Kohti Suurta paastoa, osa 1

Autuas Ksenia Pietarilainen, jonka muistopäivää tänään lauantaina vietämme

 
Mitä yhteistä on sinulla ja minulla sekä evankeliumin kahdella rukoilijalla? Se, että me elämme kaikki tätä samaa elämää. Meillä kaikilla samat mahdollisuudet kasvaa vanhurskaiksi, jos otamme vaarin tästä evankeliumista.

Tämän sunnuntain evankeliumissa meille kerrotaan kahdesta kilvoittelijasta, fariseuksesta ja publikaanista. Kumpikaan heistä ei ollut täydellisen hyvä eikä paha. He olivat inhimillisiä, melko samanlaisia kuin kuka tahansa meistä. Me monesti päädymme toteuttamaan kummankin rukoilijan huonoja puolia, sen sijaan että meissä näkyisi molemman rukoilijan hyvät puolet!

Tullaksemme pyhiksi, meidän pitää löytää hyvät puolet publikaanista ja jäljitellä niitä. Publikaanin nöyryys ja katumus: onko toista tietä pelastukseen edes olemassa kuin katumuksesta syntyvä nöyryys?

Meidän pitää löytää hyvät puolet myös fariseuksesta ja jäljitellä niitä. Olihan selvää, ettei publikaanin elämä temppelin ulkopuolella ollut mitään ihailtavaa, kun taas fariseuksesta ulkoinen elämä on selvä esikuva kelle tahansa. Siinä missä publikaani riisti ihmisiä tullissa ja laittoi rahat omaan taskuunsa, fariseus paastosi, muisti köyhiä ja maksoi veroa vapaaehtoisesti yli pyydetyn.

Ja samalla meidän tulee välttää myös niitä vaaroja, joihin molemmat rukoilijat syyllistyivät.

Mitä tulee publikaaniin: Rukouksen ja arkielämän välillä ei voi olla ristiriitaa. Kun löydämme todellisen rukouksen ja opimme katumuksen, se muuttaa meidän elämämme kokonaan ja pysyvästi.

Vaikka me emme voi välttää synnin tekoa, on meidän kuitenkin taisteltava sitä vastaan kaikin voimin.

Synti ei ole osa meitä, vaikka se kovin tuttu asia meille onkin. Synti on oleellinen osa elämäämme, mutta se ei ole oleellinen osa minua. Tosin, voinhan minä antaa synnille hyvänkin sijan omassa elämässäni. Ravita sitä, pitää sitä hyvänä jne. Mutta lopulta se iskee ja tyhjentää myrkyn sisääni. Synnin palkka on kuolema.

Ja mitä tulee fariseukseen: emme voi ylpeillä yhdelläkään teollamme, koska kaikki on Jumalan lahjaa meille. Pöyhkeys ei voi saada meissä sijaa emmekä me voi juurikaan kehuskella hyvillä teoillamme. Jos julistamme Jumalalle olevamme pyhiä ja terveitä niin mihin me häntä tarvitsemme? Missä edes tuo hyvyys näkyy? Hän auttaa köyhiä, ei siksi, että hän tuntisi heitä kohtaan sääliä, vaan siksi että se on hänelle suoritus, josta saa pisteitä. Kun Jumala palkitsee hänet hänen hyvistä teoistaan, mutta kun hänelle mitataan myös rangaistus hänen pahoista teoistaan, hän jää vaille armoa. Ja siinä tilanteessa hän olisi tarvinnut katumusta josta löytyy tie armon vastaanottamiseen. Hän ei ulkokultaisuutensa vuoksi koskaan oppinut tuntemaan Jumalaa eikä kyennyt luomaan Häneen elävää suhdetta.

Miksi loppujen lopuksi publikaani lähti pois vanhurskaampana? Siksi, että hänen suhteensa Jumalaan oli elävä ja persoonallinen. Hänelle rukous oli jotain muuta kuin tekninen suoritus. Hän tarvitsi ja kaipasi armoa. Hän ymmärsi sen, mitä itse olen yrittänyt ymmärtää: lain tarkoitus on virvoittaa sieluni Jumalan kohtaamiseen. Laki auttaa minua, se on työväline, ei itse tarkoitus.

Publikaani tiesi, että hän oli jäänyt kiinni rikoksesta, kun hän oli tullut temppeliin Kaikkitietävän Jumalan eteen. Mutta vielä enemmän: hän tiesi, että Jumala voi auttaa häntä tuossa surkeassa tilanteessa, jonne hän oli itsensä ajanut. Siinä tilanteessa, kun sen oikein ymmärtää, ei voi muuta kuin janota armoa. Hän ei edes kehdannut edes katsettaan kohottaa. Sillä hetkellä Jumala tiesi, että tämä mies halusi pelastua ja hänen sielunsa oli otollinen armoon. Tämä on kaikkien tuntemiemme tunnustekojen lähtökohta, avunpyytäminen tai oikeammin huutaminen.

Joskus tekisi mieleni sanoa, että tee syntiä, jos se saa sinut katumaan ja pyytämään armoa. Mutta se on huono tie, sillä tiellä ei kehity vaan joutuu käymään samat taistelut uudelleen ja uudelleen. Fariseuksen heikkous on meille tuttua: hyvän tekeminen salassa on meille monesti vaikeaa.

Me helposti sorrumme siihen, että yritämme omin voimin onnistua kilvoituksessa. Ja kuinka usein huomaammekaan, ettemme siinä onnistu. Synnin tekoon päätyminen on kuin varjo, se seuraa eikä koskaan jätä meitä.

Kun me emme osaa katua pahoja tekojamme Jumalan edessä, me olemme kuin fariseus. Osaamme kyllä kertoa, mitä hyvää taas me olemme tehneet muistamatta antaa siitä kunniaa Jumalalle. Hänelle, joka on kaiken hyvyyden lähde.

Karttakaamme siis publikaanin elämäntapaa. Hän ei noudata käskyjä eikä pyri elämään Jumalan tahdon mukaan. Hengellinen elämämme ei edisty lainkaan, jos katumus ei saa aikaan muutosta meidän elämässämme. Karttakaamme fariseusta, joka ei tunne hengellistä maailmaa ja luulee, että kaikki on vain suorittamista.

Olkaamme kuin fariseus, joka aidosti elää kristillistä elämää ja tekee hyvää. Olkaamme kuin publikaani, joka nöyrtyy ja katuu tekemiään rikoksia.