Copy - Paste

Kuluneiden viikkojen aikana Marimekko on elänyt plagiointisyytösten kohteena ja yhtiö on ryhtynyt toimiin asian korjaamiseksi. Aikaisemmin plagioinnista puhuttiin kulttuuriministeri Paavo Arhinmäen kohdalla kun hänen puheestaan löytyi viittaamaton lainaus toisen tekstistä. Koulutusmaailmassa käydään jatkuvaa taistelua myös plagiointia vastaan erityisesti opinnäytetöiden kohdalla. Ministeri Jari Wilen jäi aikanaan plagioinnista pro gradunsa kohdalla.

Pelkään, että tulevaisuudessa plagiointiongelma tulee kasvamaan. Me elämme tällä hetkellä isossa informaatiomurroksessa, jossa internet on helposti jokaisen käytettävissä ja siellä on valmiina tekstejä jokaisen käyttöön helpommin kuin koskaan aiemmin. Kirjoitetun tekstin työstämistä ja luomista kyllä harjoitellaan tämän päivän koulumaailmassa äidinkielen ainekirjoituksessa mutta muissa kouluaineissa esim. esitelmien teossa ”asiatekstiä” on helppo kopioida wikipediasta.

Sisällön merkitys on kasvanut nykymediassa mutta jos samaan aikaan vaaditaan tehokkuutta, nopeita tuloksia ja hyvää tekstiä niin kiusaus plagiointiin on aina olemassa.

Mitä plagioinnilla tarkoitetaan? Tässä kirjoituksessa tarkoitan plagioinnilla luvatonta lainaamista ja tuotteen omana esittämistä. Tässä Helsingin yliopiston Älä kopsaa -sivustossa asiasta enemmän ja tarkemmin. 

Onko ongelmamme samanlainen kuin Marimekolla?

Nikodemos Agioritis (k. 1809)

Marimekko on kärsinyt suuria imagohaittoja mutta miten asiat ovat omassa kirkossamme? Kuinka paljon me itse syyllistymme luvattomaan kopiointiin ja miten se ilmenee? Ensisijaisesti mahdollinen ongelma koskee erityisesti luovuutta vaativaa työtä. Jokaisessa työssä, jossa tarvitsemme tiedon soveltamista ja uuden näkökulman etsintää, on vaarana se, että etsimme aidan matalimman kohdan.

Ongelma kirkollisen aineiston plagioinnissa ei ole niin polttava kuin kansainvälisessä suunnittelufirmassa mutta plagiointi on plagiointia. Kirkollisesta aiheesta työtään tekevä ei aina saa taloudellista korvausta tai hyötyä työstään kuin joissakin tapauksissa mutta halu hyötyä ja menestyä löytyy monen ihmisen luonteesta. 

Toisekseen kirkollisen luomisen konteksti on erilainen kuin esim. Marimekolla. Me voimme ottaa kirkon yhteistä omaisuutta ja työstää sitä asiamme ja sanomamme levittämiseksi. Ainutlaatuisuuden vaatimus ei ole niin suuri kirkollisessa piirissä kuin kansanvälisellä muotialalla. Jos puhun ihmisestä Jumalan kuvana, niin jokaiselle on selvää, mistä olen ideani ottanut.

Kirjoittamalla ja muulla tavalla luomalla, me osallistumme ortodoksisen kirkon yhteiseen tarinaan. Sen vuoksi on kohtuullista omaksua aikaisempien opettajien ajatuksia ja lainata niitä omassa tekstissä. Mutta tarvitseeko tekijää mainita? Paljon ratkaisee se, millaisesta tekstistä on kysymys. Jos kirjoitan saarnan, niin en välttämättä mainitse kaikkia lähteitäni mutta jos kirjoitan tutkielman, se on ehdottomasti mainittava tai sitten lähdettä ei voi käyttää.

Mitä tieteellisemmästä tekstistä on kysymys, niin sitä enemmän vaaditaan lähteitä (väitöskirja vs hartauskirjoitus). Mitä kiistanalaisemmasta asiasta on kysymys, niin sitä suurempi vaatimus lähteiden esittämiseen. Jos väitän, ettei Johannes Krysostomos hyväksynyt Pietarin 2. kirjettä Raamatun kanoniin, niin kohtuullista kertoa, miten olen tällaiseen väitteeseen päätynyt. (Thomas Hopko väitti niin erässä podcastissaan.)

Uskollisuus perinteelle

Kirkkomme historia on äärettömän pitkä, teologeja on satoja, kai tuhansia. Tämän vuoksi on äärimmäisen harvinaista, että loisimme jotakin niin uutta, ettei kukaan olisi sitä aiemmin keksinyt. Erityisesti kun mietimme teologista ja hengellistä maailmaa.

Ortodoksiselle kirkolle on hyvin ominaista uskollisuus perinteelle ja sen takia meidän on nojattava kirkon opetukseen. Toisin kuin luovan alan teollisuudessa, teologiassa ei sinänsä luoda mitään ainulaatuisen uutta. Ja "mutta" tulee saman tien. Pelkästään vanhan toistamisella ei saavuteta mitään. Vaikka kirkon ydinasiat pysyvät samoina, niin silti meidän pitää aina kyetä löytämään ortodoksisuus uudelleen ja olemaan luovia sen perinnön kanssa, jonka olemme vaalittavaksemme saaneet. Vanhauskoiset ovat surullinen esimerkki vääränlaisesta rakastumisesta historiaan.

Mutta uskollisuus perinteelle ei tarkoita kehityksen pysähtymistä vaan elämistä omassa ajassamme. Tätä samaa ovat kaikki kirkkomme opettajat tehneet aina Paavalista Nikolas Kabasilakseen ja Alexander Schmemanniin. Meidän pitää ottaa aineisto haltuumme ja luoda siitä jotakin uutta. Kirkkomusiikissa kyetään usein hyvin tasapainoilemaan vanhan ja uuden musiikin välillä. 

