Minustako pyhä?

Kiittäkää Jumalaa hänen pyhissään, kiittäkää häntä hänen voimansa väkevyydessään!

Tänään oli ilon päivä, kun kirkkokunnan sivuilla kerrottiin kahdesta kanonisoinnista. Ekumeenisen patriarkaatin pyhä synodi julisti pyhiksi marttyyri ja tunnustaja Johannes Ilomantsilaisen sekä pyhittäjä Johannes Valamolaisen. 

Tämän Suomen ortodoksiselle kirkolle tärkeä päivä. Suomen ortodoksisen kirkon aikana (1918-) ei ole kanonisoitu ketään eikä kalenterissa ole yhtään suomalaista pyhää. Onko todellakin niin että Suomesta ei ole tullut yhtään pyhää ihmistä sataan vuoteen? 

Ehkä kyse on silti vain suomalaisesta vaatimattomuudesta. Piispa Arseni totesikin oikein, että pyhiä ihmisiä on aina ollut mutta kanonisointeja ei juuri lainkaan. Kanonisointitapauksia etsivä työryhmä esitti neljä kriteeriä, jotka liittyvät pyhään ihmiseen:

- Henkilö on saanut aikaan suuren positiivisen muutoksen, jota voidaan kutsua ihmeeksi.

- Henkilö tekee yleisesti ihmeteltävää hyvää.

- Henkilö luo lohduttamalla, opettamalla tai ohjaamalla pysyvästi hyvää.

- Pyhä on kärsinyt marttyyrikuoleman tai osoittanut kestävyyttä ankarassa vainossa.

Tämän lisäksi nämä kriteerit pitää löytyä:

- Henkilön muisto on säilynyt kristittyjen piirissä, muodostunut pysyväksi ja kunnioitusta herättäväksi.

- Kirkko pitää saavutuksia esimerkillisinä ja pyhää niiden vuoksi esirukoilijana.

***

Voiko tavallinen ihminen tunnistaa pyhää ihmistä? Ei välttämättä. Se vaatii meiltäkin erityistä herkkyyttä ja hengellistä kokemusta. Meidän on oltava varovaisia siinä, ettemme ikään kuin etsisi pyhiä ihmisiä tai lausuisi asiasta arvioitamme. Isät varoittavat, että kirkkain taivaan enkelikin saattaa paljastua demoniksi.

Kukaan ihminen ei voi tulla pyhäksi omin voimin. Pyhitys on pelkästään Jumalan armoa ihmistä kohtaan. Pyhä ihminen ei tunne itseään pyhäksi vaan on kuin ihminen, joka menee lämmittelemään takan ääreen. Lämpö tulee kuvaannollisesti Jumalasta. Pyhä ihminen ei myöskään tunne itseään pyhäksi vaan suurimmaksi syntiseksi maan päällä. Pelastuksen varmuutta hänellä ei ole itsessään sillä kaikki riippuu Jumalasta. 

Silti samaan aikaan on hyvä muistaa, että pyhä ihminen heijastaa Jumalan pyhyyttä. Jumalan hyvyyden, pyhyyden ja kauneuden kokeminen tämän maailman keskellä on meille helppoa ja luontaista. Hyvän ihmisen lähellä on hyvä olla, pyhän ihmisen lähellä vielä enemmän. 

En ole koskaan tavannut pyhää ihmistä mutta sen kokeneet kertovat rauhasta ja ilosta, joka ympäröi heitä. Kieltämättä olen tavannut ihmisiä, joissa on jotain erityistä. He ovat vielä enemmän kuin vain iloisia, valoisia ja rakastettavia. He ikään kuin tuijottavat aurinkoa ja toisaalta he ovat kuin kuu, jonka akutta auringon valo säteilee meille.

