Voiko sairaus pelastaa?

Minulla on korona-aikana on ollut korona-aikana tapana lukea hartauden ekteniassa rukous pandemian päättymisen puolesta. Siinä on viittaus kuningas Daavidiin, jonka tarkoitusta olen jäänyt usein miettimään. Rukouksessa sanotaan heti alussa: pysäytä tämä korona-pandemia, niin kuin kerran lopetit rangaistuksena asettamasi taudin kuningas Davidin aikana.

Jumala siis asetti Daavidille taudin rangaistuksena hänen synnistään. Daavidin psalmista 32 löytyykin tämä kohta:

Niin kauan kuin minä vaikenin synnistäni,

ruumiini riutui ja kuihtui.

Päivät päästään minä huusin tuskassani.

Öin ja päivin kätesi painoi minua raskaana.

Minun elämänvoimani haihtui

niin kuin kosteus kesän helteessä. 

Minä tunnustin sinulle syntini,

en salannut pahoja tekojani.

Minä sanoin: »Tunnustan syntini Herralle.»

Sinä annoit anteeksi pahat tekoni,

otit pois syntieni taakan.

Synti riuduttaa ja kuihduttaa Daavidin. Helppo ymmärtää. Kuka tahansa meitä on tehnyt jotakin väärää joko tahallaan tai tahtomattaan, kärsii huonosta omasta tunnosta. Omatunto sairastuu ja me alamme oireilemaan. 

Miten tuosta tilanteesta pääsisi pois? Kaikkihan me sen tiedämme. Nöyrtyminen, tunnustaminen ja katuminen on se tie. Kun Daavid tunnusti syntinsä Jumala otti häneltä pois sairauden. Synnin taakasta vapauduttuaan hän taas pystyi elämään vapaana ja rohkeana, avoimena kohti uusia asioita. 

Olen monesti muistuttanut, ettei ihmistä aja kadotukseen se mitä hän on tehnyt vaan se osaako hän katua ja tehdä parannuksen. Ihmistä ei myöskään pelasta se onko hän tehnyt tarpeeksi hyvää vaan se että hän pyrkii tekemään, ei välttämättä edes parastaan, vaan tehdä hyvää: rakastaa, sääliä, armahtaa, pyytää anteeksi, antaa anteeksi. - Jo aikomuksenkin Hän palkitsee, muistuttaa pyhä Johannes Krysostomos Pääsiäissaarnassaan. 

Tämä ei kuitenkaan ole meille helppoa. Sydämen kovuus ja ylpeys voivat estää katumuksemme. Monesti emme edes huomaa tehneemme pahaa. Vaikka ihminen jatkaisi tietään kohti tuhoa Jumala ei hylkää ihmistä. 

Vaikka ihminen hylkäisi Jumalan, ei Jumala hylkää ihmistä. 

Jumala on valmis käyttämään mitä tahansa keinoja siihen, ettei ihminen tuhoaisi itseään syntiä tekemällä. Tämän ajatuksen myötä voimme ymmärtää erään Suuren paaston Halleluja-liitelauselman kautta, jossa sanotaan: 

Lisää Herra heille pahuutta, lisää pahuutta maan kunniakkaille. 

Ajatuksena on se, että nämä maan kunniakkaat ajavat itsensä tuhoon pahuudessaan ja viimeisenä keinona rukoilemme heille pahuutta, jotta he huomaisivat tekevänsä väärin ja kääntyisivät taas katuen Jumalan puoleen. Sama ajatus siis kuin Jumalan asettama rangaistus kuningas Daavidille. 

Kuningas Daavid kertoo rukouksessaan, että kun hän kääntyi Jumalan puoleen ja tunnusti rikkomuksensa, hän sai anteeksiannon ja sairaus päästi hänet otteestaan. 

No, me tiedämme, että kun Daavid katui tekemäänsä syntiä ja tämän seurauksena syntyi koko kristinuskon keskeisin, koskettavin ja kaunein katumusrukous, psalmi 51. Siinä kuningas Daavid kertoo Jumalalle tehneensä aviorikoksen erään Batseban kanssa.

Mitä olisi tapahtunut, ellei sairaus olisi saanut Daavidia katumaan tekojaan? Ehkä hän olisi mennyt teoissaan yhä pidemmälle ja entistä pahempiin tekoihin. Jumala halusi katkaista tämän kierteen antamalla Daavidille sairauden, jotta tämä pysähtyisi hetkeksi. 

Syy sairauksien olemassaolosta liittyy olennaisesti siis syntiin. Sairaus ei ole Jumalan luomaan vaan Jumala voi käyttää syntiinlankeemuksen mukana tullutta sairautta myös ihmisen pelastamiseksi. Jumala ei tahdo ihmisen kärsimystä vaan että hän kääntyisi Luojansa puoleen samoin kuin tuhlaajapoika. 

Samoin kuin mistä tahansa synnistä, edellytys ihmisen parantumiselle on katumus ja parannuksen teko. Tuhlaajapojan kertomuksessa voimme helposti huomata miten sairaus nähdään vieraantumisena Jumalasta. 

Ajatus eli vahvana vielä Jeesuksen aikana, kun luemme Sokeana syntyneen evankeliumin kohdan, jossa opetuslapset kysyvät Jeesukselta: ”kuka on tehnyt sen synnin, jonka vuoksi hän on syntynyt sokeana? Hän itsekö vai hänen vanhempansa?" (Joh, 9:2)

Jeesuksen vastaus toi hyvän näkökulman asiaan: "Ei hän eivätkä hänen vanhempansa. Niin on tapahtunut, jotta Jumalan teot tulisivat hänessä julki.” (Joh, 9:3) 

Tämä vastaus avaa meille hyvän näkökulman sairauteen. Kun ihminen kääntyy sairastaessaan Jumalan puoleen, hän voi saada parannuksen. Jeesus nostaakin keskeiseen rooliin armon käsitteen. Jumala ei vain rankaise vaan hän antaa mahdollisuuden. 

Hiljalleen kirkon historiassa käsitys sairauden ja rangaistuksen välisestä suhteesta on jäänyt taka-alalle ja sairaus ymmärretään annettuna mahdollisuutena. Se miten suhtaudumme sairauteemme, mitä me teemme, kun tuska on sielussamme ja ruumiissamme, ratkaisee. Luotammeko Jumalan kaitselmukseen, osaammeko löytää sairauden keskellä katumuksen ja Jumalan apuun turvautumisen. Sairaus on osa tätä elämää, jonka kautta Jumalan pelastusteot voivat tulla meissä julki.  Sairaus on mahdollisuus sille, että Jumalan armo voi loistaa maailmassa.

Tuo Jeesuksen vastaus ilmaisee kauniilla tavalla Jeesuksen tuoman armon elementin. Yksikään ihminen ei ole paha, jota Jumala rankaisee sairaudella. Lähtökohtaisesti kaikki luodut ovat hyviä ja Jumala haluaa ilmaista heidän kauttaan rakkautensa luomakuntaansa kohtaan. Jokin kuitenkin estää Jumalaa toimimasta tässä maailmassa. Tuo este on vapautemme ja tuossa vapaudessa me saatamme päätyä syntiin ja siten sairastuttaa itsemme. 

Silti Jumala voi käyttää sairautta myös ihmisen pelastamiseksi, jos osaamme ymmärtää sen kilvoituksena. Jos ymmärrämme tuossa hetkessä, että kaikki on Jumalan säätämää ja antamaa. 

Apostoli Paavali toteaa toisessa Korinttilaiskirjeessään: Jotta nämä valtavat ilmestykset eivät tekisi minua ylpeäksi, olen saanut pistävän piikin ruumiiseeni, Saatanan enkelin kurittamaan itseäni, etten ylpistyisi. Olen kolme kertaa pyytänyt Herralta, että pääsisin siitä. Mutta hän on vastannut minulle: »Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.» (2. Kor 12.)

