Momentum - hetki ja merkitys

Niin minä katselin sinua pyhäkössä, nähdäkseni sinun voimasi ja kunniasi. (Ps. 63:3)

Sanotaan, että maailma on täynnä merkityksiä. Ihminen luo merkityksiä ja  liittää niitä asioihin, joita hän näkee ympärillään. Jumalallisten ilmestysten merkitys on siinä, että meille kerrotaan asioiden syvällisempi ja todellisempi merkitys. Enkelien rooli tässä on erityisen suuri: paimenet kedolla saivat tiedon tulevasta messiaasta, enkeli Gabriel tervehti Mariaa ja kertoi hänelle ilosanoman. Todellisen valkeuden me voimme löytää vasta Kristuksen kautta: hän on Valkeus, hän on Totuus, hän on Elämä. Tästä meille todistaa ennen kaikkea Pyhä Kolminaisuus, kuten Teofanian juhla meille asian opetti. 

Leipä ei ole vain leipää ja viini viiniä vaan se voi koitua sielumme ja ruumiimme pelastukseksi. Suitsutus ei ole vain tuoksuvaa savua vaan se on kuva rukouksestamme. Me ortodoksit elämme monien merkitysten ympäröimänä ja ilman näiden ymmärtämistä, me joudumme katselemaan asioita ulkopuolisina. Jos ajattelemme pientä hetkeä keskellä liturgiaa, vaikka eukaristian hetkellä, me saatamme hetkessä ymmärtää pelastushistorian kaikkien aistimme kautta.

Mutta näissä luomissamme merkityksissä ja mielikuvissa on myös vaaransa. Maksimos Tunnustajan (k. 662) mukaan synti estää ihmistä näkemästä sinänsä luonnollisia asioita puhtaina. Synnin turmeleman mielemme seurauksena ihminen projisoi himojaan luotuihin asioihin ja väärinkäyttää asioita himojensa kohteina. Hän kehottaakin meitä kilvoittelun ja kontemplaation kautta puhdistaamaan mielemme näkemään asiat puhtaina ja yksinkertaisina.

Merkitykset kiinnittävät meidän aina johonkin. Paikallisesta pyhäköstä tulee ajanmittaan hengellinen koti. Jokainen säännöllisesti kirkossa käyvä on löytänyt sydämestään kohdan, jossa kaipaamme jotakin mennessämme kirkkoon ja olemme saaneet jotakin poistuessani kirkosta. Kirkossa vastaanottamamme merkitykset vahvistuvat ja syvenevät kun osallistumme kirkon elämään. Sisällämme on jokin hyvin herkkä alue, joka kaipaa pyhyyden kokemusta ja oltuamme kosketuksissa sen kanssa, me tunnemme itsemme eheämmäksi ja vahvemmaksi.

Millainen kokemus kirkossa käyminen on itselleni? Sitä on mahdoton selittää mutta kykenen kertomaan sen, mitä aistin noina hetkinä. Niistä syntyy se kokemuksia ja merkityksiä, jotka saavat minut kerta toisensa jälkeen palaamaan kirkkoon. Sanat, eleet, tapahtuvat luovat merkityksiä, jotka liittyvät siihen mitä olen oppinut kirkosta ja ne luovat uusia kokemuksia joista en aikaisemmin ole ollut tietoinen.

Kaikki jumalanpalveluksessa alkaa kääntymisestä itäänpäin, seisomisesta, hiljentymisestä ja aistien avaamisesta. Joko me katselemme ikonien luomaa harrasta tunnelmaa tai sitten me suljemme silmämme ja keskitymme hengitykseen ja tähän hetkeen. Ajatuksella tehty ristinmerkki ja kumarrus, rukous jatkuu. Hiljenevä kirkko ja alkusiunaus. Yhä uudelleen palatessamme kirkkoon me koemme häivähdyksen Jumalan läsnäolosta ja Pyhä Henki uudistaa hengen sisällämme.

Minun sieluni riippuu sinussa kiinni, sinun oikea kätesi tukee minua (Ps 63:9)

Kauniit ikonit, kultaiset lampukat, kuoron ja papin melodiset vuororukoukset, troparit ja stikiirat, katilosta nouseva suitsukkeen tuoksuisa savu, hämyinen kirkkosali, tuohusten valo. Lämpimän viinin ja leivän maku paastoamisen jälkeen. Kosketuksia ja kristottamisia. Tervehdyksiä ja toivotuksia.

Kirkossa maailmalliset arvoni korvataan iankaikkisilla arvoilla. Kuulen mitä on armahtaminen, toivo, anteeksiantaminen, uskollisuus, viisaus, marttyyrius, kärsivällisyys ja pitkämielisyys. Näiden arvojen kautta voin yrittää opetella taivaan valtakunnan periaatteita ja Jumalan lakeja. Opin sen mikä on totuudellista, elämään johtavaa, hyvää, oikeaa, pyhää. Tulen kirkkoon, että saisin elämänarvoni kuntoon ja löytäisin tyydytyksen hengelliselle janolleni.

Osallistumalla pyhään elämään kokonaisvaltaisesti ja rohkeasti, me kaikki saamme esimakua tai aavistuksen siitä, mitä hengellisen valtakunnan todellisuus on. Rukousten, veisujen ja Raamatun tekstien myötä me opimme paremmin tmmärtämään erilaisia merkityksiä ympärillämme ja palaamaan niihin pelastaviin sanoihin, tekoihin ja tapahtumiin, jotka meidän vuoksemme on tehty. Lohdutus ja rohkaisu kilvoitteluun vahvistavat meitä jatkamaan hengellistä elämää myös kodissamme ja lähimmäistemme parissa.

Se, että me muodostamme yhteisön, joilla on samat uskomukset ja yhtäläinen päämäärä, tekee meistä valitun kansan ja Kristuksen ruumiin. Hän on ristinkuolemallaan voittanut meidät omaksi laumakseen ja tehnyt meidät hänen perintöosakseen. Valittu kansa tuntee yhteisen kielen ja siirtävät senlapsilleen ja jakavat sen iloiten myös uusille ihmisille.

Me muodostamme eukaristisen yhteisön, joka ei tunne kuoleman rajaa. Kanssamme rukoilevat niin elävät ja kuolleet ja rukous ylittää tuon rajan, jota me kutsumme elämän ja kuoleman rajaksi. Me rukoilemme edesmenneiden puolesta ja pyhät ihmiset rukoilevat meidän puolestamme, erityisesti Jumalansynnyttäjä. rukous on se konkreettisin väline kuinka me hahmottaminen iankaikkista elämää. Ja silti kaikki sanamme ja ilmauksemme ovat vain vaisu  aavistus tulevasta.  

Elämän ja kuoleman rajat myös menettävät merkityksensä jos olemme kasvaneet uskossamme. Kirkon martttyyreissa me näemme kuinka usko ja luottamus Jumalaan kasvoi väsymättömän kilvoittelun seurauksena. He löysivät uuden merkityksen omalle elämälleen ja lopulta ennen kuolemaansa he konkreettisesti näkivät, että ajallinen elämä ja kuolema ova tässä samassa hetkessä. Tässä hetkessä ainoa merkitys on vain uskollisuudella ja kestämisellä. Rakkaus ja luottamus saivat niin suuren merkityksen että se hävitti pelon ja tilalle astui toivo tulevasta.

Samalla tavalla kun me ylitämme elämän ja kuoleman rajan, me voimme myös unohtaa aikakausien rajat. Kun siirrymme Herran kasteen juhlaan, me emme tutki ja mieti tapahtuman historiallisia vaiheita vaan ikäänkuin astumme itse tuohon tapahtumaan välittämättä ajan ja paikan rajoitteista. Vai sanoisimmeko, että he astuvat mystisillä tavalla yhä uudelleen meidän todellisuuteemme? Evankeliumissa kerrottu Jumalan laupeus koskeekin meitä ja se tapahtuu tänä päivänä tässä pyhäkössä. Me asetamme itsemme osaksi tuota kertomusta ja niin löydämme yhä uusia piirteitä omasta itsestämme.

Mutta kuitenkin kun muistelemme kirkossa olemista myöhemmin uudelleen, koko jumalanpalvelus syntyy uudelleen meidän mielessämme. Me ymmärrämme yhä tarkemmin merkityksiä kun kuulemme rukousten ja veisujen sanat uudelleen mielessämme ja samalla kun mielemme on tehnyt työtä niiden parissa. Siten me opimme yhä syvemmin ymmärtämään niiden merkityksen.

Jumalanpalveluksesta syntyy muistoja, jotka toivottavasti lohduttavat meitä, tukevat vaikealla hetkellä, muistuttavat, että meillä on olemassa hengellinen koti, jos myöhemmin tulee elämässä ongelmia. Me puhumme usein kirkon veisuissa suojasatamasta, jonne hakeudumme turvaan kun myrsky yllättää elämän merellä. Tässä suojasatamasta me uudistumme ja paranemme ja ehkä huomaamattamme tunteemme ja ajatuksemme voivat tulla pyhyyden sävyttämiksi.

Siksi tärkeintä onkin se, että tultuamme kirkosta takaisin me tuntisimme itsemme uudistuneiksi ja levänneiksi. Parhaillaan tämä kaikki johtaa siihen, että me  alamme tekemään. Hyväntekeväisyys, auttaminen, seurana oleminen, kuunteleminen ja myötätunto on se lamppu, joka meidän pitää laittaa lampun jalkaan. Nämä teot merkitsevät sitä että olemme ymmärtämään oman elämämme jumalallisen merkityksen.