Ekumeeninen rukousviikko

Tällä viikolla Suomessa vietetään ekumeenista vastuuviikkoa, jonka aiheena on "Väkivallan markkinat". Suomessa ekumeenisia viikkoja on kaksi, toinen tämä syksyllä vietettävä vastuuviikko ja toinen tammikuussa (18.-25.1), jota kutsutaan ekumeeniseksi rukousviikoksi.

Väkivalta on ilmiönä kiinnostava. Vaikka käsityksemme väkivallasta usein tarkoittaa toiseen ihmiseen kohdistuvaksi fyysiseksi väkivallaksi, niin se alkaa paljon aikaisemmassa vaiheessa. Väkivaltaa ei voi aloittaa tyhjästä vaan se pitää aina pohjustaa: toiseen ihmiseen kohdistetaan ennakkoluuloa, leimaamista, kielteisiä käsityksiä, mustamaalaamista ja uhkaa. Näiden kautta voidaan oikeuttaa väkivallan käyttöä ja jopa saada uhri vakuuttuneeksi väkivallan oikeutuksesta (esim. lähisuhdeväkivalta). Tekijän tunnemaailmasta usein löytyy itsekkyyttä, kylmyyttä, välinpitämättömyyttä, kostonhimoa, pettymyksiä, vallanhalua, kateutta, pelkoa, raivoa tai mustasukkaisuutta.

Ennen kuin fyysinen väkivalta alkaa, sitä usein on edeltänyt sanallista, psykologista, hengellistä, seksuaalista tai sanallista väkivaltaa. Kun huomaamme, että toiseen ihmiseen alkaa kohdistua negatiivista ajattelua ja asennoitumista emmekä tee asialle mitään, olemme mukana väkivallassa. Jokaisen väkivallan teko kaava on melko samanlainen, mutta se vaihtelee, missä vaiheessa tämä väkivallan kumuloituminen keskeytetään ja kierre katkaistaan.

Tänä päivänä on melko yllättävää miten paljon oikeudessa on tuomittu ihmisiä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. On hyvä, että yhteiskunta on ottanut tiukan asenteen rasismia vastaan koska vain pieni osa suomalaisista on suvaitsemattomia. Me näemme väkivallan siemeniä jokapäiväisessä elämässämme mutta usein niiden vaikutus on niin hienovaraista, että tunnemme sen läsnäolon vain oman stressimme kautta. Yhteiskunnassa vihan siemeniä kylvetään ajatusten ja sanojen kautta. Jos hyväksymme ajatusten ja puheiden tasolla ihmisten vastakkainasettelun, me olemme tiellä kohti väkivaltaa. 

Millä tavoin me tänä päivänä asennoidumme ekumeniaa kohtaan? Pohjaavatko käsityksemme omiin ennakko-oletuksiimme vai tutkittuun tietoon ja tosiasioihin? Olemmeko riittävän avoimia niille mahdollisuuksille, joita ekumeeninen liike meille Suomessa tarjoaa vai näemmekö siinä pelkkiä haasteita?

Vastustaisinko ekumeniaa?

En ymmärrä useinkaan sitä kritiikkiä, jota ekumeenista liikettä vastaan kohdistetaan. Tämä ei tarkoita sitä, että nämä argumentit ovat huonoja vaan kaiketi kyse on omasta ymmärtämättömyydestäni. Usein tällä kritiikillä halutaan vastustaa luterilaisen kirkon vaikutusta oman kirkkomme ajatteluun. Joidenkin mielestä tätä negatiivista vaikutusta on jo tapahtunut mutta osan mielestä vaara on vasta tulossa.

Ekumenia syntyy aina tietyssä uskonnollisessa ja maantieteellisessä ympäristössä. Ekumeeninen toiminta arjen seurakuntatyössä on erilaista Venäjällä ja Kreikassa kuin Suomessa. Ymmärrän osaltaan näiden molempien maiden kritiikkiä ekumeenisessa liikkeessä esiintuotuja asioita kohtaan mutta tämän kritiikin tuominen suomalaiseen ekumeniaan ei välttämättä ole hedelmällistä. Meidän pitää elää ortodoksisuutta Suomessa ja omien lähtökohtiemme mukaan.

Tämä ei tarkoita pyhästä traditiostamme luopumista vaan sen soveltamista tänne Pohjolaan. Toisen huomioiminen ei tarkoita sitä, että tingimme omasta opetuksestamme tai tavoistamme. Me olemme erilaisia, jo pelkästään historiamme osalta. Jokaisen ortodoksin on omaksuttava uusia asioita emmekä voi jäädä tunnelmoimaan vanhoja hyviä aikoja, jolloin asiat olivat hyvin. Ekumenia on meille annettu haaste, jota meidän on kohdeltava kuin isännältä saatuja talentteja.

Vuorovaikutukseen

Ekumeeniset viikot ovat seurakuntatason rauhantyötä. Rauhantyö on vuorovaikutusta toistemme kanssa ja yhdessä olemisesta. Tämä toiminta karsii ennakkoluulojamme toisiamme kohtaan ja mahdollistaa yhteistyön tekemisen kristittyinä.

Kouvolan Pyhän ristin kirkko

Oman kokemukseni mukaan ortodoksien ja luterilaisten vuorovaikutus on ollut hyvää ja erityisesti tästä on hyötynyt ortodoksinen kirkko. Kouvolassa tämän ekumeenisen työn erityinen merkki on Pyhän ristin kirkko. Se rakennettiin alunperin venäläiseksi sotilaskirkoksi (v. 1915), ja se siirtyi vallankumouksen (v. 1917) myötä Suomen valtiolle ja sen kautta luterilaiselle seurakunnalle. Luterilainen kirkko palautti sen ortodoksien käyttöön 80-luvun alussa, kun kirkon lähistölle rakennettiin uusi kirkko. Vaihtoehtoina olisi voinut olla kirkon purkaminen, myyminen tai vuokraaminen.

Ihminen sairastuu, jos hän on kääntänyt katseensa vain omaan sisimpäänsä eikä etsi virikkeitä ulkomaailmasta. Sama pätee myös yhteisöihin. Jos yhteisö kokee, että vain sen sisällä on kaikki tieto ja osaaminen, se sairastuu. Terve yhteisö on jatkuvassa ja aktiivisessa vuorovaikutuksessa ympäröivän maailman kanssa ja reagoi siihen.

Me tarvitsemme ekumeniaa oman itsemme löytämiseen. Luterilainen kirkko on meille peili, jonka kautta opimme paremmin näkemään ja tuntemaan itsemme. Me tulemme ortodokseiksi omaksumalla kirkkomme vuosisataista perinnettä. Mutta samalla me tulemme yhä vahvemmin ortodokseiksi myös siten, kun me löydämme ja toteutamme omaa perinnettämme suhteessa luterilaiseen kirkkoon.