Himoista puhdistatuminen avaa silmämme pyhyydelle

Jeesus, Filippus ja Natanael

Filippus apostolina ja näkijänä

Tämän sunnuntain evankeliumi kertoo hyvin eloisalla ja käytännönläheisellä tavalla mitä apostolisuus tarkoittaa käytännössä ja se näkyy Filippuksen ja Natanelin keskustelussa:

Filippus tapasi Natanaelin ja sanoi hänelle: "Me olemme löytäneet sen, josta Mooseksen laki ja profeettojen kirjat todistavat! Hän on Jeesus, Joosefin poika Nasaretista." "Nasaretistako?" Natanael kysyi. "Voiko Nasaretista tulla mitään hyvää?" "Tule, niin näet", sanoi Filippus. (Joh. 1:45-46)

Vanhan testamentin lupaukset täyttyivät Kristuksessa ja nyt opetuslapset saivat nähdä Herransa kuin kenet tahansa meistä. Jeesus on lähetetty maailmaan tuomaan valkeutta ja pelastamaan se synnin ja kuoleman orjuudesta. Me olemme opetuslasten ja apostolien seuraajia ja sen kautta tuon valon ja pelastuksen vastaanottajia.

Natanael ja Filippus löysivät muiden apostolien tavoin Kristuksesta messiaan ja jakoivat tuon ilosanoman myös toisten kanssa. Filippus ei selittele Natanaelille millainen Herra on, vaan hän kehottaa häntä tulemaan mukaan ja katsomaan. Myöhemmin tämä lihaksi tulleen Sanan salaisuus syvenee entisestään kun Kristus kertoo kuinka Kristuksessa me näemme Isän. Jälleen asialla on Filippus:

"Herra, anna meidän nähdä Isä, muuta emme pyydä." "Etkö sinä, Filippus, tunne minua, vaikka olen jo näin kauan ollut teidän seurassanne? Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän. Kuinka voit sanoa: 'Anna meidän nähdä Isä'? Etkö usko, että minä olen Isässä ja Isä on minussa?" Joh. 14:9-10

Tämä kolmen erillisen persoonan yhteys ja olemuksellinen ykseys, jota kutsumme Pyhän Kolminaisuudeksi, jää meille ikuiseksi salaisuudeksi. Se kuinka me voimme nähdä Isän Pojassa, jää myös käsityskykymme ulottumattomiin. Filippukselle se ei kuitenkaan muodostunut epäilyn aiheeksi vaan se merkitsi askelta uskon salaiseen valtakuntaan.

Filippuksessa oli palava halu nähdä Jumala ja hän toi monia ihmisiä katsomaan kuka Jeesus oli. Hän oli samaan aikaan ihmeiden katselija ja apostoli. Jokainen kirkonpalvelija on pyhän apostolin tapaan Jumalan näkijä ja lähetetty maailmaan kertoman tästä salaisuudesta.

Jokainen Kristukseen kastettu on kutsuttu elämään apostolina - ottamaan vastaan pelastava lahjan ja todistamaan siitä maailmalle. Liturgiassa me näemme ehtoollisen muodossa todellisen valkeuden ja tämän jälkeen meitä kehotetaan lähtemään rauhassa maailmaan. Me saamme tuon rauhan yhteydestämme Jumalaan ja meidät on lähetetty levittämään tuota rauhaa maailmaan.

Tänäkin päivänä kirkkomme usko on näkemistä ja jakamista. Me voimme hyvin konkreettisella tavalla nähdä Jumalan pyhyyden hänen pyhissään, kun katselemme ja kunnioitamme ikoneita. Pyhien kuvien kautta taivaan todellisuus jaetaan kanssamme ja meidät kutsutaan osallistumaan jumalallisesta elämästä.

Hän otti leivän pyhiin, puhtaisiin ja viattomiin käsiinsä...

Meidän aineellinen maailmamme voi myös tulla pyhyyden läpitunkemaksi siunaamisen ja sakramenttien kautta. Me otamme vettä, öljyä, viiniä, leipää ja siunaamalla me esiintuomme niistä sen alkuperäisen kauneuden ja herkkyyden, joka niissä olemuksensa mukaan on. Siunaamalla me pesemme ne puhtaaksi synnistä ja nostamme ne niille kuuluvaan arvoonsa.

Tämä siunaaminen ja uhraaminen on meidän papillista työtämme tässä maailmassa. Me otamme, siunaamme ja uhraamme Kristuksen esimerkin mukaisesti. Tuo siunaava voima ei synny meistä itsestämme vaan Kristus siunaa meidän kauttamme. Sen takia jokainen ehtoollinen, jonka kirkossa siunaamme, on samanlainen kuin Suuren torstain ehtoollinen ylähuoneessa opetuslasten kanssa: yhtä pyhä, ainutlaatuinen ja salainen.

Suurin salaisuus kuitenkin on se, että Kristus siunasi ja pyhitti ihmisyyden tulemalla itse ihmiseksi. Inkarnaatio oli alku meidän jokaisen pappeudelle. Se oli ihmisyytemme parantaminen ja puhtaaksi peseminen synnin saastaisuudesta. Kun varhain sunnuntaiaamuna ensimmäiset opetuslapset tulivat tyhjälle haudalle, he näkivät uudistetun ihmisyyden säteilevän valkoisissa vaatteissa.

Nyt kysymys onkin meidän kyvystämme ottaa vastaan tämä pelastus. Kykenemmekö näkemään ja ottamaan vastaan nämä salaisuudet hengellisin silmin? Uskommeko me todella Kristuksen tulleen ihmiseksi tähän maailmaan ja yhdeksi meistä? Onko meillä hengellistä kykyä nähdä ehtoollisaineet Kristuksen ruumiina ja verenä, ikonit iankaikkisen todellisuuden peilinä tai papin siunaavan käden Kristuksen kätenä? 

Hän oli yksi meistä

"Maailmassa hän oli, ja hänen kauttaan maailma oli saanut syntynsä, mutta se ei tuntenut häntä." 

(Joh. 1:10)

Ortodoksisuuden sunnuntai on lihaksitulleen Jumalamme juhla. Kun me ajattelemme Kristuksen syntymää, kastetta ja Herran temppeliin tuomista, me puhumme Jumal-ihmisestä, joka eli elämäänsä paikoissa, joissa me voimme tänä päivänä käydä ja yrittää tuntea Hänen hengityksensä, askeleensa ja sanansa.

Tänään, ikonoklasmista saadun voiton päivänä, me voimme kuvitella kuinka kuvainraastajat tuhoavat Kristuksen ikonin. Samalla tuhoutuu myös se näky, jossa ihminen voi tulla pyhitetyksi, sillä ilman Kristuksen inkarnaatiota se on mahdotonta. Jos hylkäämme Kristuksen ikonin, me hylkäämme samalla myös hänen inhimillisen luontonsa ja historiallisen hetken, jolloin hän syntyi ihmiseksi. Samalla tuhoutuu myös todiste historiallisesta Jeesus Nasaretilaisesta, joka eli Pontius Pilatuksen aikana ja kuoli ristinkuoleman meidän puolestamme.

Hän myös eli kuin yksi meistä. Hän tunsi samanlaisia ilontunteita, sääliä, surua, luottamusta ja epävarmuutta kuin kuka tahansa meistä. Hän oli ihmisenä riippuvainen toisista ihmisistä ja samalla hänen lähipiirinsä rakasti ja tarvitsi häntä. Kristus itki Lasaruksen haudalla ja Maria itki Kristuksen haudalla puutarhassa.

Mitä tapahtui, kun synti riisui kauneuden meistä? Me menetimme hengen yhteyden aineeseen ja aloimme kuvitella, että aineellisuus on pahasta. Hylätessämme aineen pahana, me joudumme kieltämään myös sakramentit ja kaiken sen, kuinka Pyhä henki voisi tulla läsnäolevaksi tähän luomakuntaan. Samalla me hylkäisimme myös ainutlaatuista koko kristinuskosta: neitseellisen syntymän ihmiseksi ja ristinkuoleman meidän puolestamme Golgatalla.

Apostoli johdattaa uskon äärelle

Filippus kehotti Natanaelia tulemaan ja katsomaan. Keväällä 1994 harkitsin opiskelua uskontotieteen ja teologian välillä, Helsingin ja Joensuun välillä. Valitsin teologian enkä katunut valintaa. Halusin tuntea väkevästi sen mitä kristinusko opettaa Kristuksesta sen sijaan, että minulla olisi kaikenlaista tietoa monista uskonnoista. Uskontotieteessä me olemme katsomossa kun taas ortodoksisuudessa me olemme hengelliselle areenalla ja taistelun kohteena ovat himot.

Uskomme syntyy siitä, kun me heittäydymme hengelliseen maailmaan kokemaan, oppimaan ja aistimaan pyhyyttä. Kirkkomme teologiaa ei opita lukemalla vaan ainoastaan näkemällä, maistamalla, kuulemalla, haistamalla ja koskettamalla. Ja eniten, rukoilemalla. Kysymys ei ole niinkään teorian hallitsemisesta vaan kokemusperäisestä vakuuttuneisuudesta, jossa tunne ja järki täydentävät toisiaan. Tämä kokemus syvenee entisestään kun näkee sen ympärillä olevan vuosisataisen maailman, jossa kaikki tuntuvat liittyvän toisiinsa.

Paaston tarkoitus on nostaa hengellinen elämä siihen kuuluvaan arvoonsa mutta samaan aikaan se on myös aineellisen maailman kunnioittamista pelastuksemme välineenä. Paaston myötä me otamme yhden askeleen taaksepäin nähdäksemme paremmin, mistä koko elämässä on kysymys. Kun me kilvoittelun kautta puhdistamme itsemme himoista ja synneistä, me voimme ottaa tuon Filippuksen kutsun vastaan katsomaan Herraamme.