Ikonimaalauksessa arkkikuvat ovat ikivanhoja mutta silti me tarvitsemme uusia ikonihahmoja, koska pyhiä ihmisiä kanonisoidaan koko ajan (esim. Maria Pariisilainen).  Rajat ovat melko tiukat ja niiden sisällä on pysyttävä. Silti molempien työssä on parhaimmillaan puhdasta luovuutta ja elämän herättämistä omassa työkohteessaan.

Loppujen lopuksi meillä on kirkon historiassa aika vähän omaperäisiä kirjoittajia, koska jokaisen jäljet ovat johdettavissa johonkin selitysperinteeseen ja teologiin. Maksimos Tunnustajan (k. 662) juuret löytyvät kappadokialaisisistä (300-luku) eikä Johannes Damaskolainenkaan (k. 749) kaikkea itse keksinyt.

Miten monin eri tavoin me voimme ”lainata”?

Mitä sitten plagiointi omassa piirissämme tarkoittaa? Selvin esimerkki papin kohdalla varmaankin on se, että otan netistä saarnan ja luen sen omanani. Muusikko säveltää uuden liturgian ja unohtaa mainita, että veisuissa käytettyjä sävelkulkuja löytyy säveltäjä Ivan Moodyn varhaisista sävellyksistä. Mutta entä ikonimaalauksen kohdalla: kirkon perinteeseen ei kuulu signeerata ikoneja. Annetaanko tässä kunnia Jumalalle ja merkitseekö se luopumista tekijänoikeuksista?

Me saatamme kopioida asioita kirkon sisällä ja tuomme kirkon sisälle muualla keksittyjä asioita. Kirkon varhaisina vuosisatoinen moni harhaoppi tuli kirkkoon tällä tavalla. Tänä päivänä moni hyvä asia on tullut seurakuntaan vaikka se onkin muualle keksitty. Luulisin, että kinkeriperinteellä ja ortodoksiapiireillä on yhtäläisyyksiä keskenään. Kristinoppileirimme ovat luterilaista perää ja kirkkomme on löytänyt siitä erittäin hyvän kosketuspinnan nuorten maailmaan. 

Samalla voidaan myös miettiä sitä, kuinka luovia kykenemme olemaan saamamme aineiston kanssa. Jos teen opinnäytetyötä ortodoksisen teologian laitokselle, niin saattaa vain olla niin, etten kykene luomaan mitään uutta synteesiä vanhasta opetuksista. Tyydyttävä lopputulos voi olla sekin että kertaamme vanhoja asioita. Tämä sama ilmiö on meille tutumpi enemmän tai vähemmän joidenkin saarnojen kohdalla. 

Raja sallitun ja kielletyn välillä

Kirkossamme on olemassa paljon yhteistä perintöä, joka on kaikkien käytettävissä. Raamatun kirjoitukset, rukoukset, veisut, dogmit, kanonit, perimätieto jne. Toki näitäkin tekstejä käyttäessä kannattaa mainita lähde, koska se auttaa lukijaa ymmärtämään eron oman ajattelun ja kirkon ajattelun välillä.

Nykypäivänä plagioinnin juuret ovat lyhyet pitkälti internetin takia. Puhdasta copy-pastea jokainen voi kyllä harjoittaa mutta lukija saattaa huomata tämän helposti. Jokaisella kirjoittajalla on oma tapansa ilmaista asioita ja jos tämä ilmaisu poikkeaa paljon totutusta, niin plagiointi on melko helppo havaita. 

Olennaista koko kysymyksessä on se, ilmoitammeko lähteitämme ja annammeko kunnian sille, jolle se kuuluu. Toki kaikesta kunnia Jumalalle mutta jonkinlaiset tekijänoikeudet ovat kuitenkin olemassa.

Yksi sormi osoittaa sinua ja loput minua

Olenko itse syyllistynyt plagiointiin? Toivottavasti en mutta luen paljon toisten juttuja ja yritän kehitellä toisten ajatuksia eteenpäin. Huomaan usein, ettei kaikkia hyviä aiheita, joita toisen tekstissä löytyy, kehitellä sen ihmeemmin. Toisaalta olen huomannut, että jos kehittelystä ei tule mitään niin hylkään aiheen tai jätän sen hautumaan. En siis välttämättä koe luovani mitään uutta, vaan enemmänkin tuon esille tai kokoan uudelleen kirkkomme opettajien ajattelua. Usein siihen liittyy myös kirkon ajattelun rajojen kokeilua. Välillä mietin paljonkin sitä, että voiko näin sanoa ja mennäänkö nyt jo opetuksen ulkopuolelle.

Hengelliseen perinteeseen kuuluu mielestäni se, että opiskelemme ja elämme hengellistä elämää, jotta voisimme tulla osaksi kirkon suurta tarinaa, traditiota. Tämän tiedon omaksuminen merkitsee sitä, että olemme ottaneet se osaksi omaa elämäämme.

Olen tässä blogissa luopunut tekijänoikeuksista. Minusta tällä hetkellä tekijänoikeuksista pidetään kiinni liian vahvasti. Etenkin kirkon elämässä omia oikeuksia tärkeämpää on muistaa se, että olemme lahjaksi saaneet, joten lahjaksi myös antakaamme. Koen, että saan omasta kirjoitustyöstäni palkkion silloin, kun joku käyttää sitä tai herättää ajatuksia. Ehkä me lopulta kuitenkin joudumme päätymään, siihen mikä lopulta on tärkeintä? Tehdä se Jumalan kunniaksi.