Voitollisen ristin päivänä

Paaston taival on puolivälissä ja vietämme sunnuntaina Ristin päivää. Juuri kun olemme tottuneet paastoamaan elämäntyyliin, on tärkeää jatkaa matkaa eteenpäin. Taistelu oman luontomme kanssa saa helpotusta kun me tunnemme, ettemme ole yksin vaan Herra kulkee kanssamme tietä kohti pyhää kaupunkia. 

Herran eläväksitekevä risti tuodaan kirkon keskelle ja käymme kumartamassa ja suutelemassa sitä syvästi kunnioittaen. Samalla mieleemme jää kuva ristiinnaulitusta ja tuo näkymä kääntää huomiomme meistä itsestämme Kristuksen seuraamiseen.

Tiemme kulkee kohti itsensä kieltämistä ja sillä matkalla risti on tienviitta ja varoitusmerkki. Se muistuttaa matkamme syystä, päämäärästämme ja palkinnostamme. Se paljastaa jotakin myös meistä itsestämme riippuen siitä, miten me tervehdimme tuota elämänpuuta. Näemmekö siinä rakkauden uhrin, mestausvälineen, voitonmerkin ja oman päämäärämme?

Risti, kärsimyksen voitto

Jumalan karitsa, joka ottaa kannettavakseen maailman synnit. Kykenisinkö edes kantamaan omia syntejäni tai maksamaan niistä syntyneitä velkoja Jumalalle? Maailman synnit kertovat, kuinka me toistuvasti rikomme sen ainoan käskyn, joka meille paratiisissa annettiin - älä syö tuosta puusta. Paratiisin puu muuttuu Golgatan ristiksi, joka on avaimemme paratiisiin.

Risti on merkki äärimmäisen suuresta rakkauden uhrista, joka annettiin meidän puolestamme. Rakkauden erityinen merkitys on siinä, että tuossa ristinkuolemassa meidän velkakirjamme revitään ja syntimme sovitetaan. Sen takia ristin tarkoitus on erityisesti muistuttaa meitä siitä tosiasiasta, ettemme kykene maksamaan takaisin tuota velkaa, joka elämämme aikana on kasvanut suureksi. Syntyykö silloin meissä nöyryys, jossa pidämme vastoinkäymisiämme oikeutettuna takaisinmaksuna kaikesta siitä, millä olemme Luojaamme vastaan rikkoneet?

Tarvitseeko meidän kärsiä, jos Jumala kerran kärsi meidän puolestamme ristillä? Syntien ja sairauksien tuskassa saatamme ihmetellä usein sitä, miksi silti maailmassa on niin paljon kärsimystä. Kärsimys jatkuu aina Kristuksen toiseen tulemiseen asti. Silloin risti lopullisesti korotetaan rakkauden, valkeuden, ilon ja riemun merkiksi, koska Jumala on voittanut maailman.

Kääntyminen kohti hengellistä maailmaa

Jos me seuraamme ristin tietä, me voimme nähdä myös sen kuinka risti suojelee meitä synnin pahalta. Muutoin synti kietoo meidät ja ennen kuin huomaammekaan, se on jo aiheuttanut meille kasapäin onnettomuuksia, joiden alkuperää emme välttämättä edes oivalla. Me valitsemme helpon tien ja pian huomaammekin, että tuo tie pettää allamme emmekä pääse perille. Turhamaisuutemme tekee meistä turhanpuhujia ja pian me huomaamme, ettei kukaan tahdo kuunnella meitä; ahnehdimme ja pian huomaamme, ettei mikään riitä meille.

Risti johdattaa meidät muutokseen elämässämme. Yhä uudelleen kohtaamme vanhan minämme ja luovumme pois omasta tahdostamme. Mutta samalla se kasvattaa meissä oman itsemme arvoa Jumalan kuvina. Toivottavasti se kasvattaa meissä aitoa todellista ja rakkautta hyveellistä ja hengellistä elämää kohtaan ja vakuuttaa meidät valitsemamme suunnan ainutlaatuisuudesta. 

Sen tarkoitus on kasvattaa kaipuutamme iankaikkista elämää kohtaan, ettemme liikaa kiintyisi tähän ajalliseen maailmaan. Kunpa voisimme tervehtiä ristinkantamksta kuin marttyyrit, jotka kuolemaa ja kärsimyksiä halveksuen tervehtivät pelkojaan Jumalan rakkauden osoituksena. Ketä Herra rakastaa, sitä hän kurittaa. Jumala testaa kärsimyksillä meidän rakkautemme ja uhrimielemme syvyyttä sekä  uskollisuuttamme ja valmiuttamme luopua itsestämme. 

Miksi näin äärimmäinen ristin uhri meidän elämämme pelastamiseksi? Synti on kuin parantumaton syöpä, joka oli kerta kaikkisesti läpäissyt ihmisen olemuksen niin suuresti, ettei meistä olisi jäänyt enää ihmisyyttä jäljelle, jos tuo pahuus olisi kerta kaikkiaan leikattu pois meistä. Kristuksen ristinkuolemasta syntyy minun mahdollisuuteni parantua sairaudesta ja tulla jälleen terveeksi. Elämää vapaudessa, synnittömyydessä, lunastettuna, verellä vanhurskautettuna.

Meille annettiin anteeksi, parannettiin synnin sairaudesta ja pelastettiin. Jumala ei auttaessaan tuhoa vanhaa vaan hän parantaa ja tekee uudeksi. Mitään ei heitetä pois vaan kaikki vääräkin käännetään hyväksi ja pelastavaksi.

Itsekkyydestä jumalalliseen elämään

Paaston aikana meiltä kysytään uskon lujuutta ja luottamusta Jumalaan. Matka on pitkä ja meidän uskoamme koetellaan. Paastoaminen, joka ei koettele meitä, ei ole todellista paastoa. Kuinka voisimme edes tulla synnin voittajiksi, jos emme joudu edes taistelemaan sitä vastaan?

Meidän on kuljettava tuota samaa kärsimyksen tietä kuin Kristus, jos haluamme pelastua. Meidän on kuoltava päivittäin,jotta me olisimme kelvollisia Jumalan palvelijoita. Tie pyhyyteen käy aina oman kuolemamme kautta. Minä kuolen omalle tahdolleni, kuolen omalle elämälleni, jotta voisin jälleen alkaa elämään sitä lahjaa, jonka Luoja on meille antanut hänen yhteydessään.

Mitä kuoleminen jollekin tarkoittaa? Että me kerta kaikkisesti hylkäämme jonkin asian emmekä enää tee sitä. Me kuolemme sanoille ja teoille, ikäänkuin niitä ei olisi enää olemassa. Luostariin menevä kilvoittelija kuolee tälle maailmalle, koska elämä siinä ei ole enää vaihtoehto tai mahdollisuus. Hän karsii itsestään sen, mikä vetää häntä maailmaan. Hän kuolee myös itselleen, koska hän ei elä eikä toimi itsensä hyväksi vaan Kristuksen.

Kärsimys kuuluu jokaisen kristityn elämään. Mitä vahvemmin me olemme sidottuja tähän maailmaan, sitä suuremmassa unessa me olemme suhteessa hengelliseen elämään ja sitä suurempi tuska on päästää siitä irti. Tässä elämässä me tunnemme luopumisen tuskaa kun taas hengellisessä elämässä me pikemminkin tunnemme luopumisen iloa.

Uuden elämän kynnyksellä

Kristuksen ristillä kuollut ruumis on kuin siemen, joka haudataan puutarhaan ja josta syntyy kolmantena päivänä uusi elämä. Puhdas käärinliina ja tuoksuvat yrtit kuvaavat rakkauttamme ja rukoustamme  Herran edessä. Tuo siemen, Elämän sana, kuolee haudattaessa, mutta kevään tullessa siitä syntyy elämä, joka versoo kuolemanlaakson maassa. Se särkee kerta kaikkisesti sen valtakunnan, jonka paholainen on valheillaan luonut tähän maailmaan. Kristuksen kärsimys, kuolema ja ylösnousemus tuovat meille valkeuden tähän pimeyden maahan. 

Vasta kun me itse olemme kuolleet Kristuksessa itsellemme ja tälle maailmalle ja nousseet ylös hänen kanssaan uuteen elämään, me voimme ottaa hänen ristinsä kannettavaksi. Juuri tässä järjestyksessä kaikki tapahtuu kun meidät kastetaan ja meille kerrotaan: Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua!

Ristin kantaminen on kaikkien niiden vastusten ja vaikeuksien kohtaamista, joita meille kilvoittelun aikana tulee vastaan. Ristin kantamista on se, että me ymmärrämme noiden vastusten tulevan Jumalalta ja että niiden kestäminen ja voittaminen on tarkoitettu meidän vahvistukseksi ja voitoksemme. Jokainen kiusaus on valintatilanne, jatkammeko ristin tiellä vai luovummeko siitä.

Särkynyt ja nöyrä sydän on paastomme päämäärä. Ristin tiellä Herra on aina lähellämme ja parantaa synnin haavoittaman sydämemme. Aarteemme taivaassa syntyy itsensä kieltämisestä ja kaiken voimamme suuntaamisesta Herran tahdon täyttämiseen. Silloin surumme tässä maailmassa muuttuu hengelliseksi iloksi ja Herramme häpeällinen kuolema ristillä muuttuu voitoksi, jota juhlitaan Herramme pääsiäisenä.

Paastorauha ja Gregorios Palamas

Minusta tuntuu, että meidän aikanamme hiljaisuus ja hiljentyminen, vaikeneminen ja pidättäytyminen ovat asioita, joita ei osata enää arvostaa tarpeeksi. Kaikenlainen fyysinen ja hengellinen melu täyttää kotimme ja mielemme heti aamusta ja jatkuu aina yöhön asti. Kun elämme jatkuvassa hälyssä, me menetämme kosketuksen itseemme ja sen kautta myös läheiseemme. Jos emme tunne omaa ajatteluamme, muista omia muistojamme ja haaveitamme, mieti omaa tarkoitustamme ja suunnitelmiamme, me erkanemme itsestämme ja vieraat ajatukset täyttävät mielemme.

Paasto kutsuu meitä keskittymään ja hiljentymään. Korostan itse usein paaston aikana ruokapaaston ja hyvien tekojen merkitystä mutta hiljentymisen, pidättyväisyysen ja vaikenemisen merkitys on kasvanut mielessäni vuodesta toiseen. Nykyaikana tiedonvälitys on hyvin nopeaa ja sen vuoksi me elämme jatkuvassa informaatiotulvassa, jota emme aina edes pysty ottamaan vastaan ja jäsentämään.

Kiinnostumme helposti monista asioista, jotka eivät välttämättä liity millään tavalla meidän elämäämme. Me emme useinkaan osaa muodostaa tästä informaatiosta kokonaisuutta tai erottaa siitä propagandaa tai tarkoituksenhakuisuutta. Me tiedämme faktoja monista asioista mutta meiltä puuttuu rauhallisen ja levollisen elämän tuoma viisaus.

Vähempikin informaatio riittäisi. Mediavälineet voi sammuttaa tai laittaa äänettömälle, vaikka hetkeksi. Mitään suurempaa emme tule menettämään, mutta voimme sen seurauksena löytää hetken rauhan ja tuntea oman hengityksemme rytmin.


Elämämme keskipiste

Elämme suuren paaston toista viikkoa ja tänä sunnuntaina muistamme pyhää Gregorios Palamasta (1296-1354). Gregorios muistetaan kirkkohistoriassa erityisesti hänen vastustaessaan Barlaam Kalabrialaisen opetusta, joka väheksyi rukouksen ja kilvoittelun merkitystä ja korosti sen sijaan filosofisen päättelyn paremmuutta suhteessa teologiaan. Barlaam Kalabrialainen edusti humanismia, jonka mukaan kaiken mitta on ihminen.

Gregorioksen maailmankuva oli kristosentrinen eli Kristus on koko elämämme ja ajattelumme keskus, hänestä kaikki alkaa ja kaikki päättyy häneen. Me arvioimme asioita suhteessa Kristukseen ja sen mukaan me mittaaminen asioiden luonteen.

Helppo ymmärtää kun muistamme mitä tuomiosunnuntaina evankeliumissa sanottiin: kaiken minkä olette tehneet ja mitä olette jättäneet tekemättä, sen te olette tehneet minulle. Viisaat ymmärsivät tämän ja kohtelivat kanssaihmisiään kuin Kristusta. Sen sijaan kadotukseen joutuneet viis veisasivat toisten hädästä.

Näiden kahden miehen välinen kiista on äärimmäisen mielenkiintoinen koko Eurooppan aatehistorian kannalta, koska Barlaamin filosofisesta humanismista syntyi myöhemmin renessanssi ja idän ortodoksinen kirkko alkoi yhä selvemmin erkanemaan länsimaalaisesta ajattelusta.


Hiljaisuus

Hiljaisuuden voima on pelottavan suuri. Todellinen hiljaisuus paljastaa meidät ja me löydämme sen keskellä helposti itsemme sellaisina kuin me olemme. Sen vuoksi vain harva meistä on tottunut siihen.

Ympäristön jatkuva melu tekee meidät levottomaksi. Nykymaailmassa meidät on totutettu jatkuvaan taustahälyyn, mainoksiin, musiikkiin, tekstiviesteihin, keskustelupalstoihin, kommentteihin, soittoääniin, liikenteeseen, televisioon ja ainaiseen tavoitettavuuteen. Turha puhe ja turhan puhuminen ympäröi meitä. Nykyisin me joudumme etsimään hiljaisuutta ja  etsimään paikkaa hiljentymistä varten. Meluisasta elämästä tulee helposti kuin ajatusten virtaa, jossa on oltava aina tavoitettavissa eikä päivillä ole välttämättä mitään suunnitelmaa eikä päämäärää.

Hiljaisuudessa on jotakin samaa kuin pelossa. Se merkitsee jännitystä, odotusta ja keskittymistä. Hiljaisuus ei merkitse vain ulkoisten äänien lakkaamista vaan myös sisäisten äänien vaientamista. Sen kautta me pääsemme käsiksi omaan itseemme. Omasta itsestämme me harvemmin löydämme mitään suurta viisautta mutta se antaa meille mahdollisuuden pysäyttää oravan pyörässä juoksevat ajatuksemme ja antaa mielellemme  mahdollisuuden rukoukseen ja mietiskelyyn.

Hiljentyminen on hengellisen elämän lähtökohta. Hiljentyminen merkitsee järjestyksen tuomista kaaokseen. Se tarkoittaa ensimmäisten asioiden palauttamista ensimmäisiksi ja turhan karsimista mielestämme. Rukous ja Raamatun lukeminen on hyvä ohjenuora levottoman mielemme ojentamiseksi ja rauhoittamiseksi.


Aktiivista hiljentymistä

Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä.

Gregorioksen opetus nojasi vahvasti kirkon hesykastiseen perintöön. Hesykastinen elämä on aktiivista elämää, joka suuntautuu ulospäin kohti maailmaa ja Jumalaa. Sisäinen hiljentyminen tarkoittaa avautumista maailmalle, nöyrtymistä suuremman tahdon edessä ja alistumista siihen osaan, joka meille on annettu. Esirukous ja hyveissä kasvaminen liittyy aina toiseen ihmiseen ja se merkitsee toisen rakastamista sellaisena kuin hän on.

 Hiljentyminen Jeesuksen rukoukseen avaa meille tien alkuperäiseen ihmisyytemme.  Me olemme Jumalan luomia ylistäviä olentoja, joiden tehtävä on iloita luomakunnastamme. Me olemme elämässämme usein niin kiireisiä, ettemme näe kaikkea kaunista ympärillämme: sinistä taivasta, muuttolintujen paluuta, lasten leikkimistä, hymyileviä kasvoja, kevään tuloa tai yön tähtitaivasta.

Ellemme löydä hiljaisuutta ja rukousta elämäämme me olemme jatkuvassa ongelmien meressä. Himot usein pyörittävät mieltä synnyttämällä ahneutta, tuomitsemista, vääristelyä ja kateutta. Pian kiihtymys valtaa mielen ja asetumme taisteluvalmiuteen lähimmäistämme kohtaan.

