Kohtaamisia

Kun Jeesus oli saapunut Kapernaumiin, muuan sadanpäällikkö tuli hänen luokseen ja pyysi häneltä apua sanoen: »Herra, palvelijani makaa kotona halvaantuneena, kovissa tuskissa.» Jeesus sanoi: »Minä tulen ja parannan hänet.» Mutta sadanpäällikkö vastasi: »Ei, Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle. Sano vain sana, ja palvelijani paranee. Minä tottelen itsekin toisten käskyjä ja komennan omia sotilaitani. Kun sanon sotilaalle: ’Mene’, niin hän menee, tai toiselle: ’Tule’, niin hän tulee, tai palvelijalleni: ’Tee tämä’, niin hän tekee.»

Tämän kuullessaan Jeesus hämmästyi ja sanoi niille, jotka häntä seurasivat: »Totisesti: näin vahvaa uskoa en ole tavannut yhdelläkään israelilaisella. Minä sanon teille, että niin idästä kuin lännestä tulee monia, jotka taivasten valtakunnassa käyvät aterialle yhdessä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa. Mutta ne, joiden oli määrä periä valtakunta, heitetään ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita.»

Sitten Jeesus sanoi sadanpäällikölle: »Mene. Tapahtukoon niin kuin uskot.» Sillä hetkellä palvelija parani. (Matt 8:5-13)

Jeesus kohtaa Matteuksen evankeliumin 8. luvussa roomalaisen sotilasosaston johtajan. Asetelma on herkullinen. Kertomus on lyhyt mutta kannattaa huomioida jokainen pieni yksityiskohta tarinassa, siellä on paljon mielenkiintoista.

Sadanpäämies ilmaisee vahvaa uskoa, kääntyessään Jeesuksen puoleen. Jollain lailla hän ilmeisesti ylittää sen normaalin roomalaisen sotilaan tavan elää ja uskoa. Centurion, sadan miehen osaston johtaja: eikö hän olisi voinut käskeä yhden sotilaistaan hakemaan Jeesuksen luokseen? Silloin valta-asetelma olisi muuttunut, kuten muistamme Jeesuksen kohdatessa Pilatuksen.

Ellei kohtaaminen olisi ollut vapaaehtoinen ja tasaveroinen tuota taianomaista hetkeä ei olisi syntynyt.

Kotona palvelija makaa halvaantuneena. Eikö sadanpäällikön olisi ollut helpompi etsiä toinen palvelija? Anteeksi ajatukseni, mutta tuohon aikaan tämä oli tavallista. Palvelijan täytyi olla hänelle erityinen, koska päällikkö näki vaivaa. Ehkä hän oli erityisen luotettava tai hyvin koulutettu, joka toimi kuin ajatus. Vai kertooko tämä jotakin sadanpäälliköstä, vähintäänkin hänen hyväsydämisyydestään?

Roomalaiset olivat yhtä uskonnollisia kuin tuon ajan ihmiset yleensä ja he helposti kääntyivät Marsin, Jupiterin ja muiden jumalien puoleen. Mutta eivät he kuitenkaan minkä tahansa jumalan puoleen kääntyneet. Miksi hän kääntyi juutalaisen rabbin puoleen? Ajatteliko hän Jeesusta jonain yleisenä parantajana, taikuuksien tekijänä vai todellakin Jumalan poikana? Tuskin Jeesus olisi reagoinut sadanpäällikön pyyntöön, jos olisi huomannut miehen pitävän itseään jonain puoskarina. Kysymys on nyt jostain suuremmasta kuin vain palvelijan parantamisesta.

Toisesta näkökulmasta katsottuna: Miksi Jeesus näki tässä mahdollisuuden? Miksi Jeesus mtään kyselemättä suostui lähtemään sadanpäämiehen kotiin parantamaan palvelijaa? Toisessa kohtaa hän yksinkertaisesti kieltäytyi ja sanoi tehtäväkseen pelastaa vain Israelin kadonneet lampaat. Kaiken lisäksi myöhemmin nämä samat Jerusalemin valtaajat ristiinnaulitsivat hänet. Mikä oli Jeesuksen motiivi tässä avuntarjoajana? Tuoda palvelijassa esille Jumalan voima ja kunnia? Vakuuttaakseen roomalaiset omasta jumaluudestaan? Tämä jää avoimeksi koska evankelista ei sitä avaa sen enempää.

Jokin merkillinen yhteys näillä kahdella oli. Evankeliumin kirjoittaja haluaakin kiinnittää huomiomme varsinaiseen kohtaamiseen ja keskusteluun. Evankeliumin tarkoitus ei ole tuoda ilmi Jeesus Nasaretilaisen historiaa vaan opettaa meille jotakin Jumalan valtakunnasta.

Se oli kahden miehen usko toinen toisiinsa. Ei vain niin että sadanpäällikkö uskoi Jeesukseen, Jeesus myös uskoi tähän mieheen. Kuten kehen tahansa joka vilpittömin mielin lähestyy häntä. 

Ensinnäkin, sotajoukkojen johtaja pani toivonsa Jeesukseen. Tähän mieheen, joka kierteli opetuslapsineen ympäri maita ja mantuja: osa uskoi hänen olevan tuleva Messias, toiset etsivät tilaisuutta tappaa hänet.

Toiseksi, Jeesus näki miehen uskon ja lujan vakaumuksen. - Tätähän mekin toivomme, kun käännymme Herramme puoleen: Herra kuule minun rukoukseni ja täytä minun pyyntöni. Usko ja luja vakaumus on kaiken lähtökohta. Tämä mies todellakin, ei vain rukoillut, vaan ihan konkreettisesti kääntyi Jumalan puoleen ja haki apua. 

Mikä Jeesusta hämmästytti tämän miehen puheissa? Kerta toisensa jälkeen hän oli tuskastunut siihen, ettei edes juutalaiset uskoneet häntä, keskeinen teema koko ajan Jeesuksen ja juutalaisten kohtaamisessa. Tällä kertaa Jeesuksen ei edes tarvitse kysellä uskoa vaan vakaumus on päivän selvä. Tämä mieshän uskoo häneen! Eikä edes Jeesuksen läsnäoloa halvaantuneen palvelijan luona tarvita vaan pelkkä sana riittää.

Riittäisikö pelkkä Jumalan lupaus sinulle ja minulle? - Etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan... Jumalan sanan on riitettävä meille, muuta emme saa.

Luulen, että tässä on se rajapinta tai kosketuspiste minun ja tämän tarinan välillä: Meiltä odotetaan samaa uskon vakavuutta kuin sadanpäälliköltä. Rohkeutta myös!

Särjettyä ja murtunutta sydäntä et sinä, Jumala, hylkää

Yhtenä teemana kertomuksessa on myös asenteemme Jumalan edessä. Tässä kertomuksessa asetetaan esikuvaksi sydämen nöyryys.

"- Ei, Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle." Sadanpäämies nöyrtyy vilpittömästi Jeesuksen edessä. Mutta miksi? Siksi, että mies tarvitsee armahdusta.

Tietyssä kohtaa elämää - asiat tulevat pisteeseen, jossa elämän lainalaisuuksien pitää muuttua tai meille käy huonosti. Tässä kertomuksessa maallinen valta ei riitä asioihin, jotka ulottuvat kuoleman tuolle puolen. Sanonnan mukaan ateistikin rukoilee, kun helikopteri putoaa.

Pyydämme Jumalaa, että sen minkä pitää lain mukaan tapahtua, ei missään nimessä tapahtuisi. Se mikä on selvää, ei enää olisikaan selvää. Vääjäämätön jäisi tapahtumatta. Että tapahtuisi ihme - jotain pientä, joka pelastaisi meidät.

- Armahdus. Olemme nähneet, miten ihminen on pelastunut varmalta kuolemalta. Miten pieni Hengen kosketus on kantanut läpi koko elämän, kun toisen ihmisen huulille kohosi hymy, keveä kosketus poskella.

Mielestäni tämä sadanpäällikön nöyrtyminen on yksi keskeinen elementti tämän evankeliumin opetuksessa ja se toi hänelle valtavasti kaipaamansa avun: särjettyä ja murtunutta sydäntä et sinä, Jumala, hylkää (Ps. 51:19).

Sieluni katon alle

Evankeliumi antaa tulkita itsensä myös allegorisella tavalla eikä tämän ymmärtäminen oli kovin vaikeaa. Me ymmärrämme helposti, miten sadanpäämies haluaa lähestyä Jeesusta ja hengellisessä mielessä hän on valmis avaamaan sielunsa oven Herralle. Sotilas kuitenkin huomaa, ettei hänen sielunsa oli valmis Herran tuloon ja siksi hän sanoo, että pelkkä sana riittää. Uskoa sanan voimaan hänellä kyllä riittää. Mikä on tuo sana? Se on evankeliumi tai laajemmin jokainen sana, joka lähtee Jumalasta. Halvaantunut palvelija kuvaa yksinkertaisesti meitä itseämme, synti on halvauttanut meidät. Ehkä sadanpäämies kuvaa pappia, joka lähestyy esirukouksin Jumalaa ja rukoilee puolestamme. 

Pyhä Johannes Krysostomos kuvaa tätä kauniista ehtoolliselle valmistavassa rukouksessa:

Herra, minun Jumalani, tiedän, etten ole otollinen, enkä kelvollinen saapuaksesi kattoni alle, sieluni majaan, sillä se on aivan autio ja sortumaisillaan, etkä löydä minusta kelvollista paikkaa, johon pääsi kallistaisit (Matt. 8:20.)

Toisessa rukouksessa hän jatkaa:

Valtias Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit sieluni katon alle, mutta koska sinä, ihmisiä rakastava, tahdot asua minussa, uskallan lähestyä sinua. Sinä käsket minun avata ovet, jotka olet itse tehnyt, ja sinä astut niistä sisään, koska olet ihmisiä rakastava Herra. Sinä astut sisään ja valaiset pimentyneet ajatukseni.

Lähestyminen vaatii rohkeutta ja päättäväisyyttä: Haluanko todella sitä, että hän muuttaa minun elämäni? Onko sieluni koti puhdas, voinko majoittaa arvovieraan tähän lähes sortuneessa tilassa olevaan paikkaan? Ja mitä tuo Herran tuleminen sitten voisi myös tarkoittaa? Eittämättä Herran pyhää ehtoollista. Olenko valmis lähetymänään myös uskolla ja nöyryydellä Herraamme jota hän oman uhrinsa kautta parantaisi minut, halvaantuneen palvelijansa.

Lopussa oli sana

"Sano vain sana, ja palvelijani paranee."

Koko kristillinen usko perustuu sanan voimaan. Meillä on pyhät kirjoitukset, joiden varassa on pelastuksemme.

Tänä päivänä me puhumme liikaa ja monia turhia asioita. Samalla hetkellä ortodoksisen kilvoituksen keskeinen sanoma on hiljentyminen. Meille joskus muistutetaan: Minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili. Sanojesi perusteella sinut julistetaan syyttömäksi, ja sanojesi perusteella sinut tuomitaan syylliseksi. (Matt 12:36-37)

Kautta aikojen sanalla on ollut valtava merkitys. Jopa suurempi kun pystymme edes kuvittelemaan. Jumala luo maailman Sanallaan, Jumalan pelastaa Sanallaan. Me siunaamme sanalla, me kiroamme sanalla. Valehdella voi vain sanoin. Sanoilla luodaan todellisuutta: kun meille kerrotaan tarpeeksi usein ja säännöllisesti valheellisia asioita, me alamme uskoa niitä. Valehtelemalla voidaan luoda maailma, jota ei itse asiassa ole edes olemassa ja silti saatamme tyytyväisinä elää siinä.

*** 

Armo ja anteeksiantamus on osa meitä. Se kuuluu meidän luontoomme. Jos me olemme valmiita antamaan toisillemme armoa ja anteeksi niin miksei valtava ihmisrakas Jumala tekisi meille samoin?

Ja samaan aikaan, armo ja anteeksiantamus ei ole osa meitä: Me saamme sen Jumalan lahjana. Me saamme sen lahjana ja jos käytämme sitä niin se yhdistää meidät Luojaamme. Meistä tulee silloin pieneksi hetkeksi Jumalan kaltaisia. Hetkeksi meistä tulee jumalia.

Näin loistakoon teidänkin valonne!

Helluntai päättää kirkkomme juhlakauden ja Jumalan suorittama pelastustyö saa päätöksen Pyhän Hengen vuodattamisen kautta. Jeesuksen antama lupaus Lohduttajasta ja Puolustajasta täyttyy, kun Pyhä Henki vuodatetaan opetuslasten päälle tulisten kielten muodossa. Heidän elämässään tapahtuu ratkaiseva muutos: lukittujen ovien takana piileskelevät opetuslapset syntyvät Jumalan armosta apostoleiksi ja evankeliumin opetuksella he uudistivat koko asutun maailman. 

Pappeuden voi ymmärtää kolmella tasolla: voimme sanoa, että on vain yksi pappi, Jeesus Kristus. Hän on meidän ylipappimme, joka kantaa uhrin Isän Jumalan eteen meidän syntiemme tähden. Hän uhraa sovitusuhrin, hänet uhrataan ja niin me saamme vapahduksen synneistämme. Apostoli Paavali kertoo tästä heprealaiskirjeessään:

Senkaltainen ylimmäinen pappi meille sopikin: pyhä, viaton, tahraton, syntisistä erotettu ja taivaita korkeammaksi tullut, jonka ei joka päivä ole tarvis, niinkuin ylimmäisten pappien, ensiksi uhrata omien syntiensä edestä ja sitten kansan; sillä tämän hän teki kerta kaikkiaan, uhratessaan itsensä. (Hepr 7:26-27)

Jumala on kaiken pappeuden lähde. On vain yksi pappi ja hän on ylipappi Jeesus Kristus, joka on koko pyhän pappeuden esikuva.

Toiseksi voimme sanoa, että osa meistä on vihitty pappeuteen ja osa on kirkkokansaa. Useimmiten pappi toteuttaa tätä tehtävää paimenen (pastorin) roolissa ja se on kauniin syvä ilmaus rakkaudesta ja uhrautuvaisuudesta.  Tämä on näkyvä osa kirkkoamme tänä päivänä ja papistolle on annettu apostolinen tehtävä julistaa evankeliumia ja toimittaa sakramentteja. Heidät on erotettu tästä maailmasta palvelemaan Jumalaan opettamalla ja toimittamalla sakramentteja pyhässä kirkossamme.

Tämä valtuutus löytyy mm. Johanneksen evankeliumissa, jossa ylösnoussut Kristus kohtaa opetuslapsensa:

Ja tämän sanottuaan hän puhalsi heidän päällensä ja sanoi heille: "Ottakaa Pyhä Henki. Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut; joiden synnit te pidätätte, niille ne ovat pidätetyt." (Joh. 20:22-23)

Osa meistä on vihitty papeiksi apostolisen suksession mukaisesti: Jeesus valitsi joukon opetuslapsia, joille hän antoi papillisen tehtävän kastaa ja opettaa, nämä apostolit taas valitsivat seuraajansa ja siunasivat heidät tehtäväänsä kätten päälle panemisen kautta. Ortodoksisessa kirkossa tämä apostolinen seuraanto tähän päivään asti on katkeamaton aina apostoliseen aikaan asti.

Matteuksen evankeliumissa tehtävänanto apostoleille on myös selkeä:

Kaikki yksitoista opetuslasta lähtivät Galileaan ja nousivat vuorelle, minne Jeesus oli käskenyt heidän mennä. Jeesus tuli heidän luokseen ja puhui heille näin: »Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. (Matt. 28:16-20)

Opetuslapset saivat Pyhän Hengen siunauksen apostoliseen tehtävään, joka ei koskenut kaikkia Jeesuksen opetuslapsia vaan niitä, jotka hän oli valinnut tähän apostoliseen tehtävään. Pyhän hengen laskeutumisen kautta he saivat Jumalan hengen ja armon työnsä suorittamiseen.

Pyhän Hengen vuodattamisen seurauksena apostolit eivät enää toteuttaneet oman sydämensä tahtoa vaan sen korvasi Pyhä Henki. Tämän vuoksi heidän ei tarvinnut enää miettiä, mitä he sanoisivat, sillä Jumala antoi heille sanat. He eivät tehneet tunnustekoja enää omien kykyjensä nojalla vaan Jumala toimi heidän kauttaan.

Entä kolmas pappeus, kaikkia ihmisiä koskeva pappeus? Tämä näkyy mielenkiintoisella tavalla kun meille kerrotaan Jeesuksen ylösnousemuksen todistajista:

Mutta viikon ensimmäisenä päivänä Maria Magdaleena meni varhain, kun vielä oli pimeä, haudalle ja näki kiven otetuksi pois haudan suulta. Niin hän riensi pois ja tuli Simon Pietarin luo ja sen toisen opetuslapsen luo, joka oli Jeesukselle rakas, ja sanoi heille: "Ovat ottaneet Herran pois haudasta, emmekä tiedä, mihin ovat hänet panneet". Niin Pietari ja se toinen opetuslapsi lähtivät ja menivät haudalle. (Joh. 20:1-3)

Magdalan Mariaa kunnioitetaan apostolien apostolina, koska hän oli ensimmäinen Jeesuksen seuraajista, joka tuli tyhjälle haudalle ja hän vei ylösnousemuksen sanoman opetuslapsille. Nimenomaan tämä sanoma ylösnousemuksesta

Helluntain kunniaksi kannattaa huomata miten profeetta Joel ennustaa Helluntain tapahtuman. Tässä on erityisen tärkeää huomata, aiemmasta historiasta poiketen, että jumalallinen Henki vuodatetaan kaikkien päälle:

Tämän jälkeen on tapahtuva, että minä vuodatan henkeni kaikkiin ihmisiin. Ja niin teidän poikanne ja tyttärenne profetoivat, nuorukaisenne näkevät näkyjä, vanhuksenne ennusunia. Myös orjiin ja orjattariin minä vuodatan henkeni noina päivinä. (Joel 3:1-2)

Me olemme pappeja jos Jumala voi toimia meidän kauttamme, jos me vain annamme itsemme hänen käyttöönsä. Me olemme kaikki opetuslapsia ja meistä voi tulla apostoleja, jos me vain lähdemme liikkeelle. Hän tarvitsee suutamme, käsiämme, jalkojamme. Jumalan rakkaus koko maailmaan kohtaan on suuri mutta hänen on vaikea toimia tässä maailmassa ellemme me ihmisinä anna itseämme hänen käyttöönsä.

Sen vuoksi pappeus on ennen kaikkea Jumalalle annettava uhri. Pappeudessa me uhraamme itsemme Jumalalle, kun luovumme itsestämme ja annamme itsemme Jumalan käyttöön.

Meillä kaikilla on papillinen tehtävä tässä maailmassa: Jokainen meistä on rukoilija ja voimme kantaa rukouksia toistemme puolesta. Jokainen meistä voi olla suuri opettaja, joka voi opettaa omalla esikuvallaan. Jokainen meistä voi tavallaan toimittaa sakramentteja, kun me kohotamme kätemme Jumalan puoleen ja pyydämme häntä siunaamaan hyvän aikeemme.  Me kaikki jaamme tämän pappeuden velvoitteen, kun me olemme saaneet pyhän kasteen. Jokainen meistä on luotu Jumalan kuvaksi ja Hänen kaltaisuuteensa kasvaminen on annettu meille kaikille päämääräksi.

Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella. Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville. Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa. (Matt. 5:14-16)

Ylösnousemuksen ensiairueet

Muistan, kuinka lapsena keväinen pääsiäinen oli kuin Auroraperhonen. Tuo perhonen on kaunis kuin mikä ja varma kevään merkki. Keskelle perhosta oleva musta vartalo kuin Herramme tyhjä hauta, josta säteilee valkoista valoa. Tämä valo leviää kaikkialle. Siipien päissä, siis meidän maailmassamme, tuo ihana valkeus näkyi kevään väreissä kirkkaan oranssina. Värimaailmaltaan tämä perhonen on puhdas, kaunis, yksinkertainen… Aurora, kuin auringon nousu.

Pitkä paaston aika on takana ja nyt olemme siirtyneet juhlakauteen. Pyhien joukot olivat kanssamme, kun viime yönä siirryimme paastosta juhlaan ja otimme vastaan kuoleman voittaneen ja ylösnousseen Kristuksen. Alttari oli täynnä valoa ja lupausta uudesta kirkastuneesta elämästä.

Ylösnousemuksen juhlassa mennyt ja tämä päivä kohtaavat. Me olemme osa historiallista jatkumoa ja jatkamme kirkon ilosanoman levittämistä. Vuosisatoja jatkunut ylösnousemuksen riemu on kaikunut katedraaleista, kirkoista ja rukoushuoneista sukupolvilta toisille. Jokainen meistä on Jumalan luoma mahdollisuus, jokainen meistä on kutsuttu elämään yhdessä rakastavan Luojamme kanssa. 

Ilosanoma on yhä uudelleen herättänyt meidät uuteen aamuun ja antanut uudenlaista toivoa maailman vaikeuksien keskellä. Ylösnousemuksen ilo on yhtä ainutkertainen tänä päivänä kuin silloin kauan sitten Jerusalemissa. Emme missään nimessä muistele menneitä vana koemme miten tyhjän haudan sanoma on tarkoitettu juuri meille, tässä ja nyt. 

Tässä juhlassa siis sekä mennyt että tämä päivä kohtaavat mystisellä tavalla. Samaan aikaan myös maantieteellisten rajoitusten merkitys on kadonnut. On sama, elämmekö idässä vai lännessä, juhlan sanoma on meille kaikille sama. Kristus nousi kuolleista!

Jumala on luonut meille nämä kaikki elämäntäyteiset aikakaudet, tämänkin hetken. Me olemme saaneet armoa armon päälle, rakkauden lahjana tämänkin hetken.

Kirkkomme valoisa juhlakausi on nyt alkanut ja nyt on otollinen aika ilmaista ilomme Jumalan pelastustyöstä. Siksi kiitollisuus on se päällimmäinen asia, joka leimaa suhdettamme Herran Pyhään Pääsiäiseen. Kiitokseen taas liittyy ilo, toivo uudesta, tunne siitä, että meitä rakastetaan. Kiitollisuudella me myös tunnustamme ja vahvistamme uskoamme Luojaamme.

Parhaimmillaan kiitollisuus on yhteisöllistä eikä siinä ole sijaa sanoille sinun ja minun. Kristillinen juhla ei ole poissulkevaa. Tarkoitus on sen sijaan jakaa toisen kanssa: Kaikki mikä on minun, on myös sinun. Meillä on yhteinen taivasten valtakunta, meillä on yhteinen isä, me olemme veljiä ja sisaruksia.

Tuo alussa mainitsemani Auroraperhonen. 

Me olemme joskus niin jämähtäneitä kuviin ja tarinoihin kirkon historiassa ja kuvataiteessa, ettemme havaitse hienovaraisia vihjeitä ympärillämme. Ehkä joskus meidän pitäisi antaa tilaa myös Jumalan yllätyksellisyydelle, kauneudelle ja herkkyydelle ja ottaa vaarin pienistä vinkeistä, joita hän meille antaa. Nuo kauniit Luojan luomat kevään perhoset - ehkä ne ovat ylösnousemuksen ensiairueet, jotka jatkavat juhlan sanoman julistamista myös pääsiäisen juhlakaudesta aina aurinkoisiin kesäpäiviin saakka. 

Siunattua pääsiäisen juhla-aikaa, 

Kristus nousi kuolleista!