Kuluneena vuotena on otettu vilkkaasti kantaa homoseksuaalisuuteen. Luterilainen kirkko on jo pitkään valmistellut kantaansa samaa sukupuolta olevien avioliittoon. Oman kirkkomme arkkipiispa Leo, totesi yksikantaan, että meidän kirkossamme
asiasta ei edes keskustella. Jo aiemmin keväällä Venäjän ortodoksisen kirkko reagoi Venäjän valtion tiukentuneeseen
kantaan homoja kohtaan. Viime kesän MM-kisoissa Moskovassa urheilijat protestoivat eri tavoin homokielteisyyttä vastaan ja kulttuuriministerimmekin nähtiin yleisön joukossa
sateenkaarilipun kanssa.
 |
| Patriarkka Kirill |
Etenkin Venäjän ortodoksisen kirkko reagoi voimakkaasti siihen, jos kirkko velvoitetaan siunaamaan samaa sukupuolta olevien avioliittoja. Se nähtiin selvänä uhkana Kirkkoa kohtaan ja suurin osa keskustelusta onkin syntynyt nimenomaan tästä asiasta. Patriarkka Bartolomeos tuki tätä näkemystä ja
toi julki Viron vierailullaan 7.9.2013 selkeän kannan ortodoksiseen perhekäsityksen puolesta. Hänen mukaansa kristillinen perhe voi syntyä vain miehen ja naisen välille. Harmi kyllä, ettei hän ottanut kantaa homoseksuaalisten
ihmisten asemaan yhteiskunnassa.
On yllättävää, miten voimakkaasti homoseksuaalisuus jakaa ihmisten mielipiteitä, vaikka kyse on pientä ihmisryhmää koskevasta asiasta. Nuorempi sukupolvi suhtautuu homoseksuaalisuuteen usein suvaitsevammin kuin vanhempi sukupolvi. Ja heti kun tämän sanoo ääneen niin vastaan valtava määrä suvaitsevia ihmisiä, jotka poikkeavat tästä säännöstä.
Minusta tuntuu, ettei kirkkomme esiintuoma opetus homoseksuaalisuudesta huomioi riittävästi seksuaalivähemmistöjen edustajia
ihmisinä ja yksittäisinä
seurakuntalaisina. Nostan seuraavaksi esiin kaksi tärkeää asiaa, jotka pitäisi aina pitää mielessä kun asiasta puhutaan.
Ainutkertainen ihminen
Jumala sanoi: "Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu." Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. (1. Moos 1:26-27)
Jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja kutsuttu kasvamaan kohti Hänen kaltaisuuttaan. Tämä ominaisuus on luovuttamaton osa ihmistä. Vaikka ihminen lankesi syntiin ja tuhosi mahdollisuutensa iankaikkiseen elämään Jumalan yhteydessä, niin hän ei siltikään menettänyt Jumalan kuvaa itsessään.
Mikä on ihmislapsi!
Kuitenkin pidät hänestä huolen.
Sinä teit hänestä lähes kaltaisesi olennon,
seppelöit hänet kunnialla ja kirkkaudella.
Sinä panit hänet hallitsemaan luotujasi,
asetit kaiken hänen valtaansa. (Ps 8:5-7)
Jokainen ihminen, riippumatta seksuaalisesta suuntautumisestaan, on kutsuttu kasvamaan Jumalan kaltaisuuteen. Kirkon opetuksen valossa näyttää siltä, että homoseksuaaleille on annettu erityinen kilvoitus seksuaaliseen elämään ja seurakunnan elämässä meidän on selkeämmin annettava tukemme asian kanssa eläville. Seurakunnissa tapahtuva tuomitseminen ja syrjintä on erityisen tuomittavaa, koska meille on opetettu kuinka suhtautua lähimmäisiimme.
 |
| Patriarkka Bartolomeos |
On siis olemassa ihminen olemus (kuva) ja hänen toimintansa (kaltaisuus). Ihmisen toimintaan liittyy olennaisesti vapaa tahto ja kyky toteuttaa tätä vapautta omassa elämässä ja suhteessa toisiin ihmisiin. Vapaan tahdon kautta ihminen voi tehdä hyvää mutta myös syntiä ja kaikkea siltä väliltä. Nämä moninaiset vaihtoehdot tekevät ihmisestä vastuullisen toimijan. Kirkon linjana on ollut pitkään se, että ihminen voi toimia kirkossa homoseksuaalina mutta sen toteuttaminen on tuomittavaa.
(Tämä ajatus on haasteellinen ja mielenkiintoinen mutta en ota siihen nyt kantaa.)
Raamatun ja kirkkoisien teksteissä homoseksuaaliset teot nähdäänkin heteroseksuaalisen ihmisen syntisenä toimintana eli vapauden väärinkäyttönä. Oletuksena on se, että jokainen ihminen on luonnostaan kiinnostunut vastakkaisesta sukupuolesta ja homoseksuaalisuudessa on kysymys siitä, että heteroseksuaalinen ihminen käyttäytyy luonnonvastaisesti. Tämä luonnonvastaisuus on siis irstautta ja irstaus on tietenkin syntiä.
Tuliko tuomittua teko vai ihminen, vai molemmat?
Jotkin kirkon asiat ovat sellaisia, jotka eivät muutu vuosisatojen kuluessa mutta jotkut asiat taas pitää tarkastaa joka vuosikymmen uudelleen. Kirkon dogmaattinen tai eksegeettinen opetus harvoin muuttuu miksikään (esim. oppi Kolminaisuudesta) mutta esim. eettiset aiheet taas elävät ja tarkentuvat vuosikymmenestä toiseen (mm. ekologia, yhteiskunta).
Luulen, että meidän on seurattava mitä tieteessä ja tutkimuksessa tapahtuu ja päivittää käsityksiämme homoseksuaalisuudesta. Kaikki ihmiset eivät ole luonnostaan heteroseksuaaleja ja homoseksuaalisuuden parantamiseen kirkkomme ei kehota. Nykytietämyksen mukaan kukaan meistä ei tietoisesti valitse omaa seksuaalista suuntautumistaan eikä kasvatuksellakaan tai
eheyttämiselläkään asiaan juuri merkitystä ole.
Ortodoksisen kirkon eksegetiikassa on käynyt hyvin selväksi se, että homoseksuaalisiin tekoihin suhtaudutaan kielteisesti. Perinteisesti viittaus tässä löytyy Paavalin
Roomalaiskirjeeseen (1:26-27). Toisin kuin luterilaisessa kirkossa, ortodoksinen kirkko ei ole etsinyt tähän asiaan lievennyksiä mm. lähimmäisen rakkauden käsitteestä tai nykyajan maailmasta.
 |
| Paavi Franciscus |
Homoseksuaalisen
ihmisen hyväksyminen ei tarkoita ortodoksisen avioliitto- tai perhekäsityksen vaarantamista. Se merkitsee perhe- ja sakramenttiopetuksen pysymistä ennallaan ja jopa niiden selkiytymistä ja vahvistumista. Hyväksymällä seksuaaliset vähemmistöt, me voimme tunnustaa Jumalan luomistyön rikkauden ja oppia arvostamaan luonnon moninaisuutta.
Rooman kirkon paavi Franciscus otti kantaa seksuaalisten vähemmistöjen syrjintään
heinäkuun lopulla. Tämä keskustelun avaus oli todella tärkeä ja toivoisin, että kirkkomme tekisi yhtä selvän rajauksen sille, mitä Kirkko hyväksyy ja missä menee uskomme rajat. Luulen, että meidän on entistä tarkemmin tiedostettava, ettemme voi tuomita homoseksuaaleja
ihmisinä heidän suuntautumisensa perusteella. Samalla olisi hyvä ymmärtää, että ihmisen seksuaalinen suuntautuminen ja seksuaalisuuden toteuttaminen ovat kaksi eri asiaa.
Kirkon olisi selkeämmin hyväksyttävä homoseksuaalit ihmisinä ja tasaveroisina seurakunnan
jäseninä. Tämän useimmat seurakunnat ovatkin näkyvästi tehneet. Toivottavasti tämä muutos tapahtuisi selvemmin jokaisen seurakuntalaisten mielessä ja näkyisi käytännön toiminnassa. Tuomitsemisen sijaan me tarvitsemme enemmän ymmärrystä.
Hankalaa, mutta olemuksen ja toiminnan erottaminen toisistaanei kyllä käytännön tasolla johda mihinkään. Minun mielestä olisi epäinhimillistä, jos homoilta vaadittaisiin täydellistä selibaattia. Yhtä hyvin avioparin pitäisi saada harrastaa seksiä vain ja ainoastaan lisääntumistarkoituksessa. T, Roy
VastaaPoistaKiitos kommentista Roy!
PoistaTuollainen ongelmahan siitä syntyy. En oikein tiedä että pitäisikö tätä ongelmallisuutta alkaa syvemmin miettimään. Ortodoksinen kirkkohan ei ole avioliittokäsityksessään rajoittanut seksiä vain lisääntymiseen vaan myös keskinäisen rakkauden enentämiseksi.
Entäs esim. vaikeasti vammaiset, jotka ovat toisten avun varassa, mutta joilla on täysi ymmärryskyky. Monilla heistä olisi henkiset edellytykset parisuhteeseen, ja fyysisestikin pystyisivät jopa saamaan lapsia, mutta heidän elämäntilanteet ovat usein sellaisia, että kumppania ei vaan löydy. Heillä on kaipaus ja kyky intiimiin suhteeseen. Joillekin heistä kohtalo on suonut elämänkumppanin, monille ei.
PoistaJos ajatellaan, että homoseksuaalisesti suuntautuneiden pitäisi saada Kirkolta "lupa" seksuaalisen taipumuksensa toteuttamiseen, siis avioliiton ulkopuolella, niin eikö sitten siihen pitäisi olla lupa myös niillä vammaisilla, jotka vastoin tahtoaan elävät ilman parisuhdetta.
Kirkko ei vihi avioliittoon homoseksuaaleja, mutta voisi joidenkin mielestä sallia heidän harrastavan seksiä. Saman logiikan mukaan seksi pitäisi sallia myös vammaisille, jotka vastoin tahtoaan elävät ilman parisuhdetta. Jotkut vammaiset käyttävät maksullisia palveluita, jotkut itsetyydytystä. Monilla ei ole fyysisistä, taloudellisista tai omantunnon syistä tai elämäntilanteen takia mahdollisuutta sen enempää ostettuun seksiin kuin itsetyydytykseenkään. Mutta kaipaus seksuaalisten tuntemusten tyydyttämiseen on lähes kaikilla.
Tietysti monet vammaiset ja monet ns. terveetkin ihmiset eri elämäntilanteissaan löytävät elämässään ilon ilman seksiäkin. Joku taiteen kautta, joku sosiaalisessa toiminnassa, moni löytää elämälleen mielekkyyden olemalla apuna ja tukena toisille. Joku kanavoi energiansa älylliseen pohdintaan. Joku löytää elämäänsä voiman uskosta Jumalaan. Mutta toteutumatta jäänyt kaipaus intiimistä suhteesta ja avioliitosta voi silti säilyä sisimmän pohjalla elämän loppuun asti.
Seksillä ei ole läheskään aina mitään tekemistä rakkauden kanssa, eikä rakkaus aina edellytä seksiä. Mutta ihmisellä on fyysisiä tarpeita, joiden täyttämisessä me erilaiset ihmiset olemme inhimillisesti katsoen perin eriarvoisessa asemassa.
Kohtaamme näitä kipeitä kysymyksiä elämässä, elävien ihmisten vierellä. Hoitotyössä, tai omaishoitajana, tai yleensä vammaisen ystävänä, omaisena. Mitä sanot nuorelle ihmiselle, jolla on kaipaus seksuaalisten tarpeiden täyttämiseen, mutta ei käytännössä siihen mahdollisuuksia. Mitä sanot, kun hän itkee nähdessään käsi kädessä kulkevia pareja, itsensä ikäisiä. Mitä sanot hänelle, kun hänen tuska ja suru ihmisen elämään luonnostaan kuuluvan alueen toteutumattomuudesta joskus sattuu niin kovin, että hän on särkymäisillään tuhansiksi sirpaleiksi. On tunteita, kipua, kaipausta, jolle ei ole sanoja.
Haluaisin, että jokainen vammainen, fyysisesti heikoinkin, ja myös kehitysvammaiset, saisivat halutessaan elää intiimissä, lämpimässä, turvallisessa parisuhteessa. Mutta onko joidenkin osana kantaa kaipausta, joka tässä elämässä jää vaille tyydytystä? En haluaisi asian olevan niin. Mutta käytännössä usein juuri vammaiset, jotka kantavat jo muutenkin jokapäiväisen elämän monien hankaluuksien ristiä, joutuvat kantamaan vielä senkin ristin, että eivät voi toteuttaa seksuaalisia tarpeitaan. Se tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Minulla on vain kysymyksiä, ei vastauksia.
Usko Kristukseen sanoo, että Hän itse kulkee vierellämme ja kantaa meitä ja ristiämme. Riittääkö tämä elämän voimaksi? Kun sydämeen ja kehoon sattuu kovasti, usko on usein hiljainen huuto. "Kipu sammumaton kerran päättyvä on, pidä minusta kiinni, kunnes kasvosi nään".
Herra, armahda meitä kaikkia! Sinun kauneutesi, hyvyytesi on meissä kaikissa. Sinun luonasi me löydämme täyden ihmisyytemme. Se ei ole jalat, kädet, silmät, korvat, älykkyys, puhekyky, liikuntakyky, seksuaalisuus, lisääntyminen tai nautinto, vaan elämä Jumalan lahjana vastaanotettuna. Sinulle ja Sinun lapsinasi toinen toisillemme me kaikki olemme ainutkertaisia, viehättäviä, korvaamattoman arvokkaita ja rakkaita. Toinen toistemme vierellä voimme kasvaa kohti Sinua, joka olet täydellisen puhdas Rakkaus.
Tämäpä oli hyvä puheenvuoro, kiitos kommentistasi!
PoistaToit hienolla tavalla esille tämän asian myös vammaisten ihmisten näkökulmasta ja se selvästi rikastaa käsitystämme seksuaalisuuden toteuttamisen haasteista ja askeesista. Vastauksesi oli myös siten hyvä, että se loi asiasta täydemmän kokonaisuuden. Palaan tähän asiaa tämän vastauksen lopussa.
Minun oli vaikea kirjoittaa tuota alkuperäistä tekstiä, koska tiedän aiheen aiheuttavan intohimoja puoleen ja toiseen. Mutta päätin, että asiasta pitää pystyä puhumaan.
En alkuaan kirjoituksessani tarkoittanut seksin harrastamisesta mutta kun luin kirjoitukseni uudelleen niin löytyyhän siitä tuokin näkökulma. Itse yritin kiinnittää huomion ihmisen perusoikeuteen olla homoseksuaali ilman kytköstä seksuaalisuuden toteuttamiseen. Sen vuoksi yritin rajata ulkopuolelle kysymyksen, jossa mietitään olemista homoseksuaalina ja sen toteuttamista seksuaalisessa kanssakäymisessä.
Yhteiskuntamme tai mediamme on yliseksuaalinen ja samalla se on vieraannuttanut seksin ulos perheestä ja avioliitosta. Ikään kuin nämä eivät liittyisi toisiinsa. Samalla seksi on tyhjennetty sen luonnollisesta merkityksestään, lasten hankkimisesta ja se on valjastettu palvelemaan ihmisen nautintoa. Maksimos Tunnustajan (k. 662) mukaan synti on nimenomaisesti sinänsä luonnollisen asian väärin käyttöä.
Onko ortodoksisen kirkon ajattelussa seksi tarkoitettu vain avioliiton sisälle? Siltä näyttää. Kirkon opetuksen mukaan seksi on tarkoitettu lasten synnyttämiseksi mutta myös avioparin keskinäisen rakkauden lisäämiseksi. Tätä näkökulmaa kirkko nyt erityisen voimakkaasti puolustaa tänä päivänä, erityisesti kun yhteiskunnan taholla avioliitto ja muut parisuhteen muodot halutaan rinnastaa toisiinsa.
Onko seksi jokaisen ihmisen perusoikeus? Yhteiskunnallisella tasolla moni varmasti ajattelee näin, mutta en usko, että kirkon näkökulmasta asia olisi näin. Itse asiassa kirkon parissa monet elävät selibaatissa, asiasta suurempaa numeroa tekemättä: luostariveljemme ja -sisaremme sekä osa papistosta (selibaatin valinneet, leskeksi jääneet ja eronneet). Kuten kirjoituksessa mainitsit, monia muitakin syitä selibaatille on olemassa.
Kilvoittelu merkitsee kieltäytymistä ja rajoja. Kun kieltäydyn tämän maailman kiusauksilta, voin saada enemmän. Sen takia kieltäytyminen muodostaa yhden ortodoksisuuden paradoksin, vain kieltäytymällä, voi saada jotakin. Sen vuoksi jokaisen pitäisi nähdä kannettavaksi annettu risti Jumalan lahjana, vaikka se monesti voi vaikealta tuntuakin. Me voimme heittää ristimme pois ja elää ”vapaina”, mutta silloin me emme myöskään tule saavuttamaan mitään. Ristiä ei myöskään voi vaihtaa vaan jokaiselle on annettu sellainen risti, jota me jaksamme kantaa. Mitä tällä haen takaa?
Sitä, että homoseksuaalisuus voidaan nähdä myös ristinä, johon kuuluu elämä selibaatissa. En voi mennä vaatimaan tätä homoseksuaaleilta, sillä jokainen itse tekee valinnan ristin ottamisesta ja kantamisesta. Mutta yksi kilvoittelun muoto se on. Ehkäpä me voimme soveltaa kertomusta rikkaasta miehestä myös tähän aiheeseen. Rikas mies tuli Jeesuksen luokse kysymään, että mitä pitäisi tehdä, jotta saavuttaisi iankaikkisen elämän? Noudata lakia! – Noudatan jo nyt! – Mutta yksi sinulta vielä puuttuu, elä selibaatissa.
Rakkaus kuitenkin on kaikki kaikessa ja sitä ei pidä sekoittaa seksuaalisuuteen. Toivottavasti jokainen asian kanssa kilvoitteleva saa lohtua rakkaudesta ja löytää voimaa tielleen rukouksen kautta.
***
Mieluummin kysymyksiä kuin vastauksia!
Luulisin, että tänä päivänä meidän pitäisi myös ymmärtää totuuden löytämistä toisella tavalla kuin ennen. Blogin parhaita puolia on se, ettei kukaan omista totuutta. Jokainen on saanut osan kirkkomme traditiosta ja tämä osa on kuin palapelin pala. Kun luovuudella ja rakkaudella laitamme oman palasemme paikoilleen palapeliin, me voimme nähdä kokonaisuuden. Kukaan ei tee mitään yhdellä palalla. Totuus luodaan yhdessä ja reunaviivoina meillä on ortodoksisen kirkon perinne. Tämä muuten pätee myös kirkkoisien opetukseen.
Hei.
VastaaPoistaMinäkään en usko, että kirkon ajattelussa seksi olisi jokaisen perusoikeus. Ja ei siis pitäisi olla kenenkään kirkon jäsenenkään. Ymmärrän toki, että Suomalaisessa yhteiskunnassa moni on sitä mieltä, mutta minusta enemmän kuin jokaisen oikeuksia, pitäisi korostaa jokaisen vastuita ja velvollisuuksia. (Koskapa se yleinen mielipide olisikaan hyvä ohjenuora kristitylle. Olemme protestiliike!)
Avioliitto ei ole paikka, jossa seksuaalista himoaan saa tyydyttää rajattomasti. Kaikista himoista pitää pyrkiä eroon, ja niin myös seksuaalisesta himosta - myös avioliitossa, ja ehkä etenkin siellä. Seksi on tosiaan siunattu asia aviopuolisoiden välillä, mutta motiivina ei pitäisi olla niinkään oma himo, vaan rakkaus toiseen.
Ja kuten muutkaan ihmiset, eivät aviopuolisotkaan aina harrasta seksiä. "It takes two to tango", ja aina ei molemmilla tee mieli yhtä aikaa. Että sama risti kuin vammaisilla tai homoseksuaaleilla, voi olla naimisissaolevillakin, vaikkapa kun aletaan olla vanhuksia.
Kirkon historiassa on ollut esillä termit aviollisista oikeuksista tai velvollisuuksista. Mitähän niiden takana on, isä Ville?
Heikki Hattunen
kanttori
Tampereen ortodoksinen seurakunta
Kiitos Heikki vastauksesta ja terveiset Tampereelle!
PoistaAvioliitot ovat todellakin niin erilaisia kuin aviopuolisotkin. Vanhuuden lisäksi yhteiselämään vaikuttaa myös ruumiin ja mielen sairaudet, suhteessa vallitseva luottamus puolisoiden välillä, elämänkaareen liittyvät olosuhteet sekä monet muut asiat.
Lähdetään liikkeelle aivan minimistä, johon jokaisen suomalaisen pitää pystyä sitoutumaan. Minun velvollisuuteni on huomioida teoissani ja sanoissani se, että ne suojelevat toisen ihmisen henkeä ja terveyttä sekä omaisuutta. Jos en näin tee, niin silloin viranomaiset puuttuvat valintoihini. Saattaa kuulostaa siltä, ettei ole paljoa vaadittu, mutta kunpa muistaisimme tämän esim. liikenteessä.
Minimin täyttäminen ei onneksi riitä monellekaan ihmiselle. Sen takia kannattaa miettiä samaa asiaa myös kukoistuksen kautta. Kuinka voin toimia avioliitossa siten, että vaalin toisen terveyttä rakastamisen ja kunnioituksen kautta? Kuinka käytän Herran antamat talentit siten, että ne tuottavat jotakin? Jos teen sen työn antaumuksella niin luulen, että voin nähdä kuinka vesi voi muuttua avioliitossani viiniksi.
Rakkauden ja avioliiton maailmaan ja käsitteistöön kuuluu aika heikosti oikeuksien vaatiminen. Sen vuoksi alkaisin ajatella asioita mieluummin lahjoitamisen ja uhraamisen kautta. Siis samojen sanojen kautta, joita eukaristiassa käytetään. Enkä tarkoita asennetta, joka johtaa toisen ihmisen uhrautumiseen vaan oman itseni uhraamiseen.
Voiko olla niin, että heikommalla osapuolella on voittosääntöisesti oikeuksia kun taas vahvemmalla on enemmän velvollisuuksia? Näinhän asioiden mieluummin pitäisi olla. Kun astumme kristilliseen maailmaan, niin kristityllä taitaa olla aika vähän oikeuksia, etenkin kun siirrytään varhaisen kirkon elämään. Tosin aikakaudesta riippumatta ihminen tunttu usein etsivän omia oikeuksiaan ja tätä vastaan mm. Johannes Krysostomos taisteli. Laitostuneessa kristillisyydessä meillä ei oikein muuta olekaan kuin oikeuksia eikä velvollisuuksia juuri lainkaan.
Voisimmeko hyvällä omalla tunnolla vaatia yhtä periaatetta toiselta ihmiseltä: minulla on oikeus luottaa siihen, ettei toinen ihminen loukkaa perusoikeuksiani eli ettei hän uhkaa henkeäni, terveyttäni, tai omaisuuttani? Toki kirkon pyhät ihmiset luopuivat näistä kaikista ja olivat enemmän tai vähemmän valmiita kaikkeen.
Kuten Heikki oikein sanoit, himottomuus on tosiaan tarkoitettu jokaisen ihmisen hengelliseksi päämääräksi, niin luostarissa kuin maailmassa eläville. Minusta kyseessä ei ole sen mystisempi asia kuin se että pyrimme kukistamaan syntiin johtavia ajatuksiamme ennen kuin ne johtavat synnin tekoon.
Me emme ihmisinä ole vain siunauksen vastaanottajia vaan voimme myös omilla toimillamme toimia Jumalan siunauksen välittäjinä. Meille annetut, erilaiset armolahjat toivottavasti kannustavat meitä hyvän tekemiseen.
Olen se ”Anonyymi”, joka kirjoitti vammaisten tilanteesta. Jatkan aiheesta ja aiheen vierestä.
PoistaMinunkaan mielestäni seksi ei ole mikään itsestään selvä oikeus kenellekään. Ihminen voi elää hyvän elämän ilman seksuaalista kanssakäymistä, mutta ilman rakkautta ei kukaan voi elää.
Joskus tapahtuu niin – ihan suomalaisten ortodoksien keskuudessa Suomessa – että jotkut julistavat, miten homoseksuaalinen sukupuolielämä on Raamatun ja Kirkon opetuksen vastaista, ja ovat tietysti siinä oikeassa, mutta eivät haluakaan hyväksyä sitä seikkaa, että Kirkon opetus rajoittaa myös avioliitossa elävien seksuaalista kanssakäymistä. Tietysti, jos puoliso on toisuskoinen tai ei-uskova, säännöistä täytyy joustaa, jotta avioliitossa säilyisi sopu. Mutta Kirkon opetus aviopuolisoiden keskinäisestä pidättäytymisestä tiettyinä aikoina kohtaa meillä vastustusta myös niiden keskuudessa, joilla molemmat puolisot ovat ortodokseja. Samoin meillä ortodoksien keskuudessa melko yleisesti kyseenalaistetaan opetus, että nuorten tulee pidättäytyä seksistä ennen avioliittoa. Maalaisjärjellä ajateltuna: onko seksuaalinen pidättäytyminen määräajoiksi nyt niin kauheaa ja ”ihmisoikeuksia rikkovaa”, kun monet elävät koko elämänsä selibaatissa, eivätkä ole siitä katkeria.
Kunnioitan kristittyjä, jotka elämän tapahtumien myötä ovat päätyneet elämään ilman sukupuolista kanssakäymistä, ja ovat sopeutuneet, hyväksyneet kutsumuksensa ja ristinsä. Usein he saavat vielä kestää ympäristön ylenkatsetta ja sääliä, kun ”eivät ole kenellekään kelvanneet”. Nunnat ja munkit elävät yhteisöissä, joissa heidän kutsumustaan tuetaan. Maailmassa eläville selibaatti aiheuttaa oman luokan kipunsa ja taistelunsa. Ja pahimmillaan toiset ihmiset, jopa seurakunnissa, vielä lisäävät sitä kipua tahdittomuuksillaan ja ymmärtämättömyydellään.
