämme vasta silloin, kun menetämme sen.

Tämä sama pätee myös siihen olemmeko valmiita rukoilemaan, pyytämään apua ja turvautumaan Jumalaan. Ellei meillä ole mitään kaduttavaa, on turha rukoilla, sillä vain hengessään köyhät voivat tulla ravituiksi. Halvaantunut mies oli odottanut pelastusta 38 vuotta ja hän oli valmis tarttumaan Kristuksen käteen.

Mitä tahansa te uskossa rukoillen pyydätte, sen te saatte (Matt 21:22). Meillä on oltava sellaisia pyyntöjä, joissa voimme täyttää Jumalan tahdon. Ei sellaisia, jotka syntyvät omasta turmeltuneesta ja itsekkäästä tahdostamme vaan sellaisia, jotka syntyvät rakkaudesta lähimmäiseemme ja Jumalaan.


Hengellinen halvaantuminen

Usein maailman muutokset ovat niin hitaita, ettemme näe niitä vaan totumme niihin aivan vaivihkaa. Moni meistä on halvaantunut omiin tottumuksiinsa. Halvaus voi olla kuin vankila, jonne olemme itsemme lukinneet emmekä uskalla avata ovea, koska siellä on turvallista.

Nautinnon ja tyydytyksen jatkuva hakeminen saattaa halvaannuttaa meidät tältä elämältä. Emme näe omaa itseämme pidemmälle, koska katseemme on kiinnittynyt seuraavaan päämäärään, jota tavoittelemme niin kauan kunnes se on saavutettu. Nautinnon ja tyydytyksen hakeminen ei koskaan täyty ja me olemme kuin hiiret oravanpyörässä, eteenpäin on mentävä vaikka me juoksisimme paikallamme.

Pahimmillaan hengellinen halvaantuminen merkitsee myötätuntomme sammumista lähimmäistämme kohtaan. Halvaantunut mies koki tuon välinpitämättömyyden hyvin konkreettisesti ja puki tuon tunteen sanoiksi: Minulla ei ole ketään. Sairaus kietoo ihmisen itseensä ja hän ei usein kykene näkemään kivun ja surun keskellä toisia ihmisiä. Näin oli myös Lammasportin luona, sinne oli kerääntynyt paljon sairaita ihmisiä, jotka eivät pitäneet huolta toisistaan ja siksi halvaantunutkin jäi yksin, vaikka altaan ympärillä oli paljon ihmisiä.

Haluat pyhittyä, mutta sairaus estää sinua? Tämä evankeliumi saattaakin esittää meille pelottavan kysymyksen. Entä jos sinulla ei olisi koko maailmassa mitään estettä vaan olisit täysin vapaa vastaamaan Jumalan kutsuun ja kaikki voimat toteuttaa se? Halvaantunut mies sai tämän vaihtoehdon ja voimme vain kuvitella miltä hänestä tuntui 38 vuoden jälkeen.

Sen vuoksi tämä evankeliumi kertoo meille vapaudesta, jota Kristus meille tarjoaa. Vapautta elää täydellisenä ihmisenä ja löytää tarkoitus elämällemme, antaa merkitys päivillemme. Kuinka me käyttäisimme tuon vapauden, vastuullisestiko? Onnistuisimmeko säilyttämään silloin nöyryytemme? Kymmenestä spitaalisesta vain yksi palasi kiittämään.

Meidät on jo kastettu mutta lähdemmekö kulkemaan tietä Kristuksen perässä? Olemmeko odottaneet ymmärtämättä, että Kristus seisoo meidän vieressämme koputtaen sydämemme oveen? Eihän hän murtaudu sisälle vaan kunnioittaa vapauttamme. Me pyydämme parannusta tietämättä onko se hyväksi meille, koituuko se pelastukseksemme ja iankaikkisen elämän saavuttamiseksi. Ehkä tämän sairauden kautta saattaisikin oppia jotakin tärkeää omasta itsestäni ja Jumalasta.


Onko parantuminen aina hyvä asia?

Kaikella on tarkoituksensa, meidän sairauksillakin...

Sairaus voi olla monella tapaa meille myös hyödyksi. Ei sairaus ole vain vika, jonka Jumala käy hoitamassa takuukorjauksena. Sanon tämän omasta kokemuksestani, jonka sain selvittyäni pitkästä sairaudesta. Sairauden keskellä en tätä kokonaan ymmärtänyt mutta jälkikäteen ajateltuna olisin voinut olla viisaampi ja kypsempi heikkouteni hetkellä. En turvannut tarpeeksi Jumalaan vaan pikemminkin ihmettelin miksi tämä kipu tuli osakseni.

Onneksi eräs veljeni kirjoitti minulle koskettavan kirjeen, jossa hän lainasi pyhä apostolin kirjettä Efesolaisille (5:20): "Kiittäkää aina Herraa" ei ole helppoa, mutta me emme näekään elämäämme kokonaisuutena emmekä liioin osaa riittävästi ajatella elämäämme ikuisuuden näkökulmasta. Kokonaisuuden näkeminen on erittäin tärkeää, ja tämä ei koske vain elämämme aikaa vaan myös sielumme kokonaisuutta. Mitä puitteita siellä onkaan, joita Luoja haluaa meissä täydentää!

Sairauden suuri lahja on nimittäin nöyryyden oppimisessa. Se opettaa meille myös kärsivällisyyttä. Sairaus on meidän mahdollisuutemme kasvaa hengellisessä elämässämme, jos osaamme suhtautua siihen oikein.

Tärkeintä ehkä ei olekaan se, että me parantuisimme vaan, että oppisimme turvaamaan hädässämme Jumalaan. Kuinka moni meistä on jo täysin oppinut kärsivällisyydessä, nöyryydessä, kestävyydessä, kuuliaisuudessa, elämän arvon ymmärtämisessä, säälissä? Sairaus opettaa meille näitä kaikkia ja enemmänkin. Kuinka moni ihminen elääkään terveenä ja hyvinvoivana vailla huolta iankaikkisesta elämästä?

Pyhä vanhus Porfyrios kirjoittaa kirjassaan, Rakkauden haavoittama: Sen tähden en rukoile, että Jumala tekisi minut terveeksi. Rukoilen, että Hän tekisi minut hyväksi. Olen varma, että Jumala tietää tuskani. Rukoilen sieluni puolesta, että Hän antaisi anteeksi rikkomukseni.

Jumala tunsi vanhus Porfyrioksen tuskan samoin kuin halvaantuneen miehen odotuksen. Hän näkee katumuksemme kyyneleet ja pehmentyvän sydämemme, kun antaudumme hänelle. Vasta näiden tuskien jälkeen me alamme ymmärtää miten tärkeää armo, armahtaminen ja syntien anteeksisaaminen on. Millään muulla ei loppujen lopuksi ole väliä omassa elämässämme. Ja toivon, että jokainen kokisi tämän niin syvästi, että antaisi sen tähden kaiken myös lähimmäiselleen anteeksi.

Jeesus tiesi, että mies on sairastanut 38 vuotta. Jumala tuntee ja tietää kyllä meidän tarpeemme ja puutteemme. Miksi hän ei parantanut miestä jo ensimmäisenä vuotena? Siksi, että parantuminen ja pelastuminen vaatii aina Luojan ja luodun yhteistyötä, synergiaa. Jumala kunnioittaa vapauttamme yli kaiken ja sen vuoksi jopa oma pelastuksemme riippuu meistä itsestämme. Tämä on suuri mysteeri, josta löytyy avaimet siihen, mikä ratkaisee iankaikkisen elämämmekin. Jumala kysyy mutta meidän pitää vastata.


Parantuminen valmistaa meitä uuteen tehtävään

38 vuotta on pitkä aika. Kun luemme pyhien askeetikkojen elämänkertoja voimme havaita, ettei vuodella eikä seitsemällä ole juurikaan merkitystä. Moni on saanut kokea Jumalan armon vasta vuosien, ellei kymmenien jälkeen. Sen vuoksi meidän ei pidäkään tavoitella merkkiä vaan löytää parempi motiivi kilvoittelullemme.

Moni meistä on jo valinnut Kristuksen seuraamisen ja me odotamme jotakin merkkiä tai ihmettä. Nämä kannattaa unohtaa ja miettiä mitä ehdoton rakkaus ja ehdoton usko tarkoittavat. Me emme seuraa Kristusta palkkion toivossa, koska se on kaupankäyntiä. Rakkaus on ainoa syymme, halumme antaa itsemme Kristukselle ilman mitään taka-ajatuksia. Rakkaudessa ei käydä vaihtokauppaa vaikka joskus saatammekin niin kuvitella.

Mikään elämässämme ei ole sattumaa vaan kaikella on tarkoituksensa. Odottaminen ja sairastaminen ovat meille aina kasvun paikka, kunhan osaamme vain nöyrtyä sen edessä.

Sairaudessa me voimme kohdata Jumalan armon ja syntyä uudelleen tähän elämään. Tarjotaanko tässä evankeliumissa helppoa armoa? Me voimme ottaa sen kevyesti vastaan, ellemme kuuntele loppuun asti: "Sinä olet nyt terve. Älä enää tee syntiä, ettei sinulle kävisi entistä pahemmin".

Maria Egyptiläinen ja sisäinen rauha, osa II

Tee syntiä, että pysyisit synnintuntoisena. Kuulin tämän ohjeen Valamon luostarissa 80-luvulla ollessani siellä talkoolaisena, enkä kieltämättä edelleenkään tiedä, kuinka siihen suhtautua. Enimmäkseen ajattelen sen olevan huono ohje, mutta elämänkokemuksen myötä olen ymmärtänyt siinä olevan jotain perää. Sen tarkoitus on estää meistä tulemasta ulkokultaisiksi fariseuksiksi. Ylpeys valtaa mielen nopeasti jos elämme harhassa, ettei meillä ole mitään paheita.

Ehkä Marialle kävi sama kuin vainojen ajan keisareille, jotka näkivät liikaa kristittyjen verta ja he kyllästyttyään lopettivat vainot. Ehkä hän oli kuin alkoholisti joka 43. kerrallaan oli nähnyt tämän pelin ja oli valmis myöntämään, että jokaisen seuraavan erän hän tulisi taas kerran häviämään. Siksi hän oli valmis luovuttamaan taistelun sitä vastaan ja poistui areenalta voittajana.

Miksi Maria hylkäsi kaiken ja lähti erämaahan? Erämaassa sinä olet yksin demonisi kanssa. Mikään maallinen arkiasioiden hoito ei tule sinulle tekosyyksi vältellä taistelua. Sinä voit omistautua kokonaan taistelulle eikä paha käy kimppuusi lähimmäisen kanssa, jota voisit loukata. Kukaan ei puolusta sinua ja kaiken voit voittaa.

Luulen, että Marian elämässä pohjakosketus oli niin syvä, että hän joutui väkisinkin miettimään oman elämänsuunnan muutoksen lisäksi myös vanhurskasta tuomiota ja armoa. Hän on kuin tuhlaajapoika, joka joutui valintojensa kautta tilanteeseen, jossa hän joutui hyvin vakavasti miettimään elämänsä suuntaa. Vaikka molempien elämä oli umpikujassa, molemmissa silti eli toivo ja katumuksen mieli.

Jumalalle mikään tässä maailmassa ei ole käyttökelvotonta. Hän kääntää hyväksi jopa pahan hengen toiminnan, puhumattakaan ihmisen erehdyksistä ja vastoinkäymisistä. Tämä on elämän sakramentaalisuutta - se mikä on jopa meidän tuhoksemme, voikin pyhyyden läsnä ollessa muuttua pelastavaksi salaisuudeksi. Ja sama kääntäen, jokaista pyhää asiaa voidaan käyttää himollisessa mielessä synnin tekemiseen eikä mikään kaunis luonnollinen oli suojassa tältä kiroukselta.

Varhurskas tuomio ja armo

Maria Egyptiläisen kertomuksessa me opimme paljon Jumalan armosta ja pelastuksesta. Mihin himot meitä vievät ja mikä on synnin palkka? Kuinka maksan psalmin kirjoittajan sanoin Jumalalle kaikki hänen hyvät tekonsa minua kohtaan ja kuinka sovitaan pahat tekoni? Vai käyvätkö ne ylitseni kuin raskas kuorma (Ps. 38:5)?

