Askelia kohti hyvää kuolemaa

Tulevana sunnuntaina kirkossa luetaan kertomus kanaanilaisnaisesta joka aneli pelastusta tyttärelleen, jota paha henki riivasi. Jeesus oli hyvin vastahakoinen naista kohtaan mutta lopulta heltyi naisen uskon edessä ja paransi tyttären. Entäpä jos Jeesus ei olisi parantanut naisen tytärtä aneluista huolimatta ja hyväksyisimme tytön vääjäämättömän tien kohti kuolemaa? Mutta ei millaista tahansa kuolemaa, vaan matkan kohti hyvää kuolemaa.

Vaikka Jeesus paransi monia kuoleman sairaita ihmisiä ja herätti kuolleita, meidän ihmisten osaksi jäi silti kuoleminen synteihimme. Kuolema rajaa elämämme ajan ja päivä toisensa jälkeen me huomaamme elämämme kulkevan kohti kuoleman todellisuutta. Herramme ristinkuolema, ylösnousemus ja taivaaseen astuminen antavat meille mahdollisuuden astua iankaikkiseen elämään. Ihminen asetetaan kuoleman hetkellä tähän jännitteeseen ja siksi me rukoilemme saadaksemme osaksemme hyvän kuoleman hetken.

Hyvä kuolema liittyy olennaisesti pelastukseen. Koska ortodoksisen kirkon ajattelussa koko elämä on kasvamista kohti Jumalan kaltaisuutta, niin siksi meidän tulisi aina pitää mielessämme sekä elämän ainutlaatuisuus että kuoleman tuoma rajallisuus elämässämme.Vaikka usein kadotamme tehtävämme tässä elämässä Jumalan kuvana, me voimme yhä uudelleen löytää sen kirkon jumalanpalveluksissa.  

Kuolema on aina läsnä

Me joudumme luopumaan joka päivä jostakin ja elämämme muuttuu pysyvästi joka hetki. Me menetämme elämämme aikana ystäviä ja sukulaisia, muutokset terveydessä ja työyhteisöissä ravistelevat elämämme pysyvyyttä. Menetykset valmistavat meitä luopumaan tästä maailmasta ja kiinnittymään iankaikkiseen elämään. Luopumalla me opimme näkemään kaiken väliaikaisuuden ja valmistaudumme sen myötä tulemaan tietoiseksi elämämme rajallisuudesta.

Menneet tapahtumat myös muokkaavat elämäämme ja niistä syntyy meille kokemuksia. Tunteet, ajatukset ja muistot syntyvät elämän kokemuksistamme ja niiden avulla me arvioimme myös tulevaisuuttamme. Tämän tulevaisuuteen tähtäävän elämämme vuoksi on tärkeää, että kilvoittelemme säännöllisesti ja tarkistamme kurssiamme katumuksen sakramentilla. Parannuksen kannalta meillä ei ole olemassa kuin tämä hetki ja toivottavasti pitkä tulevaisuus joka antaa meille mahdollisuuden muutokseen.

Kilvoittelu valmistaa meitä siihen, että osaamme päästää irti tästä maailmasta. Me opimme luopumaan koko ajan enemmän omasta itsestämme ja toivottavasti täytämme tuon osan jumalallisella elämällä. Kun liturginen elämä täyttää sielumme, me kuolemme yhä vahvemmin tämän maailman himoille ja haluille ja uusi elämä täyttää sieluamme. Kun me elämme Kristukselle, me huomaamme yhä vahvemmin kuinka Kristus elää meissä.

Kun me hengitämme kirkon elämää eukaristiassa, me opimme näkemään maailman uudella tavalla, Jumalan luomana sakramenttina. Ilo täyttää sydämemme kun palaamme kirkosta takaisin maailmaan ja tiedämme, että olemme juuri tulleet osalliseksi Herran pyhästä ehtoollisesta. Sinä pienenä hetkenä me voimme tuntea taivaan valtakunnan todellisuutta.

Menettämisen myötä me saamme myös uusia aineksia elämäämme. Pyhien isien kuuluisassa sanaparissa "theosis-kenosis" kuvataan täyttymistä ja tyhjentymistä. Jumala tyhjentää itsensä tullessaan ihmiseksi, jotta voisi täyttää itsensä ihmisyydellä. Kun Jumala tekee tämän pelastavan työn meidän hyväksemme, me saatamme tulla osalliseksi iankaikkisesta elämästä.

Hyvä elämä johtaa hyvään kuolemaan

Kysymys hyvästä kuolemasta liittyy olennaisesti kysymykseen hyvästä elämästä.  Elämämme on valmistautumista iankaikkiseen elämään, oman itsemme kehittämistä ja muokkaamista taivaan valtakunnan asukkaaksi.  Me olemme omassa elämässämme nuo viisi viisasta ja viisi tyhmää neitsyttä, jotka odottavat ylkää. Se öljy, jota meillä on tai ei ole, kuvaa elämämme hyvien tekojen lopputulosta. Öljy, josta vertauksessa puhutaan, kuvaa armoa ja laupeutta toisiamme kohtaan.

Me arvioimme kirkon ajattelussa hyvää elämää eri tavoin kuin maallisessa yhteiskunnassa. Ortodoksinen kirkko seisoo maailmaa vastaan käsityksessään ihmisen itsemääräämisoikeudesta. Kirkkomme opetuksen mukaan ihmisen elämä ei ole hänen omissa käsissään vaan Jumalan. Me voimme ja meidän pitää vaalia ja ravita elämäämme emmekä me saa missään tilanteessa vahingoittaa tai tuhota sitä. Emme omaamme emmekä toistemme elämää.

Jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja meidän jokaisen elämä ainutlaatuinen ja korvaamaton. Elämämme on Jumalan käsissä ja oma osamme on sisäistää tämä asia. Me voimme rukoilla Jumalaa olemaan armollinen ja laupias meille mutta me emme voi vaatia Jumalaa toimimaan oman tahtomme mukaan.  Sen sijaan meille on annettu rukous, jossa me pyydämme viittä keskeistä asiaa osaksemme ennen siirtymistämme iankaikkiseen elämään.

Pyyntömme viime hetkille

Anomusektenia on kaikille kirkossakävijöille tuttu vuororukous. Se on verrattain pitkä ektenia ja siinä anotaan elämällemme suojelusta monin eri tavoin. Tarkastellaan lähemmin viittä eri pyyntöämme, jotka ekteniasta löytyy.

Anokaamme elämällemme kristillistä, kivutonta, kunniallista, rauhallista loppua ja hyvää vastausta Kristuksen peljättävän tuomioistuimen edessä.

Kristillistä

Kristillisen elämän päämäärä on siinä, että saamme kokea myös kristillisen kuoleman. Kirkkomme historiassa on kerrottu monien pyhien ihmisten kuoleman hetkestä, koska se merkitsee heidän maallisen taistelun päättymistä ja siirtymistä iankaikkiseen elämään. Kuoleman hetki nähdään vapahduksena tämän maailman kärsimyksestä, puutteesta, pahantahtoisuudesta ja pahan hengen kiusauksesta.

Mitä sitten kuuluu kristilliseen kuolemaan? Olennaisena osana on sairaanvoitelun sakramentti, joka kertoo tyhjentävästi siitä, mitä kuoleman hetken lähestyminen uskovaiselle merkitsee. Se on iloa ja kiitosta kaikesta siitä, mitä olemme saaneet elämämme aikana kokea, sakramentista ymmärrettävään miten väliaikainen tämä maailma on ja että meidän tulevaisuutemme ja elämämme on taivaan valtakunnassa.

Meillä on oikeus mutta myös velvollisuus elää elämämme kristillisesti loppuun asti. Ortodoksisuus sisältää paljon erilaisia tapoja, joiden kautta me ilmennämme uskoamme. Erityisesti tämän asian tärkeys korostuu silloin kun ortodoksinen lähiomaisemme valmistautuu kuolemaan. Saako hän edelleen olla ikonien, tuohusten, rukousten ja kirkkomusiikin ympäröimä vaan "loppuuko" ortodoksisuus hänen elämästään vaikean sairauden kohdalla? Seurakunnan papistoa kannattaa erityisesti tällaisessa tilanteessa vierailemaan hänen luonaan. 

Kivutonta

Ortodoksisen kirkon maailmankäsitys saattaa olla yllättävän erilainen kuin muun yhteiskunnan näkemys. Jos mietimme kirkkomme historiassa vaikuttaneita marttyyreita, me voimme nähdä kovin erilaisen käsityksen kivusta. Kipu ei välttämättä ole sellaista, mitä meidän pitää kaikin tavoin välttää. Rukouksemme ei välttämättä tarkoita sitä, että me pääsisimme kivusta vaan se voi olla myös pyyntö, että kestäisimme vastaantulevan kivun.  Kivun kautta me saatamme samaistua Kristukseen ja löytää siitä avain ristin kantamiseen. Samanlaisia kristillisiä hyveitä ovat myös kärsivällisyys, nöyryys ja toivo, jotka eivät aina ole yhdenmukaisia maailmallisen ajattelun kanssa.

Kipu on monen kuolemaa lähestyvän osa. Usein ikävällä tavalla kipu valmistaa meitä kuolemaan. Kun kivun määrä kasvaa ja muuttuu krooniseksi, meidän suhteemme elämään alkaa muuttua. Kivun tunne helposti täyttää ajatuksemme ja kaikki muu ympärillä jää toissijaiseksi. Lopulta me alamme päästää irti elämästä päästäksemme rauhaan.

Kunniallista

Jokainen ihminen on Jumalan kunnian kuva ja siitä juontuu ihmiselämän kunniallisuus ja ainutkertainen arvo. Me voimme hämärtää omien tekojemme ja sanojemme kautta tuota kunniaa mutta yhtä lailla me voimme olla sellaisen toiminnan kohteena, joka vie meiltä kunnioituksen ihmisenä. Vaikka me parhaassa tapauksessa voimme valmistautua kuolemaan, niin se silti tulee meille aina yllätyksenä.

Me voimme kuolevan omaisina vaikuttaa myös siihen, annammeko läheisellemme arvokkaan ja kunniallisen tavan kuolla. Me saatamme olla tilanteessa, jossa emme jaksa emmekä pysty rukoilemaan vaikka se olisi ollut elämässämme aina keskeisellä sijalla. Kirkossa käyminen ja osallistuminen ehtoolliseen ovat saattaneet tuoda elämän henkäyksen sieluumme, mutta niistä luopuminen voi merkit myös asteittain tästä elämästä luopumista.

Rauhallista

Rauha on Jumalan läsnäoloa elämässämme. Rauha merkitsee myös sitä, että asiat ovat kunnossa ja kaikki tarpeellinen on tehty. Rauha kuoleman hetkellä tarkoittaa sitä, että me olemme valmiita.

Jos me saamme sellaisen siunauksen osaksemme, ettemme kuole äkillisesti vaan voimme valmistautua siihen, voimme olla onnellisia. Meille on silloin annettu mahdollisuus sovinnon tekoon kaikkien niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa olemme olleet tekemisissä. Rauha lähimmäisteni kanssa ja voisimme olla kuolinvuoteella levollisella mielellä tehtyäni sovinnon lähimmäistemme kanssa.

Hyvää vastausta Kristuksen tuomioistuimen edessä

Hyvä vastaus peljättävän tuomioistuimen edessä perustuu rukoukseen ja armoon.  Nämä kaksi ydinasiaa toteutuvat parhaiten sairaanvoitelun sakramentissa, koska tässä sakramentissa me rukoilemme anteeksiantoa synneillemme ja parantumista sairaudestamme. Tämän merkkinä sairaan otsaan, rintaan ja kämmenselkiin voidellaan öljyllä ristinmerkki ja rukoillaan hänen pelastumisensa puolesta. Kuolemaa lähestyvän seurakuntalaisen kanssa voidaan toimittaa myös sairaan ripittäminen, joka koostuu katumuksen sakramentista ja Herran ehtoollisesta.

Kristityn kehittyminen hyveissä on erikoinen, erityisesti pyhien ihmisten kohdalla. Mitä vahvemmin he ovat elämänsä aikana kilvoitelleet, sen voimakkaampana heidän sydämessään on katumuksen tunne. Mutta samalla se on hyvin luonnollista: mitä lähemmäs me tulemme pyhyyttä ja valoa, sitä vahvemmin me näemme tässä valossa oman puutteellisuutemme. Sen vuoksi yksikään pyhä ihminen ei voi olla varma pelastuksestaan ennen kuin hän on astunut taivaan valtakuntaan Kristuksen peljättävän tuomioistuimen edestä.

Käsitys viimeisestä tuomiosta on meille kaikille selvä. Meidän tekomme mitataan sen mukaan, miten olemme kohdelleet tässä maailmassa Kristusta lähimmäisissämme. Hyvä vastaus kuvastaa sitä, kuinka olemme elämämme eläneet.

***

Puhunko tässä artikkelissa saattohoidosta ja eutanasiasta? Tästä lähdin kirjoittamaan ja halusin tietoisesti välttää aiheen käsittelemistä etiikan kannalta. Enemmistölle meistä hyvä kuolema syntyy näistä anomusekteniassa mainitusita viidestä asiasta. Henkilökohtaisesti olen aika surullinen siitä, miten vähän ortodoksipappeja pyydetään käymään sairastavien ja etenkin kuolevien seurakuntalaisten luona. Osaltaan syynä ovat maallistuneet omaiset mutta yhtä suurena syynä varmasti on myös se, ettei pappia haluta häiritä.

Ortodoksisen kirkon käsitys kuolemasta on hyvin valoisa ja ylösnousemususkomme kumpuaa pääsiäisen ilosanomasta. Pääsiäistervehdys, "Kristus nousi kuolleista" on meidän lyhyin ja terävin uskontunnustuksemme, samalla se on tervehdys, joka usein kertoo jakaako vastapuoli uskon kanssamme. Ylösnousemusta korostava kirkkomme näkyy luonnollisesti myös hautausperinteessämme, jota kuvataan usein hyvin kauniiksi, koskettavaksi ja herkäksi. Tämän vuoksi on tärkeää, että myös omassa uskossamme näkyy valoisalla tavalla kuoleman väistämättömyys ja samalla myös ylösnousemuksen todellisuus.