Äitiys ja perhe ovat meille pyhiä asioita, jotka edistävät uuden elämän syntymää ja sen varjelemista. Lapset edustavat meille toivoa, viattomuutta ja tulevaisuutta. Pahuutta ja julmuutta tässä Rautavaaran tapahtumassa kuvaa mustasukkaisuus, kolmoismurha ja itsemurha. Kuka edes haluaisi mielessään kuvitella miten pahuus kietoo nämä asiat toisiinsa ja tuhoaa verisesti kaiken. Meidän ihmisten kautta.
Mikään ei tuo tätä äitiä ja näitä lapsia takaisin. Pimeä lokakuu verhoaa tämän murhenäytelmän ja suru täyttää koko kansan mielen.
Lapset maksavat maassamme aivan liian kovaa hintaa aikuisten pahasta olosta. Milloin me törmäämme perheväkivaltaan, milloin alkoholin synnyttämään kaaokseen, riitaisiin avioeroihin, kalvavaan koulukiusaamiseen, milloin satunnaisten vastaantulijoiden aggressioihin vaikkapa suojatietä ylittäessään.
Rakkautemme lapsiin on väljähtynyt. Kuinka usein asetamme lasten onnellisuuden ja hyvinvoinnin etusijalle ja etsimme keinoa, kuinka saamme heidän elämänsä kukoistamaan? Loppujen lopuksi meidän aikuisten ainoa tehtävä on suojella sitä elämää, jonka Jumala on lapsillemme antanut.
Kuinka me voisimme paremmin suojella heitä? Miten voisimme mahdollistaa valintatilanteita, joissa vanhemmat valitsevat aina kuoleman sijaan elämän? Luoda tilanteita, jossa Rautavaaran kaltaisen laajennetun itsemurhan mahdollisuus on täysin poissuljettu ratkaisu, jota kukaan ei edes harkitsisi. Lastensurmasta tulisi niin iso tabu, ettemme koskaan edes ajattelisi sitä. Kaikki nämä elämää suojelevat arvot ovat kristinuskon ydin ja siksi tätä asiaa kannattaa miettiä hyvin vakavasti.
Yhdenkään ihmisen elämä ei muutu hetkessä mustaksi vaihtoehdottomuuden tilaksi vaan asteittain me teemme valintoja, jotka sulkevat pois Jumalan rakkauden elämästämme. Kirkko voi vaikuttaa näiden valintojen tekemiseen ja meillä jokaisella on paljon työtä Kristuksen seuraajina.
Sisäisen muutoksen mahdollisuus
Tämä tragedia näyttää, miten yksin perheet saattavat jäädä, omasta tahdostaan tai tahtomattaan. Nyt tuo yksinäisyys on vielä yksinäisempää eloonjääneen isän elämässä. Hän jäi yksin niin aviomiehenä kuin isänä. On lähes mahdotonta kuvitella, miltä hänestä tuntuu tuon kauhean kolarin jälkeen. En ymmärrä, vaikka olen itsekin isä, samanikäinen, ja minulla on myös samanikäinen poika. Aikuisen tyttäreni kautta näen, mitä kaikkea näiltä lapsilta jäi kokematta tuon kolarin jälkeen: syntymäpäivät sukulaisineen, joulupukin odottaminen haudoilla käynnin jälkeen, ensimmäinen koulupäivä, lukemaan oppiminen, mopokortti, seurustelut, ylioppilasjuhlat, valmistuminen ammattiin ja perheen perustaminen.
Kunpa tämä tragedia herättäisi meissä sellaista itsetutkiskelua, joka syventäisi käsitystämme elämästä. Nuo tapahtumat olivat järkyttävä tragedia tälle perheelle, heidän suvulleen ja ystävilleen. Se oli vakava varoitus kaikille meille, jotka jäimme eloon ja näimme tämän tapahtuman. Mitä me teemme jatkossa paremmin, jotta tämä väkivalta lapsia kohtaan edes vähenee? Mistä luomme varaventtiilin hädässä oleville, etteivät he koskaan päätyisi tällaiseen tekoon?
Olisiko omalla seurakunnallamme mietinnän paikka omien jäsentensä auttamiseksi? Vai oliko tämä tapahtuma, jolle kukaan ei yksinkertaisesti voinut mitään? Varmasti sitäkin. Emme pysty eliminoimaan kaikkea pahuutta maailmasta mutta uskon, että voimme purkaa rakenteita, jotka mahdollistavat tämänlaisen kriisin syntymisen ja kehittymisen. Meidän on sen vuoksi oltava aktiivisia toimijoita, me emme voi vain odottaa hädässä olevien ihmisten yhteydenottoa.
Samaan aikaan on muistettava myös se, miten paljon tällä hetkellä papit tekevät sielunhoitotyötä ja ennaltaehkäisevät asioiden eskaloitumista. Lohduttavat sanat, kuunteleminen, parantavat nuhteet, ohjaaminen oikealle tielle, mahdollisuus häpeän läpikäymiseen, katumuksen vastaanottaminen, parannuksen saarnaaminen ja evankeliumin ilosanoman jakaminen. Tämän ei tarvitse olla pelkästään pappien työtä vaan seurakuntalaisetkin voivat näiden positiivisten asioiden kautta auttaa tällä kilvoituksen tiellä.
Me tarvitsemme perheissä ja suvuissa yhä enemmän yhteisöllisyyttä. Ydinperheen ihanne ja malli on vaarallinen malli kriisitilanteissa. Me emme selviä kaikista ongelmista omin voimin eikä ole tarkoituskaan. Monet ongelmat ovat luonteeltaan sellaisia, joiden tarkoituksena on nimenomaan tuoda ihmiset yhteen ja pohtia yhdessä parempaa huomista. Yhteiskuntamme ihanne ei jatkossa enää voi olla itsenäinen aikuinen, jonka pitää pärjätä yksin. Meidät on tehty aktiivisiksi toimijoiksi sosiaalisiin vuorovaikutustilanteisiin ja ihmissuhteistamme syntyy meidän ihmisyytemme ja persoonallisuutemme.
Jos meidän on vaikea itse puuttua toistemme elämään, miksemme pyytäisi jotain toista puuttumaan puolestamme? Seurakunnan pappia tai sellaista seurakuntalaista, johon luotamme ja tiedämme omaavan auttamisen taidon. Pelkkä huolestuminen on riittävä syy. Olisimme tehneet edes jotakin ja se olisi saattanut pelastaa tämänkin perheen. Itse toivoisin, että minulle annettaisiin pappina useammin mahdollisuus tähän auttamiseen.
Meidän on pysähdyttävä yhä useammin elämän edessä ja löydettävä hiljentymisen ja rukouksen kautta katumus. Katumus, jonka seurauksena me löydämme taas itsestämme ne valtavat hyvyyden lahjat, jotka Jumala on meille tähän elämään antanut.
Vain aidosti vapaa voi rakastaa ja jumaloitua
Olisiko Jumala voinut estää tämän tragedian tapahtumisen? Totta kai, onhan Jumalalle kaikki mahdollista. Tällaiseksi maailmaamme ei kuitenkaan luotu. Meille on annettu vastuuta ja vapautta monella tapaa ja ne tekevät meistä erityisiä Jumalan silmissä.
Me olemme oppineet kuinka Jumala sallii pahan toimia tässä maailmassa, ja nyt me olemme kuin vanhurskas Job, joka sai kuulla lastensa kuolemasta ja sen ohella kaiken muun. Meidän viisautemme ja järkemme loppuu tällaisten tapahtumien kohdalla hyvin lyhyeen emmekä pääse koskaan perille siitä, miksi Jumala salli tämän tapahtuvan. Tuskin ymmärtäisimmekään kokonaisuutta vaikka asia meille selitettäisiinkin juurta jaksaen. Siksi tuo vanhurskas Job on meille kuva siitä, kuinka kristitty nöyrtyy kuuliaisuudessaan Jumalan edessä.
Jumala tiesi luodessaan mihin kaikkeen ihminen voisi vapauttaan käyttää. Vaikka hän tiesi millaisiin kauheuksiin ihminen kykenee, hän silti päätti luoda ihmisen. Ihminen luotiin hyväksi ja vapaaksi, Jumala loi hänet omaksi kuvakseen rakastamaan, tekemään hyvää. Synti saa ihmisen mielen sumenemaan. Ja niin tuo äiti päätti viedä lapset mukanaan bussin alle päättäen heidän elämän. Toivottomuus päätyi väkivaltaiseen kuolemaan ja hiljaisuuteen. Silti Jumala loi ihmisen. Tietäen, että ihminen tekee tämänkin teon Rautavaaralla lokakuun pimeänä iltana.
Jumala loi, vaikka tiesi mahdollisuudesta, että ihminen käyttäisi vapauttaan väärin. Sillä ilman vapautta ihminen ei olisi ollut mitään. Ainoastaan täydellinen vapaus voi olla todellista vapautta. Ilman sitä ihminen ei kykenisi kasvamaan jumalaksi, tulla oman Luojansa kaltaiseksi.
Jumala on meidän kanssamme ja kokoaa lapsemme hellään huomaansa. Ja hän on se, joka näyttää meille jumalallisen rakkauden syvyyden. Hänet on ristiinnaulittu rakkaudesta ihmiseen. Hän näyttää mitä on Isän rakkaus, joka antaa ainokaisen Poikansa meidän pelastuksemme puolesta. Tässäkin tragediassa Jumala on tullut hiljaa meidän sydämemme ovelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti