Kun Taivas ja maa kohtaavat

Apostoli Luukas maalaa meille evankeliumissaan syvällisen kuvan ihmisen ja Jumalan kohtaamisesta: Jeesusta seuraava elävä ja riemuisa opetuslasten joukko kohtaa Nainin kylästä tulevan synkistyneen hautajaissaattueen. Leskiäiti on menettänyt lähes kaiken miehensä ja poikansa kuoleman vuoksi. Surevat kyläläiset kulkevat hänen tukenaan kohti hautausmaata. 

Tämä kohtaaminen on varmasti ollut todellinen mutta samaan aikaan se on vakava muistutus meillä tämän päivä ihmisille. Elämä ja kuolema käyvät kanssakäymistään jokainen päivä ja hetki. Siksi tämän tarinan sanoma on hyvin syväluotaava ja symbolinen. Se sukeltaa suoraan syviin vesiin ja paljastaa meille jotain hyvin olennaista Jumalasta ja elämästä. Se asettaa meidät elämän rajallisuuden eteen ja kehottaa meitä tekemään ratkaisun. 

Mitä tästä kohtaamisessa tapahtuu ja mihin se johtaa, mitä se kertoo minusta, kuka minä olen? Mitä se kertoo Jumalastamme? Mikä on meille luvattu evankeliumi, ilosanoma?

Me olemme tuon Nainin lesken kuollut poika. Me olemme hengellisesti kuoleman omia, jota saattoväki kantaa. Leskiäiti ehkä kuvaa kirkkoamme ja vainajan kantaminen kirkkomme esirukouksia. Esirukouksin meidät kannetaan Elävän ja ihmeitätekevän Jumalan luokse. Ja nyt esirukouksiin, kuten aina, saadaan vastaus, kun Kristus lähestyy meitä.

Jokainen meistä kuolee jonain päivänä. Se on osamme ja sitä on turha pelätä. Sen sijaan meidän kannattaa pelätä hengellistä kuolemaa, joka kumpuaa välinpitämättömyydestä, kovuudesta, sydämen kylmyydestä. Jokainen meistä voi vajota hengelliseen kuolemaan, mutta Jumala voi herättää meidät. 

Naisen nähdessään Herran kävi häntä sääliksi. Vaikka välillä luulemme, ettei Jumalan näe hätäämme hän silti on luonamme. Meidän Jumalamme on elävä ja hän kantaa huolta jokaisesta luodustaan. Ja niin kaksi maailmaa kohtaa: kaunis ja iloa pursuava elämä kohtaa harmaan ja lakastuneen kuoleman, valoisa ja elämää luova myötätunto kohtaa toivottoman ja tumman kuoleman todellisuuden. 

Jumalan kosketus ja sanat: Nouse!  Jumala tuntee tämän synnin tahraaman todellisuuden, jossa me elämme. Hän tulee luoksemme ja kutsuu meitä palaamaan todelliseen elämään.  Todellinen elämä on elämää Jumalan yhteydessä, hänen tahtonsa noudattamista, hänen puoleensa kääntymistä, kaikessa häneen turvautumista. Todelliseen elämään me voimme päästä vain katumuksen ja parannuksen kautta. Se on meille kaikille mahdollista. 

Kirkon perinteessä maailmassa elävää kirkkoa on kutsuttu taistelevaksi seurakunnaksi ja taivaassa ylistävää seurakuntaa riemuitsevaksi seurakunnaksi. Nyt nämä kaksi seurakuntaa kohtaavat toisensa. Me, jotka elämme kuoleman ja katoavaisuuden varjossa voimme kokea miten taivaallinen seurakunta kaikkine pyhineen ja enkeleineen tulevat meitä vastaan. Tämä on kirkon todellisuutta jokainen sunnuntai. Liturgiassa me otamme vastaan Herramme joka sunnuntai, kun Suuressa saatossa Hänet kannetaan uhrina meidän luoksemme. Siksi me kutsumme jokaista sunnuntaita pieneksi pääsiäiseksi, Herramme ylösnousemuksen juhlaksi. 

Onko Jumala kuollut?

Näin eilen uutiskuvan, jossa oman poikani ikäinen lapsi oli huuhtoutunut Välimeren rantaan. Hän oli perheensä kanssa paennut sisällissotaa ja Isiksen terroria mutta hänen matkansa oli päättynyt hukkumiseen. Kuva oli erityisen musertava, koska itselläni oli saman ikäinen poika. Kuva tässä linkissä.

Elämme historiallista aikaa, Syyrian pakolaistilanne on yllättänyt kaikki arviot pakolaiskriisin suuruudesta. Tämä kriisi on jo itsessään pelottava mutta samaan aikaa pelkoa on herättänyt joidenkin meidän asenteemme turvapaikan hakijoita kohtaan. Osa meistä ei ota tosissaan turvapaikan hakijoiden hätää emmekä ilmeisesti yksinkertaisesti ymmärrä, millainen pakolaisten tilanne on.

Tämä kriisi on koetinkivi meille kaikille, tässä mitataan todellinen ihmisyytemme. Asenteemme näitä pakolaisia kohtaan osoittaa oman ihmisyytemme, myötätuntomme, kykymme tuntea sääliä ja näyttää lähimmäisen rakkautemme mitan. Nyt voimme nähdä sen mikä loppujen lopuksi meille on tärkeää ja kuinka me vastaamme toisen ihmiseen hätään.

Me olemme saaneet niin paljon lahjaksi kaikkea hyvää tässä maassamme, että me olemme alkaneet pitää sitä omanamme. Emme ole kiitollisia emmekä ole valmiita luopumaan toisen elämän pelastamiseksi.

Hengelliseltä näkökulmalta katsoen tilanne on absurdi. Me puhumme Jumalasta, joka luopuu taivaallisesta kirkkaudestaan, tulee ihmiseksi meidän tähtemme, ottaa vastaan ruumiimme alennustilan ja valmis kuolemaan puolestamme, jotta meillä olisi elämä. Hän antaa tämän kaiken meille esimerkiksi, jotta me ymmärtäisimme oman elämämme todellisen tarkoituksen. Tulla osalliseksi pyhyydestä siitä pyhyydestä, jonka Jumala rakkaudessaan ja armossaan jakaa meidän kanssamme. Uskomme mitataan siinä kuinka me tunnemme myötätuntoa näitä ihmisiä kohtaan ja kuinka me autamme heitä.

Tämän päivän evankeliumissa (Mark. 6:45-53) kerrottiin kuinka opetuslapset taistelivat myrskyä vastaan järvellä ja Jeesus tuli heidän luokseen. Tämän evankeliumin voi ymmärtää monella tasolla. Se kertoo meille noiden turvapaikanhakijoiden hädästä ja siitä kuinka he tuntevat pelkoa kuoleman edessä. He todellakin tarvitsevat pakomatkallaan Kaikkivaltiaan suojelusta mutta oma osuutemme on myös meidänkin reaktioilla. Tullemmeko me vastaan ja sanomme: älkää pelätkö, minä olen tässä, minä autan.

Mutta samalla me voimme nähdä sen myös myrskynä, jota me koemme omassa sielussamme kun olemme kohdanneet tämän kriisin. Olemmeko huutaneet avuksi Jumalaa hätämme hetkellä ja kysyneet mikä on hänen tahtonsa? Jos vain käännymme hänen puoleensa, hän tulee luoksemme ja tyynnyttää myrskyn ja antaa meille vastuksen. Pysykää rauhallisina, minä tässä olen. Älkää pelätkö! (Mark. 6:50)

Reilun viikon päästä vietämme ristin juhlaa. Kannammeko me mieluummin kultaista ristiä kaulassamme ja hengailemme taas liturgian jälkeen kuin mitään ei olisi tapahtunut kirkossa eikä maailmassa. Missä on se totaalinen muutos, jota liturgia meille julistaa? Kuinka me voimme yhtyä koko maailmanlaajuisen ortodoksisen kirkon yhteiseen liturgiaan kun kanssaveljemme kärsivät? Vielä enemmän, kuinka me voimme yhtyä taivaallisten enkelien yhteiseen rukoukseen jos sielumme on kylmä?

Monesti puhumme, että ristin kantaminen tarkoittaa omien heikkouksiemme ja syntiemme aiheuttamaa tuskaa ja niitä elämänkohtaloita, joiden keskelle me olemme syntyneet. Mutta Kristuksen kantama risti ei ollut hänen omaa tuskaansa ja vain hänelle sattuneita olosuhteita. Hän kärsi meidän puolestamme, jotta meillä olisi elämä. Olemmeko me valmiita kantamaan ristiä samalla tavalla? Jos olemme, niin silloin me voimme saada levon Jumalassa. Silloin hän voi tulla luoksemme ja lohduttaa meitä ristin alla kulkevia.

