Läheinen seurakuntalainen on kuolemassa. Hän on taistellut elämästään useamman päivän ajan ja esirukouksia hänen puolestaan on kannettu paljon. Toinen seurakuntamme jäsen kuoli eilen aamulla. Näinä päivinä olen kokenut hetkiä, jolloin elämä ja kuolema taas kerran tuntuvat hyvin todellisilta. Kuoleman voima on valtavan suuri mutta vielä suurempi on elämä. Ja ennen kaikkea, elämä Kristuksessa.
Tuntuuko turhalta sanoa, että tänä sunnuntaina vietämme Johannes Siinalaisen sunnuntaita? Se tuntuisi turhalta, ellemme muistaisi, että hän taisteli nimenomaan elämän puolesta, syntiä ja kuolemaa vastaan. Hän jätti taakseen kaupungin ja lähti erämaahan löytääkseen elämän Kristuksessa. Hän oli 600-luvulla elänyt erämaaisä, joka kirjoitti meille tähän päivään säilyneen teoksen Portaat.
Johannes teki elämänsä otolliseksi uhriksi jättämällä kaiken taakseen mennen erämaahan kilvoittelemaan. Hän ymmärsi jo varhain, että me olemme maan tomua eikä meitä hyödytä jos omistamme aikamme vain tämän katoavan maailman hyväksi. Emme useinkaan voi tehdä samaa ratkaisua kuin Johannes mutta toimettomaksi meidän ei kannata jäädä. Johanneksen kokemuksia kannattaa kuunnella hyvin tarkalla korvalla ja ottaa vaarin hänen asenteestaan.
Johanneksen elämä oli taistelua sielun kuolettavia himoja vastaan. Paholaisella on monia juonia estää meidän kilvoituksemme. Yksi niistä on hyvin tuttu: Muutetaan kerralla koko elämä hyväksi. Sitten kun me emme tässä onnistu annamme periksi. Sama kuin yrittäisimme syödä koko kakun yhdellä kertaa. Me harvoin, jos koskaan, voimme tehdä täydellistä elämänmuutosta, koska me olemme monella tapaa sidottuja menneeseen ja tämä menneisyys vaikuttaa tähän hetkeen ja tulevaisuuteen.
Antakaamme itsemme ja koko elämämme Jumalan haltuun! Tämä on tuttu lause meille ektenioista ja kehottaa aika suureen elämän muutokseen. Tätä kristinusko kuitenkin on, se ottaa kaiken ja antaa kaiken. Se ei ole mitään puoleksi tai osittain vaan asteittaista elämämme omistamista Jumalalle. Äkkiseltään voi kuulostaa siltä, että meidän pitäisi koko ajan olla "palvomassa" Jumalaa, kuten eräs nuori kriparilla sanoi, mutta kyse on jostakin syvemmästä, joka liittyy asenteisiimme ja valintoihimme.
Harva meistä voi seurata Johanneksen esimerkkiä ja jättää maailman taakseen. Mutta jokaisen meidän on tiedostettava se, että me olemme saaneet kutsun taivaalliseen juhlaan ja me olemme tässä maailmassa vain väliaikaisesti. Oman väliaikaisuutemme ymmärtäminen avaa tien elämään ja saa meidät valitsemaan katoavan sijaan jotain sellaista joka johtaa meidät valoon, elämään ja todelliseen ihmisyyteen.
Pyhyys on läsnä tässä hetkessä ja tässä paikassa. Meille on koko ajan annettu mahdollisuus luoda omaa pyhityksen tietä ja opetella niitä hyveitä joita Johannes Siinailainen löysi: hiljaisuutta, kärsivällisyyttä, nöyryyttä ja rakkautta. Jokainen meistä kulkee omaa kilvoituksen tietä ja käyttää niitä talentteja joita Herra meille antoi.
Uskon, että tulen kokonaiseksi ja todelliseksi ihmiseksi vasta Jumalan yhteydessä. Elämä on sen vuoksi jatkuvaa Jumalan tahdon etsimistä ja siinä elämistä. Tämä kehitys kohti pyhitystä on hidasta kulkua kohti elämääantavaa valoa ja tietämistä. Siksi kaikkien muutosten pitää syntyä hiljalleen mutta päämäärätietoisesti. Pala palalta kohti parempaa. Periksi ei saa antaa vaikka lankeemuksia tuleekin.
Kyse on siitä, että vähitellen alamme rakentamaan sijaa armolle meidän elämässämme. Rukoilemme säännöllisesti. Joka päivä pyrimme tekemään hyviä tekoja lähimmäisillemme. Osallistumme yhteiseen rukoukseen kirkossa. Luemme hengellistä kirjallisuutta edes yhden sivun päivässä. Siten me opimme yhä enemmän muistamaan Jumalaa päivän kuluessa ja viikkojen vieriessä. Tästä hiljalleen kasvaa hyvä tapa, joka tuo siunauksen elämäämme. Alamme kaivata pyhyyttä elämäämme ja koemme, että luopuminen merkitsee suurta pettymystä.
Tässä elämän pyhimyksenä on myös tärkeää miettiä, kuinka voisimme täyttää Jumalan tahdon meidän elämässämme. Miksi Jumalan eikä minun tahtoni? On kuvaavaa, että meidän rukouksissamme pyydetään anteeksi tekoja, jotka teemme tahtoen ja tahtomattamme. Monesti ajatellaan, että synti on tietoinen, moraalinen teko, joka rikkoo normeja vastaan. Mutta synti on myös jotain muuta, se on ilmaus omasta keskeneräisyydestämme. Me hapuilemme kuin heikkonäköiset ja inhimillisyydestä me helposti valitsemme elämän sijaan kuoleman ja rakkauden sijaan välinpitämättömyyden. Me teemme vääriä tekoja vaikkemme niin tahtoisi, koska synnin vaikutukset ovat syvällä meissä.
Meidän tahtomme on langennut emmekä kykene oman tahtomme kautta tekemään valintoja, jotka koituisivat pelastukseksemme. Siksi Maksimos Tunnustaja 600-luvulla korosti Kristuksen kahden luonnon lisäksi hänen kahta tahtoaan. Kun Kristus tuli ihmiseksi, hänellä oli sekä jumalallinen että inhimillinen tahto. Inhimillinen tahto, jonka perusteella me tekojamme teemme, ajaa ihmistä helposti kohti syntiä. Mutta Kristuksessa meidän tahtomme tuli pyhitetyksi ja siksi meidän on etsittävä Häntä ja Hänen tahtoaan kaikin tavoin.
Me emme aina tiedä mikä on oikein ja väärin, mikä hyvää ja pahaa. Voimme vasta myöhemmin elämässämme huomata miten omituisia ratkaisuja olemmekaan tehneet. Monella on tekoja nuoruudessa, jotka jättäisimme tekemättä, jos olisi mahdollista. Ratkaisu tähän ei ole se, että alamme opiskella etiikkaa vaan vastaus löytyy kilvoituksesta. Kirkon rukousten kautta me opimme näkemään itsemme tässä maailmassa ja kokemaan Jumalan ohjauksen elämässämme. Kirkon jumalanpalveluksissa voimme oppia tuntemaan pyhiä käskyjä, jotka ilmaisevat Jumalan tahdon. Kuuntelemme ja aistimme millaista se elämä on ollut, jota pyhät ihmiset ovat eläneet kautta vuosisatojen ja pohtia kuinka minä omassa elämässäni voisin kulkea tuota tietä pelastukseen.
Johannes koki elämässään vahvasti sen, kuinka me kilvoituksen tiellä valitsemme kuoleman sijaan elämän. Paaston pitäisi aina pysäyttää meidät tässä elämässä ja tehdä valintoja yhä uudelleen siten että se johtaisi pysyvään elämän muutokseen. Se on kulkua kohti ylösnousemusta, taivaalliseen rikkauksien ja aarteiden pitämistä edessämme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti