Suomalainen yhteiskuntamme muuttuu nopeammin kuin koskaan
aikaisemmin. Nokian puhelinosuus myytiin ulkomaille, metsäteollisuus ei ole
kuin muisto entisestä ja laivateollisuus on suurissa vaikeuksissa. Nämä
rakennemuutokset pakottavat muuttamaan miettimään yhteiskuntaamme uusiksi. Monet
kunnat ovat jo aloittaneet palveluiden ja toimintojensa uudelleen mitoittamisen
ja irtisanomisia on luvassa paljon lähivuosina. Samoin myös seurakunnat ovat
hyvin riippuvaisia suuryhtiöiden menestymisestä yhteisöverojen ja
irtisanottujen työntekijöiden kautta.
Paikalliset seurakunnat ovat jo supistaneet toimintaansa
paljon mutta lisää on tulevaisuudessa tulossa. Tällä hetkellä yritetään
keskittyä vain ydintoimintoihin ja yhä suurempi vastuu on siirtymässä
tavalliselle seurakuntalaiselle. Tämä on hyvä asia, koska se tuo meitä entistä
lähemmäs varhaiskirkon tapaa toimia ja se vastuuttaa meitä elämään kirkkomme opetusta. Emme ole enää passiivisia vastaanottajia
vaan aktiivisia toimijoita.
Olen varma, että tulevaisuuden suuri muutos on nyt käynnissä. Voisiko sähköinen ja sosiaalinen media auttaa meitä tässä
uudessa tilanteessa, ja voisiko se itse asiassa auttaa meitä ymmärtämään koko
kristinuskoa uudella tavalla?
Isä Mikael Sundkvist kirjoitti viimeisimmässä Analogissa
pyhäkkökeskeisyydestä. Isä Mikael nostaa hallinnollisen seurakunnan rinnalle paikalliset kirkot, joiden ympärille rakentuvat eukaristiset yhteisöt. Tämä on
varmasti jo nyt nykyinen tapa ajatella osallistumista seurakunnissa. Toisaalta
samaan aikaan on nähtävissä se, ettei seurakuntarajat sido kirkossa kävijöitä.
Ihmiset vierailevat eri seurakuntien kirkoissa ja ovat valmiita menemään
kauemmaksikin praasniekoille ja ehtoolliselle. Voisiko tämän pohjalta nähdä
myös uusia tapoja siihen, kuinka eukaristinen yhteisö muodostuu?
Kolme pappeuden määritelmää
Ortodoksinen kirkko on tähän mennessä ollut hyvin
pappisvetoinen yhteisö. Tämä varmaankin liittyy käsitykseemme pappeudesta, joka
tulkitaan melko eri tavalla kuin luterilaisuudessa. Luterilaisessa kirkossa
maallikkopappeutta on viety jo niin pitkälle että maallikko voi ottaa myös
katumuksen vastaan toiselta seurakuntalaiselta ja siihen liittyvä anteeksianto
on silloin myös pätevä. Mutta ortodoksinen kirkkokin antaa suuren arvon myös
yleiselle pappeudelle vaikka harvoin siitä puhummekin.
Kallistos Ware totesi artikkelissaan Royal Priesthood and Ministerial Priesthood seuraavaa. Kirkossamme on vain yksi pappi, Kristus. Samaan aikaan jokainen ortodoksi omaa
itsessään Jumalan kuvana pappeuden. Kolmanneksi, osa meistä on vihitty
papeiksi, hoitamaan pappeuden sakramenttia. Jokainen näistä kolmesta väittämistä
on totta ja perusteltavissa niin Raamatun kuin ortodoksisen kirkon teologiankin
kautta. Mutta osaammeko ja ymmärrämmekö käyttää tätä lahjaa kirkossamme?
Diakoniassa tähän on jo päästy ja jonkinlaisia askeleita on otettu myös maallikkojumalanpalveluksissa.
Sosiaalisen media:
jakaminen ja osallisuus
Etenkin sosiaalisessa mediassa jakaminen on ollut pitkään päivän sana. Ihmiset jakavat
kokemuksiaan ja luovat tämän kautta yhteisöllisyyden tunnetta. Kirkkomme on
aina ollut luonteeltaan yhteisöllinen. Suurin arvo jumalanpalveluksessa syntyy
siitä, että koemme asioita yhdessä ja jaamme sen armon, jonka Jumala Pyhän Hengen
kautta vuodattaa päällemme.
Tämä vaikuttaa myös kirkkomme pelastuskäsitykseen. Kirkkomme
opetuksen mukaan kukaan ei pelastu yksinään vaan me pelastumme yhdessä tai
sitten emme. Tertullianus (k. 230) kiteytti tämän toteamalla: Unus Christianus,
nullus Christianus, ihminen ei yksinään voi olla kristitty. Toisin sanoen me
pelastumme toisen ihmisen kautta, emme yksinämme. Me emme siis omaa
itsessämme pelastusta vaan pelastus jaetaan toisen ihmisen kanssa.
Myös osallistuminen
ja osallisuus kuuluvat tämän päivän
tapaan ajatella ihmisenä olemista. Me luomme kristillistä todellisuutta yhdessä
ja itse, sen sijaan, että odotamme kaiken tulevan meille ylhäältä annettuna.
Ortodoksi.net on tehnyt hienoa työtä ortodoksisen uskomme popularisoinnissa ja
hyvän ja oikean tiedon levittämisessä. Wikipedia-alustalle rakennetussa sivustossa on erityisenä etuna ennen kaikkea se, että se on yhteisöllinen ja jokainen kirkon jäsen voi kantaa oman talenttinsa kirkon hyväksi.
Internet antaa todella paljon vaihtoehtoja niin
seurakunnille kuin yksittäisille jäsenillekin. Kirkkokuntamme elää
murrosvaihetta etenkin internetin ja uusien medioiden käyttöönotossa. Moni
meistä on tottunut maailmaan, joka on verkossa, mutta hyvin paljon meillä on
edelleen ihmisiä, jotka ovat vasta myöhemmällä iällä alkaneet elää
internet-maailmassa. Ja tämä näkyy mm. eri seurakuntien nettisivuilla ja niiden
hyväksikäyttämisessä.
Seurakuntalaiset
seurakunnan rakentajina
Monesti odotamme seurakunnan järjestävän meille asioita
mutta voisimmeko myös itse olla ideoimassa tapahtumia? Olen itse hyvin kangistunut
kaavoihin ja seuraavat ehdotukseni kaikki ovat kuulleet jo ennenkin mutta
kerron ne esimerkkeinä. Seurakuntalaiset voisivat loistavasti järjestää oman
seurakuntansa puitteissa runsaasti erilaisia tapahtumia, joissa ihmiset
voisivat jakaa omaa ortodoksisuuttaan muiden seurakuntalaisten kanssa.
Lastenleirit, perheleirit, nuorten illat, toimintapiirit, erilaiset tapahtumat
ja riehat, näyttelyt, vierailut ja tutustumiskäynnit.
Mutta kai nykyään voisi olla myös muutakin? Internet ja
sosiaalinen media antaa meille huikeat mahdollisuudet tehdä asioita, joita
parikymmentä vuotta sitten ei ollut mahdollista. Entä
maallikkojumalanpalvelukset? Olisi varsin luontevaa ja ortodoksista lukea
yhdessä aamuisin aamurukoukset ja toimittaa tyhjissä kirkoissamme myös ilman
pappia akatistoksia, Jeesus-rukouspalveluksia ym. Ristisaattoja tehdään meidän aikanamme todella vähän.
Viimeisimmässä Analogissa Jaakko Olkinuora esitti jumalanpalvelusten lisäämistä seurakunnissa ja ajatus on hyvä. Jottei kaikki olisi kiinni vain papistosta, niin tässä kohden erityisesti maallikkopalvleuksilla voisi olla paljon annettavaa. Yhdellä lukijalla ja kanttorilla/esilaulajalla päästään jo
hyvin pitkälle.
Mitä muuta?
Äiti Kristodulin blogissa kerrottiin v. 2008 yhteisestä
Jeesuksen rukouksesta. Tämä on myös erittäin mielenkiintoinen tapa kerätä
kirkkomme aktiivisia rukoilijoita ajallisesti yhteen. Toimiiko vastaava
edelleen tai pitäisikö se herättää uudelleen henkiin?
Olisi mielenkiintoista tutustua seurakuntaisen kirjoittamaan
hengelliseen päiväkirjaan. Tämän lisäksi erilaisten hengellisten ja
kirkollisten kokemusten jakaminen olisi mielenkiintoista. Tätä voisi tehdä myös
valokuvaamisen kautta, kuten näissä kuvagallerioissa. Tässä Mikko Juneksen
kuvakirjasto sekä Martti Malisen vastaava kokoelma . Näiden lisäksi meillä on monenlaisia muita taitoja, joita voisi hyödyntää myös lähimmäistemme auttamisessa ja diakoniatyössä.
Voisiko ikonimaalauksessa ja muuten visuaalisesti lahjakkaat
ihmiset tehdä jotakin työtä seurakunnan tai uskonnon
opetuksen elävöittämiseksi? Perinteisesti ikonimaalauspiirit ja näyttelyt ovat hyvä näyteikkuna
kirkkomme elämään. Samoin kuin kirkkokuorot, jotka ovat tehneet esittelytyön lisäksi myös hyväntekeväisyyttä konserttien kautta. ONL julkaisu kirkkomme ensimmäisen kuvakirjan liturgiasta, mutta lisää vastaavanlaisia mahtuisi paljon. Etenkin nettiversiona.
Mikä tämä postaukseni tarkoitus on? Haluan, ettei seurakuntiemme
toiminta olisi niin sidoksissa pelkästään papistoon tai seurakunnan työntekijöihin.
Toisekseen haluan rohkaista ihmisiä tekemään asioita seurakunnassa ja siten
löytää syvempi suhde omaan kristillisyyteen. Kolmanneksi haluan, että ihmiset
miettivät tässä muuttuneessa maailmassa uudelleen mitä kristinusko ja
ortodoksisuus ovat. Ydin ortodoksisuudessa tulee aina olemaan sama mutta
ulkoiset muodot muuttuvat väkisinkin.
Hyvä kirjoitus, isä Ville! Kun asuin Tartossa, tykkäsin siitä, että seurakuntalaiset osallistuivat kirkon elämään ruohonjuuritasolla. Minäkin sain myydä tuohuksia kirkolla, siivota kirkkoa, yhdessä tehtiin kirkkokahvit palveluksen jälkeen ja oltiin tekemisissä seurakuntalaisten kesken muutenkin kuin palveluksissa. Nähtiin ja tuettiin toisia.
VastaaPoistaJuuri tällaista yhteisöllisyyttä ja jokaisen osallistumista toivoisin enemmän kirkon elämään. Seurakunnassa on aina vaarana se että papiston ja maallikoiden väliin kasvaa kuilu jolloin yhteisöllisyys kirkosta katoaa. Olisiko huonoin tilanne on se jolloin osa tulee kirkkoon "töihin" ja osa yleisöksi?
VastaaPoistaTämän lisäksi toivon, että jokainen meistä tekisi entistä enemmän työtä keskinäisen vuorovaikutuksen lisäämiseksi kirkossa. Vaikka tutustumalla syvemmin kanssa rukoilijoihin, kysymällä kuulumisia isännöitsijältä, rohkaisemalla ponomaria, kuorolaista, lukijaa jne.
Minusta taas tuntuu, että niillä, jotka pystyvät ja jaksavat osallistua - toimia kuorolaisina, lukijoina, ponomareina, siivoojina, kahvinkeittäjinä yms. on kyllä seurakunnassa ystäviä ja keskinäistä kanssakäymistä. Mutta jos et pysty / jaksa muuta kuin käydä harvoin palveluksissa, niin jäät seurakunnan sisäpiirien ulkopuolelle, eikä kukaan kysy, että miten jaksat. Meillä Suomessa aikuisena kirkkoon liittyvien kohdalla vaikuttaa myös paljon se, että onko liittyjällä ennestään sukulaisia tai ystäviä seurakunnassa. Jos ei kuulu aktiiviseurakuntalaisten lähipiireihin, eikä pysty tai jaksa osallistua eri toimintamuotoihin, niin on suuri riski, että jää yksin.
Poistaterveisin Liisu
Näinhän se tuppaa välillä ikävä kyllä olemaan… Tämän vuoksi toivon että me kaikki tekisimme töitä tuon näkymättömän seinän särkemiseksi. Olisiko tässä ulossulkemisessa muuten kysymys koulukiusaamisen sijaan kirkkokiusaamisesta – kaikki on otettava mukaan? En tiedä, toivottavasti ei…
VastaaPoistaErittäin hienoa että pidätte blogia yllä,henkilökohtainen lähestyminen asioihin on tervetullut verrattuna nk.valtamedian julkaisuihin.
VastaaPoistaOnneksi yhteyttä voi myöskin Teihin ottaa ja henkilökohtainen vierailunne on monelle merkittävä asia.
Kahdenkeskisessä puhumisessa,miksi ei kirjoittamisessakin,on kaikki turha poissa.Voi todellakin tuntea olevansa oma itsensä.