Syksyn pimeyden keskellä - luottakaamme Jumalaan!

41 Silloin Jeesuksen eteen tuli Jairos, synagogan esimies. Hän heittäytyi Jeesuksen jalkoihin ja pyysi häntä tulemaan kotiinsa. 42 Hänen ainoa lapsensa, noin kaksitoistavuotias tytär, oli kuolemaisillaan.

Matkalla Jairoksen kotiin väkijoukko tungeksi Jeesuksen ympärillä. 43 [i] Siellä oli myös nainen, jota kaksitoista vuotta oli vaivannut verenvuoto. Hän oli kuluttanut kaikki varansa lääkäreihin,* mutta kukaan ei ollut kyennyt parantamaan häntä. 44 Hän tuli Jeesuksen taakse ja kosketti hänen viittansa tupsua, ja verenvuoto lakkasi  heti. 45 Jeesus kysyi: "Kuka koski minuun?" Kukaan ei myöntänyt koskeneensa, ja Pietari sanoi: "Opettaja, joka puoleltahan tässä ihmiset tunkevat päällesi." 46 Mutta Jeesus sanoi: "Joku koski minuun. Minä tunsin, että minusta lähti voimaa." 47 Kun nainen huomasi, ettei hän voinut pysyä salassa, hän tuli vavisten esiin ja heittäytyi Jeesuksen jalkojen juureen. Kaiken kansan kuullen hän kertoi, miksi oli koskenut Jeesukseen ja miten hän heti oli tullut terveeksi. 48 [i] Jeesus sanoi hänelle: "Tyttäreni, uskosi on parantanut sinut.* Mene rauhassa."

49 Hänen vielä puhuessaan tuotiin synagogan esimiehelle kotoa sana: "Tyttäresi on kuollut. Älä enää vaivaa opettajaa." 50 Mutta kun Jeesus kuuli tämän, hän sanoi esimiehelle: "Älä pelkää. Usko, niin hän pelastuu." 51 Perille saavuttuaan hän ei antanut kenenkään muun tulla mukanaan sisään kuin Pietarin, Johanneksen ja Jaakobin sekä tytön isän ja äidin. 52 Kaikki itkivät ja valittivat tytön kuolemaa, mutta Jeesus sanoi: "Älkää itkekö! Ei hän ole kuollut, hän nukkuu." 53 He nauroivat hänelle, koska tiesivät, että tyttö oli kuollut. 54 Mutta Jeesus otti tyttöä kädestä ja sanoi kuuluvalla äänellä: "Tyttö, nouse!" 55 Silloin henki palasi tyttöön. Hän nousi heti jalkeille, ja Jeesus käski antaa hänelle syötävää. 56 Tytön vanhemmat olivat hämmästyksestä suunniltaan. Jeesus kielsi heitä kertomasta kenellekään, mitä oli tapahtunut.

Lokakuu merkitsee luonnonkierrossa jäähyväisiä kesälle ja astumista pimeään ja sateiseen vuodenaikaan. Ensipakkasten myötä kuoleman tunne on hyvin vahvasti läsnä, kun ilmat kylmenevät ja talvi lähestyy. Pimeyden myötä me siirrymme talviaikaan tulevana sunnuntaina ja luonto hiljenee lämpimän kesän jälkeen.

Jotakin samaa on myös tämän sunnuntain evankeliumissa. Kaksi ihmistä etsii elämässään vastausta kaikkialta mutta lohdutusta ei löytynyt. Heidän elämäänsä hiipinyt pimeys väistyy kun pieni elämänhenkäys pyyhkäisee heidän sydämeensä. He kuulevat Jeesuksesta ja ylittävät rajan, joka heidän mielessään oli ollut. Jairos oli synagogan esimies ja vaati varmasti paljon, että hän tuli kumartamaan Jeesusta ja hakemaan apua häneltä. Verenvuotoa sairastanut nainen taas kosketti salaa Jeesuksen viitantupsua parantumisen ja pelastuksen toivossa. Hän oli antanut kaikkensa lääkäreille mutta sairaus jatkui.

Kuolema odotti pimeydessä. Mutta samalla hengellisen kuoleman varjo oli heidän elämässään. Naisen tauti aiheutti verenvuotoa, joka esti hänen osallistumisensa temppelijumalanpalvelukseen. Synagogan esimies oli varmasti turvautunut jo omaan uskonyhteisöönsä löytämättä apua ja lohdutusta sieltä. Nyt hän hakikin apua vastustajan leiristä. (Eräissä tulkinnoissa nämä kaksi hahmoa edustavat ihmisiä jotka odottavat messiasta. Sairas nainen edustaa pakanakansoja ja Jairos juutalaisten ”isää”, jonka tytär oli menehtynyt ja joka haki pelastusta messiaalta.)

Kun me liitymme näiden kahden Jumalan etsijän joukkoon, meillä on lupa odottaa suuria ihmeitä. Kummankin usko muutti heidän elämänsä. Toinen sai parannuksen sairauteensa ja toinen pelasti lapsensa kuolemasta. Jumalalle kaikki on mahdollista mutta muistakaamme, että Jumalan avulla myös ihmiselle kaikki on mahdollista.

Toivottavasti meille Jumala ei ole viimeinen vaihtoehto vaan aina ensimmäinen ja lopulta myös viimeinen.

Mitä tämä tarkoittaa? Että me luottaisimme kaikessa Jumalan huolenpitoon. Luottaisimme siihen, ettei meille tapahdu mitään pahaa vaan kaikki on meille siunaukseksi.

Usko merkitsee luottamista Jumalan apuun. Edelleen tänä päivänä me saamme apua sairauksiimme lääkäreiden ja lääkkeiden kautta ja niiden kautta Jumalan vaikuttaa elämässämme. Mutta parantuminen on aina Jumalan kädessä. Jokainen sairaus voi olla meille kuin Jobille annettu haaste siitä, kuinka suhtaudumme Jumalan antamiin koettelemuksiin. Sairaus voi merkitä meille kilvoittelua, jotta oppisimme nöyrtymään, rauhoittumaan ja keskittymään olennaiseen. Olemmeko yhtä varmoja uskossamme kuin Aabraham, joka oli valmis uhraamaan poikansa luottaessaan Jumalaan?

Luottamus merkitsee uskoa. Kun me ravitsemme uskoamme ja annamme sen kasvaa sydämessämme, se poistaa pelon sielustamme. Se tuo valon pimeyteen, jota maailman ihmiset eivät voi ymmärtää. Usko on kuin pieni tuohuksen liekki pimeydessä, joka odottaa päivän valkenemista. Päivä valkenee kun Herramme palaa toisen kerran tähän maailmaan kunniassaan. Me saamme esimakua tästä toisesta tulemista kun siirrymme pikku hiljaa joulun odotukseen.

"Älä pelkää" on tuttu enkelin tervehdys ihmiselle, joka on otollinen Jumalalle. Nämä Jumalalle otolliset ihmiset uskoivat siihen, että Jumala voisi auttaa heitä. He olivat valmiita yhteistyöhön Jumalan kanssa. Suokoon Jumala meille kaikille toivoa tähän syksyn pimeyteen, jotta muistaisimme Valkeuden, joka on syntynyt pimeyden keskelle!

Ekumeeninen rukousviikko

Tällä viikolla Suomessa vietetään ekumeenista vastuuviikkoa, jonka aiheena on "Väkivallan markkinat". Suomessa ekumeenisia viikkoja on kaksi, toinen tämä syksyllä vietettävä vastuuviikko ja toinen tammikuussa (18.-25.1), jota kutsutaan ekumeeniseksi rukousviikoksi.

Väkivalta on ilmiönä kiinnostava. Vaikka käsityksemme väkivallasta usein tarkoittaa toiseen ihmiseen kohdistuvaksi fyysiseksi väkivallaksi, niin se alkaa paljon aikaisemmassa vaiheessa. Väkivaltaa ei voi aloittaa tyhjästä vaan se pitää aina pohjustaa: toiseen ihmiseen kohdistetaan ennakkoluuloa, leimaamista, kielteisiä käsityksiä, mustamaalaamista ja uhkaa. Näiden kautta voidaan oikeuttaa väkivallan käyttöä ja jopa saada uhri vakuuttuneeksi väkivallan oikeutuksesta (esim. lähisuhdeväkivalta). Tekijän tunnemaailmasta usein löytyy itsekkyyttä, kylmyyttä, välinpitämättömyyttä, kostonhimoa, pettymyksiä, vallanhalua, kateutta, pelkoa, raivoa tai mustasukkaisuutta.

Ennen kuin fyysinen väkivalta alkaa, sitä usein on edeltänyt sanallista, psykologista, hengellistä, seksuaalista tai sanallista väkivaltaa. Kun huomaamme, että toiseen ihmiseen alkaa kohdistua negatiivista ajattelua ja asennoitumista emmekä tee asialle mitään, olemme mukana väkivallassa. Jokaisen väkivallan teko kaava on melko samanlainen, mutta se vaihtelee, missä vaiheessa tämä väkivallan kumuloituminen keskeytetään ja kierre katkaistaan.

Tänä päivänä on melko yllättävää miten paljon oikeudessa on tuomittu ihmisiä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. On hyvä, että yhteiskunta on ottanut tiukan asenteen rasismia vastaan koska vain pieni osa suomalaisista on suvaitsemattomia. Me näemme väkivallan siemeniä jokapäiväisessä elämässämme mutta usein niiden vaikutus on niin hienovaraista, että tunnemme sen läsnäolon vain oman stressimme kautta. Yhteiskunnassa vihan siemeniä kylvetään ajatusten ja sanojen kautta. Jos hyväksymme ajatusten ja puheiden tasolla ihmisten vastakkainasettelun, me olemme tiellä kohti väkivaltaa. 

Millä tavoin me tänä päivänä asennoidumme ekumeniaa kohtaan? Pohjaavatko käsityksemme omiin ennakko-oletuksiimme vai tutkittuun tietoon ja tosiasioihin? Olemmeko riittävän avoimia niille mahdollisuuksille, joita ekumeeninen liike meille Suomessa tarjoaa vai näemmekö siinä pelkkiä haasteita?

Vastustaisinko ekumeniaa?

En ymmärrä useinkaan sitä kritiikkiä, jota ekumeenista liikettä vastaan kohdistetaan. Tämä ei tarkoita sitä, että nämä argumentit ovat huonoja vaan kaiketi kyse on omasta ymmärtämättömyydestäni. Usein tällä kritiikillä halutaan vastustaa luterilaisen kirkon vaikutusta oman kirkkomme ajatteluun. Joidenkin mielestä tätä negatiivista vaikutusta on jo tapahtunut mutta osan mielestä vaara on vasta tulossa.

Ekumenia syntyy aina tietyssä uskonnollisessa ja maantieteellisessä ympäristössä. Ekumeeninen toiminta arjen seurakuntatyössä on erilaista Venäjällä ja Kreikassa kuin Suomessa. Ymmärrän osaltaan näiden molempien maiden kritiikkiä ekumeenisessa liikkeessä esiintuotuja asioita kohtaan mutta tämän kritiikin tuominen suomalaiseen ekumeniaan ei välttämättä ole hedelmällistä. Meidän pitää elää ortodoksisuutta Suomessa ja omien lähtökohtiemme mukaan.

Tämä ei tarkoita pyhästä traditiostamme luopumista vaan sen soveltamista tänne Pohjolaan. Toisen huomioiminen ei tarkoita sitä, että tingimme omasta opetuksestamme tai tavoistamme. Me olemme erilaisia, jo pelkästään historiamme osalta. Jokaisen ortodoksin on omaksuttava uusia asioita emmekä voi jäädä tunnelmoimaan vanhoja hyviä aikoja, jolloin asiat olivat hyvin. Ekumenia on meille annettu haaste, jota meidän on kohdeltava kuin isännältä saatuja talentteja.

Vuorovaikutukseen

Ekumeeniset viikot ovat seurakuntatason rauhantyötä. Rauhantyö on vuorovaikutusta toistemme kanssa ja yhdessä olemisesta. Tämä toiminta karsii ennakkoluulojamme toisiamme kohtaan ja mahdollistaa yhteistyön tekemisen kristittyinä.

Kouvolan Pyhän ristin kirkko

Oman kokemukseni mukaan ortodoksien ja luterilaisten vuorovaikutus on ollut hyvää ja erityisesti tästä on hyötynyt ortodoksinen kirkko. Kouvolassa tämän ekumeenisen työn erityinen merkki on Pyhän ristin kirkko. Se rakennettiin alunperin venäläiseksi sotilaskirkoksi (v. 1915), ja se siirtyi vallankumouksen (v. 1917) myötä Suomen valtiolle ja sen kautta luterilaiselle seurakunnalle. Luterilainen kirkko palautti sen ortodoksien käyttöön 80-luvun alussa, kun kirkon lähistölle rakennettiin uusi kirkko. Vaihtoehtoina olisi voinut olla kirkon purkaminen, myyminen tai vuokraaminen.

Ihminen sairastuu, jos hän on kääntänyt katseensa vain omaan sisimpäänsä eikä etsi virikkeitä ulkomaailmasta. Sama pätee myös yhteisöihin. Jos yhteisö kokee, että vain sen sisällä on kaikki tieto ja osaaminen, se sairastuu. Terve yhteisö on jatkuvassa ja aktiivisessa vuorovaikutuksessa ympäröivän maailman kanssa ja reagoi siihen.

Me tarvitsemme ekumeniaa oman itsemme löytämiseen. Luterilainen kirkko on meille peili, jonka kautta opimme paremmin näkemään ja tuntemaan itsemme. Me tulemme ortodokseiksi omaksumalla kirkkomme vuosisataista perinnettä. Mutta samalla me tulemme yhä vahvemmin ortodokseiksi myös siten, kun me löydämme ja toteutamme omaa perinnettämme suhteessa luterilaiseen kirkkoon. 

Demonien karkelo päättyi - Gerasan alkoholisti

27 Kun Jeesus nousi rannalle, häntä vastaan tuli kaupungista mies, jota vaivasivat pahat henget. Mies oli jo kauan kulkenut vaatteitta, eikä hän asunut ihmisasumuksessa vaan oleskeli hautaluolissa. 28 Jeesuksen nähdessään hän parkaisi, heittäytyi hänen eteensä ja huusi kovalla äänellä: "Mitä sinä minusta tahdot, Jeesus, Korkeimman Jumalan poika? Minä pyydän: älä kiduta minua!" 29 Jeesus näet oli käskenyt saastaisen hengen lähteä miehestä. Se oli jo pitkän aikaa pitänyt miestä otteessaan. Hänet oli köytetty ja kahlehdittu, että hän pysyisi aloillaan, mutta kerran toisensa jälkeen hän oli katkonut siteensä ja pahan hengen ajamana paennut ihmisten ilmoilta. 30 [i] "Mikä sinun nimesi on?" kysyi Jeesus. Mies vastasi: "Legioona*", sillä häneen oli mennyt monta pahaa henkeä. 31 Ne pyysivät, että Jeesus ei käskisi niiden syöksyä kadotuksen kuiluun.

32 Läheisellä vuorella oli iso sikalauma laitumella. Pahat henget pyysivät Jeesukselta lupaa mennä sikoihin, ja hän salli sen. 33 Silloin henget lähtivät miehestä ja menivät sikoihin, ja lauma syöksyi jyrkännettä alas järveen ja hukkui.

34 Kun sikopaimenet näkivät tämän, he lähtivät pakoon ja kertoivat kaiken kaupungissa ja kylissä. 35 Monet lähtivät katsomaan, mitä oli tapahtunut. He tulivat Jeesuksen luo ja tapasivat miehen, josta pahat henget olivat lähteneet. Mies istui Jeesuksen jalkojen juuressa vaatteet yllään ja täydessä järjessään. Tämä sai heidät pelon valtaan. 36 Paikalla olleet kertoivat heille, millä tavoin pahojen henkien vaivaama oli parantunut. 37 Silloin kaikki Gerasan seudun ihmiset pyysivät Jeesusta poistumaan sieltä, sillä he olivat hyvin peloissaan. Jeesus nousikin veneeseen ja lähti paluumatkalle. 38 Mies, josta pahat henget olivat lähteneet, pyysi, että saisi jäädä hänen seuraansa, mutta Jeesus lähetti hänet luotaan sanoen: 39 "Palaa kotiisi ja kerro tästä suuresta teosta, jonka Jumala on sinulle tehnyt." Mies lähti, kulki ympäri kaupunkia ja julisti, mitä Jeesus oli tehnyt hänelle. (Luuk 8:27-39)

Tätä evankeliumia kannattaa pohtia huolellisesti, koska se luetaan kirkossamme ainakin kahdesti kirkkovuodessa ja joskus kolmestikin. Se on harvoja kertomuksia, joissa meille kerrotaan demonien päämäärättömästä toiminnasta ja kuvataan miten mieletöntä ja outoa niiden toiminta voi olla. Ellei himot ole saaneet elämäämme täysin valtaansa, tämä kertomus on vakava varoitus meille kaikille.

Joskus on hyvä tutkia evankeliumia jonkin esimerkin kautta, jotta ymmärtäisimme selvemmin mistä meille puhutaan. Jos ajattelemme tuota evankeliumin miestä tarkemmin niin uskon, että voimme nähdä hänessä väkivaltaisen alkoholistin. Alkoholismi on hyvä esimerkki, sillä se kuvaa hyvin kaikkea sitä mitä synti puhtaimmillaan on.

Alkoholismi on niin yleistä Suomessa, että väitän jokaisen meistä tuntevan tai tietävän alkoholin ongelmakäyttäjän – jos ei tunne, on poikkeus. Jokaisesta meistä tulee alkoholisti, kun juo tarpeeksi eli käyttää Jumalan antamaa lahjaa väärin. Alkoholista on tullut meille yhteinen salaisuus, häpeä ja sairaus. 

Evankeliumi kertoo yleisellä tasolla kuinka tämän miehen toiminta pahan hengen alaisuudessa on vaarallista ja tuhoavaa. Tuo mies haluaa elää hautaluolissa ja pysyä pimeydessään, koska sisäisesti kuolleelle sielulle vain siellä on turvallista olla. Jumalallinen valkeus on muuttunut tälle miehelle inhottavaksi, koska se valaisee syvän häpeän, jossa hän elää.

Demonien valtaava mies on antanut itsensä pois ja niin jokin muu olento puhuu hänessä. Sisäinen kuva hänessä on särkynyt ja eheys on pirstaloitunut. Tässä riivatussa miehessä näemme hyvin, sen mitä himo ja synti saavat aikaan sielussamme.

Evankeliumin mies kantoi sisässään demoneita, jotka vääjäämättä veivät häntä kohti tuhoa. Tämä mies oli varmaankin elänyt aikanaan normaalia elämää mutta nyt hän oli eksynyt omaan sisimpäänsä. Hän oli menettänyt kaiken: suhteensa Jumalaan, lähimmäiset, paikkansa yhteisössä, työnsä, mielenterveyden, perheen, kodin, kaiken. Jopa hänen identiteettinsä oli hävinnyt ja hän kutsui itseään legioonaksi, pahojen henkien kodiksi. Jokainen, joka on seurannut pahasti alkoholisoituneen elämää, voi nähdä kuinka lopputulos on surullinen ja vääjäämätön.

Kun Jeesus oli kulkemassa miehen ohitse, demonit luulivat aikansa koittaneen. Tässä vaiheessa ei mies enää puhu vaan demonit puhuvat hänessä. Ne eivät mieti miehen terveyttä tai elämää vaan pelkäävät kadotuksen kuilua, joka niitä odottaa. Keskustelu alkaa uskontunnustuksella: Mitä sinä minusta tahdot, Jeesus, Korkeimman Jumalan poika? Demonitkin tunnistavat Jumalan vaikka eivät nöyrry Hänen edessään.

Riippuvuus tuhoaa ihmisen terveyden myös mielentasolla ja sen vuoksi alkoholisti toimii epärationaalisesti. Kun rakastava ihminen hänen lähellään toivoo hänen toipumistaan, alkoholisti haluaa vielä yhden kerran löytää täyttymyksen, vaikka tietäisi, että se voi olla viimeinen.

Mutta pyhyyden edessä mikään pahuus ei kestä vaan se paljastuu häviäjäksi. Klassista taistelua hyvän ja pahan välillä ei edes käydä, koska evankeliumeiden maailmassa lopputulos on aina ollut selvä. Nyt Kaikkivaltiaan edessä vain neuvotellaan vain siitä, mihin demonit ajetaan. Ja uusi riivauksen kohde löytyi saastaisista sioista, joihin henget pakenevat.

Mitä tämän miehen demonit eli alkoholi tekee kedolla olleille sioille? Demonit ovat kasvaneet suuriksi ja tekevät sioista selvää saman tien. Ne perivät tuon addiktoituneen miehen hulluuden ja mielipuolisuudessaan ne karkaavat alas jyrkänteeltä syvyyteen ja kuolemaan. Vaikka pahat henget saavatkin lisäaikaa ennen viimeistä tuomiota, heidän toimintansa ei ole rationaalista vaan tämänkin mahdollisuuden ne käyttävät itsensä tuhoamiseen. Tämä jyrkänteeltä alas syöksyminen kuvaa hyvin sitä, kuinka vääristynyt ja kiero on synnin tahraama mieli.

On joskus arvioitu, että nämä paikalle tulleet kaupunkilaiset voisivat olla vertauskuvallisesti juutalaisia, jotka eivät ottaneet vastaan messiastaan. Voimmeko me sen sijaan ajatella, että nuo paikalle tulleet ihmiset olivatkin kuva muista alkoholisteista, jotka kärsivät samasta sairaudesta. Heissä herää huoli, että joku tulee ottamaan heiltä pois heidän salaisen nautintonsa ja paheensa, jota ilman he eivät ole tottuneet elämään? Heidän maailmassaan addiktiosta on tullut elämää tärkeämpi ja halusivat tästä ilonpilaajasta eroon.  

Me saatamme huomaamattamme suojella ja yliarvioida sairauttamme. Kun me samaistumme tautiimme, me saatamme hyökätä sellaisia vastaan, jotka tulevat auttamaan meitä. Nautinto, johon kipu on vaatetettu, voi olla meille niin rakas, ettemme halua luopua siitä.

Alkoholismi ei toisaalta ole sairaus: siitä voi parantua, jos jaksaa uskoa itseensä ja luottaa Korkeamman suojelukseen. Jumala on väkevämpi alkoholismia, sairautta ja demoneita. Kun me taistelemme alkoholismia ja muita addiktioita vastaan, meidän on muistettava, ettei mikään Jumalalle ole mahdotonta, kunhan vain uskomme häneen. Me voimme voittaa tämän sairauden ja nähdä sen kukistamisessa Jumalan tunnusteon ja kunnian. Vähintä mitä voimme tehdä, on esirukoilla toisen puolesta. 

Riivaajat karkotettiin sikalaumaan, joka syöksyi alas jyrkänteeltä. Meteli ja pahuus oli lakannut ja Gerasan vainioille oli laskeutunut rauha. Kaupungista saapuneiden asukkaiden katseet kääntyivät muuttuneen miehen puoleen Herran jalkojen juuressa. Hänen silmissään oli rauhoittunut katse, jota moni ei ollut nähnyt vuosiin. Tämä mies oli vapautunut demoneistaan ja hänen oma järkensä oli ottanut vallan hänen elämässään ja rauha täytti hänen sydämensä. Hän ei enää ollut legioonallinen paholaisia vaan eheytynyt Jumalan palvelija. Hänen oli hyvä olla ja hän olisi halunnut jäädä Jeesuksen pariin.

Jeesus lähetti hänet luotaan sanoen: "Palaa kotiisi ja kerro tästä suuresta teosta, jonka Jumala on sinulle tehnyt."

Minä luulen, että jokainen meistä on tuo parannettu mies. Vaikka emme olisikaan alkoholisteja, meissä on samanlaisia himoja, jotka varjostavat Jumalan valoa elämässämme. Ja meille tarjotaan jatkuvasti tätä pelastusta kirkon jumalanpalveluksissa ja sakramenteissa, huomisessa liturgiassakin. Ja armon ja laupeuden saatuamme, meidätkin lähetetään parantuneina takaisin kaupunkiimme julistamaan hyvää sanomaa.

Olemme tässä kirjoituksessa keskittyneet riivattuun mieheen ja demoneihin mutta yhtä paljon voisimme miettiä miten paljon pelkoa ja ahdistusta miehen riippuvuus on synnyttänyt hänen lähipiirissään. Sanoin alussa, että todennnäköisesti tiedät tai tunnet alkoholin väärinkäyttäjän, nyt väitän, että moni meistä kärsii tai on kärsinyt alkoholistista. Suokoon Jumala meille viisautta, kärsivällisyyttä ja vahvuutta taistella tätä sairautta vastaan, jotta meidän tulevaisuutemme ja lastemme elämä olisi eheämpää ja turvallisempaa.