Kuusen alle vai taivaaseen, vastaus kommenttiin

Sain tänään kommentin koskien edellistä blogikirjoitustani:

Hei!
Olen hieman hämmentävässä tilanteessa, sillä uskon vahvistuessa ja muuttaessa sisintäni moni (liiankin moni) asia ympärillä alkaa näyttää aivan turhalta ja tarkoituksettomalta. Monessakaan asiassa, joita maailma pyörittää, ei ole enää mitään tolkkua ja maalaisjärki on katoamassa täysin. Kaikessa myös pitää kehittyä ja olla vain tuloksellinen. Koko ajan vaaditaan oman selustan turvaamista. Minulla on perustyöni, mistä minun tulisi olla äärimmäisen kiitollinen, mutta siinäkin tuntuu, että kaikki muu on oleellisempaa kuin itse työ, mihin olen saanut koulutuksen. Se uuvuttaa. Sitten on liikaa vuosien varrella kertyneitä muita velvoitteita, joista irrottautuminen ei tunnu aivan helpolta. Ne ovat kuitenkin menettäneet merkityksensä. Olenkin jo tehnyt valintoja, mutta tuntuu, että muutosten pitäisi olla radikaalimpia, mutta jotenkin voima ja rohkeus niiden tekemiseen on kateissa. Sydämessäni on palava halu olla avuksi ja palvella Jumalaa ja toisia, mutta tuntuu, että monet vaatimukset lamaannuttavat, enkä saa oikein mistään otetta. Elämä täytyy kyllä elää, mutta halu keskittyä oleelliseen eli Jumalan Sanaan ja tahdon toteutumiseen on valtava. Haluan hidastaa, mutta miksi se on niin vaikeaa. Ehkä vaadin uskossanikin itseltäni liikaa. Muutoksille tulisi toki antaa aikaa ja tehdä niitä vähitellen, pieninä paloina. Niin monen asian näkeminen turhana on hieman pelottavaakin, sillä elämään kuuluu kuitenkin asioita, jotka vain kuuluu hoitaa. Olisi muka kuulla ajatuksiasi ja saada näkökulmia tänne kaiken maallisen turhuuden keskelle.


On siunaus, että elämämme välillä kriisiytyy ja joudumme miettimään elämme kaikkein tärkeimpiä asioita ajatuksella. Kiitos, tämän kokemuksen jakamisesta, toivottavasti se herättää meitä muitakin pohtimaan elämämme olennaisia kysymyksiä!

Tänä päivänä meitä ajetaan yhä vahvemmin riittämättömyyden tunteisiin. Me olemme hyvin hämmentävässä tilanteessa nykyaikana, kun joka asiassa vaaditaan yhä suurempaa omistautumista työelämälle ja tiukempaa taloudellista tehokkuutta. Kaikkea mitataan rahassa ja kyllähän tämä evankeliumi on myös loistava kuva tästä nykyajan ahneudesta!

Samalla myös tasa-arvoisuus on muuttumassa ja yhteiskunnalliset arvot kovenemassa. Köyhien määrä lisääntyy vähitellen eikä yhteiskunta huolehdi heikoimmista samalla tavalla kuin ennen. Toki kaikilla on vastuu omasta elämästä mutta valitettavasti kaikilla ei ole mahdollisuutta kantaa tätä vastuuta samalla tavalla kuin vahvemmilla. Ja kun voimat loppuvat, me näemme näitä perhetragedioita. Aivan huomaamatta yhä suurempi vastuu heikommista on siirtymässä yhteiskunnalta tavallisille ihmisille. Perussuomalaisten ehdotus kehitysavun puolittamisesta ja sen muuttamisesta vapaaehtoiseksi auttamiseksi oli pelottava esimerkki tästä.

Paaston ydin sanoma on muutos. On hyvä arvioida säännöllisesti omaa elämää ja miettiä kuinka hyvin me toteutamme lähimmäisyyttä ja kuinka me omistamme elämäämme Jumalalle. Meillä ei ole kuin tämä yksi elämä, jonka aikana meidän on valmistauduttava iankaikkiseen elämään eikä päivien määrääkään ole meille kerrottu.

Ehkä me pelkäämme liikaa muutosta ja luotamme liian vähän Jumalaan. Jeesus tunsi tämän ja siksi hän vertasi uskoamme sinapin siemeneen ja kertoi vuorten siirtämisestä.

Moni pyhittäjäisä ja -äiti teki aikanaan aikamoisen muutoksen jättäessään kaiken taakseen seuratessaan Kristusta. Jokainen meistä on kutsuttu seuraamaan häntä - tämä on pelottava kutsu, johon vain harva tarttuu. Mutta samalla se on myös pelastava kutsu, koska muuten me vain jäisimme siihen pimeään laaksoon, josta profeetta Jesaja puhuu. Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus. (Jes 9:1)

Jokaisella on oma kutsumuksensa samalla tavalla kun Jeesuksellakin oli erilaisia opetuslapsia. Toinen meistä on Martta ja toinen Maria, toinen palvelee ja toinen syventyy opetukseen. Rukouksen kautta meidän pitää etsiä tätä omaa kutsumustamme ja olla myös kärsivällisiä siinä muutoksessa, johon meitä kutsutaan.

Ei ole helppoa löytää tasapainoa vanhan ja uuden elämän välille. Toisaalta vanha ihminen meissä vastustaa kaikkea mikä voisi uudistaa ja virkistää hengellistä elämäämme. Tottumus, helppous ja turvallisuus monesti jarruttavat jopa aivan välttämätöntä muutosta, jota elämämme kaipaisi. Mutta monesti se, ettemme tee mitään on huonoin vaihtoehto.

Meidän on huomioitava se ympäristö, jossa elämämme: perheemme, sukumme ja ystävämme. Siksi tuo kehotus ottaa risti ja jättää kaikki taakseen, sisältää myös meille maailmaan jääville kehotuksen arvottaa elämämme uudelleen.

Mikään ei saa olla meille tärkeämpää kuin Kristuksen seuraaminen, vaikka me jäisimme elämään tähän yhteiskuntaan palvelemaan toisia ihmisiä. Valitsemalla Kristuksen, me valitsemme rakkauden ja myötätunnon. Valitsemme uhrautumisen ja palvelemisen.

Muutokset elämässä kannattaa tehdä vähitellen. Tavallisen ihmisen elämässä kuukausi on hyvä aika totuttaa itseään uuteen eikä uusia asioita kannata ottaa elämään kuin yksi kerrallaan. Meillä vuoden vaihde on lupausten tekemisen aikaa, joten kannattaa tämäkin käyttää hyvään. Miten kulunut vuosien sujunut ja mitä voisimme uudesta saada aikaan.

Paasto on oivallista aikaa pohtia elämämme suuntaa ja tehdä siihen muutoksia. Tähän elämään on niin helppo nukahtaa ja antaa kaiken vain mennä ohitse. On aika hiljentyä ja miettiä todella tarkkaan, mikä on olennaista tässä elämässä. Rukouksen kautta me voimme tuoda Jumalan läsnäolon elämäämme.

Jumalansynnyttäjän elämästä saamme hyvän esimerkin tähän pohdintaan. Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä. (Luuk. 2:19)