Apostolien paasto on loppusuoralla ja oman elämän suuntaa tarkastellessa usein huomaa miten rukoukset herättelevät meitä katumukseen. Itsekkyydestä on helppo kirjoittaa kun tutkiskelee omaa elämäänsä. Laiskuus, välinpitämättömyys, itsensä hemmottelu, ylellisyys, turhamaisuus, minulleminulle-asenne. Miksi me olemme itsekkäitä? Milloin me emme ole itsekkäitä, mikä saa meidät luopumaan itsekkyydestämme?
Uskallan väittää, että me olemme monella tapaa kadottaneet yhteisöllisyyden. Olemme etääntyneet toistemme huolenpidosta ja ulkoistaneet sen. Meillä Suomessa on hyvä sosiaaliturva ja rahoitamme verojen kautta monenlaista auttamistyötä: yhteiskuntamme eri tukimuotoja, seurakuntien tekemää diakoniaa ja kehitysapua. Suomalaiset ovat jouluna anteliaalla tuulella ja lompakon nyörimme heltiävät katastrofien hetkellä kun kuolonuhreja on tarpeeksi. Monelle tämä riittää mutta luulen, että pyhä Kirkkomme kutsuu meitä suurempaan.
Varhaiskirkon ajalta apostoli Luukas kertoo Apostolien teoissa kaiken olleen yhteistä alkuseurakunnassa. Tänä päivänä itsekkyys on muuttanut muotoaan siten, että kaikki ei ole yhteistä vaan kaikki on potentiaalisesti minun. "Kaikki mikä on minun, on myös sinun", kuuluu nykyään "kaikki mikä on sinun, voi olla myös minun". Itsekkyyteen liittyy usein kateus ja tyytymättömyys siihen, mitä meillä jo on.
Itsekkyys on yksi yleisimmistä synneistämme vaikkemme aina niin tarkkaan huomaakaan sitä omassa elämässämme. Se on helppo verhota elämän "välttämättömyyksiin" ja selityksiä "terveelle" itsekkyydelle on paljon. Olemme tämän ansainneet, minä tarvitsen tämän... syitä on monia.
Kyllähän epäitsekkyydessä mennä myös liian pitkälle, etenkin jos me yritämme korjata ahneuttamme ja itsekkyyttämme kerta heitolla kuntoon. Mikä on epätervettä itsekkyyttä? Sitä ettemme huolehdi omista tarpeistamme. Tarpeella tarkoitan sellaista joka on välttämätöntä joko itsellemme tai lähimmäisillemme, esim. perheelle. Taistelussa omaa itsekkyyttämme vastaan hyvä lääke on erottaa toisistaan omat tarpeemme omista haluistamme.
Itsekkyys etäännyttää meidät Jumalan tahdosta ja oman itsemme asettamista elämämme päämääräksi. Se näivettää kykymme olla vuorovaikutuksessa toisen ihmisen kanssa, toisesta ihmisestä tulee väline jonka kautta me tyydyttämme itsekkyyttämme.
Totta kai, itsekkyys on tuttu aihe Evankeliumissa. Hyvä kertomus itsekkyydestä löytyy Matteuksen evankeliumista jossa kerrotaan miehestä joka rakensi itselleen lisävarastoja säilöäkseen ylimääräisen omaisuuden.
Oli rikas mies, joka sai maastaan hyvän sadon. Hän mietti itsekseen: 'Mitä tekisin? Minun satoni ei mahdu enää mihinkään.' Hän päätti: 'Minäpä teen näin: puran aittani ja rakennan isommat niiden sijaan. Niihin minä kerään koko satoni ja kaiken muun, mitä omistan. Sitten sanon itselleni: Kelpaa sinun elää! Sinulla on kaikkea hyvää varastossa moneksi vuodeksi. Lepää nyt, syö, juo ja nauti elämästä!' Mutta Jumala sanoi hänelle: 'Sinä hullu! Tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta takaisin. Ja kaikki, minkä olet itsellesi varannut -- kenelle se joutuu?' (Luuk. 12:16-20)
Aikamoinen varoitus meille! Toinen yhtä osuva kertomus on tuttua tutumpi Rikas mies ja Lasarus.
Oli rikas mies. Hänen vaatteensa olivat purppuraa ja hienointa pellavaa, ja päivästä päivään hänen elämänsä oli pelkkää ylellisyyttä ja juhlaa. Mutta hänen porttinsa pielessä virui köyhä Lasarus, täynnä paiseita. Köyhä olisi nälkäänsä halunnut syödä niitä ruokapaloja, joita rikkaan pöydältä putoili. Koiratkin tulivat siihen ja nuolivat hänen paiseitaan.
"Sitten köyhä kuoli, ja enkelit veivät hänet Abrahamin huomaan. Rikaskin kuoli, ja hänet haudattiin. Kun hän tuonelan tuskissa kohotti katseensa, hän näki kaukana Abrahamin ja Lasaruksen hänen rintaansa vasten. Silloin hän huusi: 'Isä Abraham, armahda minua! Lähetä Lasarus tänne, että hän kastaisi sormenpäänsä veteen ja vilvoittaisi kieltäni. Näissä liekeissä on kauhea olla.' (Luuk. 16:19-24)
Entä Publikaani ja fariseus? Tuo ulkokultainen rukoilija esittelee temppelissä saavutuksiaan eikä näe mitään muuta kuin oman itsensä.
Fariseus asettui paikalleen seisomaan ja rukoili itsekseen: 'Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.' Publikaani seisoi taempana. Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: 'Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!'
"Minä sanon teille: hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei. (Luuk. 18:11-14)
Esikuvamme voisi myös olla Sakkeus joka huomasi elämässään olleen vääryyden ja oli valmis muutokseen aivan käytännön tasolla.
Mutta Sakkeus sanoi Herralle kaikkien kuullen: "Herra, näin minä teen: puolet omaisuudestani annan köyhille, ja keneltä olen liikaa kiskonut, sille maksan nelinkertaisesti takaisin." 9 Sen kuultuaan Jeesus sanoi häneen viitaten: "Tänään on pelastus tullut tämän perheen osaksi. Onhan hänkin Abrahamin poika. 10 Juuri sitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan." (Luuk. 19:8-10)
Omastamme lahjoittaminen palkitsee meidät välittömästi. Kun annamme rahaa hyväntekeväisyyteen me selvästi menetämme jotain konkreettista ja materiaalista mutta saamme tilalle jotain hengellistä. Etenkin kun pidämme oman hyväntekeväisyytemme salassa, me voimme tuntea Pyhän Hengen vaikutuksen elämässämme.
Ihailen niitä ihmisiä seurakunnissa jotka auttavat heikompiaan ilman että muut saavat tästä tietää. Mistäkö itse sen tiedän? He eivät tule kertomaan asiasta minulle vaan saan kiertoteitä kuulla asiasta. Avunsaaneet kertovat ja hyväntekijöiden puolesta rukoillaan. Kirkkomme hyväntekijät ovat ymmärtäneet jotain syvällistä meidän uskostamme. Me autamme koska me kohtaamme jokaisessa köyhässä Kristuksen. Kristillinen elämä on aina itsestämme ulospäin suuntautuvaa elämää: kohti Jumalaa, kohti lähimmäistämme. Itsekkyys taas on liikettämme itsemme ja muuttaa meidät nopeasti yksinäisiksi.
Tämän edellä olevan vuoksi meidän on helppo ymmärtää Jeesuksen vertaus köyhän lesken antamasta almusta: ei se määrä vaan laatu. Vaikka hän antoi vähän niin hän antoi vähästään paljon. Tällainen almu opettaa meitä olemaan kiintymättä maalliseen ja väkevä lääke omaan itsekkyyteemme. Itsekkyydessähän me asetamme itsemme elämän keskiöön ja palvelemme toisten sijaan omaa itseämme.
Antakaamme siis iloiten, sillä iloista auttajaa Herra rakastaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti