Ukrainan sota mahdottoman edessä

UKRAINAA on kohdannut erittäin suuri kärsimys Venäjän aloitettua valloitussodan sitä vastaan. Ukrainalaista on kuollut suuria määriä ja lukuisia haavoittunut. Ukrainalaiset ovat kuitenkin hyvin päättäväisesti puolustaneet maataan lähes mahdottoman vihollisensa edessä. 

On selvää, että Venäjän käynnistämä täysimittainen valloitussota on tuomittava yksiselitteisesti. Kyseessä on erittäin vaarallinen veljessota vailla selkeää oikeutusta tai syytä. Ydinsodanuhka on myös nostettu esille. On hyvin surullista, että palaamme siihen 80-luvun maailmaan, jossa pelkäsimme aidosti suurvaltojen ydinaseuhkaa. 

Etiikassa on välillä pohdittu oikeutetun sodan käsitettä. Varsin yleinen mielipide on se että puolustussota on oikeutettua sotaa. Suomella on Puolustusvoimat, joita käytetään vain puolustautumiseen. Ihmisellä on oikeus puolustaa kotiaan, perhettään, sukulaisiaan ja jopa pyhäkköjään vihollisen hyökkäykseltä. 

Sen sijaan käsillä olevaan Venäjän hyökkäyssotaan onkin hankalampi löytää jotakin järkevää oikeutusta. Romanttiset haikailut suurvallan ajoista ja vanhoista rajoista voisivat viedä Euroopan täyteen kaaokseen. Ruotsi voisi oikeuttaa sodan Suomea vastaan muistelemalla mennyttä suuruuden aikaa, Ottomaanien imperiumi, samoin Rooman valtakunta käsittäisi helposti koko Välimeren alueen. Kolonialismin ajan rajojakaan tuskin kovin moni lähtisi ajamaan poliittisena agendanaan. 

SAATAMME ihmisinä kokea monenlaisia tunteita lukiessamme jatkuvaa uutisvirtaa sodasta. Moni tuntee pelkoa, vihaa, pettymystä, turvattomuutta ja ahdistusta. Erityisesti lasten on vaikea ymmärtää sodan logiikkaa ja mieleen saattaa syntyä pelko koskemaan myös omaa kotia.  

Entä kun me tunnemme vihaa tätä sotaa kohtaan, onko se syntiä? Ei ole. Vihaaminen itsessään ei ole syntiä. Jumalakin vihaa pahuutta ja taistelee sitä vastaan säälimättä. Viha kertoo tunteesta, että jokin tärkeää ja jopa pyhää asiaa uhataan tai jokin vaarantaa sen olemassaolon. Harva meistä tuntuu lempeyttä epäoikeudenmukaisuutta vastaan tai sympatiaa väkivaltaa nähdessään tai kokiessaan. Nämä tunnetilat ovat pahasta ja pahaa me ymmärrettävästi vastustamme kaikin muodoin. 

Sotaan liittyy myös avuttomuuden tunteita: pelkoa, pettymystä, turvattomuutta ja ahdistusta? Ne näyttävät olevan osa meidän kirkkomme historiaan kautta aikojen kun olemme todistaneet marttyyrien verenvuodatusta. Niiden esikuvana on Vapahtajamme kärsimykset kuolemansa edessä. Hän ei taistellut vihollistaan vastaan vaikka olisi kyennyt lähettämään 12 legioonaan taivaallista sotaväkeä avukseen. Kristus tiesi, että tämä malja hänen oli juotava maailman elämän edestä. 

MEILLÄ on kaksi näkemystä tähän sotaan. Ensinnäkin ihmisellä on oikeus puolustaa kotiaan, perhettään ja maataan. On oikein tehdä vastarintaa pahaa vastaan. Samaan aikaan meidän on myös muistettava, että Jumala on meidän kanssamme aina, mutta Hänen läheisyytensä tuntuu erityisesti silloin, kun me olemme hädässä. 