Kyse ei ole tekojen hyvittämisestä, velan maksusta, oikean tuomion mittaamisesta tai muistakaan maallisesta oikeuskäsittelystä. Ortodoksin yleisin rukous on Herra armahda ja sen kautta me pyydämme anteeksiantoa ja velkojemme unohtamista ilman mitään ehtoja. Mutta samalla se sisältää lupauksen myös siitä, että itse toimia jatkossa lähimmäisiämme kohtaan armahtavasti ja sydämessämme vakuutamme, ettemme toiste tee samaa rikosta.

Kyse on mielenmuutoksesta ja se tekeekin tästä asiasta syvällisen ja vaikean. Meidän suuri ongelma on maallinen ajattelumme, joka estää ymmärtämästä hengellistä elämää. Kuvittelemme helposti, että tuomio ja armo ovat toistensa vastakohtia, emmekä oivalla, että ne voivat olla myös saman asian kaksi eri puolta. Tuomio on mm. sitä että pahan olemus paljastetaan ja sen seurauksena meidät saatetaan pimeydestä valkeuteen. Tuomio on alkuperäisen kauneuden esiintuomista ja elämän voittokulkua tässä luomakunnassamme. Tuomio erottaa toisistaan hyvän ja pahan, oikean ja väärän, valon ja pimeyden, rakkaiden ja itsekkyyden.

Armo tarkoittaa sitä, että me voimme aina kääntyä ristiinnaulitun Kristuksen puoleen tuskassamme ja ahdistuksessamme, koska siinä on tiemme kohti pelastusta. Tuo Golgatan risti, jolla pahoinpidelty ja teloitettu vapahtajamme on ristiinnaulittu, kuvaa maailman syntiä, jonka Jumala puolestamme voittoisana kantaa. Se ei merkitse loppua vaan heikkouden kääntymistä kunniaksi ja tämän käsittäessämme tuo teloitusväline muuttuu kultaiseksi ja jalokivien koristelluksi ristiksi, joka on voiton symboli kuolemasta ja synnistä. Ristin häpeä, kunnia ja voima saattaa meidät siihen pelastavaan murrokseen, johon Mariakin ajautui. Hänellä ei ollut mitään, jolla maksaa, joten hän ei kyennyt kaupankäyntiin ja niin hänen piti antaa itsensä Jumalan haltuun.

Tästä armon hetkestä syntyi tie Kristuksen luo.  Vaikka synnit ylittävät meidän maksukykymme, meidän olisi liian helppoa vain maksaa siitä, mitä olemme rikkoneet ja poistua tuomioistuimesta kotiimme tyytyväisinä. Jumala olisi kovin verenhimoinen tuomari, jos hän vaatisi oikean kätemme syntiemme sovitukseksi.

Armo ja tuomio kulkevat käsi kädessä ja niiden kautta Jumala ympäröi meidät armoilla. Meidän osamme on ottaa vastaan tämä ääretön rakkaus samalla sanoin kuin Maria, minä olen Herran palvelijatar! Sillä ei riitä, että me vain maksamme Jumalalle velkamme takaisin, koska hän haluaa meissä muutosta ja paluutamme kotiin, jossa hän odottaa meitä. Jumala ei tullut maailmaan kutsumaan velallisiaan pakkohuutokauppoihin vaan kutsumaan lapsiaan kotiin. Eihän hän vaatinut tuhlaajapojaltakaan perintöosansa ja omaisuutensa palauttamista vaan toivoi, että maailma antaisi hänelle hänen poikansa takaisin. Hän toivoi, että poika itse tekisi tuon päätöksen ja että tuo päätös kertoisi siitä, että hän on muuttunut.

Tämän vuoksi tuntuu siltä, että joskus meidän jopa pitäisi tehdä syntiä niin paljon ja pahoin, ettemme enää koskaan tekisi sitä toista kertaa. Tämä tunne usein syntyy siitä, että me elämme monesti niin näennäisen hyvää elämää, että meillä on kaikki elämässämme kunnossa. Me joudumme niin tilanteeseen, jossa olisimme riippuvaisia toisen ihmisen armeliaisuudestaan tai anteeksiannosta, että me emme usein itsekään kykene armahtamaan tai anteeksi antamaan. Tämä näennäisen puhdas ja viaton elämämme aiheuttaa meille omahyväisyyttä, jossa tuomitsemme toisiamme kuin fariseus temppelissä.

Ehkä tämän vuoksi meidän tulisi, ehkei teoissamme, mutta ainakin mielissämme sukeltaa alas pohjamutiin ja nähdä, että ainoa tie eteenpäin on ylöspäin. Pahat teot paljastavat meille yhä tarkemmin pahuuden olemuksen ja kun seisomme kuilun partaalle, me saatamme vihdoin silloin uskoa, että tuo pudotus vie kuolemaan. Maria ei uskonut, että hän voisi puolustella tekojaan, korvata niitä tai kantaa niistä langetettua rangaistusta. Hän oli käytännössä joutunut tilanteeseen, jossa oli Vapahtajan armon varassa.

Mitään edellä olevasta ei tarvitsisi olla olemassa, jos löytäisimme synnintunnon rukouksen ja paastoamisen kautta. Me olemme usein vieraantuneet niin paljon katumuksesta, että vaikka tunnemme sen hetkittäin kirkossa korkeintaan hetken aikaa, se hälvenee ennen kuin saa johdattaa meitä katumuksen tekoihin.

Tuo synnintunto vei Marian autiomaahan ja siellä hän näki mitä ihmisen lankeemus oli tehnyt luomakunnalle. Alkuaan kaunis paratiisi oli kuivettunut, elämän virta, joka virtasi paratiisin poikki, oli kuivunut pieneksi vuoristopuroksi, joka kuitenkin tarjosi virvoittavaa vettä. Kauniit ja vihreät niityt olivat muuttuneet paahtavassa kuumuudessa hiekkadyyneiksi ja hedelmällisyys oli kadonnut. Elämän puuta ei enää ollut ja eläimet olivat kaikonneet. Maria oli läsnä syntiinlankeemuksen kanssa tässä yksinäisyydessä ja tämän käsittäminen varmasti syvensi hänen kosmista tunnettaan ihmisen lankeemuksesta. Mutta hän ei jäänyt yksin.

Oma vastuumme

Entä Marian merkitys tänä päivänä? Voimmeko hänen esimerkissään kuulla kuiskauksen yksinkertaiseen elämään tai herättääkö se meissä kaipauksen uudistaa elämämme? Vai muistamme hänen elämäänsä vain paaston viidentenä sunnuntaina ja loppuuko siihen meidän yhteytemme? Hän oli poikkeuksellinen kilvoittelija, jonka tarina jäi elämään ja me tykkäämme tästä kertomuksesta, jossa hän ylitti koko elämän hylkäämällä sen. Mitä sitten?

Nyt on meidän vuoromme tehdä elämästämme jotakin kunnioitettavaa, kaunista ja arvokasta. Ei meidän tarvitse paeta erämaahan, mutta voisimme yrittää kaivaa itsestämme sen mikä on jumalallista, hengellistä ja ikuista. Helposti sanottu enkä itse vieläkään tiedä mitä se pohjimmiltaan tarkoittaa.  Sen tiedän, että se tarkoittaa rehellisyyttä ja halua tulla omaksi itseäsi, se vaatii rohkeutta, koska sisin meissä vastustaa muutosta ja samaa tekevät myös kanssaihmisemme. Mutta näin jokainen todellinen kilvoittelija joutuu tekemään. Sen takia meidän pitää kovimmillaan hylätä kotimme ja jättää perheemme, jos me tahdomme seurata Marian tavoin Kristusta.

Maria koki jotakin, mitä jokainen meistä kaipaa. Että me näkisimme oman tilamme sellaisena kuin se on. Mutta kestäisimmekö me sen pohjattoman syvyyden näkemistä? Maria näki kaiken paljaana ja hirveänä ja siksi hän teki täyskäännöksen elämässään. Jos ymmärtäisimme oman tilanteemme yhtä selvästi, mekin tekisimme mitä tahansa, jotta pääsisimme eroon tuosta taakasta. Ehkä Maria oli tässä poikkeuksellinen ihminen, että hän kesti eikä vaipunut itsetuhoisiin ajatuksiin. Hän ei peitellyt syntiään tai kaunistellut, vähätellyt, puolustellut sitä niin kuin meillä on tapana tehdä. Raaka katumus, jossa teot laitetaan eteemme sellaisina kuin ne ovat.

