Lähimmäiseni puolesta

Meillä on saamamme armon mukaan erilaisia armolahjoja. Se, jolla on profetoimisen lahja, käyttäköön sitä sen mukaan kuin hänellä on uskoa. Palvelutehtävän saanut palvelkoon, opetustehtävän saanut opettakoon, rohkaisemisen lahjan saanut rohkaiskoon. Joka antaa omastaan, antakoon pyyteettömästi; joka johtaa, johtakoon tarmokkaasti; joka auttaa köyhiä, auttakoon iloisin mielin.

Olkoon rakkautenne vilpitöntä. Vihatkaa pahaa, pysykää kiinni hyvässä. Osoittakaa toisillenne lämmintä veljesrakkautta, kunnioittakaa kilvan toinen toistanne. Älkää olko velttoja, olkaa innokkaita, palakoon teissä Hengen tuli, palvelkaa Herraa. Toivokaa ja iloitkaa, ahdingossa olkaa kestäviä, rukoilkaa hellittämättä. Auttakaa puutteessa olevia pyhiä, osoittakaa vieraanvaraisuutta. Siunatkaa niitä, jotka teitä vainoavat, siunatkaa älkääkä kirotko. (Room. 12:6-14)


Jeesus astui veneeseen, meni järven yli ja tuli kotikaupunkiinsa. Siellä ihmiset toivat hänen luokseen halvaantuneen, joka makasi vuoteella. Kun Jeesus näki heidän uskonsa, hän sanoi halvaantuneelle: "Ole rohkealla mielellä, poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi."

Jotkut lainopettajat sanoivat silloin itsekseen: "Tuohan herjaa Jumalaa." Mutta Jeesus näki, mitä he ajattelivat, ja sanoi: "Miksi teillä on pahoja ajatuksia sydämessänne? Kumpi on helpompaa, sanoa: 'Sinun syntisi annetaan anteeksi', vai sanoa: 'Nouse ja kävele'? Mutta jotta te tietäisitte, että Ihmisen Pojalla on valta antaa maan päällä syntejä anteeksi" -- hän puhui nyt halvaantuneelle - - "nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi." Silloin mies nousi ja lähti kotiinsa. Tämän nähdessään kansa pelästyi ja ylisti Jumalaa, joka oli antanut ihmisille sellaisen vallan. (Matt. 9:1-8)


Tämän sunnuntaievankeliumin tarkoitus on antaa meille evästystä tulevalle viikolle. Kirkollisessa ajanlaskusta sunnuntai on viikon ensimmäinen päivä ja uusi viikko alkaa käytännössä jo lauantai-iltana klo 18 ehtoopalveluksen myötä. Me vietämme tänään kahden tunnetun pyhän muistopäivää, Vanhan testamentin profeetan Eliaan ja viime vuosisadalla kuolleen pyhän Maria Pariisilaisen muistopäivää. Molemmat olivat särmikkäitä hahmoja, jotka oman työnsä kautta toivat pelastuksen monille ihmisille. Tämän päivän evankeliumi on antaa hyvän näkökulman näiden kahden pyhän ihmisen elämään.

Kuka on lähimmäiseni, kysyi eräs lainopettaja Jeesukselta. Hän sai vastaukseksi kertomuksen laupiaasta samarialaisesta ja vastauksen idea oli siinä että lähimmäisemme on se ihminen josta me välitämme. Kuka on lähimmäiseni, voitaisiin kysyä myös tämän päivän evankeliumin pohjalta ja kuulemme toisenlaisen vastauksen. Tällä kertaa vastaus syntyy tekemisestä.

Tämän päivän epistolassa ja evankeliumissa on yhteinen teema: ne molemmat puhuvat huolenpidosta ja itsensä antamisesta toisen ihmisen hyväksi. Epistolassa pyhä apostoli luettelee erilaisia Jumalan antamia armolahjoja, joilla voimme auttaa toisiamme: on profetoimista, opettamista, palvelemista, rohkaisemista - yksi antaa omastaan ja toinen johtaa. On tärkeää huomata, että kyse on armosta ja lahjasta. Lahjaksi olemme saaneet, ja lahjaksi antakaamme. Armoa me olemme saaneet, jotta me oppisimme myös itse armahtamaan. Tällä filantropialla on selkeästi hengellinen merkitys.

Näiden armolahjojen kautta me voimme toteuttaa meissä olevaa Jumala kuvaa ja näin kirkastaa Jumalan kunniaa seurakunnassamme. Meidän sielussamme asuu hyvyys, rakkaus sekä taito pitää huolta ja välittää. Kun me käytämme näitä jumalallisia ominaisuuksia toistemme hyväksi, se herättää meissä iloa ja tyytyväisyyttä.  Kun hoidamme tehtävämme nöyrästi ja kuuliaisesti, se vie meitä askel askeleelta kohti Jumalan kaltaisuutta. Me opimme jotakin jumalallisesta elämästä ja sitä kautta me hitaasti myös itse jumaloidumme.

Tämän päivän evankeliumi on mitä suurimmassa määrin kertomus lähimmäisen rakkaudesta ja diakoniasta. Se kertoo halvaantuneen kantamiseen osallistuneiden miesten ystävyydestä, uskosta ja siitä kuinka he ovat valmiita tekemään paljon toisen hyväksi.

