Jeesuksen rukous, osa 2: katumus

Rakkaat kanssakilvoittelijani Kristuksessa! Jeesuksen rukouksesta on mahdotonta kirjoittaa tyhjentävästi yhdellä kertaa ja tai saada omia sanojaan kuvailemaan sitä valtavaa lahjaa, jonka me olemme saaneet tämän rukouksen muodossa. Siksi jatkamme nyt tämän kiehtovan aiheen käsittelemistä ja toivottavasti ensi syksyyn mennessä olemme saaneet jotain olennaista kokoon siitä!
Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä! Nuo sanat ovat pelastuksemme alku ja paluumatka kohti rakastavan Isän kotia.

Rukous on ilmaus henkilökohtaisesta ja elävästä suhteesta ihmisen ja Luojan välillä. Se on vuoropuhelua, joka tähtää sisäiseen muutokseen. Meissä elää kaipuu pyhään elämään ja sen vuoksi on tärkeää, että ilmaisemme tätä kaipaustamme rukouksen sanoin yhä uudelleen ja useammin kuin tähän mennessä.


Katumus voi syntyä sairaudesta

Jeesuksen rukouksen lähtökohta on avunhuutamisessa. Tästä esimerkkeinä meillä on paljon kertomuksia evankeliumissa, joissa erilaiset ihmiset huusivat apua Herralta hätäänsä. Kuvitellaan tällä kertaa Henlluntain jälkeisenä sunnuntaina luettua evankeliumia sokeasta miehestä tien ääressä kerjuulla (Luuk 18:35-43): Minne hän menisi etsimään Jeesusta kun hän ei näe mitään eikä kukaan häntä auta? Hän elää pysyvästi kerjuulla ja kun hän kuulee parantajasta, toivo herää hänessä. Siksi hän on valmis tekemään mitä tahansa, että Herra kohtaisi hänet ja auttaisi häntä. Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!

Meille olisi suuri siunaus, jos saisimme tämän miehen sairauden lahjan itsellemme. Ymmärtäisimme täysin riippuvuutemme Kristuksesta ja saisimme samantien todellisen tarpeen hengellisen hätämme avunpyyntömme. Kukaan meistä ei tietenkään toivo itselleen sokean miehen kurjuutta osakseen mutta jos löydämme omasta elämästämme sen kautta mahdollisuuden muutokseen, olemme siunattuja.

Onko oikein ajatella näin? En tiedä, enkä oikeastaan välitä oikeassa olemisesta tässä tilanteessa. Jos katsomme näitä hetkiä tässä ja nyt porvarillisen sovinnaisuuden hengessä saatan hyvinkin olla väärässä. Mutta jos pyrimme katsomaan isoa kokonaisuutta, tilanne on toinen. Kaikki on viime kädessä Jumala kädessä ja uskomme punnitaan tällä kämmenellä. Uskovalle ei maailmassa tapahdu mitään pahaa, mutta ateistille jopa Jumalan rakkaus voi olla vastenmielistä.

Ellei tuhlaajapoika olisi joutunut pohjalle, ei paluu isän kotiin olisi ollut mahdollinen. Jumalan tiet ovat meille hyvin tutkimattomat, mutta varmaa on se, että kaikki hänen tekonsa meitä kohtaan tuovat pelastuksen jos osaamme vain ottaa ne vastaan lääkkeenä synnin sairauteemme.

Jos sairaus nujertaa meissä ylpeyden ja väärän luottamuksen, se on siunaukseksi. Sairauden kautta me saatamme saada erityistä hoitoa sieluamme ahdistavaan hätään. Tulla otolliseksi ottamaan vastaan hoitoa, jota Jumala meille tarjoaa…

Jeesuksen rukous synnyttää sieluumme pelastavan katumuksen. Katumus taas helposti synnyttää meissä Jeesuksen rukouksen. Ne täydentävät, tukevat ja rohkaisevat toisiaan ja yhdessä niistä syntyy hedelmiä. Ellet rukoile, ei katumus ole aitoa. Katuva taas ei voi muuta kuin nöyrtyä rukoukseen.


Katumus on kaikki

Armahtaminen tarkoittaa auttamista. Syntiemme paljous on niin suuri ja ne ovat tahranneet sielumme niin pysyvästi, ettemme selviä itse niiden kanssa vaikka sitä usein yritämmekin. Usein vasta äärimmäinen hätä on edellytys sielumme täyskäännökselle ja muutokselle, parantumiselle ja pelastumiselle. Siksi on tärkeää, että voisimme löytää mieluummin ennen onnettomuutta katumuksen hengen. Ellei meillä ole katumusta tai sairautta, me emme kykene myöskään pyytämään tai saamaan apua.

Evankeliumin maailmassa juuri katumus erottaa pelastuneet ja kovasydämiset toisistaan. Hädän tunteminen ajaa ihmistä eteenpäin ja saa usein hänet heräämään tosiasioiden eteen. Simon Fariseus ja syntinen nainen, joka pesi kyynelillään Jeesuksen jalat. Pietari ja Juudas, joista toinen katui. Kaksi ryöväriä ristillä joista toinen katui.

Ehkä siksi vanhus Paisiokselle katumus oli kaiken rukouksen päämäärä:
Sen vuoksi, veljeni, pyydä rukouksessasi katumusta äläkä mitään muuta. Älä jumalallisia valoja, älä ihmeitä, älä profetioita, äläkä hengellisiä lahjoja – ei mitään muuta kuin katumusta. Katumus tuo sinulle nöyryyden, nöyryys tuo Jumalan Armon, ja Jumalalla on Armossaan kaikki mitä tarvitset pelastukseksesi, tai kaikki mitä saattaisit tarvita auttaaksesi toista sielua.

Katumus ei merkitse sitä, että löytäisimme elämästämme laittomuuksia vaan pikemminkin sitä, että huomaamme sairastuneemme syntiin. Tämän vuoksi ei ole järkevää miettiä kuka meistä on suurimmat synnit tehnyt ja kenen pitäisi eniten katua, koska tästä ei ole kysymys. Toki jossakin vaiheessa syntien määrä voi pakottaa ihmisen kohtaamaan elämän realiteetit mutta usein suurimman omantunnon taakan kantavat pyhät ihmiset ja pyhyyden äärellä viihtyvät askeetikot. He ovat oppineet näkemään synnin sairauden ruumiissaan eivätkä herkeä pyytämistä apua tähän kärsimykseen.

Tämä sama asenne pitäisi olla meilläkin, kun me aloitamme Jeesuksen rukouksen. Hyvä keino valmistautua tähän on muistella kulunutta päivää ja omien syntiemme paljoutta ja nähdä sairautemme juuri noissa teoissa. Kun etenemme pelkästään ulkoisista teoista tekojemme taustalla oleviin rakenteisiin ja asenteisiin me voimme löytää melkoisen puutarhan rikkaruohoja. Mitkä teoistamme kertovat itsekkyydestä, ahneudesta ja mitkä kuvastavat vihaa ja epäluottamusta sielussamme?


Aidolla ja täydellä sydämellä

Tämän seurauksena me voimme ymmärtää oikean tavan lukea Jeesuksen rukousta. Rukoillessanne älkää hokeko tyhjää niin kuin pakanat, jotka kuvittelevat tulevansa kuulluiksi, kun vain latelevat sanoja. (Matt. 6:7)

Hoemmeko Jeesuksen rukousta kuin pakanat? Kyllä jos emme keskity rukoukseen.
Me emme hoe sitä aikamme kuluksi vaan jokaisella sanalla vetoamme velkojemme puolesta Jumalaan antamaan ne anteeksi. Kaikki alkaa hiljentymisestä ja keskittymisestä. Miettiä jokaista sanaa ja ajatusta niiden takana.

Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat (Matt. 9:12). Tämän vuoksi meidän pitää oppia katumaan ja kokemukseni mukaan tämä katumuksen ja häpeän tunne ovat meille kaikkein vaikeimpia tunteita kokea. Ellei sydämemme ole murtunut, me emme kykene pyytämään Herraa avuksemme.

Me olemme kuin evankeliumin kahdesta rukoilijasta se publikaani, joka asettui temppelin takaosaan rukoilemaan rukousta: Jumala, ole minulle syntiselle armollinen! (Luuk. 18:13) Hän eristää itsensä ulkopuoliseksi tuosta yhteisöstä, koska kokee, ettei ole arvollinen kulkemaan heidän kanssaan samaa tietä. Hän ei kohota katsettaan taivasta kohti, sillä hän tietää olevansa arvoton sellaiseen. Tästä alkaa lakkaamaton rukous ja syvä katumus, kenties sumentuva katse ja kurkkua kuristava tunne. Toistuvasti hän pyytää Herraa armahtamaan. Taivaassa hänen särkynyt rukous otetaan vastaan.

Publikaani tunsi pyhää pelkoa tuossa temppelissä. Millaista on se Herran pelko, johon rukous meidät asettaa? Se ensinnäkin vakavoittaa mielemme ja pysäyttää sen. Me emme voi jatkaa matkaa eteenpäin ennen kuin tuo asia on selvitetty. Herran pelko on myös toivoa herättävää pelkoa, sillä hän on kaikkivaltias ja ihmisiä rakastava Jumala.


Ensi kerralla jatkamme puhtaalla konkretialla eli kerron omasta tavasta harjoittaa Jeesuksen rukousta, rukousnauhasta, eri tämän rukoustavan eri variaatioista. Kuulen mielelläni kommentteja omista kokemuksistanne tämän vanhan rukousmuodon parissa!

Hyvää Johanneksen juhlaa!