Katumuksen ja vastuun tunne voi saada aikaan muutoksen elämässämme, saada meidät tunteman toisen ihmisen tuska omissa nahoissamme. Se voi aloittaa meissä muutoksen, joka voisi johtaa meidät aidosti kohtaamaan Kristuksen. Toisessa ihmisessä. Voisiko tämän tuskan keskellä luettu rukous ikonin edessä työntää esille sen mikä meistä oikeasti voisi tehdä kristittyjä?

Onko siis Jumala kuollut? Siltä joskus asenteemme Jumalaa kohtaan tuntuu. Jos ymmärtäisimme elävämme Jumalan maailmassa, ymmärtäisimme olevamme hänen kasvojensa edessä, me emme voisi päätyä sellaiseen sydämen kylmyyteen, jota nyt mediassa kohtaamme.

Luulen, että monen ihmisen usko on Jumalaan haalistunut, väljähtänyt ja lähellä kuolemaa. Emme me muuten voisi vakavasti pohtia että autammeko me henkensä kaupalla pakenevia lähimmäisiämme vai emme.

Luterilaisen kirkon arkkipiispa Kari Mäkinen ja Lapuan piispa Simo Peura kehottivat luterilaisia seurakuntalaisia huolehtimaan Suomeen tulleista pakolaisista ja eilen Jyväskylän ortodoksisesta seurakunnasta alettiin myös hahmotella omaa vastuuta Suomeen tulevista pakolaisista.  Luulen, että loppuvuoteen mennessä jokaisen Suomen ortodoksisen seurakunnan pitää tähän hätään vastata jollain tapaa. Me olemme saaneet mahdollisuuden osoittaa uskoamme ja näyttää millaisia ristin kantajia me olemme.

Meidän pitää löytää rohkeutemme ja ne kaikki resurssin jotka meissä on näitä ihmisiä auttaaksemme. Uskon että usko on puhtaimmillaan tekemistä.

Sinä katsoit minua ja näin itseni

Pian tämän jälkeen Jeesus lähti Nainin kaupunkiin, ja Hänen kanssaan kulkivat opetuslapset ja suuri joukko ihmisiä. Kun hän jo oli lähellä kaupungin porttia, sieltä kannettiin kuollutta, leskiäidin ainoaa poikaa, ja äidin mukana oli runsaasti kaupungin väkeä. Naisen nähdessään Herran kävi häntä sääliksi
, ja hän sanoi: "Älä itke." Hän meni paarien viereen ja kosketti niitä, ja kantajat pysähtyivät. Hän sanoi: "Nuorukainen, minä sanon sinulle: nouse!" Silloin kuollut nousi istumaan ja alkoi puhua, ja Jeesus antoi hänet takaisin äidille. 

Kaikki joutuivat pelon valtaan ja ylistivät Jumalaa sanoen: "Meidän keskuuteemme on ilmaantunut suuri profeetta. Jumala on tullut kansansa avuksi."


Tämä evankeliumin leski kantoi selässään raskasta taakkaa, raskaampaa kuin monet meistä jaksaisivat kantaa. Oman lapsen hautaaminen. Sureva nainen oli jo aiemmin kokenut valtavan surun menettäessään miehensä - hän oli leski. Nyt suru viedään yhä tummemmille vesille ja hän on menossa hautaamaan ainoaa poikaansa. Hän ei ollut evankeliumin ainoa leskiäiti, joka oli menettänyt poikansa. Neitseen Marian tilanne oli samanlainen, kun Jeesus ristillä uskoi hänet apostoli Johanneksen huomaan.

Kuoleman valtava voima oli todellisuutta myös Kristukselle ja hänen opetuslapsilleen. Kuoleman todellisuudelle hänkään ei voinut mitään ja se on yksinkertaisesti meidän osamme niin kauan kuin tämä maailma on olemassa. Vaikka Nainin lesken poika herätettiin kuolleista ja äiti sai hänet takaisin, myöhemmin hän kuoli uudelleen eikä häntä enää herätetty kuolleista. Sama kävi kaikille muille kuolemasta elämään palanneille. Mekin kuolemme ikiuneen Kristukseen uskoen.

