Kertooko Kiova jotakin meistä?

Ukrainan kansannousu on toistuvasti uutisissa ja yhä vakavammin siltä, että maa ajautuu sisällissotaan ellei neuvotteluja saada toden teolla käyntiin. Tällä hetkellä useita ministeriöitä on vallattu ja barrikadit kaduilla näyttävät niin pysyviltä, että umpisolmu alkaa olla liian tiukassa. Neuvotteluistakaan ei ole hyötyä ellei molemmilla osapuolilla ole halukkuutta kompromisseihin ja sovintoon. Arabikevät osoitti meille hyvin karulla tavalla sen, miten lähellä yhteiskunta voi olla vallankumousta ja sisällissotaa.

Ukraina on vahvasti ortodoksinen maa. Kristinusko tuli tähän valtioon reilu tuhat vuotta sitten jo ennen Venäjää ja erityisesti pääkaupunki Kiova oli pitkään ortodoksisuuden keskus. Enemmistö kansasta on ortodoksisen kirkon jäseniä ja ortodoksisia näkyy tavallisen ihmisen arjessa huomattavasti voimakkaammin kuin meillä Suomessa.

Tänä päivän tilanne Ukrainassa näyttää nyt niin vakavalta ja uhkaavalta, että myös kirkon piirissä on noustu vastustamaan levottomuuksia. Ukrainan ortodoksinen kirkko on näkynyt Kiovan mielenosoituksissa selvänä vastavoimana levottomuuksille ja se on toistuvasti vedonnut rauhanomaisen ratkaisun puolesta. On selvää, että kirkko on löytänyt oman paikkansa tässä kriisissä ja toimii juuri siten kuin sen pitääkin. Tulevaisuudessa selviää saako se erityisen aseman kansakunnan yhdistävänä tekijänä kun kriisi lopulta ratkeaa.

Kuvat munkeista ja papeista Kiovan kaduilla ovat pysäyttäviä. Mieleen tulee helposti  sananlähettiläät toisesta maailmasta, koska kuvissa näkyviä pappien epitrakiileja ja saattoristejä harvoin näkee mellakoissa ja mielenosoituksissa. Samalla olen ihaillut millaista rohkeutta on osoitettu sillä, että on otettu kantaa kriisin tulemalla kadulle. Sekä fyysisen turvallisuuden että hengellisen sanoman esiintuomisen näkökulmasta.

Varmisteleva kulttuuriliike

Jokainen paikalliskirkko elää yhteiskunnassa ja joutuu reagoimaan niin hyviin kuin haitallisiin muutoksiin sen ympärillä. Me emme voi kirkon jäseninä elää erossa yhteiskunnasta, koska viime kädessä kaikki lähimmäisemme ovat osa yhteiskuntaa.  Valitettavasti usein esim. Suomen ortodoksisen kirkon reagointi on hidasta ja myöhään tapahtuvaa. Kannanottoja varmistellaan liikaa ja tämän vuoksi varsinainen asia on jo vanhentunut kun reaktio julkaistaan.

Mutta olisi kaikilla paikalliskirkolla selkeämpi ja vahvempikin roolikin tarjolla: sillä on vahva ja kauan kehitetty eettinen kokonaisrakenne, joka kykenee vastaamaan hyvin monenlaisiin ongelmiin. Kirkon ongelma on pikemmin rohkeus puuttua ja ottaa kantaa kuin se, että onko sanottavaa

Tämän vuoksi kirkkomme suuri vaara on kulttuuriliikkeeksi muuttuminen. Suomalainen ortodoksia yhdistettiin pitkään karjalaisuuteen ja jossakin vaiheessa näytti siltä, että kirkon hengellinen ja teologinen sanoma katosi jonnekin taustalle. Jos näemme kirkon vain kulttuurillisena ilmiönä, niin silloin sen elämä nähdään sovinnaisena, ehkä mielipiteitä herättävänä mutta siitä puuttuu elävä vuorovaikutus ympäröivän yhteiskunnan kanssa.  Kirkko pyrkii vahvistamaan vallassa olevien käsitystä yhteiskunnasta.

Toki tässä kulttuuriulottuvuudessa on hyvätkin puolensa. Ortodoksisen kirkon on ollut luontevaa lähestyä ja vaikuttaa ihmisiin tätä kautta, koska kirkkomme historia on muodostunut hyvin voimakkaasti kulttuurin kautta. Tämä ei voi kuitenkaan olla nykyaikana ainoa tapa reagoida ympäröivään yhteiskuntaan. Kirkon olemus on monesti kulttuuria vahvempi ja siksi sen pitää näkyä majakkana yhteiskunnassamme. Taannoinen päätös Kirkkomuseon remontista herätti paljon mielipiteitä, jotka varmasti liittyivät myös siihen millaisena me näemme kirkon tehtävän tänä päivänä. 

Millainen käsityksemme on Jumalasta

Mikä sitten näiden rohkeiden ukrainalaisuskovaisten sanoma on? Rauha ja neuvotteluiden aloittaminen. Kirkon sanoma on aina ollut voimakkaasti pasifistinen ja mm. Vuorisaarnassa rauhantekijöitä kutsutaan autuaiksi. Jos Ukrainan ort. Kirkko uskoo olevansa apostolien kirkko, sillä ei yksinkertaisesti ole muuta vaihtoehtoa kuin nousta puolustamaan rauhaa barrikadeille. Tämän saman syyn vuoksi jokainen kirkkokunta siis joutuu kerta toisensa jälkeen muodostamaan oman identiteettinsä suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan. Sota-aikoina kyse on rauhasta ja talouskriisin aikana oikeudenmukaisuudesta.

Ukrainan kirkon esiintulossa on vahvasti kysymys uskosta ja vakuuttuneisuudesta. Kysymys on sen takia paljon myös siitä, millainen kuva meillä on Jumalasta. Tapahtuuko evankeliumityö vain kirkon seinien sisällä vai todistammeko ylösnoussutta Kristusta myös kaduilla sen vuoksi, että se saattaa muuttaa käsityksemme elämästä? Näemmekö Kristuksen pelkästään kerubiveisun mukaisesti kaikkeuden kuninkaana vai etelä-amerikkalaisen vapautuksen teologian mukaan vasemmistoradikaalina, joka taistelee sorrettujen puolesta? Kyse siis ei ole vain uskosta vaan tavastamme uskoa. Toisaalta on mietittävä myös sitä, onko kirkon tarkoitus muuttaa yhteiskuntaa vai auttaa ihmisiä sopeutumaan siihen.

Erityisesti apostolit Johannes ja Paavali (esim. 1. Kor. 14:33) olivat jälkimmäisellä kannalla. Paavali oli kannanotoissaan hyvin sovitteleva ja kehotti hyvinkin erilaisia ihmisiä elämään rauhassa keskenään. Hän kiivaili nuorena voimakkaasti uskonsa puolesta mutta etsi vanhemmalla iällään rauhaa ja hyvää järjestystä seurakunnilleen. Apostoli Johannes ei niin ikään nähnyt, että tämä maailma olisi ollut se paikka, joka pitäisi muuttaa vaan pikemminkin näki siinä valon ja pimeyden taistelun, joka päättyy eskatologisessa ajassa.

Tämä ei ole ainoa tapa Kirkolle suhtautua yhteiskuntaan. Jokainen Johannes Krysostomokseen perehtynyt tietää miten voimakkaasti Johannes elinsuhteessa oman aikakautensa vääryyksiin vaikka se aiheuttikin hänelle monia ongelmia. Kirkossamme elää hyvin vahvana askeettinen elämäntapa ja moni riviseurakuntalainen kykenee helposti noudattamaan tällaista elämäntapaa etenkin paastojen aikana. Se valmistaa meitä kohtaamaan maailman mutta usein mietityttää se, haluammeko kohdata maailmaa.

Tämän päivän Suomessa molemmat kirkot, luterilainen ja ortodoksinen, etsivät itseään ja paikkansa tässä yhteiskunnassa. Maailman talouden tilanne pakottaa molempia miettimään tarkkaan oma tehtäväänsä niiden resurssien rajoissa, joita on annettu. Toivon, että nämä ongelmat, joita molemmat kirkot kohtaavat, saisivat niissä aikaan muutoksen joka tähtäisi näiden muuttumiseen.

Millaisia arvoja tarjoan? Avoin, keskusteleva, reagoiva, esilletuleva ja rohkea. Oikealla tavalla  välinpitämätön kritiikkiä kohtaan, ylimielinen maallisuutta ja nihilismiä kohtaan ja ehkä jopa raivoisaa asennetta heikompiaan sortavaa vastaan. Mutta näistä kaikista toivon eniten rohkeutta, koska se kertoo eniten siitä uskommeko me todella kaikkeen siihen, mitä liturgiassa meille kerrotaan.