Alustus vapaaehtoistyöstä: Uskon ja omaisuuden yhteys

Vaikka Suomen ortodoksisessa kirkossa on monia satoja työntekijöitä, niin suuri osa kirkon konkreettisesta toiminnasta tapahtuu vapaaehtoisten kautta. Jokaisessa kirkossa vähintään yksi isännöitsijä, hänen apunaan toimii seurakuntalaisia, kuorot ovat täynnä vapaaehtoisia ja monet papitkin tekevät työtään muun kuin virkasuhteen perusteella. Meillä on monia järjestöjä ja yhdistyksiä jotka koostuvat pelkästään vapaaehtoisista, mm. tiistaiseurat.

Tänä päivänä papistomme löytää itsensä ainakin kolmesta kategoriasta. On niitä, jotka tekevät työkseen papin työtä vaikkapa seurakunnissa, sitten eläkkeellä oleva papisto, joka tekee jossain määrin vapaaehtoisesti työtä seurakunnan hyväksi. Kolmantena ryhmänä on sivutyönään paimenen työtä tekeviä. 

Seurakunnat ovat kaikkialla maailmassa nimenomaan yhteisöjä, jotka koostuvat vapaaehtoisista. Suomen malli, jossa kirkollisveroin kerätään mm. työntekijöiden palkka, on hyvin harvinainen. Useimmiten kirkon työntekijöille on joko jokin siviilityöammatti tai sitten seurakunnan ”työntekijä” on eläkkeellä.

Varhaisen kirkon aikana vapaaehtoistyö oli vähän hankala ilmaus. Jos vaikka ajattelemme niinkin helppoa kohdetta kuin kirkon apostolit niin sanommeko, että he olivat palkallisia vai vapaaehtoisia? Jeesuksen opetuslapset elivät käytännössä vapaina kuin taivaan linnut ja heidän toimeentulonsa riippui ihmisten suopeudesta. Heidän ylöspitonsa oli kunniatehtävä, josta luvattiin palkinto iankaikkisessa elämässä:

»Joka ottaa vastaan teidät, ottaa vastaan minut, ja joka ottaa minut vastaan, ottaa vastaan sen, joka on minut lähettänyt. Joka ottaa profeetan vastaan siksi, että tämä on profeetta, saa profeetan palkan, ja joka ottaa vanhurskaan vastaan siksi, että tämä on vanhurskas, saa vanhurskaalle kuuluvan palkan. Ja joka antaa yhdellekin näistä vähäisistä maljallisen raikasta vettä vain siksi, että tämä on opetuslapsi – totisesti: hän ei jää palkkaansa vaille.» (Matt. 10:40-42)

Myöhemmin kun kirkko alkoi asettumaan 300—400-luvulla ja luomaan hierarkista rakennetta, niin myös vapaaehtoisen työn käsite nousi esille. Kun kirkkoon perustettiin virkoja niin tämä myös mahdollisti vapaaehtoistyön syntymisen. Seurakunnan tai kirkon elämä oli jo tähän aikaan jopa rikkaampaa kuin meidän aikanamme: diakoniatyö ei ollut vain pieniä hyväntekeväisyystekoja vaan ennen nykyistä terveydenhuolto ja koulutusyhteiskuntaa, kirkot hoitivat nämä velvollisuudet. 

Tiedämme että jo 300-luvun lopulla Konstantinopolissa perustettiin kouluja ja sairaaloita inhimillistä hätää helpottamaan. Tämä työmalli jatkui vuosisatoja ja sinänsä mielenkiintoista on lähellämme oleva Kronstadtin kaupunki, jonne paikallinen pyhän Johannes perusti monia hyväntekeväisyyslaitoksia.

Diakoniatyö ja jumalanpalvelukset

Onko diakoniatyö perimmiltään köyhien ja hädänalaisten auttamista? Näin ehkä historian kuluessa on ollut mutta toivoisin että tänä päivänä me pääsisimme tästä ajatuksesta eroon.  

Nykyaikana me puhumme yhteisöllisyydestä ja vieläkin enemmän osallisuudesta. Meillä on seurakunta, joka ei suinkaan tarkoita virastoa, jossa työntekijät ovat seurakunta. Seurakunta on uskovien ihmisten yhteisö, vielä tarkemmin sanottuna eukaristinen yhteisö. Ihmiset kokoontuvat yhteen rukoilemaan, murtamaan leipää ja jakamaan omastaan.

Silloin meillä ei käytännössä ole mitään rikkaita tai köyhiä vaan meille kaikki on yhteistä. Yllättäen alaoleva teksti Apostolien tekojen kirjasta kuvaa ihannettamme vähän paremmin:

Koko uskovien joukolla oli yksi sydän ja yksi sielu. Kukaan ei pitänyt omanaan sitä, minkä omisti, vaan kaikki oli heille yhteistä. Apostolit todistivat voimallisesti Herran Jeesuksen ylösnousemuksesta, ja Jumalan armo oli heidän kaikkien osana runsain määrin. Kukaan ei kärsinyt puutetta. Ne, jotka omistivat tilan tai talon, myivät sen ja luovuttivat kauppasumman apostolien haltuun, ja näiltä jokainen sai rahaa tarpeensa mukaan.

Kuva on kieltämättä hyvin ihanteellinen ja tuskin onnistuu meidän sukupolvemme aikana. Tärkeintä kuitenkaan ei ole päämäärä vaan suunta, jonne olemme menossa.

Kaksi asiaa tuossa katkelmassa on kuitenkin ilmeistä: yhteisöllisyys ja osallisuus. Samaan aikaan myös jumalanpalvelus ja diakonia. Jos me otamme nämä kaksi paria käyttöömme, niin silloin olemme varmalla pohjalla ja voimme rakentaa helposti ortodoksisen mallin seurakunnan vapaaehtoistyöstä. Pääkohteena on aktiivinen jumalanpalveluselämä ja diakonia, joka tuo tyydytyksen kaikille mukanaoleville. Diakoniatyö ei ole ikään kuin avun lähettämistä johonkin vaan seurakunnan kokoontuminen joka konkretisoi ja ilmaisee itsessään lähimmäisenrakkauden.

Yhdestä suusta ja yhdestä sydämestä

Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään. (Matt. 18:20)

Jumalanpalveluksen osalta oleellista on, että me rukoilemme yhdessä. Meillä on pitkä siirtymä siihen, että alamme lukemaan yhdessä seurakuntana aamu- ja iltarukoukset yhdessä mutta ei ajatuksen tarvitse kovin kaukana olla. Vaasassa aikanaan toimitettiin ehtoopalvelus tai hetkipalvelus joka päivä. Haminan seurakunnassa meillä on miltei joka keskiviikkona ehtoopalvelus.

Toinen idea jonka otamme tänä vuonna Haminan seurakunnassa käyttöön, on arkipäivien liturgioiden toimittaminen.

Maallikot voivat toimittaa monia palveluksia myös yhdessä. Jo tällä hetkellä toimitamme Jeesuksen rukous-palveluksen kerran kuukaudessa samaan aikaan Haminassa ja Kouvolassa kokonaan maallikkojen voimin. Otamme myös käyttöön akatistokset maallikkojen toimittamina. Seuraava maallikoiden toimittama akatistos on Haminassa 24.1. ja se toimitetaan autuaan Ksenia Pietarilaisen muistoksi.

Samoin kuin diakoniassa, jumalanpalvelus tarjoaa vielä syvemmin meille kokemuksen osallisuudesta. Emme ole vain yhdessä rukouksen kautta vaan me olemme rukouksen kautta yhteydessä Jumalaan. Silloin on helppo muistaa miten Herramme rukous alkoi: Isä meidän.