Jumala ei voi poistaa kuoleman todellisuutta meidän maailmastamme vaikka Hän kaikkivoipa onkin. Kuoleman alkuperä on synnissä ja synnin alkuperä vapaudessa. Jumala kyllä näkee mitä synti saa aikaan meidän elämässämme mutta koska meidät on luotu vapaiksi, hän ei voi poistaa tuota vapautta meidän elämästämme. Jumala ei voi puuttua meidän valintoihimme, vaikka me sen avulla vastustammekin Jumalaa ja saatamme ajaa itsemme kuolemaan. Luomisessa me saimme täydellisen vapauden mutta Jumala sai sidotut kädet. Hän voi vain olla meidän kanssamme ja pelastaa meidät, jos me sitä itse haluamme.


Millaisesta Jumalasta tämä evankeliumi kertoo?

Jeesus keskeyttää omaisten surun ja muuttaa kosketuksellaan kuoleman elämäksi, surun riemuksi ja pimeyden valoksi.

Tämän saman kuoleman tragedian hän pysäyttää yhä uudelleen myös meidän elämässämme. Aina ei kyse ole sairaudesta ja ruumiillisesta kuolemasta vaan hengellisestä vaarasta. Ihmisen elämä ei pääty ruumiilliseen kuolemaan mutta se päättyy hengellisen kuolemaan. Vaikka me olisimme syvässä suruttomuuden unessa tai jopa hengellisesti kuolleita, hän ei jätä meitä. Hän tulee pyhien kanssa meitä vastaan ja keskeyttää surumme: älä itke. Jeesus herättää meissä katumuksen ja herättää meidät eloon synnin kuolemasta. - Älä ole epätoivoinen vaan usko minuun.

Miksi Jumala keskeyttää tämän tragedian? Siksi, ettei Jumala säälissään kestä nähdä ihmisen orjuutta ja kärsimystä kuoleman vallan alaisuudessa. Siksi hän tuli ihmiseksi, yhdeksi meistä. Myötätunto ja sääli on ihmistä lähellä silloin, kun kuolema kiertelee meidän kulmillamme.

Jumalan myötätunto ihmistä kohtaan on valtava. Jumala hakee meidät takaisin kuoleman laaksosta elävien maahan, jos vain tahdomme lähteä mukaan. Hän on itse kokenut ystävänsä menettämisen, nähnyt äitinsä kärsimyksen ja itse kuollut ristillä syntiemme vuoksi. Sen vuoksi hän kutsuu meitäkin tuntemaan sääliä, rakkautta ja myötätuntoa toisiamme kohtaan. Hän on antanut äärimmäisen merkin esimerkin kärsivästä rakkaudestaan Golgatan ristillä. Hän ei vielä poista kipua ja surua meidän elämästämme vaan Hän on meidän kanssamme surun hetkellä.

Jumala on rakkaus. Jumalan rakkaus ei ole vain sanoja vaan vahvaa myötäelämistä ja tekoja. Lesken elämä oli raunioina, koska hän oli menettänyt keskeisen turvan elämässään. Hänestä tuli yksinäinen leski maassa, jossa ei ole sosiaaliturvaa. Hän ei kykenisi ilman miestensä apua hankkimaan itselleen elantoa.

Mutta kyse ei ole vain Jumalan säälistä ihmistä kohtaan vaan myös armosta. Usein armo kuvitellaan ihmeelliseksi asiaksi mutta loppujen lopuksi se on hyvin inhimillistä ja jokapäiväistä. Yksikään isä tai äiti ei voi olla tuntematta armoa ja sääliä lastaan kohtaan vaan on valmis armahtamaan aina kun se on mahdollista. Armo tekee meistä inhimillisiä ja se osoittaa, että me välitämme toisistamme. Sääntöjä ja lakeja osaavat noudattaa koneet ja ohjelmat, mutta armon käyttäminen oikeuden sijaan on syvästi inhimillinen piirre. Ja se juuri tekee meistä Jumalan kuvia. Siksi on luonnollista, että Jumala lähestyy meitä armollaan ja olettaa meidänkin lähestyvän toisiamme armahtavasti.


Entä millaisia me olemme?

Tuo kuollut poika kuvaa meitä. Me olemme vaipuneet syvään välinpitämättömyyden uneen tai jopa kuolleet synnin takia. Olemme sairastuneet syntiin monella tapaa ja himot ovat kietoutuneet meihin. Joskus ne saavat meistä niin väkevän otteen, että meistä tulee niiden orjia. Me himoamme, juovumme, käytämme hyväksemme, sammumme, häpeämme, raivostumme, ahdistuneet, masennumme ja suremme.

