Onko ortodoksisen kirkon uskolla ja pyhällä traditiolla merkitystä yhteiskuntamme arjessa? Pohdin nykypäivän haasteita ja ilmiöitä ortodoksisen Kirkon ihmiskuvan ja muuttumattoman tradition näkökulmasta.
lauantai 30. toukokuuta 2015
Mahdollisuus meissä
Eräänä iltana luin uudelleen Serafim Sarovilaisen elämänkertaa ja jäin miettimään sitä hetkeä, jolloin luomaton valkeus säteili hänen kasvoillaan. Pyhät ihmiset ovat kuin Jumalan rakkauden satelliitteja, jotka heijastavat sitä hyvyyttä ja valoa jota evankeliumi meille julistaa. Pyhä Kolminaisuus tulee läsnäolevaksi tässä maailmassa hänen pyhissään, kun me annamme tilaa Hänen rakastavalle armolleen oman itsemme kautta.
Helluntaina meitä muistutettiin tulisten kielten muodossa ilmestyneestä armolahjasta, jonka Isä on antanut meille Poikansa kautta Pyhässä Hengessä; me saimme tämän armon kasteessa ja mirhalla voitelussa. Tämä saamamme armolahja on tehtävä, kuin viisi talenttia, jotka annettiin huostaamme. Sen vuoksi meidän elämämme on vastaamista siihen rakkauteen, jota Jumala meitä kohtaan osoittaa. Samalla se on myös vastaamista lähimmäistemme kutsuun. Ovellamme joku kolkuttaa, me näemme tien vieressä ryöstetyn lähimmäisen, luoksemme tulee hengellisesti tai ruumiillisesti sairaita, ja silloin tiedämme että Jumala on lähellämme.
Me saimme kutsun tulla pyhiksi, kasvaa Jumalan kaltaisiksi Hänen armostaan. Se mitä Jumala on luonnostaan voi tulla osaksemme hänen armostaan. Tuo tie on pitkä ja kestää koko elämämme ajan. Siksi me teemme koko ajan pieniä valintoja, joilla pyrimme ohjaamaan elämäämme kohti Jumalan tahdon mukaista elämää. Tarvitsemme paljon kärsivällisyyttä, rukousta ja kuuliaisuutta tähän työhön.
Pyhyys - niin lähellä meitä jokaista. Se on tässä hetkessä ja juuri tässä paikassa, jossa olen. Armo ja anteeksiantamus tuo pyhyyden lähellemme ja jokaiselle annetaan mahdollisuus tehdä siitä todellisuuttamme. Se ei vaadi meiltä paljoa ja silti se vaatii koko elämämme, kaiken.
Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, ei kelpaa minulle, eikä se, joka rakastaa poikaansa tai tytärtänsä enemmän kuin minua, kelpaa minulle. Joka ei ota ristiään ja seuraa minua, se ei kelpaa minulle. (Matt. 10:37-38)
Me voimme aivan arkisessa elämässämme antaa koko elämämme Jumalan haltuun, siunaamalla ajatuksemme, sanamme ja tekomme. Yhä uudelleen me unohdamme tämän arkemme pyhittämisen mutta kun me vain itsepintaisesti jatkamme sitä, se hiljalleen täyttää elämämme. Rukouksen sanoista tulee meidän sanojemme, ne vaeltavat mielessämme ja pian tuo kasteen lahja alkaa vahvistua sisällämme. Me olemme ainutlaatuisen arvokkaita tämän lahjan saatuamme me voimme katumuksen kautta nähdä mitä lankeemus sai aikaan meidän elämässämme.
Pyhyys - silti niin kaukana. Mitä paremmin me opimme itsemme tuntemaan niin sitä kaukaisemmalle tuo tavoite tuntuu. Paradoksi on se, että mitä syntisemmäksi me itsemme tunnemme, sitä lähempänä Jumala pyhyydessään meitä on. Mitä selvemmin me näemme etäisyytemme hyvyyteen, sitä enemmän me ymmärrämme olevamme riippuvaisia Jumalan armosta. Sen vuoksi Publikaanin rukous oli otollinen ja ryöväri ristillä sai iankaikkisen elämän paratiisissa.
Kaikki pyhät ihmiset, rukoilkaa Jumalaa meidän puolestamme! Me, jotka kuulumme täällä maan päällä taistelevaan seurakuntaan, voimme kääntyä yhä uudelleen tuon taivaassa riemuitsevan seurakunnan puoleen. Heissä toteutui se mahdollisuus joka meissä jokaisessa lepää. He ovat rohkaisumme jatkaa kilvoituksen tiellä.
Siunattua kaikkien pyhien juhlaa!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti