Ihminen pahan palveluksessa - theodikean ongelmasta

Kenian pääkaupungin Nairobin terrori-isku, Pakistanin itsemurhaisku kristittyjä vastaan, Syyrian sisällissota, Arabikevät ja Egyptin levottomuudet. Uutisvirta syyskuussa on tuonut eteemme tiedon tuhansien ihmisten kuolemasta ja vielä useamman vakavasta loukkaantumisesta. Harva näiden selkkausten uhreista kuoli taistellessaan, lähes kaikki olivat viattomia siviilejä.

Perinteiset sodat ovat käyneet melko harvinaisiksi nykymaailmassa ja sotilaalliset konfliktit syntyvät sissisodista ja terrori-iskuista. Tätä väkivaltaa käydään kaupungeissa eikä siviiliuhrien välttäminenkään ole enää tärkein asia. Pakolaisvirrat ajavat ihmisiä ulos kaupungeista erämaihin aivan alkeelliseen köyhyyteen, jossa yksinkertaiset ihmisoikeudet kertakaikkisesti puuttuvat. Pakolaisvirtojen ja inhimillisen hädän kasvaessa, me olemme eri tavalla vastuussa maailman tapahtumista kuin aiemmin.

Täysin viattomien ihmisten kärsimys vailla päämäärää herättää usein mielessämme vanhan theodikea-ongelman: miksi Jumala sallii pahan maailmassa? Jos Jumala on kaikkivaltias, miksi hän ei lopeta kärsimystä ja pelasta palvelijoitaan epäinhimillisestä hädästä? Eikö juuri tämä Jumalan passiivisuus kerro siitä, ettei häntä itse asiassa ole olemassa? Vai kertooko meidän passiivisuutemme pikemminkin siitä, ettemme usko vaikka niin väitämmekin?

Minulle itselleni theodikea ei ole ollut ongelma mutta tiedän, että monelle se on. Asiaa pohdittuani uudelleen, olen löytänyt sen kautta uusia näkökulmia hengelliseen elämään ja olen alkanut epäillä omaa varmuuttani. Luettuani tarpeeksi asiasta, varmuus muuttui epävarmuudeksi ja ymmärsin, että ongelmasta kannattaa olla kiinnostunut. Pelkään, että välinpitämättömyys theodikea-ongelmasta kertoo valinpitämättömyydestämme maailmaa kohtaan.

Yritän seuraavassa kirjoituksessa etsiä vastausta siihen, miksi pahan valta on niin suuri maailmassa. Löysin asiaan joitakin vastauksia mutta enemmän toivon, että lukijan mielessä herää ymmärrys Jumalan sallimusta kohtaan. Missä määrin kyse on ihmisen vapaudesta ja vastuusta? Osaammeko vastata mitään järkevää lapsellemme, kun hän ensi kerralla kysyy meiltä, miksi? Kenties paras vastaus on se, ettemme me tiedä. Kenties nöyrä vaikeneminen ja hiljaisuus on paras vastaus.

Me teemme teodikea-ongelmalle suurta vääryyttä, jos yritämme löytää asiaan yksinkertaisen vastauksen. Yksikään vastausyritys tuskin tulee olemaan tyhjentävä tai riittävä, mutta aihetta kannattaa silti pohtia. Näiden tragedioiden kautta me saatamme oppia paremmin tuntemaan Jumalaa ja omaa itseämme.

Luomistyön ainutkertaisuus

Alussa Jumala loi maailman ja hän loi sen hyväksi. Tämä maailmansyntykäsitys tekee kristinuskosta erityisen muiden uskontojen joukossa. Kaikki luotu on hyvää ja sakramentaalista, sillä Jumala loi kaiken rakkaudesta ihmiseen. Sakramentaalisuus tarkoittaa sitä, että luodun todellisuuden kautta Jumala välittää eläväksitekevän armonsa ihmisille ja ihminen voi tulla osalliseksi iankaikkisesta elämästä.

Aadam nimeää eläimet

Kristilliseen luomiskäsitykseen kuuluu olennaisena idea, ettei pahuus ei ole peräisin Jumalasta. Erityisesti gnostilaisuudessa elää vahvana idea aineellisen maailman pahuudesta, josta ihmisen on vapauduttava pelastuakseen. Gnostilaisuus taisteli hyvin vahvasti kristinuskoa vastaan kirkon varhaisina vuosisatoina ja se oli monien kirkon harhaoppien lähde. Apostoli ja evankelista Johanneksen kirjoituksissa on nähtävissä gnostilaisuuden vastaisia elementtejä, ja niin hän kirjoittaakin: Jumala on valo, hänessä ei ole pimeyden häivää. (1. Joh. 1:5)

Me elämme langenneessa maailmassa ja luomakuntamme kantaa ihmisen rikoksen haavoja. Tämä synnin synkentämä maailmamme on pyhyyden odottamista hiljaisuudessa. Pyhä apostoli Paavali kuvaa tätä odotusta Roomalaiskirjeessään: Me tiedämme, että koko luomakunta yhä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa. Eikä vain luomakunta, vaan myös me, jotka olemme ensi lahjana saaneet omaksemme Hengen, huokailemme odottaessamme Jumalan lapseksi pääsemistä, ruumiimme lunastamista vapaaksi. (Room. 8:22-23)

Vaikka pahuus kasvaa maan päällä, niin samalla meillä on oltava usko siihen, ettei pahuus voi kasvaa ylettömästi. Maailmassa riehuvan pahuuden tulisi herättää meissä kaiho tuomiopäivää kohtaan, jolloin pahuus hävitetään maan päältä ja saamme lohdutuksen suruumme. Kaikella on määräaikansa, niin myös pahuudella ja synnillä. Johannes jatkaa Ilmestyskirjassaan: Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut. (Ilm.21:3-4)

Sinä uskollinen, sinä vanhurskas (Ps. 143)

Jumalan sallii pahan toimia maailmassamme ja paha koettelee ihmisen uskon vakavuutta. Kilvoittelu on meille vaivan työtä eikä yksikään Kristuksen seuraaja välty kärsimykseltä. Kuuluisin esimerkki tästä löytyy Jobin kirjasta, jossa Jumala sallii saatanan kiusata palvelijaansa. Herra sanoi saatanalle: Hyvä on! Tee hänelle mitä haluat, mutta henkeä et saa häneltä viedä! (Job 2:6).

Vanhurskas Job

Jobin kautta me voimme nähdä lohdutusta siinä, kuinka kaikki elämäntilanteet ovat Jumalan kaitselmuksessa ja hänen hallinnassaan. Vastoinkäymiset ovat uskossa kasvamisen ja Jumalaan turvautumisen paikka. Kun Jobin sukulaiset ja ystävät kehottivat häntä kieltämään Jumalansa, niin Job pysyy tiukkana. Kun otamme Jumalan kädestä hyvän, totta kai meidän on otettava myös paha. (Job 2:10).

Uskollisuus Jumalalle kuitenkin palkitaan vanhurskaalle Jobille moninkertaisesti. Tätä myös kristinuskon historia on monin osin: Jumalaan luottavia ihmisiä kirkastamassa Hänen kunniaa vapaaehtoisten kärsimystensä kautta. Kaikki koettu maailman pahuus kääntyy palvelemaan ihmisen pelastusta ja Jumalan hyvyyttä.

Ihmisen vapaa tahto

Kaikkein ortodoksisin vastaus teodikea-ongelmaan on ihmisen vapaassa tahdossa. Ihmisen vapaa tahto on nimenomaisesti se kruunu, jolla Jumala teki ihmisestä ainutlaatuisen olennon. Valinnan vapauden myötä se joko kasvaa tai vähenee elämässämme ja sen kautta me olemme itse vastuullisia pahuuteen.

Pahuuden lähde on jokaisen ihmisen sydämessä, jokainen meistä kykenee tekemään väärin. Herra on sanonut: Juuri ihmisen sisältä, sydämestä, lähtevät pahat ajatukset, ja niiden mukana siveettömyys, varkaudet, murhat, aviorikokset, ahneus, häijyys, vilppi, irstaus, pahansuopuus, herjaus, ylpeys ja uhmamieli. Kaikki tämä paha tulee ihmisen sisältä ja saastuttaa hänet." (Mark. 7:21-23).

Ihmisen sydämessä on siis pahuuden juuri mutta me voimme ehkäistä yhteiskunnassamme pahuuden leviämistä kulovalkean tavoin. Tähän vastauksena on se, mitä olemme tähän asti tehneet. Olemmeko pitäneet huolta lähimmäisistämme ja yhteiskunnastamme, osoittaneet huolenpitoamme huono-osaisia kohtaan. Tuomiosunnuntain evankeliumeissa meiltä kysytään sosiaalisen omantuntomme perään. 

Myötätunteinen Jumala

Kristinuskon Jumala on elävä ja persoonallinen Luoja, joka myötäelää ihmisen kärsimyksiä. Nooan kertomus kertoo hyvin koskettavasti Jumalasta, joka suree ihmisen pahuutta Luojaansa kohtaan. Kun Herra näki, että ihmisten pahuus lisääntyi maan päällä ja että heidän ajatuksensa ja pyrkimyksensä olivat kauttaaltaan pahat, hän katui, että oli tehnyt ihmisen, ja murehti sitä sydämessään. "(1. Moos. 6:5-7).

Kärsivä palvelija

Ihmisen vapaa tahto on siis ihmisyytemme kallein aarteemme mutta tämä sama tuo paljon murhetta Jumalan pelastussuunnitelmaan. Jopa niin paljon, ettei ihminen kykene enää sovittamaan ja hoitamaan velkojaan. Mutta ihmisen vapauteen ei silti kajota - ihmisen pelastukseksi Jumala turvautuu äärimmäiseen uhriin, ainokaisen poikansa ristinkuolemaan.

Kristuksen risti on toinen vastaus pahuuden ongelmaan. Ristillä me näemme Jumalan kärsivän palvelijan, karitsan, joka ottaa kannettavakseen maailman synnin, kunnian kuninkaan. Risti ei ole Jumalalle välttämättömyys, oikeudenmukaisemmin ajateltuna ihmisten kuuluisa olla ristille naulittuina syntiensä takia.

Psalmien kirjoissa aihetta käsitellään myös hyvin syvällisesti. Hylkäämisen kokemus on erityisen vahvana psalmissa 22, ja näemme mielenkiintoisella tavalla tästä toisinnon Herran ristillä, jossa Kristus kokee täydellisen hylkäämisen tunteen. Jumalani, miksi minut hylkäsit (Matt. 27:46, Ps. 22:1).

Lopuksi

Ihmisen kokema kärsimys on henkilökohtaista ja subjektiivista. Vaikka haluaisimme auttaa toisiamme surussamme, me kykenemme usein vain olemaan surevan kanssakulkijoita. Surun tarkoitus on vahvistaa ihmisen uskoa Jumalaan ja saada hänet kääntymään takaisin Jumalan luo. Toisaalta se voi myös auttaa entisestään syventämään kilvoitustamme ristin tiellä. Jokaisen ihmisen pitää siis loppujen lopuksi kulkea itse tuo kärsimyksen tie kohti Golgataa.

Mutta me voimme oppia myös toisen ihmisen tuskasta ja kuolemasta. Ettemme liikaa kiinnittyisi tähän maailmaan vaan pitäisimme toivomme iankaikkisessa. Oppisimme näkemään menneisyyden ja tulevaisuuden tässä hetkessä. Ymmärtäisimme niin maailman luomisen kuin ristinkuoleman ja ylösnousemuksen osana omaa elämäämme ja olemassaoloamme. Kärsimys näyttää meille pahuuden todellisen luonteen. Ennen kuin me lankeamme, me näemme asian kauniina ja haluttavana ja kun me teemme väärän ratkaisun, totuus usein paljastuu meille katkerana kokemuksena.

Ihmisen vapaan tahdon myötä me osaltaan olemme myös Jumalan kanssaluojia. Omien sanojemme ja tekojemme kautta me voimme luoda ja ylläpitää hyvyyttä ja turvata toistemme elämää. Me voimme estää pahaa ja me voimme auttaa niitä, jotka tästä pahuudesta kärsivät. Pahuus ja kärsimys jäävät kuitenkin meille salaisuudeksi, emmekä koskaan tule löytämään tyhjentävää vastausta tähän ongelmaan.