Kirkko. Evankeliumin äiti kuvaa kirkkoa ja äidin suru kuvaa sitä kirkon surua, jota se kokee kuoleman ja synnin kurittaessa sen jäseniään. Kirkko kantaa meitä sylissään ja tuo sureva joukko kuvaa kirkon esirukoilijoita.

Ihmisen osa ei ole se, että me kuolemme synteihimme, vaan muistaa Isän koti ja katumuksen kautta palata sinne. Me emme jää yksin kuollessamme koska me olemme osa eukaristista yhteisöä. Meitä kannetaan esirukouksen voimin elämän lähteelle ja meistä pidetään huolta vaikka olisimmekin tuhlanneet ja menettäneet kaiken.

Lesken kyyneleet pysäyttivät Kristuksen. Samaa kyynelten lahjaa mekin pyydämme monessa rukouksessa ja tunnustamme elävämme suruttomuudessa ja välinpitämättömyydessä. Me tosiaan olemme kuin tuo nuorukainen jota saattoväki kantaa.

Lopulta meidän jokaisen kyyneleen syy löytyy sairaudesta ja kuolemasta. Me kuolemme elämässämme hiljalleen, me menetämme osia itsestämme ja lähestymme loppua. Luovumme emmekä saa enää tilalle mitään. Mitä suostuvaisemmin me osaamme päästää irti, sitä helpommalla me pääsemme.


Kohti elämää

Me usein löydämme Jumalan vasta kriisin ja kuoleman kautta. Kun lähestymme kuoleman hetkellä Jumalaa, me voimme syntyä uudelleen Hänessä. Jumala on elämän lähde ja erossa oleminen Hänestä merkitsee kuolemaa.

Jokainen alkava yö kuvaa lähestyvää kuolemaa ja herättää meitä katumuksen. Jokainen aamu tarkoittaa uuden elämän mahdollisuutta ja uuden mahdollisuuden saamista. Herran Henki on luonamme ja ikiaikainen muistuttaa meitä iankaikkisesta elämästämme, jos uskomme Häneen.

Kuolema on kiinteä osa elämäämme mutta me uskomme kuoleman jälkeiseen iankaikkiseen elämään. Kun Jumala katsoo meidän puoleemme, me astumme elämän valoon. Me voimme nousta ylös tuosta ikiunesta aivan kuten tämä lesken poika.

Eukaristiassa me voimme kohdata Kristuksen ja saada Hänen ruumiin ja veren. Mystisellä tavalla Hän tulee asumaan meissä ja pyhä apostoli kirjoittaakin:

Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa. Sen elämän, jota tässä ruumiissani vielä elän, elän uskoen Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani. (Gal. 2:20)

Kultainen sääntö muuttaa elämän - 14 ohjetta

"Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille. Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin rakastavat niitä, joilta itse saavat rakkautta. Jos te teette hyvää niille, jotka tekevät hyvää teille, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin tekevät niin. Ja jos te lainaatte niille, joiden uskotte maksavan takaisin, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin lainaavat toisilleen, kun tietävät saavansa takaisin saman verran. Ei, rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää ja lainatkaa, vaikka ette uskoisikaan saavanne takaisin. Silloin teidän palkkanne on suuri ja te olette Korkeimman lapsia, sillä hän on hyvä kiittämättömille ja pahoille."

"Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa." (Luuk. 6:31-36)

Sunnuntain evankeliumi puhuu Kultaisesta säännöstä. Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille. Se on kristinuskon perustotuus ja sen varaan liittyy olennaisesti myös rakkauden kaksoiskäsky: rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi ja Jumalaa yli kaiken. Kultainen sääntö on kehys ja kaksoiskäsky on sen sisältö. 

Vakava ongelma on se, että me pidämme näitä asioita pelkkinä ihanteina. Ne ovat usein meille jopa niin yleviä ajatuksia, ettemme yritä edes noudattaa niitä. Sen sijaan me helposti omaksumme maalliset arvot niiden sijaan. 

Se on suuri onnettomuus, koska se sävyttää meidän suhdettamme lähimmäisiimme ja itseemme. Ennen kaikkea se kertoo, millaisia me olemme suhteessa Jumalaan. Kunpa ortodoksit tunnettaisiin taidostamme noudattaa kultaista sääntöä. 

Kukaan ei opi noudattamaan kultaista sääntöä kerralla vaan se vaatii aikaa. Tässä 14 asiaa, joiden avulla itse harjoitan parhaani mukaan kultaista käskyä. 

Valmistaudu

1. Aloita pienistä asioista äläkä yritä voittaa kaikkea kerralla. Huomioi toinen pienissä asioissa, niin muutos on helpompaa. Toki suuretkin teot ovat tärkeitä, mutta älä erehdy tavoittelemaan kaikkea kerralla. 

2. Älä odota saavasi palkintoa "hyvyydestäsi", siitä ei ole kyse tässä asiassa. 

3. Varaudu tekemään hyvä työ. Päätä jo etukäteen, että siinä tietyssä tilanteessa ja asioissa toimin toisin kuin aiemmin: aamulla kotona, työpaikalla, kaupassa...

4. Vaikean tilanteen edessä, hae oikea mieliala rukouksesta tai edes hiljentymisestä. Hengitä ja rentoudu. 

5. Jos epäonnistunut, älä anna periksi vaan yritä uudelleen. Epäonnistuminen on hyvä kasvattaja.

Toinen ihminen

1. Näe jokaisessa ihmisessä vilpitön, pieni lapsi, joka aikanaan tuotiin kirkkoon kastettavaksi. Kukaan ei ole paha omasta tahdostaan vaan usein tietämättömyydestään. Sinä voit auttaa häntä. 

2. Usko, että toinen todennäköisesti tarkoittaa hyvää ja pyrkii tekemään asiat oikein.

3. Ole valmis antamaan anteeksi ennen kuin toinen pyytääkään.

4. Empatia: Yritä miettiä miltä toisesta tuntuu. Tunne erityisesti myötätuntoa "pahoja" ihmisiä kohtaan. Ainoa tapa auttaa aiheita on hyvyys. 

Sinä itse

1. Tarkkaile ajatuksiasi ja varo erityisesti toisten tuomitsemista, pilkkaamista ja halventamista. Älä käytä liikaa aikaa pelkästään omien ajatusten valvomiselle: tee mieluummin hyvää äläkä välitä kiusaajan härnäämisestä.

2. Kannattaa hiljentyä ja kuunnella tarkemmin toisen ihmisen puhetta. Tämä usein on paras tapa rakastaa lähimmäistäsi. Puhu vähemmän. Jos uskallat, kosketa.

3. Muistuta itseäsi tehtävästäsi. Kosketa rukousnauhaa, kaularistiäsi, vihkisormustasi ja palauta kultainen käsky mieleesi. 

5. Älä pelästy, jos ihminen suuttuu sinulle. Meidän ympärillämme on paljon haavoittuneita ihmisiä ja usein ihmisen pahuus johtuu näiden haavojen arkuudesta. Sinun ystävälliset sanasi, myötätuntosi ja välittäminen tekevät hänet terveeksi ja hyväksi, vaikka hän ei sitä suoraan paljastaisikaan. 

Miksi meidän pitäisi sitten noudattaa tätä sääntöä? Se kasvattaa meitä kohti Jumalan kaltaisuutta. Me saamme aavistuksen siitä, millaista oli elämä paratiisissa ja millaista se tulee olemaan taivasten valtakunnassa. 

Kultainen sääntö on loistava apuväline taistelussa himoja vastaan. Huomaat pian, miten ajatuksissa kiertää pahoja ajatuksia mutta kun tuot myötätunnon valoa tähän pimeyteen, huomaat selvästi kiusaajan toimet. 

Miksi kirjoitan tästä asiasta? En siksi, että olisin itse siinä ansioitunut. Olen nähnyt miten läheiseni ovat saaneet paljon hyvää aikaan. He ovat muuttaneet maailmaa niillä työkalulla, joita heillä oli. Ja tästä on kysymys koko pyhityksessä: tee se, mihin pystyt.

Sinä olet osa pyhien ihmisten ketjua, sinä voit olla Pyhän Hengen kantaja. Sinä olet myös Jumalan työkalu, jonka kautta hänen hyvyytensä ja rakkautensa voi tulla lihaksi. 

Kaiken kilvoittelun lähtökohta on Jumalan armo. Jos Jumala suo, me voimme onnistua. Tämä tehtävä ei koskaan valmistu eikä yksikään pyhä saanut tätä tehtyä loppuun asti. Mutta jotain heidän sydämessään tapahtui. 

He oppivat rakastamaan ja rakkaus kietoutui heihin.