Sain seuraavan kommentin edelliseen blogikirjoitukseeni:
Kutsun vastaanottaneet ovat pyhiä ihmisiä. Mainitset että uhrasivat elämänsä ja lähtivät yksinäisyyteen. Onko myös tavallisia perheellisiä ihmisiä pyhien joukossa? Harvoin kerrotaan esimerkkejä pyhistä, jotka olisivat eläneet perheenä, pitäen huolta puolisostaan ja mahdollisista lapsistaan. Kuitenkin perhe-elämä on enemmistön elämänmuoto. Kun kirkko toisaalla asettaa perhe-elämän luostarielämän rinnalle ihanteelisena elämänmuotona, niin millä kirkko rohkaisee, kannustaa ja opettaa uskovaisia kilvoittelemaan siinä? Luostariväestä kyllä paasataan. Toisinaan kuulee jopa sellaisia harhaoppisia äänenpainoja, että luostarielämä olisi pyhempää kuin perhe-elämä.
Pelastus on vaikea aihe. Usein tuntuu siltä, että Kristus pelastusta tarjoaa jokaiselle joka sen ottaa vastaan. Kaikki ovat kutsuttuja. Mutta samalla tämän lahjan vastaanottajia tuntuu olevana kovin vähän, ainakin jos vertaa sitä Kirkon kanonisoimiin pyhiin. Ehkä yhdet meistä ovat suuria uskon sotureita, toiset mainioita opettajia ja kolmannet suuria kilvoittelijoita ja loput heidän joukossaan ovat niitä hiljaisia, nälkäisiä ja kaipaavia, jotka jäävät meiltä huomaamatta. Kaikille heille yhteistä on kuitenkin kärsivä rakkaus.
Tätä taustaa vasten siis kannattaa todellakin miettiä, millaisia ratkaisuja aiomme elämässämme tehdä. Kannattaako kaikki jättää taakseen ja seurata Kristusta vai voiko pelastus löytyä oman elämän kotikulmilta. Monesti sellainen vaikutelma voi syntyä, kun lukee pyhien elämänkertoja, että ainoastaan luostarissa ja yksinäisyydessä elävät voivat pelastua.
Jos ajattelemme evankeliumin aikoja, niin lähes kaikki Jeesuksen parantamat eli pelastamat ihmiset olivat aika lailla aivan tavallisia ja arkisia ihmisiä. Jumala tuo näissä kertomuksissa pelastuksen arjen keskelle. Joulun tapahtumat Beetlehemissä nimenomaan kuvaavat tätä jumalallisia nöyryyttä, jota Jeesus osoittaa syntyessään pienenä avuttomana lapsena seimeen.
Kirkon historiasta tiedämme toki monia pyhiä perheitä, pyhiä isiä, äitejä ja lapsia. Jouluna tietenkin muistamme tämän pyhän perheen, neitseen Marian, pyhän Joosef Kihlaajan ja Jeesus-lapsen. He etsivät majapaikkaa ja pian Jeesuksen syntymän jälkeen he lähtivät maanpakoon Egyptiin.
Marian syntymän yhteydessä on kerrottu myös hänen vanhemmistaan vanhurskaista Joakimista ja Annasta. Mooseksen ensimmäisessä kirjassa puhutaan myös toisista Jeesuksen esivanhemmista, vanhurskaista Aabrahamista ja Saarasta, jotka saivat vanhalla iällään Iisak-nimisen pojan.
Varhaiskirkon ajan jälkeen tiedämme myös monia pyhiä äitejä, poikia tyttäriä. Hyvin moni muistaa Pyhän Sofian ja hänen lapsensa Pistiksen, Elpiksen ja Agapen, marttyyriperheen. Etenkin vainojen aikana moni perheen äiti ja isä ovat kantaneet Kristuksen ristiä hyvin konkreettisesti omalla marttyyrikuolemallaan eivätkä lapsetkaan säästyneet vainoista.
Tunnetuimpia 300-luvun äitejä lienee Basileios Suuren äiti, pyhä Emilia. Myös pyhän Emilian äiti kanonisoitiin ja hän on marttyyri Makrina Vanhempi. Emilian lapsista, siis Basileioksen sisarista, neljä muutakin ovat pyhiä ja näistä tunnetuin meille ehkä on Gregorios Nyssalainen ja Makrina. Jos tarkastelemme Gregorios-nimisiä kirkkomme opettajia, heidän jokaisen äiti oli pyhä: Gregorios Teologi sisaruksineen, Gregorios Nyssalainen, Gregorios Palamas.
Entä oma elämämme?
Marttyyrit ovat olleet uskollisia Kristukselle kuolemankin edessä. Löytyykö meiltä samanlaista uskollisuutta huomattavasti pienemmissä asioissa? Meidän aikanammekin on paljon niitä, jotka mieluummin mukautuvat tämän maailman elämään kuin olisivat valmiita kärsimään yhteisen uskomme tähden.
Kilvoittelu on siksi tärkeää, että osaamme valmistautua tilanteeseen, jossa uskoamme koetellaan. Millaisella tavalla lopulta saamme kirkastaa Jumalan kunniaa, jää meille arvoitukseksi.
Ortodoksisen kirkon opetuksessa on selvästi nähtävissä linja, jonka mukaan ihmisen elämä on kilvoitusta ja ihmisen pelastuminen on vähittäistä kasvamista kohti Jumalan kaltaisuutta. Se kestää usein koko ihmisen elämän ja itse asiassa meidän elämämme täällä maan päällä on valmistautumista iankaikkista elämää varten. Niinhän evankeliumeissa kerrotaan monista parannusihmeistä, joissa ihmiset olivat vuosikausia rukoillen odottaneet pelastusta ja lopulta sen saavuttivat.
Viisas ryöväri kuitenkin on toisenlainen esimerkki tästä, hän pelastui viime hetkellä ristillä. Muistamme varmasti myös kertomuksen työntekijöistä, jotka saapuivat eri aikaan isännän luokse työntekoon ja eritysesti sen kohdan, jossa viimeisellä hetkellä tulleet saivat saman palkan kuin ensiksi tulleetkin. Pelastuksemme tulee siis olemaan ihmeitä täynnä!
On totta, että olemme herkempiä kanonisoimaan erämaakilvoittelijoita. Ovathan he jollain tapaa jo valmiiksi jalustalla ja heiltä odotetaan enemmän kuin tavalliselta perheenisältä tai -äidiltä. Monesti ajatellaan, että juuri luostarista tulee pyhiä ihmisiä, koska he ovat selvästi omistaneet elämänsä Jumalalle. Mutta tämä on meidän ihmisten tapa nähdä pyhyyttä ympärillämme, etsiä vain sieltä missä me pidämme sitä itsestäänselvyytenä.
Ehkä oma aikamme, joka vaikuttaa kovin maalliselta ja materialistiselta, ei tuota pyhiä samalla tavalla kuin menneinä aikoina. Samaan aikaan on muistettava se tosiasia, että me emme tiedä ketkä kaikki meistä kasvavat kohti pyhyyttä. Kuinka paljon meillä varmaan onkaan kanonisoimattomia pyhiä.
On turhaa kuvitella, että sitten joskus olosuhteet kilvoituksemme ovat hyvät. Kaikki mitä tarvitsemme on jo hallussamme ja paras hetki aloittaa on tässä ja nyt.
Meillä kaikilla on oma kutsumuksemme ja jokaisen on tehtävä parhaansa oman kutsumuksensa täyttämiseksi. Perheessä eläminen on mitä loistavinta kilvoitusta, kovempaa kuin luostarissa ja vielä kovempaa kuin yksinäisyydessä. Perheelliset tietävät, miten paljon tarvitaan kärsivällisyyttä, anteeksiantamista ja pyytämistä, välittämistä ja taas kerran kärsivällisyyttä ja joustoa, jotta yhteinen arki sujuisi edes jotenkin. Perhe-elämä hioo särmiämme hyvin tehokkaasti.
Perheestä kasvaa pyhyyttä. Jeesuksen elämä oli täynnä perhesuhteita ja ystäviä ja nämä samat perhesuhteet vaikuttavat myös meidän,suhteessamme Jumalaan. Me kutsumme Jumalaa Isäksi. Me sanomme pappia isäksi. Maria on meidän taivaallinen äitimme. Kristus tulee luoksemme kuin veljemme. Kaikki tämä tarkoittaa välittämistä, huolenpitoa, toisen huomioimista, toisen hyväksymistä sellaisena kuin hän on.
Eilen liturgiassa mietin uudellen tuota itsensä uhraamista. Kristus uhrasi oman elämänsä meidän elämämme vuoksi. Samalla myös neitsyt Maria luopui omasta elämästään, omista suunnitelmistaan, haaveistaan, jotta toimisi Jumalansynnyttäjänä ja Jumalan äitinä aina ristille asti ja siitä eteenpäin. Käytännössä Kristuksen elinaika vastasi koko Marian elämää, Kristus täytti koko hänen elämänsä.