Me voimme lukea teologiaa ja hengellistä kirjallisuutta vaikka kuinka paljon ilman, että se auttaa meidän hengellistä elämäämme. Avain hengelliseen kehitykseen on siinä, että harjoittamme meditatiivista rukouselämää käytännössä ja pyrimme kaikissa valinnoistamme etsimään Jumalan tahdon mukaista elämää. Tämän vuoksi Jeesuksen rukous on tiemme kohti Jumalan kohtaamista.


Sisäinen rauha

Paastotkaamme siis hiljentymällä. Kun saavutamme edes jonkin asteen hiljaisuuden, Aloittakaamme Jeesuksen rukous. Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä. Aamulla, keskellä päivää, tehdessämme päivän askareita, palauttakaamme mieleemme tämä yksinkertainen rukous. Se avaa meille toisenlaisen  maailman jossa löydämme tarkoituksen omalle elämällemme Jumalan luomina ainutlaatuisena palvelijoina.

Sisäinen rauha auttaa meitä rakastamaan toisiamme oikealla tavalla. Me löydämme silloin sydämestämme anteeksi antamisen, itsehillinnän, sävyisyyden, myötätunnon ja levon. Ja kun mielemme uudelleen palaa tämän maailman kiireeseen, aloittakaamme rukous uudelleen. Kerta toisensa jälkeen meistä tulee vahvempia rukouksessa ja opimme pian tuntemaan, kuinka myös pyhät ihmiset rukoilevat meidän kanssamme ja meidän puolestamme.

Sisäinen rauha on valmiina meidän sisällämme. Kyse on vain valinnastamme tämän maailman ja taivaallisen maailman välillä. Pyhä Gregorios opettaa:

Jumalaa ei voi oppia tuntemaan älyllisen kehityksen kautta, vaan ainoastaan yhteydessä Jumalaan eli palautettuna luonnolliseen tilaansa ihminen voi saada välittömän tiedon ja kokemuksen Luojastaan.

Ihmisen on mahdotonta omistaa Jumala sisimmässään tai yhdistyä Hänen käsittämättömään valkeuteensa, ellei ihminen puhdistu hyveen kautta ja nouse itsensä yläpuolelle.

Himoista puhdistatuminen avaa silmämme pyhyydelle

Jeesus, Filippus ja Natanael

Filippus apostolina ja näkijänä

Tämän sunnuntain evankeliumi kertoo hyvin eloisalla ja käytännönläheisellä tavalla mitä apostolisuus tarkoittaa käytännössä ja se näkyy Filippuksen ja Natanelin keskustelussa:

Filippus tapasi Natanaelin ja sanoi hänelle: "Me olemme löytäneet sen, josta Mooseksen laki ja profeettojen kirjat todistavat! Hän on Jeesus, Joosefin poika Nasaretista." "Nasaretistako?" Natanael kysyi. "Voiko Nasaretista tulla mitään hyvää?" "Tule, niin näet", sanoi Filippus. (Joh. 1:45-46)

Vanhan testamentin lupaukset täyttyivät Kristuksessa ja nyt opetuslapset saivat nähdä Herransa kuin kenet tahansa meistä. Jeesus on lähetetty maailmaan tuomaan valkeutta ja pelastamaan se synnin ja kuoleman orjuudesta. Me olemme opetuslasten ja apostolien seuraajia ja sen kautta tuon valon ja pelastuksen vastaanottajia.

Natanael ja Filippus löysivät muiden apostolien tavoin Kristuksesta messiaan ja jakoivat tuon ilosanoman myös toisten kanssa. Filippus ei selittele Natanaelille millainen Herra on, vaan hän kehottaa häntä tulemaan mukaan ja katsomaan. Myöhemmin tämä lihaksi tulleen Sanan salaisuus syvenee entisestään kun Kristus kertoo kuinka Kristuksessa me näemme Isän. Jälleen asialla on Filippus:

"Herra, anna meidän nähdä Isä, muuta emme pyydä." "Etkö sinä, Filippus, tunne minua, vaikka olen jo näin kauan ollut teidän seurassanne? Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän. Kuinka voit sanoa: 'Anna meidän nähdä Isä'? Etkö usko, että minä olen Isässä ja Isä on minussa?" Joh. 14:9-10

Tämä kolmen erillisen persoonan yhteys ja olemuksellinen ykseys, jota kutsumme Pyhän Kolminaisuudeksi, jää meille ikuiseksi salaisuudeksi. Se kuinka me voimme nähdä Isän Pojassa, jää myös käsityskykymme ulottumattomiin. Filippukselle se ei kuitenkaan muodostunut epäilyn aiheeksi vaan se merkitsi askelta uskon salaiseen valtakuntaan.

Filippuksessa oli palava halu nähdä Jumala ja hän toi monia ihmisiä katsomaan kuka Jeesus oli. Hän oli samaan aikaan ihmeiden katselija ja apostoli. Jokainen kirkonpalvelija on pyhän apostolin tapaan Jumalan näkijä ja lähetetty maailmaan kertoman tästä salaisuudesta.

Jokainen Kristukseen kastettu on kutsuttu elämään apostolina - ottamaan vastaan pelastava lahjan ja todistamaan siitä maailmalle. Liturgiassa me näemme ehtoollisen muodossa todellisen valkeuden ja tämän jälkeen meitä kehotetaan lähtemään rauhassa maailmaan. Me saamme tuon rauhan yhteydestämme Jumalaan ja meidät on lähetetty levittämään tuota rauhaa maailmaan.

Tänäkin päivänä kirkkomme usko on näkemistä ja jakamista. Me voimme hyvin konkreettisella tavalla nähdä Jumalan pyhyyden hänen pyhissään, kun katselemme ja kunnioitamme ikoneita. Pyhien kuvien kautta taivaan todellisuus jaetaan kanssamme ja meidät kutsutaan osallistumaan jumalallisesta elämästä.

Hän otti leivän pyhiin, puhtaisiin ja viattomiin käsiinsä...

Meidän aineellinen maailmamme voi myös tulla pyhyyden läpitunkemaksi siunaamisen ja sakramenttien kautta. Me otamme vettä, öljyä, viiniä, leipää ja siunaamalla me esiintuomme niistä sen alkuperäisen kauneuden ja herkkyyden, joka niissä olemuksensa mukaan on. Siunaamalla me pesemme ne puhtaaksi synnistä ja nostamme ne niille kuuluvaan arvoonsa.

Tämä siunaaminen ja uhraaminen on meidän papillista työtämme tässä maailmassa. Me otamme, siunaamme ja uhraamme Kristuksen esimerkin mukaisesti. Tuo siunaava voima ei synny meistä itsestämme vaan Kristus siunaa meidän kauttamme. Sen takia jokainen ehtoollinen, jonka kirkossa siunaamme, on samanlainen kuin Suuren torstain ehtoollinen ylähuoneessa opetuslasten kanssa: yhtä pyhä, ainutlaatuinen ja salainen.

Suurin salaisuus kuitenkin on se, että Kristus siunasi ja pyhitti ihmisyyden tulemalla itse ihmiseksi. Inkarnaatio oli alku meidän jokaisen pappeudelle. Se oli ihmisyytemme parantaminen ja puhtaaksi peseminen synnin saastaisuudesta. Kun varhain sunnuntaiaamuna ensimmäiset opetuslapset tulivat tyhjälle haudalle, he näkivät uudistetun ihmisyyden säteilevän valkoisissa vaatteissa.

Nyt kysymys onkin meidän kyvystämme ottaa vastaan tämä pelastus. Kykenemmekö näkemään ja ottamaan vastaan nämä salaisuudet hengellisin silmin? Uskommeko me todella Kristuksen tulleen ihmiseksi tähän maailmaan ja yhdeksi meistä? Onko meillä hengellistä kykyä nähdä ehtoollisaineet Kristuksen ruumiina ja verenä, ikonit iankaikkisen todellisuuden peilinä tai papin siunaavan käden Kristuksen kätenä? 

Hän oli yksi meistä

"Maailmassa hän oli, ja hänen kauttaan maailma oli saanut syntynsä, mutta se ei tuntenut häntä." 

(Joh. 1:10)

Ortodoksisuuden sunnuntai on lihaksitulleen Jumalamme juhla. Kun me ajattelemme Kristuksen syntymää, kastetta ja Herran temppeliin tuomista, me puhumme Jumal-ihmisestä, joka eli elämäänsä paikoissa, joissa me voimme tänä päivänä käydä ja yrittää tuntea Hänen hengityksensä, askeleensa ja sanansa.

Tänään, ikonoklasmista saadun voiton päivänä, me voimme kuvitella kuinka kuvainraastajat tuhoavat Kristuksen ikonin. Samalla tuhoutuu myös se näky, jossa ihminen voi tulla pyhitetyksi, sillä ilman Kristuksen inkarnaatiota se on mahdotonta. Jos hylkäämme Kristuksen ikonin, me hylkäämme samalla myös hänen inhimillisen luontonsa ja historiallisen hetken, jolloin hän syntyi ihmiseksi. Samalla tuhoutuu myös todiste historiallisesta Jeesus Nasaretilaisesta, joka eli Pontius Pilatuksen aikana ja kuoli ristinkuoleman meidän puolestamme.

Hän myös eli kuin yksi meistä. Hän tunsi samanlaisia ilontunteita, sääliä, surua, luottamusta ja epävarmuutta kuin kuka tahansa meistä. Hän oli ihmisenä riippuvainen toisista ihmisistä ja samalla hänen lähipiirinsä rakasti ja tarvitsi häntä. Kristus itki Lasaruksen haudalla ja Maria itki Kristuksen haudalla puutarhassa.

Mitä tapahtui, kun synti riisui kauneuden meistä? Me menetimme hengen yhteyden aineeseen ja aloimme kuvitella, että aineellisuus on pahasta. Hylätessämme aineen pahana, me joudumme kieltämään myös sakramentit ja kaiken sen, kuinka Pyhä henki voisi tulla läsnäolevaksi tähän luomakuntaan. Samalla me hylkäisimme myös ainutlaatuista koko kristinuskosta: neitseellisen syntymän ihmiseksi ja ristinkuoleman meidän puolestamme Golgatalla.

Apostoli johdattaa uskon äärelle

Filippus kehotti Natanaelia tulemaan ja katsomaan. Keväällä 1994 harkitsin opiskelua uskontotieteen ja teologian välillä, Helsingin ja Joensuun välillä. Valitsin teologian enkä katunut valintaa. Halusin tuntea väkevästi sen mitä kristinusko opettaa Kristuksesta sen sijaan, että minulla olisi kaikenlaista tietoa monista uskonnoista. Uskontotieteessä me olemme katsomossa kun taas ortodoksisuudessa me olemme hengelliselle areenalla ja taistelun kohteena ovat himot.

Uskomme syntyy siitä, kun me heittäydymme hengelliseen maailmaan kokemaan, oppimaan ja aistimaan pyhyyttä. Kirkkomme teologiaa ei opita lukemalla vaan ainoastaan näkemällä, maistamalla, kuulemalla, haistamalla ja koskettamalla. Ja eniten, rukoilemalla. Kysymys ei ole niinkään teorian hallitsemisesta vaan kokemusperäisestä vakuuttuneisuudesta, jossa tunne ja järki täydentävät toisiaan. Tämä kokemus syvenee entisestään kun näkee sen ympärillä olevan vuosisataisen maailman, jossa kaikki tuntuvat liittyvän toisiinsa.

Paaston tarkoitus on nostaa hengellinen elämä siihen kuuluvaan arvoonsa mutta samaan aikaan se on myös aineellisen maailman kunnioittamista pelastuksemme välineenä. Paaston myötä me otamme yhden askeleen taaksepäin nähdäksemme paremmin, mistä koko elämässä on kysymys. Kun me kilvoittelun kautta puhdistamme itsemme himoista ja synneistä, me voimme ottaa tuon Filippuksen kutsun vastaan katsomaan Herraamme.