Lähipiirissäni on Venäjällä asuvia nuoria aikuisia, jotka ovat kulkeneet vuosien mittaisen tuskaisen tien sopeutumisessa elämäänsä vaikeasti vammaisina. Ihmisinä he ovat viehättäviä, sympaattisia, ja heillä on kyky lämpimiin, rakentaviin ihmissuhteisiin. Kuitenkaan heillä ole juurikaan mahdollisuuksia päätyä avioliittoon. On melkoisen epätodennäköistä, että heidän kohdalleen osuisi vastakkaisen sukupuolen edustaja, joka antautuisi koko elämäkseen hoitamaan ja auttamaan puolisoaan kaikissa jokapäiväisen elämän toimissa. Yksi suuri kysymys olisi ihan asuminen ja toimeentulo, mikä tuntuu mahdottomalta yhtälöltä maassa, jossa vammaisille ei ole mitään sellaisia tukia ja palveluita kuin meillä. Näillä nuorilla aikuisilla on rikas sisäinen elämä, he iloitsevat ja kiittävät Jumalaa elämänsä hyvistä lahjoista, heillä on lämpimät ja läheiset suhteet ystäviin, omaisiin, heidän hengellinen kokemusmaailma on elävää, he saavat apua pyhiltä ihmisiltä ja Jumalanäidiltä. Kuitenkin – heihin sattuu kipeästi, kun heidän terveet ikätoverinsa, ystävänsä, menevät naimisiin, perustavat perheitä.
Ristin kantaminen tekee kipeää. Mutta ilman sitä ei ole kai kristinuskoakaan. Kristuksen rististä sanotaan: ”Ristin kautta tuli ilo koko maailmaan”. Siksi mekin saamme iloa ja lohdutusta omia ristejämme kantaessamme. Toisten ristit vain joskus tuntuvat kohtuuttoman raskailta. Ei auta muu kuin luottaa siihen, että Kristus itse kulkee heidän vierellään ja keventää heidän taakkaansa. Ja tietysti meille ihmisille on annettu tehtäväksi myös kantaa toinen toistemme taakkoja.
Jumalanäiti auttaa jokaista, joka pyrkii elämässään puhtauteen Kirkon uskon mukaan. Hän katsoo lempeästi meihin, kun taistelussamme ja kivuissamme väsymme ja kaadumme. Hän auttaa nousemaan taas ja tukee meitä Äidin kädellään, hoitaa haavojamme ja taluttaa meitä kivikkoista tietä perille Poikansa Valtakuntaan. Äskettäin olin tuolla itärajan takana omaisten ja ystävien kanssa pienessä maaseutukirkossa Jumalanäidin Syntymäjuhlassa. Kaikkein pyhin Jumalanäitimme antoi meille kaikille Hänen juhlaansa viettäville taas voimaa ja iloa siitä, että meillä on Hänet! Jumalanäiti on lempeä, lämmin, hellä ja turvallinen – sellaisiksi meidätkin on kutsuttu kasvamaan.
t. Liisu
Jatkan vielä ääneen ajatteluani suhtautumisesta naimattomuuteen tai avioliittoon.
PoistaAvioliittoon päätyminen ja lasten saaminen ei ole mikään välttämättömyys hyvälle elämälle. Eikä se ole merkki ihmisen paremmuudesta tai ”kelvollisuudesta”. Kuten edellä kirjoitin, nunnien ja munkkien kutsumusta tuetaan luostareissa, mutta maailmassa naimattomina elävien tilanne on usein vaikeampi.
Avioliitossa elävät, menestyneet ja terveet ihmiset, joiden lapset ja lapsenlapsetkin ovat menestyviä ja terveitä, saattavat pitää itseään paremman luokan kristittyinä, eräänlaisina Jumalan lemmikkeinä, joilla on varaa halveksua ja syyllistää niitä "onnettomia", joille ei ole suotu samaa kuin hänelle itselleen. Toisaalta joku omaan elämäänsä katkeroitunut saattaa olla kova ja julma niitä kohtaan, joilla luulee olevan helpompaa kuin itsellään.
Jotkut naimattomat luulevat pelkän naimattomuuden tekevän heistä parempia kristittyjä. He saattavat kommentoida esim. perheenäitien elämää halveksuvasti, nimittäen perheen hoitamisen tehtäviä ”turhanpäiväiseksi ajanvietteeksi, joka estää ihmistä palvelemasta Jumalaa”. Ihan kuin lähimmäisten palveleminen ei voisi olla Jumalalta saatu tehtävä. Toisaalta jotkut perheelliset suhtautuvat esim. naimattomaan tai lapsettomaan sukulaiseensa alentuvasti ja haluaisivat, että tämä olisi aina käytettävissä lastenhoitajana tai iäkkäiden omaisten apuna, koska ”eihän hänellä nyt mitään omia asioita voi olla”.
Lasten synnyttäminen sen enempää kuin sukupuolinen kanssakäyminenkään ei ole aviopareillekaan jokin "ihmisoikeus", mitä voidaan vaatimalla vaatia. Liian usein kristityillekin lapset ovat oman itsetunnon jatke ja pätemisen kohde. Lasten ei tulisi olla mitään omistus- tai näyttelyesineitä. Aikuisella ei tarvitse olla subjektiivista oikeutta saada lapsia, mutta jokaisella tänne syntyvällä lapsella pitäisi olla oikeus turvallisiin, pysyviin aikuisiin.
