Monissa Raamatun kertomuksissa on kauniita kuvauksia kohtaamisesta. Ne johtavat aina johonkin muutokseen, niin pysyvään, ettei paluuta entiseen enää ole. Muistamme kertomuksen samarialaisnaisesta kaivolla, Marian ilmestyksen, kolme enkeliä Mamren tammistossa, syntinen nainen joka voiteli Jeesuksen hiukset, ylösnousseen Kristuksen ilmestymiset opetuslapsille. Näitä kohtaamisia on lukuisia ja jokaisessa niissä Jumala rakkaudessaan lähestyy luotuaan armon tervehdys lahjanaan.
Tuhlaajapoika tunsi kaipausta oltuaan kauan köyhyydessä ja yksinäisyydessä. Unohduksen voima ei voittanut tuota kaipausta ja hänen sydämessään oli edelleen riipaiseva muisto isänsä kodista. Hymyillen hän varmasti säilytti tuon muiston sydämessään. Silti palaaminen oli vaikeaa, miltei mahdotonta. Niin pysyvästi vanha piti häntä otteessaan ja häpeä kalvoi mieltä. Aika tekee työtään armotta ja pian varmasti tulee hetki, kun muistot alkavat haalentua, menettävät värinsä ja vaipuvat unholaan. Tottumus hiljalleen saa meidät vaipumaan valveuneen.
Viimeisinä hetkinä ikävä kasvaa niin suureksi, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin heittäytyä. Poika oli valmis luopumaan kaikesta saadakseen olla taas kotona ja niin hän palasi mielessään anteeksipyyntö. Mutta heidän kohdatessaan isä keskeytti hänet alkuunsa koska ei ollut mitään anteeksi pyydettävää, oli vain tämä hetki ja tulevaisuus. Tuhlaajapojan ja rakastavan isän kohtaaminen oli suorastaan ylipursuavan rakastava. Hellyydessään isä antoi pojalleen enemmän kuin tämä edes osasi pyytää. Uudet vaatteet, kengät, sormuksen, kaikki vapaan miehen merkkejä. Isä teki hänestä jälleen kunniallisen miehen, ihmisen, joka hän oli koko ajan ollut. Tuo kohtaaminen palautti kaiken ennalleen ja jopa enemmän. Nyt tuhlaajapoika oli kasvanut ja rakkaus perheeseen syventynyt kokemusten kautta.
Mitä kohtaamisessa sitten tapahtuu?
Kun me kohtaamme Jumalan, me luovumme menneestä. Jotta voi saada jotain suurempaa, pitää luopua jostakin. Luopuminen syntyy monesti tuskasta, kun meidän pitää luopua vanhasta. Silti olemme kyvyttömiä syntymään uudelleen, vaikka vanha johtaakin umpikujaan ja tukahduttaa. Kohtaaminen saa sinetin, kun vastaamme kieltävästi. Ja niin monesti, kun me olemme niin tehneetkin ja menettäneet tilaisuuden torjumalla kohtaamisen antaman mahdollisuuden.
Kun me uskallamme päästää irti ja vastaamme Luojamme kutsuun myöntävästi, me saamme jotain värikästä, virkistävää, elävää, jotain mikä on näkymätöntä ja katoamatonta.
Näiden kohtaamisten seurauksena elämä alkaa ja saa merkityksen. Merkitys syntyy suhteesta Jumalaan, ihminen alkaa taas tehdä sitä mihin alun perinkin luotiin. Jumalan yhteyteen, rakkauteen, yltäkylläiseen rikkauteen, onneen. Toistemme hyväksymiseen, ymmärtämiseen ja rakastamiseen.
Kohtaamisessa voi olla jotain aivan poikkeuksellista ja se voi muuttaa koko elämän. Parhaimmillaan meidän elämämme alkaa uudelleen ja ikään kuin synnymme uudelleen tähän samaan maailmaan. Elämä saa taas värit ja melodian, raikkaan tuulen meidän ihollemme.
Kohtaaminen on aina enemmän kuin osiensa summa, kohtaamisessa syntyy aina jotain suurempaa. Koko elämämme on valtava, erilaisten vuorovaikutusten kokonaisuus. Osaltaan me voimme vaikuttaa siihen kenen kanssa me olemme vuorovaikutuksessa. Mutta onneksi suurin osa kohtaamisista tapahtuu ilman omaa pyrkimystämme, ne tapahtuvatkin kaitselmuksesta.
Enkelit usein vierailevat luonamme ja tarjoavat meille tilaisuuden mullistavaan kohtaamiseen. Otammeko vieraamme vastaan kuten Aabram ja Sarai Mamren tammistossa? Vastaammeko mekin myöntävästi kuten Neitsyt Maria ylienkeli Gabrielille? Näemmekö Luojamme jopa vähäisessä ihmisessä, jonka kohtaamme?
Kiitos mielenkkintoisesta aiheesta, jota isä Ville olet käsitellyt. Kohtaamiset ovat hyvin moninaisia, erilaisia ja vaikuttavat aina erilaisiin tunnetiloihin. Kaikissa kohtaamisissa joudun kuitenkin kohtaamaan aina itseni, omat tunteet, omat puutteet ja tarpeet ja halut auttaa lähimmäistä. Kohtaamisissa tulee esiin myös omat pelot ja rajallisuus ja oma anteeksiannon kyky ja taito osoittaa sitä toisille ja itselle. Olen tehnyt työurani ihmisten parissa ja päivittäin kohdannut kymmeniä ihmisiä erilaisine puutteineen, murheineen ja yhä selvemmäksi iän ja ajan myötä on tullut oma avuttomuus ja mitättömyys. Siinä selviytymisessä on aina ollut ainoa keino turvautuminen Jumalaan ja Hänen apuunsa ja armoonsa. Kaikkein tervehdyttävin voima on ollut osallituminen Herran Pyhään ehtoolliseen, se kohtaaminen on ollut arvokkain ja parantavin voima.
VastaaPoistaKiitos hyvistä pointeista! Tuntuu että tästä asiasta voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon ja niin monesta näkökulmasta. Lämpimiä kesäsäitä!
Poista