Kaksi isää, kaksi kuollutta tytärtä

Tämä kirjoitus on saarnan pohja Porin kirkossa 9.11.2014, isänpäivänä

Silloin Jeesuksen eteen tuli Jairos, synagogan esimies. Hän heittäytyi Jeesuksen jalkoihin ja pyysi häntä tulemaan kotiinsa. Hänen ainoa lapsensa, noin kaksitoistavuotias tytär, oli kuolemaisillaan. Matkalla Jairoksen kotiin väkijoukko tungeksi Jeesuksen ympärillä. Siellä oli myös nainen, jota kaksitoista vuotta oli vaivannut verenvuoto. Hän oli kuluttanut kaikki varansa lääkäreihin, mutta kukaan ei ollut kyennyt parantamaan häntä. Hän tuli Jeesuksen taakse ja kosketti hänen viittansa tupsua, ja verenvuoto lakkasi heti. Jeesus kysyi: "Kuka koski minuun?" Kukaan ei myöntänyt koskeneensa, ja Pietari sanoi: "Opettaja, joka puoleltahan tässä ihmiset tunkevat päällesi." Mutta Jeesus sanoi: "Joku koski minuun. Minä tunsin, että minusta lähti voimaa." Kun nainen huomasi, ettei hän voinut pysyä salassa, hän tuli vavisten esiin ja heittäytyi Jeesuksen jalkojen juureen. Kaiken kansan kuullen hän kertoi, miksi oli koskenut Jeesukseen ja miten hän heti oli tullut terveeksi. Jeesus sanoi hänelle: "Tyttäreni, uskosi on parantanut sinut. Mene rauhassa."

Hänen vielä puhuessaan tuotiin synagogan esimiehelle kotoa sana: "Tyttäresi on kuollut. Älä enää vaivaa opettajaa." Mutta kun Jeesus kuuli tämän, hän sanoi esimiehelle: "Älä pelkää. Usko, niin hän pelastuu." Perille saavuttuaan hän ei antanut kenenkään muun tulla mukanaan sisään kuin Pietarin, Johanneksen ja Jaakobin sekä tytön isän ja äidin. Kaikki itkivät ja valittivat tytön kuolemaa, mutta Jeesus sanoi: "Älkää itkekö! Ei hän ole kuollut, hän nukkuu." He nauroivat hänelle, koska tiesivät, että tyttö oli kuollut. Mutta Jeesus otti tyttöä kädestä ja sanoi kuuluvalla äänellä: "Tyttö, nouse!" Silloin henki palasi tyttöön. Hän nousi heti jalkeille, ja Jeesus käski antaa hänelle syötävää. Tytön vanhemmat olivat hämmästyksestä suunniltaan. Jeesus kielsi heitä kertomasta kenellekään, mitä oli tapahtunut.

Kirkossa me jatkamme Luukkaan evankeliumin lukemista. Näin talven kynnyksellä meitä rohkaistaan monilla ihme- ja tunnusteoilla, joita Jeesus teki ihmisille opetuslastensa edessä: olemme kuulleet Gerasan riivatusta ja Nainin lesken pojasta. Jeesuksen mukana kulki paljon ihmisiä ja he riemuiten ottivat vastaan profeettojen saarnaaman messiaan.

Tämä evankeliumi kertoo Herran riemuvuodesta, se kertoo ilosta, jonka Jumalan sana tuo maailmaan. Profeetta Jesaja kertoo Rauhan ruhtinaan tulosta, jonka kautta nämä lupaukset täytetään ja unelmat tulevat todeksi yksi kerrallaan. Köyhät vapautuvat puutteestaan, rammat kävelevät, ja ahdistetut pääsevät hädästään. Kuoleman voittanut tulee ja vapahtaa synnin vammoista ja herättää kuolonuneen nukkuneet. Hän on se messias, josta profeetat ennustivat ja tänään me vietämme tässä liturgiassa hänen voittojuhlaansa.

Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, parantamaan ne, joiden mieli on murtunut, julistamaan vangituille vapautusta ja kahlituille kahleitten kirpoamista, julistamaan Herran riemuvuotta, päivää, jona Jumalamme antaa palkan. Hän on lähettänyt minut lohduttamaan kaikkia murheellisia, antamaan Siionin sureville kyynelten sijaan ilon öljyä, hiuksille tuhkan sijaan juhlapäähineen, murheisen hengen sijaan ylistyksen viitan. (Jes. 61:1-3)

Näissä evankeliumin molemmissa kertomuksissa parannuksen edellytyksenä oli usko. Usko on meidän suhteemme Jumalaan. Se on heittäytymistä Jumalan varaan, luottamista siihen, että lopulta käy hyvin. Herran haltuun! Se tarkoittaa sitä, ettemme enää etsi omaa etuamme tai tahtoamme vaan ymmärrämme, että me olemme Herramme kaitselmuksessa ja Hän pitää laumastaan huolta.

Tämä aika on monella tapaa epäileväinen ja peräti ironinen. Samaa helposti ajattelemme myös kirkon opetuksesta. En usko ennen kuin näen. Ja siksi me odotamme emmekä ala elää uskossa. Mutta tämän odotus on turhaa, sillä ensin tulee usko ja vasta sitten näkeminen, ei päinvastoin. 

Ja kuinka moni uskoo vain hyötyäkseen, saadakseen haluamansa. Uskossa meille on usein vaikeaa se, että joudumme elämään epävarmuudessa, me emme voi olla täysin varmoja että usko kantaa. Siksi monesti me elämmekin melkein uskossa, joinakin hetkinä annamme ohjakset Jumalalle mutta suuren osan ajastamme me nojaamme omaan itseemme. 

Eikä usko ole vain kokeilua emmekä voi elää uskossa vain puoliksi. Todellinen usko on kertakaikkista heittäytymistä Jumalan varaan. Me tarvitsemme sellaista uskoa, joka hylkää epäilykset ja yksinkertaisesti luottaa. Meidän on uskottava jopa enemmän kuin mihin mielikuvituksemme riittäisi.Usko on positiivista ajattelua, katseen iirtämistä iankaikkiseen elämään ja toimimista tässä hetkessä. 

Todellisen uskon äärelle me pääsemme vain rukouksen kautta. Siinä me opimme tuntemaan Jumalan tahdon, lait, säädökset ja ohjeet joiden mukaan meidän pitää elää. Meillä on rukoillessamme pyyntömme, mutta rukouksen tarkoitus ei ole niinkään vaikuttaa Jumalan päätöksiin vaan siihen mitä me itse ajattelemme ja millaisia ratkaisuja me teemme. Rukous auttaa valitsemaan vaihtoehtojen väliltä. 

Oleellista uskossa ei ole ihmeet vaan kestävyys ja uskollisuus

Ihmeiden tarkoitus ei ole synnyttää meissä uskoa vaan vahvistaa sitä. Ensin tulee usko ja sitten tulee Jumalan vastaus uskoon. Joskus se voi olla tunnusteko, merkki tai ihme. Uskoa ei ole se, että me oletamme jotakin tapahtuvan ja toimimme sen mukaan. Se on maallista uskoa. Usko ei vie meitä kohti uskomattomia taikatemppuja vaan se vie meidät toiseen, hengelliseen maailmaan. Siihen taivasten valtakuntaan, jonka tulemista me Herran rukouksessa toivomme. Tulkoon sinun valtakuntasi! Usko on sitä, että vuoret siirtyvät, kuolleet heräävät ja sairaudet parannetaan.

Eikä aina parantuminen ole hyvästä, koska me saatamme silloin menettää kilvoituksemme lähteen. Heikkous on monesti meidän vahvuutemme ja voimamme vaikka emme sitä niin ensi kädessä huomaisikaan. Monet unohtavat Jumalan parannuttuaan sairaudestaan ja unohtavat kanssasairastajansa. Kymmenesta spitaalisesta vain yksi palasi. Tänä päivänä sunnuntailiturgiassa ei käy edes yhtä kymmenestä vaan usein yksi kahdesta ja kolmestakymmenestä.

Usko ei ole sitä, että me odotamme omien toiveidemme toteutumista. Todellinen usko on itsemme hylkäämistä ja tahtomme korvaamista Jumalan tahdolla. Tapahtukoon sinun tahtosi, tapahtukoon minulle se, mikä on pelastukseksi. Se on vakaata luottamista siihen, että kaikessa tapahtuu Jumalan tahto ja että kaikki on lähtöisin Jumalasta. Usko ei ole sitä, että toivomme omien toiveidemme toteutumista vaan sitä, että annamme itsemme ja koko elämämme Jumalan haltuun. Ja jos paraneminen on pelastukseksi, niin hän parantaa meidät. Jos parantuminen on Jumalan kunniaksi, lähimmäistemme auttamiseksi ja kirkkomme rakentamiseksi, niin hän parantaa meidät. Jos sairastaminen merkitsee pääsyämme iankaikkiseen elämään, on parempi, että sairastamme ja pysymme uskossamme vahvoina.

Jairoksen tyttären isän ja sairaan naisen tuska olivat suuria ennen kuin he kohtasivat Jeesuksen. Verenvuotoa sairastava nainen oli käyttänyt omaisuutensa ja joutunut syrjään kansansa parista, koska verenvuotoa aiheuttava sairaus teki hänestä saastaisen. Isän tuska taas on hyvin ymmärrettävä: jälleen kerran vanhempien ainoa lapsi oli siirtynyt kuolemaan. Tässä evankeliumissa on yhtäläisyyksiä Nainin lesken kertomukseen ja kannattaa myös palauttaa mieleen kuinka Aabraham oli uhraamassa ainoaa poikaansa, Iisakia, kunnes Jumala pelasti heidät kuolemalta. Jumalan tuntee sääliä ihmistä kohtaan, mutta samalla se muistuttaa myös Jumalan ainoasta Pojasta, joka antoi henkensä, jotta meillä olisi elämä.

Tämä evankeliumin isä suhteutuu myös toiseen isään joka on haudattu tämän Porin kirkon viereiselle hautausmaalle. Siellä on kuuluisa Juseliuksen mausoleumi, jonka Fritz Juselius pystytti edesmenneen tyttärensä muistolle. Tämä mausoleumi on aivan poikkeuksellinen koko Suomessa ja itsessään nähtävyys. 

Mutta ennen kaikkea se kertoo meille nyt tänään tässä liturgiassa, millaisia muotoja meidän inhimillinen rakkautemme voi saada aikaan. Se todella kertoo hyvin syvästä rakkaudesta ja surusta, jota Fritz Juselius tunsi menettäessään Iiris-tyttärensä. Tuo mausoleumi, jossa Iiris ja hänen isänsä lepäävät, tuo harvinaisen konkreettiseksi rakkauden, jota tämä evankeliumin isä tunsi kuollutta tytärtään kohtaan.

Tänään marraskuun toisena sunnuntaina vietämme myös Suomessa Isän päivää. Nämä kaksi isää, joista olemme tänään puhuneet, kertovat jotain oleellista isyydestä. Rakkaus ja huolenpito. Normaalisti me liitämme nuo kaksi sanaa äitiyteen mutta yhtä lailla ne kuuluvat keskeisesti myös isänä olemiseen. Eikä kyse ole vain perheellisten miesten isyydestä vaan kirkkomme papeista, isistä, joiden tehtävä on myös rakastaa ja huolehtia laumastaan. Isyys ei loppujen lopuksi olekaan lasten omistamista vaan suojelevaa asennetta jälikasvuamme kohtaan. 

Usko ylösnousemukseen ja rakastavaan Jumalaan on elämämme suurin voima. Tämä evankeliumi kertoo siitä. Usko sai kahden ihmisen lähestymään Kristusta ja vei heidät elämänlähteelle. Meille nämä kaksi ihmistä ovat esikuvia rohkeudesta ja antautumisesta. Antautuminen, se merkitsee oman itsemme antamista toisen haltuun ja tuohon toiseen luottamisesta.

 

***

Jokin Jairoksessa oli kuollut ja heräsi Jeesuksen sanojen myötä eloon. Jokin tämän verenvuotoa sairastavan naisen elämässä myös heräsi eloon. Elämä tuli koko tuon kansan keskelle. Se oli heidän liturginen hetkensäja. He kokivat kuinka Jumala oli heidän keskellään, lihana ja verenä. Nyt myös meille annetaan kehotus, Jumalan pelossa, uskossa ja rakkaudessa lähestykää!