Jumala kärsii myötätunnossaan ukrainalaisten kanssa. Hän tietää tarkalleen, omalla ihollaan, omassa sydämessään miltä pahuus ja synti tuntuu sydämessä. Evankeliumissa kerrotaan miten ahdistus sai hänet valtaansa ja hän koki kuoleman kauhua.  

Kärsimyksen osalta on selkeää, ettemme elämämme aikana voi välttää tuskaan liittyviä olotiloja. Ne ovat osa elämää. Mutta niiden keskellä on hyvä muistaa, että Jumala on silloin kanssamme. Jumala tuntee kärsimyksemme ja tuntee tuskamme. Hän vahvistaa meitä kärsivällisyyteen ja nöyryyteen. Hän ottaa ne myös kannettavakseen. Kärsimys voi myös johdattaa meidät Jumalan luo hakemaan turvaa ja lohdutusta.  

 

ELÄMME paaston aikaa ja sanoin seurakuntalaisille, että tänä vuonna paaston aika antaa meille aivan poikkeuksellisen kilvoituksen. Toisen ihmisen kärsimys, on minun velvollisuuteni. Minun velvollisuuteni on toimia helpottaakseni lähimmäiseni tuskaa. Sinä ja minä, Jumalan kuvina, olemme velvollisia näkemään Kristus kärsivien lähimmäistemme kasvoissa. 

Me voimme lohduttaa ukrainalaisia rukoilemalla heidän puolestaan, avaamalla kotimme ja lompakkomme. Meidän on osoitettava solidaarisuutta tarjoamalla apuamme sotaa pakeneville. Jos me olemme todellisia kristittyjä, me tunnemme sympatiaa tätä kansaa kohtaan. 

Sovinnon ja anteeksiantamisen teemat koskettavat meitä tällä ensimmäisellä paastoviikolla. Mutta miten ne kaikki suhteutuvat tähän Ukrainan sotaan? Kuilu on valtava, aivan kuin asiasta ei voisi edes puhua samaan aikaan. Nyt käynnissä oleva sota särkee paljon ja todennäköisesti tämän sodan seurauksena moni sukupolvi vaurioituu.

Onko tässä vaiheessa että katumukselle ja anteeksiantamiselle sijaa? Kuolonuhrien ja haavoittuneiden määrä kasvaa koko ajan ja tilanne vaikeutuu koko ajan. Jotakin kuitenkin pystyttäisiin tekemään. Sodan välitön lopettaminen, joukkojen vetäminen pois ja Haagin sotaoikeudenkäynnin aloittaminen.  

Anteeksianto, sovinto, katumus ja parannuksenteko ovat aktiivista toimintaa. Ilman katumusta ei voi olla anteeksiantamusta. Tuhlaajapoikakin sai anteeksi vasta kun hän oli mennyt itseensä ja palasi katuen kotiinsa. 

Rakkaudessaan Jumala kutsuu kaikkia ihmisiä katumukseen ja parannuksen tekoon. Anteeksipyytäminen on aktiivinen teko ja se merkitsee vääryyden ja pahuuden hylkäämistä. Se on syvältä käyvä mielenmuutos, joka päättää jotakin entistä, jotta syntyisi tilaa uudelle.

SOTA PÄÄTTYY jonain päivänä mutta miten siitä selvitään kun edessä on yhteiskunnan uudelleen rakentaminen? Pyhä Fransiskus Assisilainen sanoi, että rauha on mahdotonta ilman oikeudenmukaisuutta. Jos Venäjä miehittää Ukrainan, niin kokeeko kansa tätä mitenkään oikeudenmukaiseksi tilanteeksi? Millä lailla ukrainalainen voisi kokea miehitetyn maansa omakseen ja olla "kuuliainen" esivallalle? 

Sota on helppo aloittaa mutta erittäin vaikea lopettaa. Venäjä voi voittaa sodan mutta Ukrainaa se tuskin tulee koskaan voittamaan. Venäjä on mahdottoman edessä.