Taas eroiltiin kirkosta

Eduskunta siis hyväksyi hieman yllättäen lakialoitteen sukupuolineutraalisuudesta avioliitosta. Tähän mennessä mies- ja naisparit ovat voineet rekisteröidä parisuhteensa mutta tulevaisuudessa tätä rekisteröityä parisuhdetta kutsutaan avioliitoksi ja siihen kuuluu myös lasten adoptio-oikeus. Tosin tämä mahdollisuus adoptioon vaatii myös adoptioon antavan tahon suostumuksen. Esim. Venäjä, josta moni adoptiolapsi tulee, suhtautuu kielteisesti samaa sukupuoltaolevien avioliittoon. Mahdollisuus adoptoida lapsia sieltä heikkenee oleellisesti, ellei lopu kokonaan.

Yhteiskunta ymmärtää jatkossa avioliiton eri tavalla kuin moni kristillinen kirkko. Avioliitto on jatkossa kahden aikuisen ihmisen välinen keskinäinen sopimus, joka takaa sen solmineille erityisiä oikeuksia. Perheeseen liittyen näkyvin muutos on adoptio-oikeus. Se heikentää lapsen oikeuden ns. perinteiseen perhemalliin, jossa on isä ja äiti. Toki osa lapsista joutuu tälläkin hetkellä elämään ilman isää tai äitiä hyvin monista syistä. Huostaanotot, sijoitukset, avioerot, vakavat sairastumiset, kuolemat jne. ovat valitettavaa arkea, mutta ne eivät ole tilanteita, johon tietoisesti pyritään.

Ortodoksiseen kirkkoon tällä lainmuutoksella ei ole vaikutusta muuta kuin yhteiskunnan asenteellisella tasolla. Luterilainen kirkko joutuu tulevaisuudessa miettimään uudelleen, alkaako se vihkiä myös samaa sukupuoltaolevia avioliittoon. Kun tämä suostumus on saatu, on oman kirkkomme vuoro. Ortodoksinen kirkko tosin on kanoneihin nojaava katolinen kirkko, eikä kysymys ole paikalliskirkon päätettävissä.

Asiassa kannattaa huomioida myös vähemmistö-enemmistö-akseli. Ortodoksit ovat vähemmistö Suomessa ja meitä on yhtä paljon tässä maassa kuin muslimeja, vaikkapa koripalloilijoita, vähän enemmän kuin helluntailaisia. Meille on tärkeää, että vähemmistöjä kohdellaan hyvin ja heille taataan yhdenmukainen kohtelu lain edessä. Tällä hetkellä esim. uskonnonopetus kouluissa on koko ajan vaarantunut enemmistöpaineen edessä ja opettajat joutuvat päivittäin tekemään paljon työtä olemassaolonsa eteen. Jos yhteiskunta suvaitsee heikosti vähemmistöjä, on myös meidän kirkkomme vaarassa.

Me olemme tottuneet siihen, että kaikki kuuluvat kirkkoon. Mutta vähemmistönä ja jopa vainottunakin, on eletty pitkiäkin aikoja. Evankeliumin aikana kaikki eivät seuranneet Kristusta vaan vastustajia oli huomattavasti enemmän kuin seuraajia. Varhaiskirkon aikana kristityt olivat pieni vähemmistö samoin kuin viime vuosisadalla Neuvostoliitossa. Sekä vähemmistössä että enemmistössä on etunsa ja ongelmansa. Tämän hetken tilannetta kuvaa ehkä parhaiten se 300-luvun tilanne, jolloin kristinuskosta tuli ainoa sallittu uskonto. Lähes kaikki kuuluivat kirkkoon ja siitä alkoi harhaoppien ja kirkolliskokousten aika.


Onko eroamisen syy luterilaisessa kirkossa?

Vapaa-ajattelijat saivat taas riemun aihetta kun pelkästäään eilen 2600 ihmistä erosi kirkosta uuden avioliittolain vuoksi. Eroamista näytti kiihdyttävän arkkipiispa Kari Mäkisen ilmaisema kannatus vähemmistöille, joka poikkesi luterilaisen kirkon linjasta. Kirkosta eroaminen on nykyisin melkoista kansanhuvia eikä se seurauksia juurikaan mietitä. Toisaalta se ilmaisee miten ohutta todellinen kristillisyys on Suomessa, esim. verrattuna naapurimaahamme Venäjään.

Tällä kertaa syyksi on esitetty kirkon lipeämistä Raamatun opetuksesta ja arkkipiispa Kari Mäkisen kannanottoa sukupuolineutraalin avioliiton puolesta. Perustelut ovat outoja, koska luterilainen kirkko vastusti samaa sukupuoltaolevien avioliittoa ja Kari Mäkinen taas sympatiseerasi vähemmistöä. En tiedä paljonko kirkosta olisi eronnut ihmisiä, jos kirkko oli kannattanut lakiehdotusta, arkkipiispa Kari Mäkinen olisi eri mieltä tai eduskunta olisi äänestänyt toisinpäin. Tai että nämä kaikki kolme olisivat olleet samaa mieltä, puolesta tai vastaan.

Ilmiö tuskin kertoo luterilaisen kirkon rappiosta vaan pikemminkin eroamisen helppoudesta ja uskon pinnallisuudesta.

On erikoista, että arkkipiispa ja kirkko ovat eri mieltä asioista. Totta kai valmisteluvaiheessa ihmiset ajattelevat eri tavalla mutta lopputulema pitäisi olla yksi sydän ja yksi suu. Voiko arkkipiispa olla kirkon paimen, joka johdattaa laumansa eri tielle kuin kirkko? Tuntuu, että tässä sekoittuu arkkipiispan virka ja yksityinen ajattelu, ehkä tarkoituksellakin.

Kirkosta erotaan kovin kevein perustein ja samalla luovutaan mahdollisuudesta kehittää sen toimintaa. Kirkossa varmasti on paljon sellaisia jäseniä, jotka eivät ole varsinaisesti koskaan liittyneet kirkkoon omasta halustaan vaan heidät on lapsena liitetty seurakunnan jäseniksi. Mutta kaikkia jäseniä tarvitaan.

Onko kirkosta eroaminen siten hyvä ratkaisu? Ei ainakaan jäädä kirkon ulkopuolelle ja hylätä se. Me voimme olla kirkossa ja rukoilla oman papistomme puolesta. Me voimme osallistua luottamustoimintaan, valtuuston ja neuvoston ja kirkolliskokousten kautta. On paljon erilaista vapaaehtoistyötä. Onhan niinkin että papistommekin saattaa olla joskus oikeassa ja meidän tulee mukautua tähän opetukseen ja heidän päätöksiin. Ja aina nuo päätökset eivät ole meidän mieleen vaan niiden edessä pitää osoittaa nöyryyttä ja kuuliaisuutta. Harvoin meidän tehtävämme on muuttaa kirkkoa, kirkon tehtävä on muuttaa meidät. Tehdä paremmiksi ja pelastaa.

Vai onko luterilainen kirkko erehtynyt Raamatun tulkinnassaan ja siihen liittyvässä opetuksessa?

Ei ole yhtä tapaa tulkita Raamattua. Ortodoksinen kirkkokin pitää sisällään erilaisia Raamatun, Tradition, tradition, kanonien, typikonien ym. perinteiden tulkintoja eikä se ole paha asia. Mutta tietenkin päälinjat pitäisi olla selvillä ja niissä pysyä. On olemassa dogmeja ja vahvoja kanoneja, jotka velvoittavat ajasta aikaan. On olemassa paikallisia tapoja ja teologisia mielipiteitä, joita tulee ja menee. Dogmeja noudatetaan kirjaimellisesti ja teologisia mielipiteitä kunnioitetaan, kunhan ne eivät ole dogmien vastaisia. Marian asema Jumalansynnyttäjänä on dogmi. Hänen kunniakseen toimitettavien akatistosten määrä mielipide.

Luterilainen kirkko on selvästi pyrkinyt pois konservativismista kohti liberalismia. Sen tarkoitus ei ole säilyttää vanhaa vaan etsiä uutta. Tässä on yksi keskeinen ero luterilaisen ja ortodoksisen kirkon välillä. Siinä missä ortodoksinen kirkko on kuin kivi kosken keskellä, on luterilainen kirkko kuin lastu laineilla. Valitettavasti kaikkia ei voi miellyttää ja se on tämän ketteryyden hinta.

Entä oma kirkkomme? Toivottavasti ortodoksit eivät eroa kirkosta tämän lakimuutoksen takia, koska tällaista liikehdintää on havaittu Päivi Räsäsen lausuntojen seurauksena. Yhteiskunnan ei pidä antaa vaikuttaa siihen, mitä kirkko opettaa vaan kirkon pitää aina olla yhteiskuntaa paremmaksi muuttava voima. Meillä jokaisella on vastuu Kirkostamme ja erityisesti omasta paikallisseurakunnastamme. Kannattaa tulla mukaan ja elää sen uuudistavaa ja pyhittävää elämää jokaisella solulla!