Minusta kerta toisensa jälkeä virkistävää havaita miten konkreettista Raamatun ajan ihmisten kilvoittelu on! Se on arkisessa ympäristössä tehtyä työtä, jossa pidetään huolta toisesta ilman että kukaan saa siitä sen kummempaa kunniaa tai että asiasta tehdään numeroa. Ei pitkiä teologian opintoja, kreikan kursseja tai kirkollisia palkitsemisia....

Sen vuoksi tämä evankeliumi on meille kaikille muistutus siitä, mitä meidän pitäisi olla. Me muodostamme yhden eukaristisen yhteisön, jossa me kokoonnumme yhteen rukoilemaan ja murtamaan leipää. Meillä jokaisella on oma osa ja tehtävä tässä pyhässä yhteisössä toisiamme kohtaan. Suuria ei vaadita, vain oikeastaan sitä, että ymmärrämme lähimmäisemme tarpeita ja autamme häntä.

Mutta ei sovi unohtaa rukouksenkaan voimaa. Jos jätämme tämän hengellisen ulottuvuuden tästä diakoniasta, on se verrattavissa samaan kuin että Pyhä Henki jättäisi Kirkkomme. Esirukous voi olla joskus jopa tärkeämpää kuin rukoileminen omasta puolestamme. Pyhä vanhus Porfyrios kehottaa meitä erityisesti tähän, koska esirukouksin me osoitamme oikealla tavalla rakkautta lähimmäistämme kohtaan ja panemme omat tarpeemme syrjään.

Niinpä kirkon opetuksessa tämän halvaantuneen miehen kantaminen Jeesuksen luo on tulkittu tarkoittavan esirukousten voimaa meidän yhteisössämme. Nämä miehet osoittivat konkreettista lähimmäisen rakkautta halvaantunutta kohtaan eikä hänellä tuskin ollut muuta mahdollisuutta päästä ahdingostaan. Ei pelkästään tämän halvaantuneen miehen usko ollut suurta, vaan myös jokaisen kantajan usko.

Pyhä apostoli antaakin hyvin yksinkertaiset ja konkreettiset ohjeet meille oman kuuliaisuustehtävän tekemiseen: Olkoon rakkautenne vilpitöntä. Vihatkaa pahaa, pysykää kiinni hyvässä. Osoittakaa toisillenne lämmintä veljesrakkautta, kunnioittakaa kilvan toinen toistanne. Älkää olko velttoja, olkaa innokkaita, palakoon teissä Hengen tuli, palvelkaa Herraa. Toivokaa ja iloitkaa, ahdingossa olkaa kestäviä, rukoilkaa hellittämättä. Auttakaa puutteessa olevia pyhiä, osoittakaa vieraanvaraisuutta. Siunatkaa niitä, jotka teitä vainoavat.

Olen usein kehottanut katumukselle tukijoita kertaamaan Roomalaiskirjeen 12. luvun, koska siinä annetaan meille ikään kuin peili, johon voimme peilata omaa elämäämme. Olenko kunnioittanut kanssaihmisiäni, ollut vieraanvarainen aina kun siihen on ollut mahdollisuus. Kerta kaikkiaan sanoen, olenko kohdellut lähimmäistäni kuin ihmiseksi tullutta Jumalan poikaa.

Jokainen luokseni tullut ihminen on Jumalan antama tehtävä minulle. Osaanko kiittää, häntä kun siihen on aihetta. Entä katua jos olen rikkonut häntä kohtaan. Huomiointi hänen tarpeensa vai olenko itsekäs. Osaanko puhua hänelle, siis siunaanko vai tuomitsenko hänet. Kun hän pelkäsi, rohkaisinko häntä?

Kirkon opetuksessa on kautta vuosisatojen vallinnut seuraava periaate. Kukaan ei voi olla kristitty yksinään, vaan jokainen meistä tarvitsee toisen ihmisen palvellakseen Kristusta ja kasvaakseen Jumalan kaltaisuuteen. Me voimme olla Jumalan kuvia vain suhteessa toiseen ihmiseen.

Ei kukaan voi kiittää ketään tai katua, jos meillä ei ole lähimmäistä. Me emme voi kasvaa hyveissä, jos meillä ei ole ihmistä kenelle osoittaa rakkautta, sävyisyyttä tai kärsivällisyyttä. Mitä me kadumme tai keneltä me pyytäisimme ja saisimme anteeksi, ellemme lähimmäiseltämme? Kun asiaa miettii tarpeeksi pitkälle, me voimme huomata, että pelastuksemme on tavallaan lähimmäisemme kädessä.

Kerrotaan, että Maria Pariisilainen kuoli keskistysleirillä toisten vankien puolesta v. 1945. Se oli suurinta rakkautta, jota ihminen kykeni toistaan kohtaan osoittamaan. Ei tämä asia Marialle tullut hetken päätöksenä vaan vuosikymmenten kilvoituksen tuloksena. Kun ratkaiseva hetki tuli valita oman elämän ja lähimmäisen elämän kohdalla, hän oli valmis. Kunpa mekon saisimme myös kasvaa näin suureen rakkauteen Jumalaa kohtaan. Se tarkoittaisi sitä että paranisimme hengellisestä halvaantumisestamme.