Lumi

Lumi. Veden kiteytynyt muoto, joka kehittyy vesihöyryn liikkuessa ilmakehässä eri suuntiin. Yleensä kuusisakaraisia, kauniita, jääkiteen muotoisia tähtiä. Yksikään kuusisakarainen kide ei ole samanmuotoinen kuin toinen. Lumen salaisuus on aikojen alusta herättänyt ihmetystä ja kiehtonut ihmisiä. Pappi Olaus Magnus ensimmäisenä huomasi Uppsalan kaupungissa Ruotsissa vuonna 1555 että  jokaisella lumihiutaleella omanlaisensa kuusisakarainen rakenne, ja kuten sen muodoista näkee….

Tämä talvi on ollut harvinaisen kaunis viikosta toiseen. Ainakin Kaakkois-Suomessa lunta on jo yli puolimetriä ja puiden oksat notkuvat lumikuorman alla. Aamupäivät ovat olleet käsittämättömän kauniita, kun vaalean sinisen taivaan alla aurinko valaisee yhä kauniimmin kultaisella valollaan lumisia puita. Eräänä päivänä ihastelin, kun tuuli puhalsi lumisia puita pakkasilmassa ja lumikasat lensivät tuuleen hienoisena puuterilumena. Tälläkin hetkellä tuuli heittelee kevyesti lunta ilmaan ja kaikkialla on korkeita kinoksia.

Muistan, kun edesmennyt opiskelutoverini Niko Ikonen kertoi, mikä hänelle oli sillä hetkellä kauneinta ortodoksisessa elämässä. Se oli hänelle kirkossa käynti lauantai-iltana kun lunta oli kaikkialla, kirkossa oli lämmin ja valonlähteenä oli vain lampukat ja tuohukset. Raskas työviikko takana ja vihdoin sai rauhoittua rukoukseen, kuunnella kirkkomusiikkia ja nenään kantautuu suitsukkeen tuoksu. Epäilemättä me molemmat ajattelimme Joensuun Nikolaoksen kirkkoa, jossa hoidimme liturgiset harjoitukset.

Jos suomen kielessä ei ole montaakaan sanaa rakastamiselle, niin lumelle sen sijaan on valtava määrä erilaisia ilmauksia. Jokainen meistä ymmärtää helposti seuraavat sanat, vaikkei niitä kovin paljon käyttäisikään: hanki, räntä, nieto, hiutale, polanne, tykkylumi, kuurankukka, huurre, pakkaslumi, härmä, kuura, loska, sohjo, kinos, pyry ja tuisku. Sanat eivät ole synonyymejä keskenään vaan jokainen kuvaa jotakin tiettyä asiaa lumesta. Ymmärrämme helposti jos linja-auton yhteydessä puhumme vaikkapa polanteesta, loskasta, hangesta tai pyrystä. Erilaisia lumeenliittyviä sanoja suomen kielessä ainakin 50. 

Lumi merkitsee suomalaisille samaan aikaan monia asioita. Lasten ilo ensilumesta, valkoinen joulu, lumipesut, lumipallot, lumilinnat ja lumiukot, lumityöt työpäivän jälkeen, ensimmäiset hiihtoladut, lumeen hyppääminen saunan jälkeen, polkujen tekeminen syvään hankeen, jopa nuotion rakentaminen lumihankeen. Lumi ei merkitse meille talven kylmyyttä vaan pikemminkin suojaa talven kylmyyttä vastaan. Lumi eristää ja suojaa meitä pakkaselta.

Jokainen meistä kuulee lumen äänen: muistat narinan, joka kuuluu kun kävelee pakkaslumen päällä? Ja samaan tunnelmaan liittyy usein myös toinen lumeen liittyvä öinen ääni: hiljaisuus.

Lumella on aivan erityinen rooli kauniissa maassamme: se korostaa ennen kaikkea puhdasta luontoamme. Maassamme on lukuisia koskemattomia paikkoja, joissa ei näy ihmisen käden- tai jalanjälkeä. Silti meillä on runsaiden metsäteiden ansiosta helppo päästä kulkemaan koskemattomaan luontoon vaikka hiihtämällä.

Luterilaisella puolella on rakennettu lumikappeleita ja jäästä erilaisia alttareita ym. Mutta emme onneksi ole jääneet toimettomiksi. Muistan hyvin vanhan kuvan Uuden Valamon luostarista, kun veljestö on kokoontunut järven jäälle tehtyyn ristinmuotoiseen avantoon vedenpyhitystä toimittamaan. Tai sitten ristisaatot, jotka tehty hiihtämällä kauniiseen luontoon.

Haminan seurakunnassa oli aikanaan tapa kokoontua myös Teofanian aikaan järven jäälle toimittamaan vedenpyhitystä, eikä siinä sinänsä ihmeellistä, mutta erityisenä etuna oli paikalla ollut lämmitetty sauna ja kunnon kokoinen avanto, jonne seurakuntalaiset menivät uimaan vedenpyhityksen jälkeen.

Raamattu puhuu yllättävän paljon lumesta ja tässä muutama mielenkiintoinen kohta lumesta.

Psalmissa 51 viitataan myös lumen puhtauteen:

Puhdista minut iisopilla niin minä puhdistun, Pese minut niin minä lunta valkeammaksi tulen.

Jesaja puhuu armosta ja syntien anteeksiantamisesta viitaten lumeen:

– Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin lumi.

Vaikka ne ovat purppuranpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin puhdas villa. (Jes. 1:18)

Valitusvirsissä verrataan taas lunta puhtauteen:

 Siionin ruhtinaat olivat puhtaampia kuin lumi, valkoisempia kuin maito.

He hohtivat kuin korallihelmet, loistivat kuin safiiri. (Val. 4:7)

Pyhällä haudalla kerrotaan kuinka enkeli ilmestyi mirhantuojanaisille:

Äkkiä maa alkoi vavahdella ja järistä, sillä Herran enkeli laskeutui taivaasta. Hän tuli haudalle, vieritti kiven pois ja istuutui sille. 3 Hän oli hohtava kuin salama ja hänen vaatteensa olivat valkeat kuin lumi. (Matt. 28:3)

Lumeen verrattava puhtaus on Jumalaan liittyvä ominaisuus. Jumala on kaikessa synnitön ja koska Hän on luomaton valkeus, Hänessä ei ole varjoa eikä pimeyttä. Ihminen sen sijaan on kaukana lumen puhtaudesta vaikka sitä kovasti kaipaakin. Sen sijaan ihminen voi saada Jumalalta "lumipesun", jossa hänet pestään veren punaisista synneistään tai synnistään lunta valkeammaksi. Se siis tarkoittaa syntien anteeksiantamista.

Teema on mielenkiintoinen synnin käsitteeseen liittyen. Synti on likaa, josta Jumala voi meidät puhdistaa. Se ei siis missään nimessä kuulu meihin itsessämme vaan tuo lika tahraa meidät kun teemme Jumalan tahdon vastaisia tekoja, syntiä. Synti on meidän ulkopuolellamme ja sielumme tulee likaiseksi, kun me lankeamme kiusaukseen.

Suuren paaston aikaan kuulemme katumuskanonissa, ettei minulla ole hääpukua, jossa astua juhlamajaan. Tämä liittyy hyvällä tavalla teemaamme, koska hääpukua me emme voi itse hankkia. Hääpuku annetaan meille ja sama koskee myös sielun puhtautta ja katumuksen sakramenttia: Jumala armossaan voi pestä meidät lunta valkeammiksi verenpunaisista synneistämme.

Pelastuksen kannalta olennaista on se, että ihminen puhdistetaan synneistään, yhä uudelleen ja uudelleen. Me emme tee sitä oman katumuksemme kautta tai paastoamalla vaikka välillä tähänkin ajatukseen törmää, vaan tehdessämme itsemme valmiiksi ottamaan vastaan tuon syntien anteeksiannon, katumuksen kautta. Katumus tai paasto ei siis itsessään takaa meille pelastusta mutta pelastuksemme lähtökohta löytyy katumuksesta.

On aivan ilmeistä monen kohdan perusteella että lumen puhtaus on Taivaallisen Isämme, Jumalan kaikkivaltiaan epiteetti. Danielin kirjassa ja Ilmestyskirjassa kuvataan Isää Jumalaa Ikiaikaiseksi seuraavasti:

Käännyin nähdäkseni, mikä ääni minulle puhui, ja kun käännyin, näin seitsemän kultajalkaista lamppua ja lamppujen keskellä hahmon, joka oli ihmisen kaltainen. Hänellä oli yllään pitkä viitta ja rinnan ympärillä kultainen vyö. Hänen päänsä ja hiuksensa hohtivat valkoisina kuin valkoinen villa, kuin lumi, ja hänen silmänsä olivat kuin tulen liekit. (Ilm 1:12-14).

Profeetta Daniel:

Kun minä sitä katselin, istuimet asetettiin paikoilleen, ja Ikiaikainen istuutui. Hänen pukunsa oli valkea kuin lumi ja hänen hiuksensa ja partansa kuin puhdas villa. (Dan. 7:9)

Raamatun lumiteemalla on myös muutama muu kohta, jossa aiheesta puhutaan. Keskitymme tässä lopussa niistä vain yhteen, sillä toisessa kohtaa puhutaan lumesta vertauskuvana spitaalille ja sananlaskujen kirjan lopussa viisaasta vaimosta, joka ei pelkää lunta, koska hänellä on talvivaatteet.

Jobin kirjan lopussa on ihastuttava kohtaus, jossa Jumala puhuu Jobille:

Nyt minä kysyn sinulta, ja sinä vastaat!

Oletko käynyt paikassa, jossa minä säilytän lunta, oletko nähnyt rakeiden varastot? Olen täyttänyt ne ahdingon aikoja varten, sodan päiviä, taistelun päivää varten. Tunnetko valon kulkutiet? Mistä nousee polttava itätuuli? Kuka on uurtanut väylän rankkasateelle, kuka on avannut tien ukkosen jylinälle? (Job 38:22-25)

Tässä kohden Jumala tekee Jobille selväksi kaikkivaltiutensa ja sen että kaikella Jumalan työllä tässä luomakunnassa on tarkoituksensa. Jumala ei tee virheitä eikä mikään ole vahinkoa tai tarkoituksetonta. Ihmisen on turha neuvoa Jumalaa tai miettiä miten hän hoitaisi Kaikkivaltiaan hommat paremmin.

Ihminen on tilanteessa, jossa hänen tehtävä on nöyrtyä Jumalan valtasuuruuden edessä, ei sen takia että Jumala kaipaisi nöyristelyämme, vaan siksi, että me osaisimme turvautua kaikessa Isämme apuun ja oppisimme luottamaan häneen.

Aloitin tämän tekstin tietosanakirjamärityksellä siitä, mitä lumi on. Huomionarvoista Luojan luomistyössä on minusta tuo yksi pieni löytö Uppsalassa v. 1555. Yksikään kuusisakarainen kide ei ole samanmuotoinen kuin toinen.

Miksi Luoja näin päätti tehdä, en tiedä. Mutta kaikessa kyllä on opetuksensa. Järjetöntä edes miettiä kuinka monta erilaista lumihiutaletta tuolla pihalla on.

Kannattaa kuitenkin muistaa tärkeä asia meidän ihmisten kohdalla. Yhtä lailla, jokainen meistä on yhtä ainutlaatuinen kuin tuhannet miljardit toisistaan poikkeavat lumihiutaleet!

Alustus vapaaehtoistyöstä: Uskon ja omaisuuden yhteys

Vaikka Suomen ortodoksisessa kirkossa on monia satoja työntekijöitä, niin suuri osa kirkon konkreettisesta toiminnasta tapahtuu vapaaehtoisten kautta. Jokaisessa kirkossa vähintään yksi isännöitsijä, hänen apunaan toimii seurakuntalaisia, kuorot ovat täynnä vapaaehtoisia ja monet papitkin tekevät työtään muun kuin virkasuhteen perusteella. Meillä on monia järjestöjä ja yhdistyksiä jotka koostuvat pelkästään vapaaehtoisista, mm. tiistaiseurat.

Tänä päivänä papistomme löytää itsensä ainakin kolmesta kategoriasta. On niitä, jotka tekevät työkseen papin työtä vaikkapa seurakunnissa, sitten eläkkeellä oleva papisto, joka tekee jossain määrin vapaaehtoisesti työtä seurakunnan hyväksi. Kolmantena ryhmänä on sivutyönään paimenen työtä tekeviä. 

Seurakunnat ovat kaikkialla maailmassa nimenomaan yhteisöjä, jotka koostuvat vapaaehtoisista. Suomen malli, jossa kirkollisveroin kerätään mm. työntekijöiden palkka, on hyvin harvinainen. Useimmiten kirkon työntekijöille on joko jokin siviilityöammatti tai sitten seurakunnan ”työntekijä” on eläkkeellä.

Varhaisen kirkon aikana vapaaehtoistyö oli vähän hankala ilmaus. Jos vaikka ajattelemme niinkin helppoa kohdetta kuin kirkon apostolit niin sanommeko, että he olivat palkallisia vai vapaaehtoisia? Jeesuksen opetuslapset elivät käytännössä vapaina kuin taivaan linnut ja heidän toimeentulonsa riippui ihmisten suopeudesta. Heidän ylöspitonsa oli kunniatehtävä, josta luvattiin palkinto iankaikkisessa elämässä:

»Joka ottaa vastaan teidät, ottaa vastaan minut, ja joka ottaa minut vastaan, ottaa vastaan sen, joka on minut lähettänyt. Joka ottaa profeetan vastaan siksi, että tämä on profeetta, saa profeetan palkan, ja joka ottaa vanhurskaan vastaan siksi, että tämä on vanhurskas, saa vanhurskaalle kuuluvan palkan. Ja joka antaa yhdellekin näistä vähäisistä maljallisen raikasta vettä vain siksi, että tämä on opetuslapsi – totisesti: hän ei jää palkkaansa vaille.» (Matt. 10:40-42)

Myöhemmin kun kirkko alkoi asettumaan 300—400-luvulla ja luomaan hierarkista rakennetta, niin myös vapaaehtoisen työn käsite nousi esille. Kun kirkkoon perustettiin virkoja niin tämä myös mahdollisti vapaaehtoistyön syntymisen. Seurakunnan tai kirkon elämä oli jo tähän aikaan jopa rikkaampaa kuin meidän aikanamme: diakoniatyö ei ollut vain pieniä hyväntekeväisyystekoja vaan ennen nykyistä terveydenhuolto ja koulutusyhteiskuntaa, kirkot hoitivat nämä velvollisuudet. 

Tiedämme että jo 300-luvun lopulla Konstantinopolissa perustettiin kouluja ja sairaaloita inhimillistä hätää helpottamaan. Tämä työmalli jatkui vuosisatoja ja sinänsä mielenkiintoista on lähellämme oleva Kronstadtin kaupunki, jonne paikallinen pyhän Johannes perusti monia hyväntekeväisyyslaitoksia.

Diakoniatyö ja jumalanpalvelukset

Onko diakoniatyö perimmiltään köyhien ja hädänalaisten auttamista? Näin ehkä historian kuluessa on ollut mutta toivoisin että tänä päivänä me pääsisimme tästä ajatuksesta eroon.  

Nykyaikana me puhumme yhteisöllisyydestä ja vieläkin enemmän osallisuudesta. Meillä on seurakunta, joka ei suinkaan tarkoita virastoa, jossa työntekijät ovat seurakunta. Seurakunta on uskovien ihmisten yhteisö, vielä tarkemmin sanottuna eukaristinen yhteisö. Ihmiset kokoontuvat yhteen rukoilemaan, murtamaan leipää ja jakamaan omastaan.

Silloin meillä ei käytännössä ole mitään rikkaita tai köyhiä vaan meille kaikki on yhteistä. Yllättäen alaoleva teksti Apostolien tekojen kirjasta kuvaa ihannettamme vähän paremmin:

Koko uskovien joukolla oli yksi sydän ja yksi sielu. Kukaan ei pitänyt omanaan sitä, minkä omisti, vaan kaikki oli heille yhteistä. Apostolit todistivat voimallisesti Herran Jeesuksen ylösnousemuksesta, ja Jumalan armo oli heidän kaikkien osana runsain määrin. Kukaan ei kärsinyt puutetta. Ne, jotka omistivat tilan tai talon, myivät sen ja luovuttivat kauppasumman apostolien haltuun, ja näiltä jokainen sai rahaa tarpeensa mukaan.

Kuva on kieltämättä hyvin ihanteellinen ja tuskin onnistuu meidän sukupolvemme aikana. Tärkeintä kuitenkaan ei ole päämäärä vaan suunta, jonne olemme menossa.

Kaksi asiaa tuossa katkelmassa on kuitenkin ilmeistä: yhteisöllisyys ja osallisuus. Samaan aikaan myös jumalanpalvelus ja diakonia. Jos me otamme nämä kaksi paria käyttöömme, niin silloin olemme varmalla pohjalla ja voimme rakentaa helposti ortodoksisen mallin seurakunnan vapaaehtoistyöstä. Pääkohteena on aktiivinen jumalanpalveluselämä ja diakonia, joka tuo tyydytyksen kaikille mukanaoleville. Diakoniatyö ei ole ikään kuin avun lähettämistä johonkin vaan seurakunnan kokoontuminen joka konkretisoi ja ilmaisee itsessään lähimmäisenrakkauden.

Yhdestä suusta ja yhdestä sydämestä

Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään. (Matt. 18:20)

Jumalanpalveluksen osalta oleellista on, että me rukoilemme yhdessä. Meillä on pitkä siirtymä siihen, että alamme lukemaan yhdessä seurakuntana aamu- ja iltarukoukset yhdessä mutta ei ajatuksen tarvitse kovin kaukana olla. Vaasassa aikanaan toimitettiin ehtoopalvelus tai hetkipalvelus joka päivä. Haminan seurakunnassa meillä on miltei joka keskiviikkona ehtoopalvelus.

Toinen idea jonka otamme tänä vuonna Haminan seurakunnassa käyttöön, on arkipäivien liturgioiden toimittaminen.

Maallikot voivat toimittaa monia palveluksia myös yhdessä. Jo tällä hetkellä toimitamme Jeesuksen rukous-palveluksen kerran kuukaudessa samaan aikaan Haminassa ja Kouvolassa kokonaan maallikkojen voimin. Otamme myös käyttöön akatistokset maallikkojen toimittamina. Seuraava maallikoiden toimittama akatistos on Haminassa 24.1. ja se toimitetaan autuaan Ksenia Pietarilaisen muistoksi.

Samoin kuin diakoniassa, jumalanpalvelus tarjoaa vielä syvemmin meille kokemuksen osallisuudesta. Emme ole vain yhdessä rukouksen kautta vaan me olemme rukouksen kautta yhteydessä Jumalaan. Silloin on helppo muistaa miten Herramme rukous alkoi: Isä meidän.

Kristus syntyy, kiittäkää!

Pitkän paaston aika alkaa olla takana ja tiistaina edessämme on Vapahtajamme syntymän juhla. Juhla on suloinen muistutus meille Jumalan rakkaudesta ihmistä kohtaan. Etenkin Suomessa tämä syvimmän pimeyden keskelle tuleva Valon juhla merkitsee paljon. Vaikkemme olisikaan ahkeria kirkossakävijöitä niin toivottavasti jokainen meistä muistaa joulun pyhän sanoman – Jumalan loppumaton rakkaus langennutta ihmistä kohtaan. Jumalan rakkaus on suurempi kuin meidän lankeemuksemme syvyys. 

Tänä päivänä me elämme keskellä sotia, terroritekoja ja katastrofeja. Maailmassa koetellaan yhä enemmän sitä rajaa mikä on sopivaa, luvallista ja jopa laillista. Tätä rajankäyntiä on jo niin usein, että vähänkään vanhemmat kriisit alkavat unohtua. Lähellämme Ukrainassa, uskonveljiemme kotimaassa on edelleen sota, joka on lähes unohdettu.

Maailma on matkalla kohti vaarallisia aikoja. Sata vuotta on kulunut siitä kun Ensimmäinen maailmansota päättyi. Tänä päivänä kun keskuudessamme on yhä vähemmän sotaveteraaneja - yhä vähemmän niitä, jotka muistavat sodan kauheuden ja mielettömyyden. Nämä äänet alkavat hiipua maailman melskeeseen.

Vaikka nämä ovat huonoja uutisia niin niissä on toivon siemen. Kristitylle ne merkitsevät joulun sanoman muistamista. Vapahtajamme syntymän juhla ilmaisee poikkeuksellisella tavalla Jumalan loputtoman rakkauden ihmistä kohtaan.

Kaikkeuden Luojalla ei ollut sijaa majapaikassa vaan sai kodikseen luolan. Taivaiden kuningas sai kuninkaan vastaanoton vain vieraan maan sivistyneiltä, jotka toivat mirhaa, kultaa ja suitsukkeita. Oman maan vallanpitäjät antoivat kuolemantuomion ja ajoivat hänen maanpakoon Egyptiin.

Joulu on juhla joka tekee mahdottomasta mahdollisen. Vaikka tämän maailman realiteetti eivät lupaa hyvää, niin silti Jumalan valtakunta tunkeutuu pimeyden keskelle ja julistaa meille iankaikkisen Jumalan rakkautta: Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa (Luuk. 2:14).

Maailman rauha syntyy ihmisten sydämissä. Kristittyinä meillä on selkeä näkemys roolistamme tässä ajan hetkessä: Me olemme saaneet Vapahtajaltamme rauhan viestin ja meidän tehtävämme on levittää se toisillemme.

Kristus syntyy, kiittäkää!