Henki ajoi Jeesuksen erämaahan kasteen jälkeen. Syvä katumus johtaa Marian autiomaahan. Millaiseen autiomaahan ja yksinäisyyteen me voisimme mennä? Millaiseen tahansa, jossa löytäisimme rauhan. Mitä perheemme, sukulaisemme ja ystävät sanoisivat, jos lähtisin edes luostariin, puhumattakaan erämaasta? Me, jotka olemme muuttaneet toiselle paikkakunnalle paremman tulevaisuuden toivossa, tiedämme, että ongelmat seuraavat meitä pian. Autiomaa ei löydy paikasta vaan meidän sielustamme. Luostariin me voimme lähteä vasta sitten, kun olemme sujut maailman kanssa.

Meillä on myös pyhät ikonit esikuvinamme. Nämä pyhät kuvaavat ihmisen alkuperäistä kauneutta ja ne näyttävät suunnan, josta todellinen elämme löytyy. Rukoukset kertovat osastamme ihmisenä tässä maailmassa ylistävinä, katuvina ja kiittävinä Jumalan kuvina. Jokainen ihminen on suunnaton mahdollisuus riippumatta siitä mitä hän on joutunut käymään läpi elämässään.

Marialle koitti erämaassa uusi päivä. Mutta silti hänelle jäi muisto vanhasta elämästään ja siksi hän torjuikin autiomaassa kilvoitellessaan häntä tapaamaan tulleen pyhän Zosimaksen, koska piti itseään saastaisina. Hän ei enää elänyt synnissä, mutta osasi varoa vanhoja virheitään Aleksandriassa. Tässä erikoisessa tilassa synnintunto ja sielun rauha elävät harmoniassa.

Kun kaikki aikaa myöten vanha synnillisyys ja himomme alkavat kuihtua pois ja tilalle kasvaa vahva luottamus siitä, että on tehnyt jotakin oikeaa ja pysyvää. Omatunto ei enää soimaa ja sielu saa rauhan vaikka auringon paiste ja kuivuus on polttava. Kaikkialla on hiljaista ja vain tuulen vire on seurana. Jumala armahti eikä vaatinut tilille, pyysin vapautta ja sain sen. Tässä on hetki, joka tuntuu siunaukselliselta ja samalla se on petoksen hetki. Itsetyytyväisyys kiemurtelee mieleemme ja käymme levolle. Kun heräämme, tyytymättömyys alkaa vaivata mieltämme.  Mutta minä en ole yksin, vaan Herra on kanssani.

Ikuisuus on tässä hetkessä

Pelastuksen päivä ei löydy sitten joskus, vaan samoin kuin taivaan valtakunta, se on tässä hetkessä. Me usein annamme tämän hetken lipua käsistämme kun suunnittelemme tulevaa ja lykkääminen tärkeitä päätöksiä elämässämme. Kuka lupasi meille huomisen päivän, onko meillä jokin oikeus siihen? Uskomme elää vahvasti tässä hetkessä ja jokainen hetki on tarkoitettu kiitokseen ja katumukseen.

Marian elämässä tapahtui täyskäännös ja erämaassa kilvoitellessaan hän aloitti valmistautumisen kuolemaan. Vaikka kukaan meistä ei lähtisi erämaahan, niin jokaisen on silti hyvä tehdä tili itsensä kanssa ja hyväksyä se tosiasia, että elon päiviemme määrä on rajattu ja sama kuolema koskee meitäkin.

Voiko kuolemaan valmistautua? Voi toki, elämällä. Muistamalla, että valintojemme määrä on rajallinen ja jokainen valinta pohjustaa seuraavaa valintaa. Valinnoista syntyy tapa ja tapa on pian toinen luontomme. Valmistautuminen on luopumista tästä elämästä ja kiinnittäytymistä hengelliseen maailmaan niin täydellä sielulla ja jokaisessa valinnassa, että se täyttää koko mielemme. Se täyttää mielen kärsivällisyydellä, kaipauksella ja toivolla.

Vaikka Maria näennäisesti hylkäsi maailman ja lähti autiomaahan, hän jäi jokaisen uskovaisen esikuvaksi ja oppaaksi tässä maailmassa. Nyt suuren paaston aikana on hyvä ottaa vaarin ihmisen mahdollisuudesta tulla synnin voittajaksi. Tuon voiton elementit ovat nöyryydessä, rukouksessa ja oman heikkoutemme tunnistamisessa.