Joulupaasto, muisto hengellisestä rakkaudesta

 

Muistan, kuinka nuoruuteni ensimmäiset muistoni kietoutuvat ponomarin palvelutehtäviin pyhässä alttarissa. Oli varhainen aamu, yön hiljaisuus vielä lepäsi maailmassa, ja kirkon ilma oli kylmää, - kylmää, joka palelsi sormenpäitäni. Oli vaikea jättää kesken unien lämmin syli ja herätä keskelle talvisen aamun karua todellisuutta.  

Värikkäät ikkunat alkoivat hitaasti herätä valon ensi säteisiin, ja tunnelma kirkossa muuttui hetkessä läpikuultavan herkäksi. Se oli outoa ja samalla pyhää – vaikeasti omaksuttavaa, mutta kuitenkin koskettavaa. Talviaamun raskaus vaihtui hiljalleen hiljaisuuden täyteen kauneuteen.  

Kädessäni pidin suitsutusastiaa, jonka metalli oli käsissäni lämmittävä ja pehmeästi polttava. Sen kannen alta suitsukkeen savu kohosi hitaasti, kuin itsekseen vaellellen ja kiertäen alttarin pyhää uhripöytää. Savu liikkui kuin näkymätön käsi ohjaisi sitä, ja valonsäde, joka laskeutui suoraan sen läpi, sai aikaan lähes taivaallisen näyn. Se mystinen tuoksu, joka täytti ilman, tuntui kuin se olisi kantanut rukouksia korkeuksiin.  

Kun suitsutusastian kultaiset ketjut lepäsivät käsissäni, aloin hiljaa tuudittaa sen pesää. Odotin jännittyneenä hetkeä, jolloin pappi antaisi merkin ottaa astian vastaan. Kaikki oli valmiina; kaikki oli valmiina. Ja niin alkoivat hetket, jolloin aika ja maailma alkoivat etääntyä, ja minut otettiin mukaan rukouksen, valon ja savun pyhään tanssiin.  

Kylmyys jaloissani ja käsissäni alkoi hiljalleen väistyä, ja lämpö, joka tuntui ensin suitsutusastian metallissa, levisi koko kehooni. Suutani kuivasi, mutta se tuntui vähäpätöiseltä. Suljin silmäni, hengitin syvään, ja odotin.  

Sitten tunsin kevyen kosketuksen olkapäälläni. Värähdin. Ensimmäinen suitsutus alkoi. Suitsukkeen savu kohosi yhä korkeammalle, ja kirkon pyhä hiljaisuus täyttyi sen liikkeen pehmeästä musiikista.  


Armo on tullut nyt lähellemme.

Kuinka poikkeuksellinen onkaan tämä paaston pyhä aika, jonka kautta meitä valmistetaan kohtaamaan Kristuksen syntymän salaisuus! Tätä hengellistä matkaa kulkiessamme meitä kutsutaan sekä ruumiilliseen että sielulliseen paastoon, jotta voisimme puhdistua ja pyhittyä kohtaamaan Kaikkeuden Valtiaan, joka armossaan tulee ihmiseksi meidän pelastukseksemme.  

Joulupaasto on ruumiin ja mielen määrätietoista kuolettamista kaikesta  turhasta, jotta ikuinen sielumme voi kohdata elävän Jumalan. Paasto on nöyrä uhrimme, sanaton rukous, kutsu kasvaa kohti katoamatonta ja ikuista.  

Kuinka pyhä ja vanhurskas onkaan fyysisen paaston tie. Luopuessamme maallisista me sidomme ruumiin halut ja himot, jotta sielu voisi vapautua kohoamaan takaisin todelliseen olemassaoloomme. Paastoaminen on jotain paljon suurempaa kuin vain ulkoisten sääntöjen noudattamista, se on asteittaista antautumista yhä uudelleen Jumalan tahdolle ja armolle. Hän lähestyy, me vastaamme.  

Muistakaamme pyhien esimerkki: kuinka he paastoamalla vaimensivat lihan äänen ja tekivät itsestään kelvollisia Jumalan kirkkauteen ja armoon. Samoin meitä kutsutaan hiljentämään kehomme, jotta voisimme kuulla Herramme hiljaisen ja lempeän äänen, tule!  


Älkäämme siis väsykö rukouksessa, sillä rukous on sielun hengitystä ja autuas tie Jumalan läsnäoloon. Paaston pyhä aika on erityisesti annettu meille rukouksen vahvistamiseksi, sillä ilman rukousta paasto on tyhjä eikä se kanna satoa.  

Rukous on silta, jolla me astumme katoavaisuudesta ikuisuuteen, väliaikaisesta pysyvään ja kuolemasta elämään. Langetessamme uudelleen ja uudelleen Jumalan eteen ja avatessamme sydämemme hänelle, me osallistumme hänen rauhaansa, jota kukaan ei voi ottaa meiltä pois. Me tulemme osalliseksi hänen valkeudestaan, jonka kirkkaus on jotain niin ikuista ja katoamatonta.

Etsikäämme häntä joka päivä, niin näemme miten hän onkin luonamme koko ajan, kun  kolkutamme hänen portilleen, niin paluumme kohti paratiisia on alkanut.  


Älkäämme jättäkö lukematta pyhiä kirjoituksia paaston aikana, sillä niistä sielu saa ravintonsa. Silloin kun kehomme paastoaa, antakaamme sielumme ravita itsensä yltäkylläisesti hengellsellä leivällä. Rukousten sanat ovat elämämme leipää, ja isiemme opetukset ovat himmeä lamppu, joka valaisee tiemme kohti kirkkautta. Lukekaa ja tutkistelkaa niitä, niin sydämenne täyttyy Jumalan tuntemisen ilosta.  

Muistakaamme erityisesti pyhien elämäkertoja, jotka osoittavat, kuinka Jumalan ystävät elivät pyhää elämää ja luopuivat omastaan Kristuksen tähden. Heidän esimerkkinsä on meille kehotus kääntyä pois kaikesta maallisesta ja etsiä taivaallista.  


Kuinka suuri lahja onkaan kirkkomme liturgia, sillä siellä tunnemme rajapinnan, jossa taivas hivelee maata ja me saamme maistaa tulevan maailman iloa. Olkaamme siis ahkeria liturgiaan osallistumisessa, sillä siinä helmessä me kohtaamme Kristuksen, joka tulee näkyväksi pyhissä lahjoissaan. Meidän rukouksemme yhdistyvät pyhien rukouksiin, meistä tulee osa ylistävää enkeljoukkoa ja meistä tulee rukoilevana kirkkokansana yhtä Kristuksen kanssa.  


Herramme, joka syntyi köyhyyden keskelle Betlehemissä, ei ole kaukana yhdestäkään meistä. Hän, joka ikuisuudestaan tuli ajallisuuteen, viipyy sydämemme ovelle. Älkääme kovettako sydäntämme, vaan antakaamme hänen astua temppeliimme, hänen tulla sisäämme. Vain Hän yksin voi täyttää sen rakkaudellaan.  

Paaston aika on meille annettu, jotta puhdistuisimme ja tulisimme osallisiksi Kristuksen kirkkaudesta. Antakaamme itsestämme kaikki hänelle, niin kuin hän antoi itsensä meidän puolestamme. Luopukaamme maallisesta, rakastakaamme lähimmäistämme kuin laupias samarialainen ja etsikäämme Herramme kasvoja jokaisessa hetkessä ja jokaisesta lähimmäisestämme.  

Niin tuona aamuna valon kajo alkoi himmetä, aurinko nousi ja maailma oli herännyt. Silti näin edelleen lähtiessäni rauhalliset ja ikuiset kasvot kultaisessa ikonissa. Se jätti minuun lepäävän hetken, joka voisi särkyä minä hetkenä hyvänsä, kun kirkon ovi sulkeutui takanani.

Silti tuo muisto ei rikkoudu ja Kristus jää luoksemme.

Valoisaa paaston odotusta!  Kristus syntyy – kiittäkää!

Muista antaa!

Joulupaasto jatkuu hyvää vauhtia ja on mielenkiintoista, miten paljon joulupaaston ajan evankeliumeissa puhutaan rahasta ja maallisesta omaisuudesta. Ensimmäisenä sunnuntaina kuulimme evankeliumin, jossa kyseltiin, kuka on minun lähimmäiseni ja kuulimme tarinan laupiaasta samarialaisesta, joka pelasti tien ojassa maanneen ryöstetyn miehen osoittamalla hänelle laupeutta. Toisena sunnuntaina kuulimme rikkaasta miehestä, jonka runsas sato ei koitunut vähävaraisten iloksi vaan hänen omaksi nautinnokseen. Valitettavasti tuli yö, jona hänen sielunsa otettiin häneltä pois. Tänä sunnuntaina kuulemme tarinan rikkaasta miehestä, joka halusi tavoittaa iankaikkisen elämän. Ei siitä mitään tullut, kun hän asetti rikkautensa Jumalan edelle.

Ortodoksisen kirkon eetos lähimmäisen rakkaudesta ja kasvamisesta kohti jumalan kaltaisuutta on nyt läsnä polttavana. Kristus, kaikkeuden Jumala ja valtias syntyy ihmiseksi. Hän luopuu kaikesta ja saa syntymänsä köyhään perheeseen pieneen Betlehemin kylään, luolaan, eläinten syöttökaukaloon. Pian syntymänsä jälkeen hänestä tulee pakolainen lapsivainoja takia ja perhe pakenee vieraaseen maahan.

Todellinen rikkaus ei siis olekaan ulkoista kunniaa, rahaa, kultaa ja menestystä vaan jotakin syvempää. Todellinen rikkaus on arvovalinta. Sitä, että on valmis asettamaan toisen ihmisen itsensä edelle. Siinä, että pitää huolta toisesta ihmisestä aivan konkreettisesti. Todellinen rikkaus on rakkautta toista ihmistä kohtaan.

Kristus luopuu jumalallisesta kirkkaudestaan, jotta me pääsisimme osalliseksi taivaallisesta kunniasta. Jos Jumala on valmis tekemään näin ja meidät on kutsutta kasvamaan Jumalan kaltaisiksi niin mitä meidän sitten pitäisi tehdä? Sama asia: luopua, antaa, lahjoittaa.

Jokainen, joka on salaa antanut rahaa hyväntekeväisyyteen, tietää miksi se tuo niin tavattoman hyvän olon. Se ei takaa hyvää oloa vain sinulle vaan myös sille, joka saa. Sitä upeaa oloa et tule koskaan saamaan millään muulla tavalla kuin antamalla. Kannattaa kokeilla!

Joululahjatoiveeni

Joulun sanoma hämärtyy vuosi vuodelta ja Herramme syntymän juhla näyttää nykyään olevan jotakin taustakohinaa arkisen kiireen keskellä. Mielemme askartelee jouluruokien, lahjojen ja muiden suunnitelmien parissa. Joulun kristillinen sanoma on yhteiskunnassamme vastatuulessa ja olemme tilanteessa, jossa kouluissakaan ei ole soveliasta juhlia tätä Vapahtajamme syntymän juhlaa. Kirkko vaihtui ruokasaliin, otsikoi Yle aiemmin. Joulusta on tullut meille tonttujen juhla. 

Juhlassa varmasti on paljon hyviä piirteitä niin perheen ja suvun yhdessäolon ja levon kannalta mutta varsinaiseen juhlan kanssa sillä ei juurikaan ole tekemistä. Perinteiset joululaulut vielä ylläpitävät juhlan sanomaa Kristuksesta ja ilman niitä juhlan merkitys olisi kadonnut lähes lopullisesti.

Uskon haaste

Sen vuoksi joulupäivän aamupalveluksella ja liturgialla on itselleni valtavan tärkeä merkitys. Se todella paljastaa joulun sanoman niin monella eri ulottuvuudella ja palauttaa mieleen sen, miksi tätä juhlaa vietetään. Vuosi toisensa jälkeen juhlan syvyys alkaa hiljalleen avautumaan kirkkoveisujen ja rukousten kautta. 

Basileios Suuri kuvaa liturgiassaan tätä juhlaa:

Sillä sinä, oi, Hyvä, et kääntynyt lopullisesti pois luodustasi, jonka luonut olit, etkä unohtanut kättesi 

tekoa, vaan olet armosi laupeudesta monella tapaa etsiskellyt häntä: olet lähettänyt profeettoja, olet tehnyt voimallisia tekoja pyhiesi kautta, jotka kussakin sukupolvessa ovat sinua kelvollisesti palvelleet. Sinä olet puhunut meille sinun palvelijaisi, profeettain, suun kautta edeltä ilmoittaen meille tulevan pelastuksen, olet antanut meille lain avuksemme, olet asettanut suojelusenkelit. Mutta kun ajat olivat täyttyneet, niin sinä puhuit meille itse Pojassasi, jonka kautta olet maailmatkin luonut, joka ollen sinun kirkkautesi säteily ja olemuksesi kuva, ja kantaen kaikki voimansa sanalla ei pitänyt saaliinaan olla sinun, Jumalan ja Isän, kaltainen, vaan ollen itse iankaikkinen Jumala ilmestyi maan päälle, ja asui ihmisten kanssa. Joka tultuaan lihaksi pyhästä Neitseestä tyhjensi itsensä, ja otti orjan muodon, tullen meidän alennustilamme ruumiin kaltaiseksi, tehdäkseen meidät kirkkautensa kuvan kaltaisiksi.

Joulu, kuten pääsiäinenkin, koettelee uskoamme, koska uskon haaste näihin pelastaviin tapahtumiin on todella suuri. Miten sanoinkuvamaaton, käsittämätön, ääretön ja valtasuuruudessaan ylivoimainen Jumalan Sana voi syntyä ihmiseksi meidän synnin vallassa olevaan maailmaan? Ja miten me myöhemmin katsomme kuinka hän Golgatalla vuodattaa verensä meidän syntiemme tähden.

Herramme syntymän juhla on siinä mielessä erityinen juhla, että sen todellinen sanoma on vaarassa jäädä uskomme tavoittamattomiin. Oliko Kristus todellakin se Jumalan Sana, jonka kautta maailmat on luotu ja Pyhän Kolminaisuuden persoona, joka on syntynyt Isästä ennen aikojen alkua ja joka lähettää Pyhän Hengen. Uskommeko me todella, että näin on tapahtunut parisen tuhatta vuotta sitten?

Rakkaus olemassaolon syynä

Joulun sanoma koettelee koko olemassaolomme mysteeriä ja siksi aihe on kautta vuosisatoja kiehtonut kirkon opettajien mieltä. Miksi tämä kaikki olemassaolomme on olemassa?

Rakkauden tähden.

Kirkkomme pyhät opettavat Pyhästä Kolminaisuudesta ja rakkaudesta mielenkiintoisella tavalla. Isästä ulosvirtaava rakkaus haluaa jakaa jumalallisen rakkautensa ja hakee rakkaudelleen kohdetta. Rakkaus ei voi olla omaa itseään varten vaan etsii jatkuvasti kohdetta, jota rakastaa. Niin Poika syntyy Isästä ennen aikojen alkua ja Pyhä Henki lähtee Isästä Pojan kautta. Pyhä Kolminaisuus on siten erinomainen kuva rakkaudesta, sillä se ei tee kahden kauppaa, rakasta minua niin minä rakastan sinua. Pyhä Kolminaisuus on kuin kuva perheestä, johon ei sovi kaupankäynti. Vanhemmat rakastavat lapsiaan ja lapset vanhempiaan ilman ehtoja, ilman hyötyä. Se on pyyteetöntä ja ehdotonta rakkautta.

Tämä rakkaus, jota Jumala osoittaa ihmistä kohtaan on käsittämättömän suurta: Jumala haluaa pelastaa ihmisen synnin orjuudesta ja niin Hän tulee pienimmäksi, heikoimmaksi kuin kukaan toinen ihminen. Kaikkeuden Herra makaa pienenä viattomana lapsena luolassa vailla asuinsijaa, seimessä kapaloituna. Jumala luopuu valtasuuruudestaan ja ottaa heikoimman roolin, jotta mekin saisimme mallin ja tien kohta taivaallista valtakuntaa. 

Kasteen mysteeriossa 3. eksorsismissa todetaan:

Valtias Herra, elävä Jumala, joka loit ihmisen oman kuvasi ja kaltaisuutesi mukaan ja annoit hänelle iankaikkisen elämän oikeuden etkä hyljännyt häntä, hänen syntiin sitten langettuaan, vaan valmistit maailmalle pelastuksen Kristuksesi ihmiseksi tulemisen kautta, ota tämä luotusi taivaalliseen valtakuntaasi vihollisen orjuudesta vapautettuna.

Herramme syntymän ja ylösnousemuksen juhlan samankaltaisuuksia

Joulua on sanottu talvipääsiäiseksi mutta mitä se tarkoittaa? Monesti tuntuu siltä, että se on vain ilmaisu sille, että meillä on pieni juhla keskellä talvea. Mutta luulen, että kyllä se on paljon enemmän, sillä tähän Herramme syntymän juhlaan liittyy paljon erilaisia merkityksiä, jotka viittaavat pääsiäiseen.

Me olemme eksynyt kansa, joka asuu vieraalla maalla kuin tuhlaajapoika. Hengitämme kuolemaa kuoleman varjon maassa ja odotamme Vapahtajamme tuloa. Jumala tuli ihmiseksi johdattaakseen meidän pois hengellisen Egyptin orjuudesta. Kasteen myötä mekin kävelemme Punaisen meren kautta kohti erämaakilvoitusta, kunnes jonain päivänä elämämme päättyy ja pääsemme Luvattuun maahan. Molempiin juhliin liittyy luola, toisessa juhlassa synnytään ja toisessa kuollaan, koko elämä on siinä läpi elettynä. Mirhavoide kuului Itämaan tietäjien lahjoihin ja samalla tapaa myös mirhantuojanaiset menivät haudalle kohtaamaan Herraansa. Enkeleillä on juhlassa keskeinen rooli Jumalan lähettiläinä, kummassakin juhlassa enkelit aloittavat ilosanoman tuomisen sanoilla, älkää pelätkö!

Luolaan syntynyt lapsi ja pimeä yö. Miten tämä voisi muuttaa mitään? Joulun todellinen sanoma syntyy Taivaallisen sotajoukon ilmestyessä ja heidän antaessaan merkityksen tälle vähäpätöiselle tapahtumalle:

Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä. (Luuk. 2:10-12)

Tämä on se todellinen joulu, jota toivoisin meidän kaikkien muistelevan kun vietämme joulua. Jumala todellakin ihmiseksi ja meille tuodaan mahdollisuus kasvaa Jumalan kaltaiseksi. Jumalan rakkaus saattaa ylittää käsityskykymme mutta uskon kautta me voimme käsittää pienen aavistuksen miten suuresta asiasta on kysymys.

Kristus syntyy, kiittäkää!

Taivaallinen ylistys maan päällä

Vietämme parhaillaan joulupaastoa ja monissa seurakunnissa juuri adventin aikaan järjestetään monia kirkkokonsertteja. Niin meilläkin taas kuoro on harjoitellut uuden ohjelmiston ja tänään saamme nauttia taas heidän työnsä hedelmistä. Kiitoksia jo tässä vaiheessa kanttorillemme ja kuorolle hyvästä ja laadukkaasta ohjelmistosta.

Kirkkomusiikki on oleellinen osa jumalanpalveluksia, kirkkomme kulttuuria ja pyhää opetusta. Kirkkomusiikki ei ole taustamusiikkia tai tunnelman luoja vaan jotakin paljon enemmän. Kuoro osallistuu jumalanpalveluksiin laulamalla ja sen tarkoitus on ylentää mielemme taivaalliseen maailmaan. Sen vuoksi kuoro myös kuvastaa taivaallisia enkeleitä.

Samalla tavalla kuin pyhät ikonit heijastelevat iankaikkista maailmaa niin kirkkomusiikki tuo taivaallisen maailman todellisuuden meidän keskellemme. Niin kuin enkelit toimittavat taivaallista palvelusta Kaikkivaltiaan edessä, niin samalla tavalla myös mekin liitymme heidän joukkoonsa ja osoitamme ylistystämme Jumalalle. Me emme vain kuvaa näitä taivaallisia voimia, vaan me olemme osa tuota ylistystä tässä maailmassa. Enkelit ovat viestintuojia taivaasta, niin samoin myös kirkkokuoro tuo evankeliumin sanoman meidän keskellemme:

Tänä päivänä Neitsyt yliolennollisen synnyttää
ja maa tarjoaa luolan lähestymättömälle.
Enkelit paimenten kanssa ylistystä veisaavat.
Tietäjät tähden mukana vaeltavat,
sillä meidän tähtemme on syntynyt Lapsukainen,
iankaikkinen Jumala. (Joulukontakki)


Kuoro toimii jumalanpalveluksissa kirkkokansan äänenä ja käy jatkuvaa vuoropuhelua papiston kanssa. Kun me tarkkaan kuuntelemme kirkkoveisujen sanoja niin me ymmärrämme, miksi kirkkomusiikkia sanotaan lauletuksi teologiaksi ja kirkon opetukseksi. Niinpä kunkin juhlan tropari kertoo meille kaiken olennaisen juhlan sisällöstä ja avaa sen hengellisen merkityksen. Tänään konsertti alkaa joulutroparilla:

Sinun syntymästäsi, Kristus, meidän Jumalamme,
koitti maailmalle tiedon valkeus,
sillä siitä tähtien palvelijat tähden kautta oppivat kumartamaan Sinua,
vanhurskauden Aurinkoa,
ja tuntemaan Sinut, Koiton korkeudesta.
Herra, kunnia olkoon Sinulle.


Kuunnellessamme näitä vuosisatoja vanhaa runoutta me emme vain muistele vanhoja vaan elämämme todeksi näitä tapahtumia. Monesti veisuissa juhla tuodaan tähän päivään: Tänä päivänä neitsyt yliolennollisen synnyttää... Emme viittaa vain historiaan: ”Kanssamme OLI Jumala”, vaan että ”Kanssamme ON Jumala”. Tämä siis ilmaisee sen, että näillä pelastavilla tapahtumilla on suuri merkitys myös meidän elämällemme.

Kirkollinen musiikki on meille hengellistä ravintoa ja se on meille hyvin tärkeää etenkin nyt kun valmistaudumme Herramme syntymän juhlaan paastoamalla. Tämä sakraali musiikki heijastelee meidän sielumme tilaa, tuo esille sen toiveita, tuntoja, pelkoja, haaveita ja pyrkimyksiä. Se ravitsee meidän sielumme tilaa ja ohjaa sitä katumuksen lähteille. Samalla se myös lohduttaa ja rohkaisee sieluamme kilvoituksen parissa.


***

Elämme tällä hetkellä Vapahtajamme syntymäjuhlan odotuksessa. Odotamme maailmaan syntyvää Messiasta samalla tavalla kuin vuosisatoja odottanut Israelin kansa. Heille oli annettu lupaus Rauhan ruhtinaasta, joka toisi heille valon pimeyteen, rauhan, joka vihdoin koittaisi tuolle valitulle kansalle. Heillä oli profeetta Jesajan lupaus tulevasta Vapahtajasta:

Kansa, joka pimeydessä vaeltaa,
näkee suuren valon.
Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa,
loistaa kirkkaus. (Jes. 9:1)

Profeetta Jesajan ennustuksen toteutumista oli odotettu jo lähes 700 vuotta ja nyt se oli toteutumassa. Luulisi, että tämä ennustuksen toteutuminen toisi tuohon maailmaan paljon iloa, toivoa ja hyvää tahtoa. Samoinhan suuri taivaallinen sotajoukko ylisti Jumalaa sanoen: Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha, ihmisillä, joita hän rakastaa. (Luuk. 2:14)

Mutta pian tämä pyhä perhe joutui lähtemään maanpakoon, kun he joutuivat vainon kohteeksi.

Samalla tässä maailmassa tapahtuu myös paljon pahoja asioita. Kristittyjen tilanne on Lähi-idässä edelleen tukala ja edelleenkin veljiämme ja sisariamme vainotaan ja surmataan heidän uskonsa takia. Tänä päivänä sodat edelleen ajavat ihmisiä maanpakoon ja sadat tuhannet ihmiset menettävät kotinsa ja perheensä. Tällä Suomessa me tiedämme, että Kouvolassa lapsiperheiden köyhyys on jälleen esille ja toisissa perheissä taas eletään vakavien sairauksien ja jopa kuoleman todellisuudessa.

Me todellakin olemme kansa, joka vaeltaa pimeydessä. Mutta ihmistä ei ole vain tuomittu vaeltamaan pimeydessä, vaan meille annetaan lupaus jostakin suuremmasta. Elämme odotuksen tilassa, ja meillä lupauksena evankeliumin todistus jo syntyneestä ihmeestä. Jostakin sellaisesta, joka auttaa meitä pimeyden keskellä tuomalla meille valoa, toivoa ja uskoa parempaan huomiseen. Paimenten tavoin mekin voimme lähteä seuramaan tähteä, joka vie meidän tulevan Vapahtajan seimen luo.


Puhe Haminan ja Kouvolan ortodoksisten kirkkokuorojen konsertissa Kouvolan pyhän Ristin kirkossa 11.12.2019

Kristus syntyy, kiittäkää!

Pitkän paaston aika alkaa olla takana ja tiistaina edessämme on Vapahtajamme syntymän juhla. Juhla on suloinen muistutus meille Jumalan rakkaudesta ihmistä kohtaan. Etenkin Suomessa tämä syvimmän pimeyden keskelle tuleva Valon juhla merkitsee paljon. Vaikkemme olisikaan ahkeria kirkossakävijöitä niin toivottavasti jokainen meistä muistaa joulun pyhän sanoman – Jumalan loppumaton rakkaus langennutta ihmistä kohtaan. Jumalan rakkaus on suurempi kuin meidän lankeemuksemme syvyys. 

Tänä päivänä me elämme keskellä sotia, terroritekoja ja katastrofeja. Maailmassa koetellaan yhä enemmän sitä rajaa mikä on sopivaa, luvallista ja jopa laillista. Tätä rajankäyntiä on jo niin usein, että vähänkään vanhemmat kriisit alkavat unohtua. Lähellämme Ukrainassa, uskonveljiemme kotimaassa on edelleen sota, joka on lähes unohdettu.

Maailma on matkalla kohti vaarallisia aikoja. Sata vuotta on kulunut siitä kun Ensimmäinen maailmansota päättyi. Tänä päivänä kun keskuudessamme on yhä vähemmän sotaveteraaneja - yhä vähemmän niitä, jotka muistavat sodan kauheuden ja mielettömyyden. Nämä äänet alkavat hiipua maailman melskeeseen.

Vaikka nämä ovat huonoja uutisia niin niissä on toivon siemen. Kristitylle ne merkitsevät joulun sanoman muistamista. Vapahtajamme syntymän juhla ilmaisee poikkeuksellisella tavalla Jumalan loputtoman rakkauden ihmistä kohtaan.

Kaikkeuden Luojalla ei ollut sijaa majapaikassa vaan sai kodikseen luolan. Taivaiden kuningas sai kuninkaan vastaanoton vain vieraan maan sivistyneiltä, jotka toivat mirhaa, kultaa ja suitsukkeita. Oman maan vallanpitäjät antoivat kuolemantuomion ja ajoivat hänen maanpakoon Egyptiin.

Joulu on juhla joka tekee mahdottomasta mahdollisen. Vaikka tämän maailman realiteetti eivät lupaa hyvää, niin silti Jumalan valtakunta tunkeutuu pimeyden keskelle ja julistaa meille iankaikkisen Jumalan rakkautta: Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa (Luuk. 2:14).

Maailman rauha syntyy ihmisten sydämissä. Kristittyinä meillä on selkeä näkemys roolistamme tässä ajan hetkessä: Me olemme saaneet Vapahtajaltamme rauhan viestin ja meidän tehtävämme on levittää se toisillemme.

Kristus syntyy, kiittäkää!  

Sekopäisyyden huippu: ortodoksipappi siunaa ohjusputkia!

Vastine Kouvolan Sanomien Napakat-palstalle

ORTODOKSINEN KIRKKO RAUHAN PUOLESTA

Napakoissa oli tänään hyvä haaste ortodoksiselle kirkolle: Sekopäisyyden huippu: ortodoksipappi siunaa Venäjän ohjusputkia Krimillä! Haminan ortodoksisen seurakunnan kirkkoherrana otan mielelläni kopin lukijan haasteesta. 

Minun on ortodoksisen kirkon pappina hankala lähteä selittelemään tai puolustelemaan Venäjän kirkon toimittamaa ohjusten siunaamista. Se merkitsisi tuon asian hyväksymistä. Samalla myös ajattelen, että olisiko tuon asian tuomitseminen mitään muuta kuin oman ulkokultaisuuteni lisäämistä. 

Ukrainan tilanne on kaikkiaan valitettava, koska rajan molemmilla puolilla jaetaan yhteinen ortodoksinen usko jo tuhannen vuoden takaa. Ja valitettavasti uskonto ei tässä tapauksessa näytä tarjoavan ratkaisua kriisiin. Sen vuoksi kannamme Suomen ortodoksisessa kirkossa esirukouksia myös tämän konfliktin puolesta, jotta taistelevat tahot löytäisivät keskenään rauhantahtoa ja sovintomieltä. 

Suomen ortodoksinen kirkko on jo sadan vuoden ajan tehnyt yhteistyötä Puolustusvoimien kanssa. Koemme tämän yhteistyön hyvin tärkeäksi ja haluamme tehdä sitä jatkossakin. Se ei merkitse aseiden siunaamista vaan varusmiesten rinnalla kulkemista: läsnäoloa ja kuuntelemista vaikeiden hetkien kohdatessa. Nyt lähestyvä itsenäisyyspäivä on ortodoksiselle kirkolle tärkeä juhla ja muistamme esirukouksissamme niin maamme esivaltaa kuin myös Puolustusvoimia. 

Olemme kirkossa sitoutuneet rauhantyöhön ja korostamaan oikeudenmukaisuutta kaikkialla maailmassa. Etenkään nyt joulun aikaan, emme voi unohtaa enkelten tuomaa sanomaa meille ihmisille: Kunnia Jumalalle korkeuksissa, ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto!

Ville Kiiveri

kirkkoherra

Haminan ortodoksinen seurakunta