Lapsettomuus ei ole merkki Jumalan kirouksesta tai jostain erityisestä syntisyydestä. Moni lapseton ihminen palvelee toisia ja jakaa lämpöä ympärilleen. Maailmassa tarvitaan enemmän ihmisiä, joilla on sydämen sekä kodinkin ovi auki muillekin kuin vain "omille" lapsille ja "omille" sukulaisille.
Kristittyjenkin, myös ortodoksien, kielenkäyttö intiimeistä ja herkistä asioista on joskus karkeaa ja rumaa. Mitä on sisällä, se kai tulee ulos. Niin sisimmän kuin käytännön toiminnankin puhtaus on kilvoittelun paikka. Toivoisin, että ainakin kristittyjen keskuudessa oltaisiin hienotunteisia niitä kohtaan, jotka eivät syystä tai toisesta ole menneet naimisiin ja perustaneet perhettä ja niitä kohtaan, joiden avioliitossa ei ole lapsia.
Kirjoitin aiemmin vammaisten tilanteesta. He ovat ihan samanlaisia ihmisiä kuin kuka tahansa meistä. Joskus mieleeni tulee monien tuntemieni vammaisten kohdalla, että kuinka hyviä puolisoita, äitejä ja isiä he olisivatkaan, jos elämä johtaa heidät avioliittoon. Puolison fyysinen vammaisuus ei ole este onnelliselle liitolle, eikä vanhemman fyysinen vammaisuus ole este lapsen turvalliselle ja täysipainoiselle elämälle.
Jos yksinelävät ihmiset yleensäkään kaipaavat parisuhdetta ja perheen perustamista, niin ei seksi ole se ensisijainen asia mitä kaivataan. Enemmän ihmiset kaipaavat sitä tunnetta, että olen jollekulle erityisen tärkeä ja että olisi joku jonka kanssa jakaa elämän ilot ja surut. Ihmiset kaipaavat toisen läsnäoloa, lämpöä, läheisyyttä, huolenpitoa, ja että saavat itse antaa niitä toiselle. Nämä asiat eivät suinkaan aina automaattisesti toteudu edes avioliitossa.
On nuoresta asti avioliitossa eläneitä terveitä ja päälle päin menestyviä ihmisiä, joilla ei juurikaan ole elämässään läheisyyttä, lämpöä, yhteenkuuluvuutta. Ja on naimattomia, vaikeasti vammaisia tai vakavasti sairaita ihmisiä, joilla on elämässään inhimillistä lämpöä, välittämistä, hellyyttä ja sydänten ystävyyttä, ja itse jakavat näitä myös toisille.
On hyvä laajentaa omaa katsantokantaansa, ja nähdä muutakin kuin vain omaa elämäänsä.
Kauniita syyspäiviä kaikille! t. Liisu
Tervehdys Turkuun ja kiitos kommentista!
VastaaPoistaHyvä nähdä, että tämä aihe herättää keskustelua, koska aihe oli juuri niin arka kuin sen arvelinkin olevan. Aihe jakaa mielipiteitä ja minusta tuntuu palautteen pohjalta myös, että se koskettaa monien tunteita voimakkaammin kuin muut aiheet.
Tarkoitukseni oli herättää keskustelua ja saada ihmisiä näkemään asioita tarpeeksi monelta näkökulmalta. Vaikkemme hyväksyisikäään toistemme mielipiteitä, niin on tärkeää, että tiedämme ja tunnemme mitä kanssaveljemme ajattelevat ja miten he näkevät asiat.
Harkittu mielipide syntyy siitä, että otamme huomioon eri näkökulmia, punnitsemme niitä ja voimme tarpeen tullen sanoa pohtineemme asiaa myös siltä ja siltä näkökulmalta. Ja kun hyväksymme tai hylkäämme mielipiteen niin kykenemme myös viisaasti perustelemaan syyn tähän näin. Toivon, että näiden vastausten kautta meillä olisi vähän enemmän materiaalia, joiden pohjalta jokainen harkitsee tarkoin omaa näkemystään.
Kirjoitukseni kärki oli siinä, että me näkisimme homoseksuaalin myös ihmisenä. Jokainen meistä on seksuaalisesta suuntautuneisuudestaan riippumatta elävä ja tunteva Jumalan kuva. Toiveeni jokaiselta lukijalta oli se että oppisimme välttämään toistemme tuomitsemista. Jos haluamme tuomita, niin silloin meidän pitää ensiksi oppia tuomitsemaan omat himomme ja syntimme.
Voimia kilvoitteluun ristin tiellä!