Voimmeko me sairauden kautta pyhittää oman elämämme? Ehdottomasti. Voi olla me tulemme kärsimään sairaudesta vuosia tai vuosikymmeniä.  Voi olla, että sairaus tulee olemaan osa elämäämme aina kuolemaan saakka. Näin meille useimmiten tapahtuu, kun tulemme vanhoiksi. Kysymys ei tietenkään ole siitä, etteikö Jumala voisi kaikkivaltiudessaan pelastaa meidät sairaudesta. Jumalan kaitselmus jää meille monesti tuntemattomaksi. 

Silloin me tarvitsemme samaa kärsivällisyyttä kuin halvaantunut mies Betesdan altaalla. Tässä me voimme rukoilla oman parantumisemme puolesta ja sen hetkellä me voimme kantaa rukouksia toistemme puolesta. 

Olemme jo voiton puolella koronan suhteen. Tartuntamäärät tulevat laskemaan ja syksyyn mennessä olemme saaneet rokotteet. Mitä sitten olemme oppineet?  

Se ainakin on varmaa että tämän pandemian jälkeen me opimme kunnioittamaan aivan yksinkertaisia asioita. Voimme kokoontua yhteen kirkossa, tavat toisiamme, koskettaa, halata, kunnioittaa suutelemalla, tuntemalla suitsutuksen tuoksun. Samalla me opimme toivottavasti myös kuuliaisuutta esivallallemme. Hygienian noudattaminen ja rokotuksen vastaanottaminen ovat lähimmäisen rakkautta ja huolenpitoa. Jos pahan hengen voima tässä maailmassa näkyy sairauksien kautta niin Jumala voi pelastaa meidät lääketiedettä hyväkseen käyttämällä.  

Siunattua Helluntain juhlaa meille kaikille! 

Oven takana

Kristus nousi kuolleista!

Tämän evankeliumin osalta olen usein tuonut esille, että siinä meille esitetään kahdenlaista sokeutta, fyysistä ja hengellistä. Sokeana syntynyt mies siis edustaa fyysistä sokeutta, kun taas Jeesusta vastaan nousseet fariseukset taas edustavat hengellistä sokeutta.

Mutta kannattaa olla tarkkana siinä, ettemme kategorisoi näitä fariseuksia ryhmäksi, jota me voimme rauhassa paheksua ja arvostella. Silloin evankeliumin pointti menee kerta heitolla ohitse. Evankeliumin tarkoitus on toimia peilinä meidän edessämme. Löydämmekö me itsessämme nuo samat sanat ja asenteet, jonka heiltä kuulimme?

Harva meistä on fyysisesti sokea mutta hengellinen sokeus on osa meitä niin monella tapaa. Voimme olla sokeita Jumalan johdatukselle, vastustaa Häntä, olla kuuroja Hänen opetukselleen, sokeita lähimmäisemme hädälle ja tarpeille. Ehkemme näe tätä luomakunnan kauneutta ja sen tarvetta tulla suojelluksi. Voimme olla sokeita omien syntiemme suhteen ja sen vuoksi lankeamme arvostelemaan ja tuomitsemaan toisiamme.

 

Paradoksaalista tässä evankeliumissa on se, että Jumala kyllä pystyy antamaan sokealle näön mutta fariseusten kovasydämisyydelle hän ei voi mitään. Toki hän voisi mutta se olisi ihmisen vapautta vastaan. Hyvä uutinen on se, että ihminen voi parantua hengellisestä sokeudesta helpostikin. Tästä Raamatussa on monia kertomuksia. 

 

Tänä keväänä moni meistä on jäänyt kirkon ovien ulkopuolelle. Me kaikki, joille jumalanpalveluksiin osallistuminen oli itsestään selvyys. Miksi?

Ehkä olemme tämän karanteenin aikana harjoittaneet itsetutkiskelua. Oliko jumalanpalvelus meille itsestään selvyys. Olemmeko kirkossa ehkä antaneet rukousten soljua ohi korviemme? Olemmeko olleet sokeita sen aarteen edessä, joka edessämme aina oli? Ehkemme ole ottaneet koskaan parannuskehotuksia tosissamme?

Moni meistä jäi kirkon ovien taakse. Siksi moni meistä kokee tuskaa, kun tuntuu, että yhteys kirkkoon alkaa heikkenemään. Onko nyt vaarana, että suljetut ovet vieraannuttavat meidät seurakuntayhteydestä?

Me emme ole ensimmäisiä emmekä ainoita uskovia, jotka kohtaavat suljetut ovet.

Tämä teema on yllättävän yleinen evankeliumissa. Me muistamme varmasti vertauksen taivaallisesta häähuoneesta, jonka ulkopuolelle olen jäänyt. Suuren viikon eksapostilariossa me laulamme:

Minä näen, oi Vapahtajani, sinun häämajasi kaunistettuna mutta minulla ei ole vaatetta siihen sisälle mennäkseni. Valista, oi Valonantaja, minun sieluni puku ja pelasta minut.

Sama suljettujen ovien tematiikka näkyy myös kertomuksessa viidestä viisaasta ja viidestä tyhmästä neitseestä, jotka odottivat ylkää. Kun Ylkä yöllä saapui, sisälle pääsivät vain ne, jotka olivat varautuneet Yljän tulemiseen. Opetuslapset pelkäsivät Kristuksen ylösnousemuksen jälkeen ja kokoontuivat lukittujen ovien takana.

 

Me elämme nyt pääsiäisen juhlan aikaa ja luimme jotain lupaavaa muutama viikko sitten. Muistatteko, miten mirhantuojanaiset tulivat haudalle, jonka edestä kivi oli vieritetty pois. Tämä on myös se, jota mekin palavasti odotamme.

Näin aikoina Jumala tulee lähelle. Olkamme siis kärsivällisiä ja toiveikkaita, vahvoja uskossamme. Olkaamme samalla myös korva herkkänä kuulemaan mitä hän meille hiljaisuudessa kuiskaa. Kuiskauksen me voimme vain kuulla, kun hiljennymme ja odotamme.

Kolkuttakaa, niin teille avataan. Pyytäkää, niin teille annetaan. Jumala tahtoo, että me kaikessa käännymme Hänen puoleen.

Ehkä tämän epidemian tarkoitus on opettaa meille kärsivällisyyttä, tilaisuus osoittaa uskoamme. Pitämään huolta toisistamme ja katsomaan toistemme perään. Varmasti Hän haluaisi tehdä jotakin, meidän kauttamme.

Pyydä siis Jumalalta kestävyyttä, lohtua, uskoa, luottamusta ja ennen kaikkea varjelusta. Jumala kyllä vastaa pyyntöihimme aivan kuin Hän itse sanoo.

Entä elämä koronan jälkeen, millainen jälki meihin jää tämän seurauksena? Muuttuiko mikään vai palaammeko vanhoille urillemme. Tätä jokaisen myös kannattaa miettiä kun hiljalleen mietimme myös koronan jälkeistä aikaa.

Kristus nousi kuolleista!

Hiljaa ja kärsivällisesti odottaen

Tämän jälkeen oli eräs juutalaisten juhla, ja Jeesus lähti Jerusalemiin. 

Jerusalemissa on Lammasportin lähellä allas, jonka hepreankielinen nimi on Betesda. Sitä reunustaa viisi pylväshallia, ja niissä makasi suuri joukko sairaita: sokeita, rampoja ja halvaantuneita. Nämä odottivat, että vesi alkaisi liikkua. Aika ajoin näet Herran enkeli laskeutui lammikkoon ja pani veden kuohumaan, ja se, joka ensimmäisenä astui kuohuvaan veteen, tuli terveeksi, sairastipa hän mitä tautia tahansa.

Siellä oli mies, joka oli sairastanut kolmekymmentäkahdeksan vuotta. Jeesus näki hänet siellä makaamassa vuodematolla ja tiesi, että hän oli jo pitkään ollut sairas. Jeesus kysyi: »Tahdotko tulla terveeksi?» Sairas vastasi: »Herra, minulla ei ole ketään, joka auttaisi minut altaaseen, kun vesi kuohahtaa. Aina kun yritän sinne, joku toinen ehtii ennen minua.» Jeesus sanoi hänelle: »Nouse, ota vuoteesi ja kävele.» 

Mies tuli heti terveeksi, otti vuoteensa ja käveli. Mutta se päivä oli sapatti. 

Niinpä juutalaiset sanoivat parannetulle: »Nyt on sapatti, ei sinun ole lupa kantaa vuodettasi.» Mies vastasi heille: »Se, joka teki minut terveeksi, sanoi minulle: ’Ota vuoteesi ja kävele.’» Silloin juutalaiset kysyivät: »Kuka se mies oli, joka käski sinun ottaa vuoteesi ja kävellä?» Parannettu ei kuitenkaan tiennyt, kuka hän oli, sillä Jeesus oli jo hävinnyt väkijoukkoon.

Myöhemmin Jeesus tapasi miehen temppelissä ja sanoi hänelle: »Sinä olet nyt terve. Älä enää tee syntiä, ettei sinulle kävisi entistä pahemmin.» Mies lähti sieltä ja kertoi juutalaisille, että Jeesus oli hänet parantanut.

Kristus nousi kuolleista!

38 vuoden odotus. Yksinäisyys, minulla ei ole ketään. Miten suurta kärsivällisyyttä mies osoitti odotuksellaan mutta toisaalta, oliko hänelle vaihtoehtoja? Elämä valui hänen sormiensa läpi kuin hiekka.

Monesti me haluamme luoda merkityksiä omaan elämämme, toteuttaa kaikki suunnitelmamme ja rakentaa jotain. Meillä on tahto ja haluamme toteuttaa ne asiat, joita haluamme.

Mutta mietimmekö me sitä, että kaikella voi myös olla tarkoituksensa, että Jumala johdattaa tiettyjä tapahtumia ja hetkiä meidän elämäämme? Tämä halvaantunut mies kohtasi tuskassaan lopulta Jumalan, joka muutti hänen elämänsä suuntaa. Kavereita ja läheisistä ei ollut auttamaan tässä muutoksessa vaan hänen piti vain odottaa ja olla kärsivällinen.

Kuinka monesti hän varmasti epäili Jumalan johdatusta, mietti kaiken mielettömyyttä, epäoikeudenmukaisuutta…

Me olemme tänä keväänä olleet uuden edessä. Tiedämme syvimmässämme, että pelastuksen lähde on kirkossa ja pyhissä sakramenteissa.

Entä kun pelastava lähde on suljettu? Entä kun me emme pääsekään kirkkoon. Tuleeko meille olo, josta psalmin kirjoittaja kertoo, Herran on kääntänyt pois kasvonsa. Entä jos me emme pääse sinne vaikka haluaisimme? Meidän on helppo asettua tuon miehen asemaan, vaikka oma odotus aikamme onkin vasta reilu kuukausi.

Epidemioita on ollut aina, kautta historian. Ne ovat olleet ihmiskunnalle välillä hyvin tuhoisia. Mutta ne saavat ihmisen pysähtymään ja hiljenemään suuremman edessä. Me kykenemme moneen asiaan mutta tämän epidemian edessä me olemme lähes voimattomia. Me kykenemme hillitsemään sen leviämistä mutta tuskin me voitamme sitä kokonaan.

Kaikella on tarkoituksensa. Myös sillä, ettemme pääse tänään osallistumaan liturgiaan.

Ehkä on niin että meidät asetetaan tuon halvaantuneen miehen asemaan. Nyt mekin odotamme.

Ehkä olemme pitäneet oikeuttamme osallistua Herran pyhään ehtoolliseen itsestään selvyytenä. Kuinka syvästi me koemme katumuksen ja rukouksen ennen ehtoollista. Valmistaudummeko me aidosti kohtaamaan Herramme pyhässä Ehtoollisessa

Ehkä me olemme antaneet liturgian rukousten ja sanoman mennä vain ohi korviemme kerta toisensa jälkeen.

Kaikella on siis tarkoituksensa ja tämä elämän aikana Jumalan kaitselmus meille salaisuudeksi. Samaan aikaan kun murehdimme, olisi syytä muistaa miten solidaarisuus, lähimmäisen rakkaus ja keskinäinen huolenpito on kasvanut. Nyt meillä on pysyvä mahdollisuus arvopohjan muutokseen, nähdä asiat uudella tavalla.  Mikä lopulta on tärkeää, mihin me haluamme jatkossa keskittyä kun tämä epidemia on ohitse.

Toivon, että tämän koronaepidemian myötä me opimme arvostamaan elämän kauniin yksinkertaisia asioita. Opimme miettimään omaa suhdettamme Jumalaan. Kirkon julistamaa mysteeriä lihaksi tulleesta ja kuoleman voittaneesta Jumalasta. Olemassaolomme syvintä tarkoitusta. Tälläkin epidemia on osa suurta Jumalan suunnitelmaan meidän kaikkien pelastukseksi.

Kristus nousi kuolleista!

Sairauden teologiaa

Koronaepidemia on mullistanut koko maailman. Tuntuu kuin maailma pysähtyisi ja perusturvallisuutemme on uhattuna. Kenelläkään ei ole tietoa kauan tämä epidemia jatkuu ja mihin se lopulta johtaa. Mutta Jumalaan uskovan kristityn ei pitäisi huolestua tästä epidemiasta, koska kirkkomme on kauan opettanut meille oikeanlaista elämäntapaa ja asennoitumista elämää ja kuolemaa kohtaan, iloja ja suruja vastaan, terveyttä ja sairautta kohtaan.

Miksi maailmassa on ylipäätään sairauksia? Kirkkomme opettaa, että sairaudet ovat tulleet elämään syntiinlankeemuksen seurauksena. Sairaudet muistuttavat meitä tottelemattomuudesta Jumalaa kohtaan, kun jätimme noudattamatta sitä ainoaa käskyä, jonka saimme: älä syö siitä puusta. Mitä tämä syömiskielto oikein tarkoitti? Elämme Suuren paaston aikaa ja kysymys on hyvin relevantti.

Jumala loi ihmiselle paratiisiin ja asetti hänet asumaan sinne. Paratiisin tarkoituksena olla tehdä ihmisestä onnellinen, jotta hän voisi yhdessä Luojansa kanssa nauttia luomistyöstä ja Hänen rakkaudestaan. Ihminen luotiin suhteessa Jumalaan, ei sentään itsenäiseksi ja omavaltaiseksi olennoksi. Meidän on luotu äärettömän suureen vapauteen mutta samaan aikaan me olemme silti tämän elämän lakien alaisia. Meillä on vaikeuksia, sairauksia ja kuolemaa.

Tottelemattomuus on pahuuden lähde luomiskertomusta seuraten. Tottelemattomuus juontuu ylpeydestä ja ihmisen itseriittoisuudesta. Ihminen on saanut Jumalalta lait, joita hänen tuli noudattaa ja jonka avulla hän voisi pelastua. Jumala tahtoo jokaisen luotunsa pelastuvan ja siksi ilmaisee tahtonsa ja rakkautensa lakien kautta. Lait suojaavat elämää pahalta. Ja vielä enemmän, nämä lait ja käskyt lupaavat meille iankaikkisen elämän.

Ihminen lankesi syntiin ja se merkitsi synnin seurausten tuloa osaksi meidän elämäämme. Synnin seurauksena meistä tuli kuolevia ja päädymme maan tomuun, josta meidät oli otettukin. Eräänä juonteena voimme muistaa myös ajatuksen kuoleman ja pahuuden yhteenkuuluvuudesta. Kuolema merkitsee aina pahan kierteen katkaisua. Paha ei voi kasvaa loputtomiin, koska jossakin mielessä sekin on kuoleman lain alainen. Muuten paha voisi kasvaa ihmisessä loputtomiin ja viedä hänet yhä syvemmälle pimeyteen. Kuolema vapauttaa ihmisen tästä kierteestä. Samalla kun myös muistamme miten vastasyntyneet ovat sielultaan puhtaita ja viattomia niin ymmärrämme miten, Luomakunta siis uudistuu koko ajan syntymän ja kuoleman kautta.

Maailmassa on tuskin mitään mitä Jumala ei voisi käyttää myös hyvään. Tämä koronaepidemia voi olla myös pontimena meille siinä, että se herättäisi meissä keskinäisen solidaarisuuden ja huomaavaisuuden.

Sairaudet antavat meille mahdollisuuden toimia Luojamme kuvana. Voimme näin aikoina olla toisiamme kohtaan hyviä, huomaavaisia, sääliviä, myötätuntoisia ja kannustavia. Yhtä lailla myös välttää kaikkea itsekkyyttä, ahneutta, sydämen kylmyyttä, julmuutta. Nyt paastokeräyksen aikana on hyvä myös tiedostaa omalta osaltamme, millaista elämää me sallimme veljiemme ja sisartemme elää kolmannessa maailmassa? Tämän epidemian osalta voimme paremmin ymmärtää millaisissa ongelmissa he joutuvat elämään, kun jokapäiväinen elämä on aivan perusasioiden kanssa taistelemista. Ja ehkä samaan aikaan mekin saatamme alkaa lopulta oman elämän yksinkertaistumisen ja rauhoittumisen kautta näkemään, mikä elämässä on kalleinta ja tärkeintä.

Terveytemme ja elämämme on Jumalan hallussa. Elämä on lahja, jonka olemme Luojaltamme saaneet ja sillä on selkeä tarkoituksensa. 

Elämän tarkoitus on valmistaa meitä iankaikkista elämää varten. Me monesti kuvittelemme tässä arkitodellisuudessa, että tämä katoava elämä on kaikki kaikessa. Vaikka kaikki ympäriltämme hiljalleen katoaa ja vaikka moni ihminen kuolee läheltämme, emme siltikään monesti ymmärrä tämän elävän katoavaisuutta.

Meillä on elämässä aina vaikeuksia mutta jos osaamme kääntää ne haasteiksi ja suunnata ajatuksemme kasvamiseen kohti Jumalan kaltaisuutta niin olemme oikealle tiellä. Elämämme on kilvoittelua, jonka päämäärä on kasvamisessa kohti Jumalan kaltaisuuta. Kuten pyhittäjä Porfyrios opettaa, me emme pyydä Jumalalta vapautusta sairauksista vaan että meistä tulisi hyviä sairauden kouluttamina.  Oppisimme nöyryyttä, kärsivällisyyttä, myötätuntoa. Pitäisimme mielessämme toivon ja jaksaisimme uskoa, että kaikella on myös tarkoituksensa. Jotta me oppisimme luottamaan Jumalaan.

Monesti vaikeat ajat osoittavat meille ja lähimmäisillemme sen mitä aidosti olemme. Ehkä koronaepidemia jälleen herättäisi meissä yhteisöllisyyden, jotta muistaisimme, että terveys on lopulta kovin arvokasta ja vasta kun olemme sairastuneet me voimme ymmärtää sen merkityksen.

 ***

Sunnuntaina vietämme pyhän Ristin sunnuntaita. Mitä ristin kantaminen tarkoittaa? Ristin kantaminen annetaan meille sinä päivänä, kun me liitymme kirkon jäseniksi. Me elämme langenneessa maailmassa ja jokaiselle meillä on haasteensa ja ongelmansa tässä elämässä. Jokainen meistä kantaa omaa ristiään, kukaan ei voi ottaa kantaakseen toisen ristiä. Mutta millä tavoin me kannamme omaa ristiämme? Suureen ääneen valittaen vai hiljaa ja kärsivällisesti. Kannammeko ristiä vihamielisesti ja toisiamme syytellen vai herättääkö se meissä myötätuntoa myös muita kantajia kohtaan.  Kun katsomme ristiinnaulittua Herraamme, me näemme oikean tavan suhtautua ristimme kantamiseen.

Me emme ole yksin. Jumala on meidän kanssamme aina, mutta erityisen helppoa meidän on muistaa tämä hädän ja sairauden keskellä. Hän etsii meitä ja jää luoksemme lohduttamaan.  

Siunattua paaston jatkoa ja muistakaamme rukoilla toistemme puolesta!