Joka ikinen meistä on kutsuttu kasvamaan kohti pyhyyttä, tulemaan pyhäksi. Meille on annettu tehtäväksi kasvaa Jumalan kaltaiseksi. On sanottu, että suurin erehdyksemme, jota paholainen meille tarjoaa, on se, että luulemme, ettemme koskaan voisi tavoittaa omassa elämässä Jumalan kaltaisuutta. Jokainen meistä on Jumalan kuva ja jokaisessa ihmisessä on mahdollisuus kasvaa Jumalan kaltaiseksi. Tämä on ortodoksisen ihmiskuvan kulmakivi ja ajatukseltaan se on hyvin, hyvin positiivinen.

Pyhät Johannes Ilomantsilainen ja Johannes Valamolainen, rukoilkaa Jumalaa meidän syntisten puolesta!

Jotain uskonnon tilalle

Olen pitkään ajatellut, etteivät suomalaiset ole kansakuntana kovin uskonnollisia verrattuna joihinkin maihin (mm. Venäjä, Intia, Lähi-itä), mutta luulen, että tämä ei ole koko totuus. Tapamme ilmaista uskonnollisia tapojamme vaihtelee paljon ja tämä saattaa luoda harhan.

Suomalaisessa uskonnollisuudessa on tärkeää tapojen noudattaminen. Tämän vuoksi mm. joulun ja pääsiäisen aikaan kirkossa on paljon ihmisiä. Toisaalta me emme niinkään puhu uskosta vaan me mieluummin teemme asioita. Historian aikana Suomeen on rakennettu väkilukuun suhteutettuna monia isoja kirkkoja varsin pieniinkin kyliin ja talkoot keräsivät ennen paljon väkeä.

Pinnallisesti katsottuna suomalaisten suhtautuminen uskontoon on vähenemässä ja tätä on helppo perustella kirkosta eroamisten määrällä. Mutta hyvin harva eroaa kirkosta teologisten tai uskonnollisten syiden takia. Suurin yksittäinen syy on taloudellinen. Toinen yhtä tärkeä syy on luonnollinen vieraantuminen kirkon toiminnasta silloin kun työelämä ja perhe vievät kaiken ajan. Näkyvimmät eroaallot näyttävät johtuvan siitä, että yhteiskunta ja kirkko ottavat yhteen esim. seksuaalivähemmistöjä koskevassa keskustelussa.

Samaan aikaan on toki muistettava, että kirkonvastainen liike on saanut korostuneesta paljon palstatilaa lehdissä ja uutisointi ei kaikissa tapaukissa ole tasapuolista. Kirkosta eroaminen on uutinen, mutta kirkkoon liittyminen ei. Vapaa-ajattelijoiden jäsenmäärä ei ole kuin noin 1 500 henkilöä mutta heidän saamansa mediahuomio on tähän lukuun suhteutettuna todella suuri.

Entä johtuuko uskonnollisuuden vähentyminen siitä, että koulutustasomme on kasvanut? Seuraavatko sivistys ja uskonnollisuus toisiaan? Korrelaatiota on helppo löytää tilastollisesti mutta yksilötasolla asia ei ole samanlainen. Näyttää vahvasti siltä, ettei vaikkapa kirkon toimintaan osallistuminen riipu koulutustaustasta.

Eroamisiin liittyy myös yksi erityinen asia. Suomessa liitytään seurakuntaan usein kasteen kautta ja sitten olemme kirkon jäseniä. Me ilmaisemme jäsenyytemme maksamalla kirkollisveroa. Mutta kirkosta voi myös erota. Kreikassa tai Venäjällä jokainen kastettu on kirkon jäsen ja samalla myös seurakunnan jäsen. Kirkollisveroa ei ole eikä kirkosta voi käytännössä erota kuten ei valtiostakaan. Ainoa tapa erota kirkosta on lopettaa kirkossa käyminen ja/tai julistautua ateistiksi. Vaikka monissa maissa uskonnolla on vahva asema niin sitä ei ilmaista välttämättä kirkossa käymisenä. Pietarissa tai Ateenassa kirkot eivät pullistele, mutta omia uskonnolliset opetukset vaikuttavat yksilön eettiseen ajatteluun. Uskonnollisuus näkyy ennen kaikkea asenteena, ajatuksina, puheena, mielipiteenä. 

Usko hakee toisia muotoja

Uskonnolla ja kirkolla on eroaalloista huolimatta vahva rooli Suomessa. Me miellämme itsemme kristillisiksi ja sama koskee Suomea ja Eurooppaa. Niillä on selkeästi kristillinen historia ja arvopohja vaikka emme sitä ensi tuntumalta tulisi miettineeksi.

Ehkä voidaan myös kysyä, mikä merkitys lopulta on kirkon jäsenmäärällä. Toki meille on annettu lähetyskäsky ja sen mukaisesti evankeliumi tulee julistaa kaikille kansoille. Mutta emme me uudessa tilanteessa sentään ole. Kertomus Nooasta alkaa seuraavilla sanoilla: Kun Herra näki, että ihmisten pahuus lisääntyi maan päällä ja että heidän ajatuksensa ja pyrkimyksensä olivat kauttaaltaan pahat, 6 hän katui, että oli tehnyt ihmisen, ja murehti sitä sydämessään. (1. Moos 6:5). Jäsenmäärää tärkeämpää varmaankin on se, miten me elämämme uskoamme todeksi.

Uskonnollisuus on meissä syvässä ja meillä uskonnollisia tarpeita. Ellemme käy kirkossa niin meillä silti säilyy erilaisia ajatuksia, tapoja, joita emme välttämättä edes huomaa miten uskonnollisia ne ovatkaan. Luontodokumentit päätyvät profetiaan tuhosta, ellemme tee pikaista parannusta. Luontoäitiä voi lepytellä tekemällä hänelle ”uhrauksen” antamalla rahaa Saimaan norppien suojeluun. Tänä päivänä terveyteen ja syömiseen liittyvät asiat saattavat kuulostaa hyvinkin uskonnollisilta. Kun syöt tätä ravintoa ja liikut näin, niin pelastut.

Sen lisäksi me saatamme ajatella elämän suurista kysymyksistä hyvin uskonnollisesti. Harva uskoo, että kuoleman jälkeen on vain pimeyttä. Me näemme itsemme osana isompaa kokonaisuutta, koemme jotain itseämme suurempaa ja ymmärrämme että monella asioilla voi olla syvempi merkitys.

Uskonnollisuus ei sinänsä katoakaan meistä mihinkään, vaikka eroaisimme kirkosta. Se hakee uusia muotoja. Tämä näkyy mm. siinä miten luonto ja uskonto kietoutuvat toisiinsa, me helposti liitämme luontoon jonkinlaista pyhyyttä. Luonto on vanhastaan ollut meille tärkeä ja herättänyt uskonnollisia kokemuksia. Luonnon uskonnollisena kokemus ei kuitenkaan ole saanut meillä mitään ulkoista muotoa. Me emme palvo, toimita rituaaleja tms mennessämme luontoon. Vanhoja tapoja toki on jäänyt vaikkapa metsästyskulttuurin myötä mutta emme kuitenkaan pidä noita asioita uskontoon kuuluvina asioina.

Uskonnollisuudella on selvä relaation kuoleman läsnäoloon. Ennen kuolema kävi jokaisessa kodissa ja oli normaalia olla tekemisissä sen kanssa. Tämä tietenkin herättää kysymyksen, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen.  Tilanne on tämän päivänä Suomessa hankala koska me olemme siivonneet kuoleman pois silmistämme. Pappina kohtaan säännöllisesti kuolemaa työssäni ja kosketan vuoden aikana monia vainajia ihan konkreettisesti. Seurakunnassa kuolema on aina läsnä ja sen kanssa eletään. Monia tuttuja kuolee säännöllisin väliajoin. Vainaja äärellä rukoillessa tulee luonnollisesti usein mietittyä tuonpuoleista elämää. Samalla muistaen, että minun vuoroni voi tulla hyvin pian.

Eroon uskonnollisuudesta

Entä sitten oma ortodoksinen kirkkomme? Me olemme pieni paikalliskirkko Jäämeren rannalla, jolle jokainen jäsen on tärkeä. Meitä on noin 60 000 mutta jäsenmäärää tärkeämpää on se, miten suhtaudumme ortodoksisuuteen. Meillä ei ole tapana kysellä seurakuntalaisilta, miten kirkkoa pitäisi parantaa, muuttaa tai kehittää vaan kirkon tarkoituksena muuttaa, kehittää ja parantaa seurakuntalaisiamme. Suurinta iloa papille tuo se, että me elämme uskoamme todeksi: käymme kirkossa, osallistumme seurakunnan toimintaan, tarjoamme apuamme jne.

Tilanne on jo nyt aika hyvä. Paikoittain kirkkomme jäsenten uskonnollisuus on vahvempaa kuin muilla ja prosentuaalisesti katsoen kirkkomme jumalanpalveluksissa käy paljon väkeä. Tämän ja edellisen vuoden aikana Kotkassa kirkossakäynti on saavuttanut hämmästyttävät määrät, kun tavallisessa jumalanpalveluksessa saattaa olla jopa sata ihmistä paikalla, joka tarkoittaa kymmentä prosenttia koko seurakunnan jäsenmäärästä. Olen monelle jo kertonut, että Kotkassa on menossa kansan herätysliike, joka on syntynyt aktiivimaallikoista.

Mutta samaan aikaan meillä on tarve löytää tie Kristuksen opetuksen ytimeen. Se on paradoksaalisesti uskonnosta eroon pääsemistä. Kyse on siitä, että me lopetamme ulkoisten asioiden parissa puuhastelun ja keskitymme vaikkapa tarinaan Laupiaasta samarialaisesta. Ohi kulkeneet juutalaiset pappi ja leeviläinen kuvannevat parhaiten tätä muutosta.

Samalla meidän on yhä uudelleen mietittävä uudelleen, olemmeko me oikeasti ortodokseja vai luulemmeko olevamme. Mitä se ortodoksisuus on? Se on monia asioita mutta yksi keskeinen on se, miten me onnistumme elämään tässä ajassa kirkkomme perinteen mukaisesti. Väitän että meillä on vakava ongelma, joka liittyy perintömme vaalimiseen. 

Me olemme maailmassa mutta emme maailmasta. Meillä ei ole tavoitteena elää maailmallisesti, olla yksi organisaatio muiden joukossa. Tavoitteena ei ole kirkkolaitos tai uskonto vaan elävä eukaristinen yhteisö, jonka ydin on liturgiassa ja diakoniassa.

Käännekohdassa

1 Silloin Jeesuksen eteen tuli Jairos, synagogan esimies. Hän heittäytyi Jeesuksen jalkoihin ja pyysi häntä tulemaan kotiinsa. 42 Hänen ainoa lapsensa, noin kaksitoistavuotias tytär, oli kuolemaisillaan.

Matkalla Jairoksen kotiin väkijoukko tungeksi Jeesuksen ympärillä. 43 Siellä oli myös nainen, jota kaksitoista vuotta oli vaivannut verenvuoto. Hän oli kuluttanut kaikki varansa lääkäreihin, mutta kukaan ei ollut kyennyt parantamaan häntä. 44 Hän tuli Jeesuksen taakse ja kosketti hänen viittansa tupsua, ja verenvuoto lakkasi heti. 45 Jeesus kysyi: »Kuka koski minuun?» Kukaan ei myöntänyt koskeneensa, ja Pietari sanoi: »Opettaja, joka puoleltahan tässä ihmiset tunkevat päällesi.» 46Mutta Jeesus sanoi: »Joku koski minuun. Minä tunsin, että minusta lähti voimaa.» 47 Kun nainen huomasi, ettei hän voinut pysyä salassa, hän tuli vavisten esiin ja heittäytyi Jeesuksen jalkojen juureen. Kaiken kansan kuullen hän kertoi, miksi oli koskenut Jeesukseen ja miten hän heti oli tullut terveeksi. 48 Jeesus sanoi hänelle: »Tyttäreni, uskosi on parantanut sinut.  Mene rauhassa.»

49 Hänen vielä puhuessaan tuotiin synagogan esimiehelle kotoa sana: »Tyttäresi on kuollut. Älä enää vaivaa opettajaa.» 50 Mutta kun Jeesus kuuli tämän, hän sanoi esimiehelle: »Älä pelkää. Usko, niin hän pelastuu.» 51 Perille saavuttuaan hän ei antanut kenenkään muun tulla mukanaan sisään kuin Pietarin, Johanneksen ja Jaakobin sekä tytön isän ja äidin. 52 Kaikki itkivät ja valittivat tytön kuolemaa, mutta Jeesus sanoi: »Älkää itkekö! Ei hän ole kuollut, hän nukkuu.» 53 He nauroivat hänelle, koska tiesivät, että tyttö oli kuollut. 54 Mutta Jeesus otti tyttöä kädestä ja sanoi kuuluvalla äänellä: »Tyttö, nouse!» 55 Silloin henki palasi tyttöön. Hän nousi heti jalkeille, ja Jeesus käski antaa hänelle syötävää. 56 Tytön vanhemmat olivat hämmästyksestä suunniltaan. Jeesus kielsi heitä kertomasta kenellekään, mitä oli tapahtunut.

Evankeliumin perusrakenne on siinä, että se sisältää usein ratkaisevan käännekohdan. Ihmisellä on jokin ongelma, joka syvenee lopulta kriisiksi hänen elämässään ja hän etsii apua.

Me pyrimme tietenkin omassa elämässämme minimoimaan ongelmien muodostumisen kriiseiksi mutta kovin usein juuri kriisien kautta meidän elämässämme saattaa tapahtua muutos. Monesti tuo kriisi on vakava sairaus, joka saattaa johtaa kuolemaan. Kriisi tarkoittaa tienristeystä ja samalla me voimme ymmärtää sen myös oman elämämme tarinasta. Mikä oli minun elämäni käännekohta vai onko se vielä tulematta.

Mutta katsotaan mitkä olivat tämän evankeliumin käännekohdat.

Elämän käännekohtaan kuuluu usko. Usko siihen, että tästä selvitään. Mutta sitten kun oma usko ei riitä, me turvaamme Jumalaan. Kuka tahansa meistä, joka on ollut oikeasti kuoleman vaarassa, tietää millainen tuo hetki. Jätämme kaiken muun taaksemme ja ilman mitään taka-ajatuksia turvaamme Jumalaan: Jumala auta. Teen mitä tahansa, kunhan autat minua nyt.

Meidän on välillä vaikea uskoa Jumalaan koska se on monesti hengellistä tai käsitteellistä mutta kun oikeassa elämässä joudumme kuoleman vaaraan, vaikka syövän kautta, me todella rukoilemme ja turvaudumme Jumalaan.

Evankeliumi kertoo verenvuotoa sairastavan naisen uskosta. Hän oli käyttänyt koko omaisuutensa lääkäreihin saamatta apua. 

Nainen uskoi, että hän parantuu koskettamalla Jeesuksen viitan tupsua. Nainen on epäpuhdas verenvuotonsa takia ja hänet on suljettu yhteisön ulkopuolelle. Kristillisen termein ilmaistuna hän on saastuttanut itsensä eikä häntä lasketa kirkkoon. Voitte uskoa miten hartaasti hän haluaa päästä eroon tuosta sairaudestaan.

Siksi hänellä ei ole vaihtoehtoa eikä myöskään mitään hävittävää. ajaton ongelma: Vaikka Jumalan pitäisi olla elämässämme ensimmäinen asia se on usein viimeinen. Vasta sitten kun mikään muu ei auta.

Nainen rohkeni lähestyä Jeesusta. Johannes Damaskolaisen ehtoolliselle valmistavassa rukouksessa mainitaan tämä evankeliumin kohta:

”Ota vastaan minut, joka tulen luoksesi ja kosken sinuun, niin kuin otit vastaan syntien naisen ja verenvuotoa sairastaneen naisen. Toinen heistä, joka syleili jalkojasi, sai syntinsä anteeksi; ja toinen parani heti koskiessaan viittasi lievettä. Mutta minä, viheliäinen, rohkenen ottaa vastaan koko ruumiisi. Älköön se polttako minua kuten tuli, vaan ota minut vastaan niin kuin heidät syntisen ja verenvuotoa sairastaneen naisen, ja kirkasta tunteeni polttaen minusta kaikki synnin taipumukset..…”

Me emme monesti ymmärrä miten suuren asian kanssa olemme tekemissä, kun olemme osallistumassa ehtoolliselle. Onko meillä samanlainen usko kuin tuolla verenvuotoa sairastavalla naiselle? Että me koskemme Jumalaa samoin kuin apostoli Tuomas Herramme ylösnousemuksen jälkeen. Ja silti me syömme koko hänen puhtaimman ja kalleimman ruumiinsa. Uskomme mekin, että me saamme parannuksen vaivoihimme Herran pyhän ehtoollisen kautta? Sielun ja ruumiin terveydeksi.

Nainen kokee aikamoisen pelon hetken, kun Jeesus huomaa hänen kosketuksen. Nainen joutuu tulemaan esiin ja kertomaan kaikille kuka hän on ja mitä hän on tehnyt. Tässä saattaa käydä huonosti.

Mutta Jeesus vastaa hänelle: Mene rauhassa, uskosi on parantanut sinut.

Naiselta ei vaadittu sovitusuhria, syntiuhria, polttouhria. Luja usko Jumalan apuun pelasti hänet. Tämä kannattaa painaa mieleen.

Sitten siirrymme taas Jairoksen hätään. Myös Jairos oli syvästi vakuuttunut siitä, että Jeesus voi auttaa häntä. On muistettava, ettei Jeesuksen ja juutalaisten välit olleet hyvät ja Jairos sentään oli synagogan esimies, jonkin sortin kirkkoherra siis. Mitä meillä ajateltaisiin, jos vastaava esimies hakisi apua kohuparantajalta heittäytyen hänen jalkojensa juureen uskoen, että tämä voisi auttaa?

Jeesus ei torju apuaan vaikka hankaluuksia juutalaisten kanssa on ollut. Hän auttaa kaikkia, jotka pyytävät Jumalan apua.

Puhumme uudelleen uskosta. Jairokselle tuodaan sana, että tytär on jo menehtynyt. Tässä vaiheessa monen usko olisi loppunut, pahoitellut Jeesukselle häiriötä ja lähtenyt kotiin valmistelemaan hautajaisia. Tämän päivän somessa olisi varmasti syyllistetty tuo verenvuotoa sairastuneen naisen aiheuttama keskeytys, joka johti tyttären kuolemaan.

Tässä on hyvä pysähtyä ja huomata käännekohta.

Jeesus sanoo Jairokselle: Älä pelkää vaan usko. Jeesus ei ole vain opettaja vaan hän on myös parantaja, tai paremmin sanoen, pelastaja. Jairoksen usko säilyy, vaikka ympärillä meteli kasvaa.

Pietarin usko sen sijaan horjui ja hän alkoi vajota veteen. Hän oli uskon avulla kävellyt hetken vetten päällä:

Pietari astui veneestä ja käveli vettä pitkin Jeesuksen luo. 30 Mutta huomatessaan, miten rajusti tuuli, hän pelästyi ja alkoi vajota. »Herra, pelasta minut!» hän huusi. 31 Jeesus ojensi heti kätensä, tarttui häneen ja sanoi: »Vähäinenpä on uskosi! Miksi aloit epäillä?»

He lähtevät matkaan. Vaikka kuolintalossa nauretaankin Jeesukselle, Jairos ei naura. Tähän mennessä Jeesus on hallinnut säitä, parantanut sairauksia mutta nyt on edessä ensi kertaa kuoleman valta.

Ei hän ole kuollut, hän nukkuu. Iankaikkisessa todellisuudessa ei ole kuolemaa. Jumala on kuoleman todellisuutta suurempi. Tässä evankelista siis ilmaisee meille kahden tunnusteon myötä, että Kristus on siis todellakin Jumalan poika. Millä lailla me lähestymme häntä: samalla tavalla kuin verenvuotoa sairastava nainen tai synagogan esimies. Jumalan pelvossa, uskossa ja rakkaudessa.