Askeesin siemen ohdakkeiden keskellä

"Mies lähti kylvämään siementä. Kun hän kylvi, osa siemenestä putosi tien laitaan. Siinä jyvät tallautuivat, ja taivaan linnut söivät ne. Osa putosi kalliolle ja lähti kasvuun, mutta oraat kuivettuivat, koska eivät saaneet maasta kosteutta. Osa putosi keskelle ohdakkeita, ja kun oras kasvoi, kasvoivat ohdakkeetkin ja tukahduttivat sen. Mutta osa putosi hyvään maahan, kasvoi ja tuotti satakertaisen sadon." Tämän sanottuaan Jeesus huusi: "Jolla on korvat, se kuulkoon!"

Opetuslapset kysyivät Jeesukselta, mitä vertaus tarkoitti. Hän sanoi:

"Te olette saaneet oppia tuntemaan Jumalan valtakunnan salaisuudet, mutta muille ne esitetään vertauksina, jotta he nähdessäänkään eivät näkisi eivätkä kuullessaankaan ymmärtäisi. Vertaus tarkoittaa tätä: Siemen on Jumalan sana. Tien laitaan pudonnut siemen tarkoittaa ihmisiä, jotka kuulevat sanan mutta joiden sydämestä Paholainen heti tulee ottamaan sen pois, jotta he eivät uskoisi ja pelastuisi. Kalliolle pudonnut siemen tarkoittaa niitä, jotka sanan kuullessaan ottavat sen iloiten vastaan mutta uskovat vain hetken aikaa. Heillä ei ole juurta, ja niin he koetukseen joutuessaan luopuvat. Ohdakkeisiin pudonnut osa tarkoittaa niitä, jotka kuulevat sanan mutta sitten tukahtuvat elämän huoliin, rikkauteen ja nautintoihin. He eivät tuota kypsää satoa. Mutta hyvään maahan pudonnut siemen tarkoittaa niitä, jotka sanan kuultuaan pysyvät siinä puhtain ja ehein sydämin ja kestävinä tuottavat satoa.

Askeettisen puutarhan valmistaminen

Olen ollut aina viehtynyt askeettisen elämän ihanteesta. Lapsuuden kodissani äitini maalasi ikoneja ja seinämme olivat täynnä kuvia pyhistä ihmisistä ja tapahtumista. Kiinnostuin pyhien elämänkerroista, niissä erityisesti kiehtoi dramatiikka ja väkivalta. Mietin monesti marttyyrien kohdalla, miten he kerta toisensa jälkeen antoivat periksi tälle elämälle ja olivat valmiita hylkäämään sen iankaikkisen elämän takia. En kyennyt samaistumaan heidän tuskaansa tai kärsimyksiinsä, mutta heidän ehdottomuutensa oli merkillistä. Pyhittäjien kohdalla huomioni kiinnittyi toistuvasti siihen, mitä he menettivät lähtiessään erämaahan ja miten vähän heillä oli tavalliseen elämään liittyviä mukavuuksia ja virikkeitä.

Aikani luettuani ja selailtuani kuvia huomasin, että jotain nuo pyhät olivat löytäneet vaikka sitä ei ääneen sanottukaan. Näiden pyhien elämä oli yksinkertaista, jaloa, puhdasta, luonteen lujuutta vaativaa, vaikeaa mutta hyvin palkitsevaa. He eivät lannistuneet vaikeuksien edessä eivätkä vaatineet rahojaan takaisin. Tajusin hiljalleen, että hengellinen elämä on myös minun ulottuvilla vaikka en marttyyriksi tai pyhittäjäksi päätyisikään. Tiesin löytäneeni pellon, jolle voisi tehdä jotain...

Ei minulle ollut mahdollista omistaa koko elämääni askeettiselle kilvoitukselle ja hengelliselle taistelulle. Jouduin tekemään paljon kompromisseja siinä maailmassa jossa elin ja tyydyin olosuhteisiin, jotka annettiin. Kaikille on kuitenkin Jumalan armosta ja rakkaudesta annettu mahdollisuus hengelliseen kasvuun ja kehittymiseen. Sen vuoksi askeettista elämää piti muokata, ja venyttää omia kykyjä ja mahdollisuuksia vastaavaksi.

Minulla on vahva usko enkä juurikaan epäile Kaikkivaltiaan olemassaoloa - kuinka edes voisin epäillä täydellisen olennon olemassaoloa, kun itse olen niin epätäydellinen. Mutta toisenlaiset epäilykset vellovat mielessäni. Ajalliset houkutukset kietovat sieluni pauloihinsa enkä pidä ikuista autuutta edessäni parempana, vaikka siellä odottaisi rakastava isä. Sain kaikki rikkaudet haltuuni: pyhän jumalanpalveluksen toimittamisen, uhrin kantamisen alttarin edessä kädet kohotettuina, lupauksen pelastuksesta, taidon rakastaa, tehdä hyvää ja siunata koko luomakuntaa.

Ja silti löydän itseni haluamassa jotain pinnallista, ajallista, katoavaa. Arvostan usein ajallisen elämää enemmän kuin iankaikkisia rikkauksia. Tuijotan tuota paratiisin kiellettyä hedelmää ja mietin levottomana saisinko syödä sitä. Ja lopulta päätän taas kerran kokeilla ja sitten syön.

Minä olen sairastunut. Ja sen huomattuani olen kai terveempi kuin koskaan.

Vammoja, varjoja ja epäonnistujia, onko tässä mieltä?

Niin kauan kuin himot kasvavat sielussamme, me emme pääse niiden vaikutuksesta eroon. Huomiota ei pidä kiinnitä vain isoihin ja näkyviin himoihin vaan kannattaa varoa myös niitä pienen pieniä paheita, joita usein väheksymme mitättöminä synteinä. Mikä kavalinta, ne synnyttävät meissä välinpitämättömyyden hengellistä elämää kohtaan.

Taistelu himoja vastaan on loputonta. Vaikka mitä päättäisin, lankean yhä uudelleen samoihin synteihin ja lankeemukseni ovat tulleet kovin tutuksi Jumalalle. Minulla on ristini, jota kannan omien syntini takia. Minä en kanna Kristuksen ristiä vaan omaa ristiäni. Ne synnit selässäni, jotka tuottavat kipua, ovat omia syntejäni ja kärsin aiheesta niiden painosta. Me kärsimme omista synneistämme.

Me kannamme selässämme myös synnin varjoja. Ne ovat anteeksiannettuja syntejä, joiden anteeksiantoa me emme jostakin syystä omaksu emmekä hyväksy. Tässä mielessä me olemme monesti kuin fariseukset, jotka epäilevät Jumalan Pojan oikeutta antaa syntejä anteeksi.

Synnit ovat vammauttaneet sieluamme ja jättäneet siihen arvet. Taivaan enkelit näkevät kaiken puhtaana ja kauniina, koska synti ei vammauttanut heidän silmiään. Me itse tahraamme sinänsä puhtaat asiat himoillamme. Pyhä Maksimos Tunnustaja (580-662) kirjoittaa:

Miksi mieli luopuu siitä mikä on kaiken yläpuolella ja puuhailee kaikkein arvottomampien so. lihan himojen parissa? Syynä on ilmeisesti se, että mieli on ihmisen syntymästä asti ollut tekemisissä lihan himojen kanssa ja on tottunut niihin; sen sijaan se ei vielä ole saanut täydellistä kokemusta Hänestä, joka on kaikkein korkein ja kaiken yläpuolella. Mutta jos kilvoittelemme sinnikkäästi pidätyksen nautinnoista ja mietiskellen hengellisiä asioita, saamme mielen vähitellen eroon lihan himoista. (Rakkaudesta 3:72)

Joskus tuntuu turhalta rukoilla kun tietää, ettei tästä päivästä tule synnitöntä ja palaan illalla Herrani eteen jälleen epäonnistuneena. Ryvetyn ja vaikka teen lupauksia Herralle, en kykene pitämään niitä. Synnin tuhoava voima kuluttaa. Tuo kipu ja tuska, jota jatkuvat epäonnistumiset aiheuttavat, koettelevat meidän kärsivällisyyttämme. Mutta kun me emme anna periksi, me vahvistumme. Tässäkö on sitä marttyyriutta josta lapsena luin? Pysyä uskollisena kaikesta huolimatta ja odottaa kärsivällisesti.

Jokainen askel pois päin synnistä ja kuolemasta, on askel kohti elävää lähdettä, Jumalaa. Ja jokainen askel kohti hyvää on yhä kauemmas synnistä.

Taisteluun Jumalan kanssa

Näin marttyyrien tarinasta sen, kuinka heille olennaista oli kiinnittää katse iankaikkiseen elämään ja suhteuttaa asiat siihen. Mikäli tämä näkymä olisi jäänyt syntymättä heidän mieleensä, he olisivat kaiketi antaneet periksi. He tuskin edes miettivät koko asiaa, koska heidän tilanteensa oli hyvin poikkeuksellinen. Kun pitää katseen tarkennettuna ajallisen sijaan iankaikkisessa, on helpompi arvioida tämän elämän haasteita ja ylläpitää toivoa ja kärsivällisyyttä vaikeuksien edessä.

Siksi tähän valmistautuessamme meidän on taisteltava syntiä vastaan, vastustettava pientäkin kiusausta ja houkutusta. Pienilläkin asioilla on merkitystä. Häviäminen pienelle kiusaukselle on kuin virus, se hiljalleen heikentää ja lisääntyessä se saattaa voittaa meidän ruumiimme. Pienen kiusauksen voittaminen vahvistaa suurempaa kiusausta varten. Käännä katseesi hyvään. Tee hyvää, se vahvistaa sinua pahaa vastaan.

Himon kitkeminen sielusta voi myös olla kivuliasta. Monesti me hellimme himoamme ja pidämme niistä huolta. Ne kyllä tyydyttävät meitä, koska tämän elämän turhuuden keskellä ne antavat meille tarkoituksen olla olemassa. Tuo tarkoitus ei kestä iltaan asti, mutta monesti se riittää meille. Juominen, syöminen, viihde, ovat jotain sellaista, jota me haluamme. Kun me kyllästymme näihin, ne haluamme vähän enemmän ja vähän vahvempaa, parempaa ja kovempaa... jossakin vaiheessa halumme muuttuu yksityiseksi ja sitten salaiseksi.

Himojen tyydyttäminen on mahdotonta, ne heräävät aina uudelleen kuin jano. Vaikka me saisimme sen kaivon omaksemme, josta voisimme himomme tyydyttää, se ei siltikään riittäisi meille. Ja vaikka himoa voi hetkellisesti tyydyttää, koko olemuksemme tulee levottomaksi, koska tuo rikkakasvi vie maan ja valon kaikelta muulta.

Valinta kerrallaan

Kaikilla valinnoillamme pitäisi olla jokin tarkoitus, jokin päämäärä mihin me tähtäämme. Ja teemme niin usein huonoja valintoja, tarpeettomia valintoja, jotka eivät johda mihinkään. Toki näitä elämään mahtuu eikä se haittaa, mutta kun niistä tulee tapa, alkaa elämämme soljua pois käsitämme. Aikamme on hyvin rajallinen tässä elämässä ja mieluusti me ymmärrämme, että kaikella olemisella ja tekemisellä voisi olla jokin tarkoitus.

Vaikka meilläkin sielumme pellossa paljon himojen rikkakasveja, Herra silti viljelee sinne pyhiä sanojaan. Vaikka hän näkee, että suuri osa siemenistä hukkaan, hän ei silti lopeta kylvämistä. Vaikka hän tietää, että monet meissä kasvaneet himomme kuristavat ne hengiltä, hän silti arvossaan antaa meille mahdollisuuden. Jumalalle jokainen pelto ja kylvö ovat tärkeitä.

Pyhä ohjaajavanhus Porfyrios käskee olla kastelematta rikkakasveja. Mitä hän tällä tarkoittaa? Sitä, että kanavoimme kaiken kasteluveden kukille emmekä anna elämän mahdollisuutta sielumme himoille. Ilman Kristusta me emme mahda himoille mitään. Ei vahva päätös tai muukaan auta meitä pakoon. Risti on ainoa asia, jota paha karttaa ja pelkkää, se on ainoa ase Kristuksen nimen kanssa joka meitä auttaa.

***

Tuo siemen, jonka sieluuni kylvit, tekee minut eläväksi. Se saa sielussani puhkeamaan suuren rehevän puun, joka antaa suojaa. Sinun sanasi, siemen, on merkki elämästä, johon panen toivoni. Tiedän, että kasvamiseen menee aikaa, mutta minua lohduttaa se, että jonakin päivänä tiedän puun kasvaneen isoksi ja voimakkaaksi. Samalla tavalla kuin taivasten valtakunta kasvaa täyteen kukoistukseensa, kun Jumala tulee pyhittämään kaiken.

Ja kaiken pyhittäminen tarkoittaa sitä, kun elämän henkäys käy läpi aistillisen ja hengellisen maailman ja kaikki muuttuu pyhäksi ja ikuiseksi. Kaikki hyvä mikä minussa on kasvanut, tulee löytämään autuuden ja osansa Jumalan tykönä, mutta kaikki se paha, jota olen sielussani kasvattanut, kerätään yhteen ja poltetaan. Jos olen pelkkää pahaa, ei minusta jää mitään jäljelle. Kaikki hyvä, kaikki armo on saanut minussa aikaan, on minun todellista ihmisyyttäni, suuruuttani tai mitättömyyttäni, ja sellainen minä olen kuoleman jälkeen.

Siemen on kylvetty sieluuni ja aurinko paistaa. Suoko maa kosteutta kaikille niille hyville aikeille, joita olen valmistanut ja kasvavatko ne kauniiksi puiksi? Voiko himojen ohdakkeet lopulta estää sitä kylvöä, jonka Herra teki sieluuni? Ei, kylvö kasvaa ja vahvistuu Pyhässä Hengessä eivätkä himot kykene kukistamaan niitä.