Jokainen vanhempi myös tinkii omasta elämästään lapsen vuoksi. Se on oman itsensä sivuun panemista toisen hyväksi. Nyt oleellista onkin, kohdistammeko me tätä työtä myös Jumalan hyväksi. Vastaammeko me hänen rakkauteensa, jota hän osoitti antamalla oman Poikansa meidän puolestamme.
Kirkko olemme me. Jokainen meistä on osa Kristuksen ruumista ja me kaikki olemme oksia viinipuussa. Siksi kannattaakin aloittaa aina kaikki muutokset omasta itsestään ja kantaa vastuuta kirkon elämästä oman elämän kautta. Jokainen perheen äiti, isä ja lapsi on kutsuttu todelliseen kilvoitukseen.
Lapseus on meidän päämäärämme.
Siunauttua Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen syntymän juhlaa!
Kirjoitat näin: "Perheessä eläminen on mitä loistavinta kilvoitusta, kovempaa kuin luostarissa ja vielä kovempaa kuin yksinäisyydessä". Millaista on mielestäsi sitten sellaisen ihmisen kilvoitus, joka ei asu luostarissa eikä hänellä ole perhettä? Onko hänen elämänsä helppoa? Tiedän monta yksineläjää, joiden elämä ei ole helppoa ja kilvoitus on vaikeaa. Mitä mieltä sinä olet? Terv. L
VastaaPoistaKiitos kommentistasi!
PoistaJokaisella meillä on risti, jonka Herra on antanut. Oikeastaan voimme vain pyytää voimia ja kärsivällisyyttä kantaa se perille asti.
Yksin elävällä on erilaiset haasteet kuin perheellisellä. Monesti elämässä me olemme kateellisia toistemme elämälle ja kuvittelemme toisen elämän olevan vailla huolia ja murheita. Mutta jokaisessa asiassa ja elämäntilanteessa on hyvät ja huonot puolensa, ne huonot puolet tuppaamme vain helposti unohtamaan kun katsomme toisen ihmisen elämää. Se taistelutanner kuitenkin on meidän sisällämme, harvemmin niissä ulkoisissa olosuhteissa. Ahneelle ei riitä mikään rikkaus maailmassa ja nöyrä selviää hyvinkin vähällä.
En tiedä millaista on yksinäisen ihmisen kilvoitus, koska olen viettänyt niin vaatimattomia aikoja yksinäisyydessä. Mutta olen vuosia toiminut rippi-isänä ja keskustellut monien yksinäisten ihmisten kanssa. Yksinäisen ihmisen surut ja ongelmat ova erilaisia kuin perheessä asuvan. Luulen, että yksinäisyys itsessään voi olla raskasta ja se ettei voi jakaa taakkaansa toisen kanssa. Tämä erityisesti silloin kun yksinäisyys ei ole oman valinnan tulosta.
Kiitos kaikille kulunen vuoden kommenteista. Blogin kirjoittaminen on loistava tapa nähdä omia stereotypioitaan. Sitä monesti huomaa miten luutuneita käsityksiä itsellä on, ja on hyvä ravistella ja tutkia omia käsityksiään niin usein kuin mahdollista.
Kiitos vastauksesta. Hieman jo ihmettelin, että kuinka on mahdollista sanoa, että toisen kilvoittelu on jonkun toisen kilvoittelua kovempaa. Kenenkään elämä ei ole helppoa. Jokaisella on omat vastoinkäymiset. Kaikesta huolimatta hyvää joulua!
VastaaPoistaAihetta voi lähestyä monesta näkökulmasta ja luulen että tällä hetkellä me katselemme asiaa eri näkökulmista.
PoistaOn mahdollista sanoa, että toisen kilvottelu on haastavampaa kuin toisen. Kilvoitus on aina sitä haastavampaa mitä määrätietoisemmin pyrkii kohti pelastusta. Mitä tietoisempaa on pyrkimys kohti pyhyyttä, sitä voimakkaammin sielun vihollinen hyökkää yrityksiämme vastaan.
Toiselle kilvoittelu aukeaa helpommin kuin toiselle. Muistan erään Athos-vuoren kilvoittelijan kamppailleen useamman vuosikymmenen ennen kuin hän tuli vakuuttuneeksi päämäärästä. Toinen taas saa vahvan merkin jo heti alussa ja varmuus on hänen mukanaan jo ensi metreillä. Oman itsensä voittaminen on varmasti yksi maailman vaikeimmista tehtävistä.
Minä myös kiinnitin huomiota tuohon näkemykseen että "Perheessä eläminen on mitä loistavinta kilvoitusta, kovempaa kuin luostarissa ja vielä kovempaa kuin yksinäisyydessä." Ajattelisin kuitenkin että jokaiselle joka kilvoituksensa tosissaan ottaa mitataan koetuksia tarpeen ja kestävyyden mukaan, sielun pelastukseksi. Jokaisella meistä on omat taistelumme. En näe että olisi oikein arvottaa tai arvioida kenenkään kilvoituksen haasteellisuutta tai "kovuutta" pelkästään sen mukaan elääkö hän yksin, perheessä vai luostarissa.
PoistaMutta nämä ovat näitä näkemyseroja. Oikein rauhallista ja siunattua joulun juhlaa toivotan isä Villelle ja kaikille näiden hienojen blogien lukijoille! Kristus syntyy - kiittäkää!
Oikeassa työ varmaankin olette, pitääpä tuumailla asiaa! Tarkoitukseni oli kiinnittää huomiota siihen ettemme vertailisi toistemme olosuhteita ja kuvittelisi että toisella on helpompaa ja parempaa kuin meillä. Itsensä vertailu toisiin on monen kärsimyksen ja synnin lähde. Kiitos siis kommenteista!
PoistaSiunattua ja rauhaisaa Herramme syntymän juhlaa!
Ymmärrän kommentoijien näkökulman siitä, että ei ole hyvä verrata kilvoittelun "kovuutta". Kuitenkin perheellisenä ihmisenä koin tämän kirjoituksen tarpeellisena ja olen itse sitä mieltä, että perheellisinä olen oppinut itsestäni paljon enemmän kuin ilman perhettä olisin oppinut. Parhaita kasvattajia ovat olleet lapset. Ja ainakin sellaiset "kiiltokuvamaiset" käsitykset itsestäni (jos sellaisia on ollut) ovat murenneet jo vuosia sitten ja olen nähnyt omat huonot puoleni selkeämmin.
VastaaPoistaMutta kuten sanottua, jokainen kilpailkoon itsensä kanssa, enkä yritä tässä sanoa, että perheellisenä olisin kovempi jätkä.
Kiitos kommentista ja hyvää juhlaa!
PoistaOlen kokenut samoin kuin kommentoija edellä, että perheessä eläen omat huonot puolet, kaikki heikkoudet ja puutteet ja huonot taipumukset ovat tulleet itselle kuin myös toisillekin esille. Saman katon alla eläminen ja läheisten ihmisten joskus hyvinkin kipeiden elämänkohtaloiden ja haavojen jakaminen riisuu kuvitelmista.
VastaaPoistaIsä Ville ansaitsee mielestäni kiitoksen, että hän kirjoitti siitä, mistä erittäin harvoin suomalaiset ortodoksit yleensäkään kirjoittavat tai opettavat: perheessä elämisestä.
Tietenkään perhe-elämää ja yksin elämistä ei voi laittaa helppous- tai paremmuusjärjestykseen, mutta perheenäitinä ilahduin, että ylipäänsä joskus jotain rohkaisun sanaa sanotaan perheenäitejä- ja isiä ajatellen.
Sitä paitsi – ymmärrän perheen paljon laajemmin kuin vain vanhemmat ja lapset, jotka asuvat samassa taloudessa. Kyllä yksin asuvakin usein kuuluu perheeseen – hänellä voi olla tiiviitkin suhteet sukulaisiin, hän voi saada sukulaisilta tukea ja apua ja antaa sitä heille. Moni yksin asuva naimaton henkilö on esim. sukulaisensa lapsille yhtä rakas ja tärkeä kuin vain voi olla esim. isovanhemmat.
Yhtenä kesänä Venäjällä omaisten luona ollessamme kuuntelimme telkkarista ortodoksiselta kanavalta patriarkka Kirillin puhetta. Hän puhui rohkaisevasti ja kauniisti perheessä elämisen ja lasten kasvattamisen tehtävästä. Mutta hän omisti sanansa myös niille aviopareille, jotka eivät ole voineet saada lapsia. Hän sanoi, että lapseton avioliitto ei ole Jumalan silmissä mikään kakkosluokan avioliitto. Hän sanoi, että lasten synnyttäminen ja kasvattaminen on tärkeä ja pyhä tehtävä, mutta avioliiton perimmäinen tarkoitus on vielä suurempi: että aviopuolisot auttavat toinen toistaan pelastumisessa.
Hän puhui myös yksin elävistä, että Jumalalle he ovat yhtä rakkaita kuin perheessäkin elävät. Tärkeintä on toteuttaa ihmisenä ja kristittynä olemisen tehtävää. Hän painotti, miten monet yksin elävät ihmiset toteuttavat lähimmäisen rakkautta elämässään olemalla apuna ja tukena toisille.
Pelkään, että moni lukija taas ärsyyntyy, kun kerron Venäjän kirkosta ja venäläisistä, mutta elämä on johtanut minut puolison ja sukulaisten kautta sinne ja pystyn kertomaan vain siitä, mistä itselläni on kokemusta. Venäjäksi on olemassa paljon elämänläheistä, lämmintä ja rohkaisevaa, nykyajan olosuhteisiin osoitettua opetusta ortodoksisesta perhe-elämästä. Itselleni adoptiovanhempana, jonka lapset ovat vammaisia (toinen jo aikuinen), on ollut valtavasti apua ja rohkaisua venäläisistä ortodoksisista nettisivustoista ja –lehdistä, joissa usein julkaistaan esim. kokeneiden adoptioäitien tai adoptiolasten asioihin perehtyneiden psykologien tms. kirjoituksia sekä pidetään esillä vammaisten asiaa.
Tuo patriarkka Kirillin puhe, jota tässä muistelin, kosketti silloin niin, että muistan sen elävästi vieläkin. Kuuntelimme puhetta porukalla, jossa meitä oli niin perheenäitejä kuin heidän aikuisia naimattomia lapsiaankin kuin myöskin yksi isoäiti ja yksi perheenisä. Puhe kosketti ja jäi mieleen, kun siinä oli rohkaisun sana jokaiselle eri elämäntilanteessa olevalle. Sanoma oli se, että missä elämäntilanteessa elämmekin, meidän kenenkään ei tule elää itsellemme eikä itsekkäästi. Meillä kaikilla on mahdollisuus ajatella ja toimia toisen parhaaksi, osoittaa rakkautta ja välittämistä, luopua jostain toisen hyväksi. Se on jokaisen tehtävä ja vain sitä kautta koemme elämässämme lämmön ja rakkauden.
Katsoin sukulaislasten kanssa jouluaiheisen Disney-elokuvan, joka oli monelta osin aivan kamalaa hömppää ja uskontojen sekasotkua, mutta oli siinä paljon hyvääkin. Muutaman kerran juonen ratkaisevissa kohdissa toistui lause jotenkin tähän tapaan: ”Paras lääke särkyneelle sydämelle on auttaa niitä, jotka tarvitsevat apua!” Tätä mottoa kuuntelemalla yksinäisen, katkeroituneen ja kovettuneen miehen sydän pehmentyi ja hän löysi ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin lämpimän yhteyden toisiin ihmisiin.
Jouluisin terveisin Eevaliisa
Kiitos tästä hyvästä puheenvuorosta!
PoistaTodellakin, kuinka voisimme kilvoitella ellemme oppisi tuntemaan omia heikkouksiamme! Jos ajattelemme tarinaa fariseuksesta ja publikaanista, niin nimenomaan tästä oli kysymys. Toinen näki itsensä niin vajavaisena ettei tohtinut edes kohottaa katsettaan kohti taivasta. Kun me löydämme heikkoudet elämästämme. Me voimme myös löytää nöyryyden. Lähimmäistemme hyväksi, me voimme myös alkaa työskentelemään noiden heikkouksien parissa.
Metropoliitta Kirill antoi meille hyviä huomioita lähimmäistemme palvelemiseksi. Perheet ja avioparit tarvitsevat paljon tukea tänä päivänä. Sen olemme kuluneen vuoden aikana kipeällä tavalla nähneet. On hyvä että laajensit perhekäsityksiä myös sukua kohti, sillä yhä enemmän myös isovanhempamme ja muut sukulaisemme tarvitsevat apuamme tavalla tai toisella. Sama koskee myös lapsettomia perheitä, meille jokaiselle on annettu tehtävä tässä maailmassa ja ihmiskohtaloiden moninaisuus on suuri rikkautemme.
Siunattua joulupaaston jatkoa ja kiitos puheenvuorostasi!