Jumalan laupeus ja armon määrä meitä kohtaan on mittaamaton. Kaikki, millä me mittaamme tätä armon määrää, ovat inhimillisiä mittareita ja teemme näiden sanojemme myötä Jumalasta kovin rajallisen. Sanamme ovat rajallisia, sillä kuuluvathan ne vain tähän maailmaan, joka on katoava. Ovatpa jotkut sanoneet, että se Jumala, jonka me sanoillamme luomme, on epäjumala. Jumala on aina enemmän.
Tuhlaajapoika kertomuksen tarkoitus on kuvata taivaallista isäämme. Miten hän suhtautuu poikaansa, joka vierailla mailla on haaskannut elämänsä ja perintönsä turhuuksiin ja nyt haluaa palata kotiinsa. Me kuulemme odottavasta isästä, vastaanjuoksevasta isästä, hänestä joka keskeyttää synnintunnustuksemme ja kietoo meidät syliinsä. Hän vaatettaa meidät, antaa kengät ja laittaa sormeemme sormuksen. Hän on täynnä armoa ja laupeutta ja lopulta jakaa sen kanssamme. Ja mitä alussa sanoimmekaan, hän on varmasti paljon enemmän kuin vielä tämä.
Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi. Tämä on asia, jota meidän kannattaa pitää mielessämme kun laskeudumme Suureen paastoon. Tuota pääsiäistroparia on hyvä toistaa mielessä myös liturgian jälkeen Jeesuksen rukouksen sijaan. Sillä tavoin me voimme yhä uudelleen miettiä mitä se tarkoittaa ja mitä kaikkea se meidän ja lähimmäistemme elämään voikaan tuoda. Tästä kuitenkin on kysymys koko Pääsiäisessä: ottaaksemme vastaan Kaikkeuden kuninkaan juhliaksemme hänen voittoaan kuolemasta. Siihen paasto meitä valmistaa.
Koko tarina tuhlaajapojasta on odotusta. Isä odottaa poikaansa portin luona, hän katsahtaa tiellä, palaisiko poika tänään jo kotiinsa. Tuhlaajapoika odottaa millainen tulisi olemaan hänen kohtalonsa kun nälänhätä vieraalla maalla alkaa, millainen tulisi olemaan isän reaktio, jos hän palaisi kotiinsa. Minä luulen, että että moni meistäkin odottaa ja miettii tarkkaan kannattaako tuolle kirkon viitoittamalla tielle lähteä. Löydämmekö kotiimme ja odottaako siellä kukaan. Millaisia muistoja meillä on tuosta kodista vai onko niitä lainkaan. Kunka täydesti olemme päässeet kokemaan tämän suloisen pääsiäisen ja millaisen muutoksen sen voisi tehdä elämäämme.
Tuhlaajapoika on esikuvamme, sillä hän nousi niiltä sijoiltaan jossa hän oli lähti kotimatkalle. Hän katui ja luotti rakastavaan isäänsä joka odotti kotona. Tuhlaajapojan isä on myös meidän isämme ja me olemme samassa asemassa kuin tuo poikakin.
Me helposti alamme pitää tätä maailmaa kotinamme. Me totumme siihen, että elämämme on maallista ja katoavaa vaellusta, jolla juurikaan tarkoitusta ole. Pidämme huolta perheestämme ja läheisistämme, jotta arkemme täyttyisi joillakin hyödyllisillä asioilla. Silti me tiedämme, että jotain suurempaakin voisi olla. Monen elämä ajautuu kriisiin, kun maahan tulee vertauksen mukainen nälänhätä. Silloin meille annetaan hyvin selvästi vaihtoehtoja joihin turvata, tähän maailmaan vai hengelliseen maailmaan.
Tuhlaajapojan paluu on meidän hengellinen matkamme takaisin kotiin. Se on tarina matkasta kohti vapautta, paluuta siihen alkuperäiseen kunniaan, josta olimme luopuneet. Hengellisessä mielessä se on sama matka, jonka Israelin kansa aloitti lähtiessään pois Egyptin orjuudesta. Me kuljemme erämaahan, ylitämme Punaisen meren ja astumme Jordanin virran poikki luvattuun maahan. Erämaa on paholaisen elinpaikka ja siellä himot tarrautunut sieluumme. Me pakenemme Egyptin orjuutta eli syntiä. Vigiliassa laulettava psalmi 137 Baabelin Virtain vierillä, kuvaa kaipuutamme vapauteen, isämme kotiin. Jordanin virta kuvaa kastettamme ja kun me nousemme ylös tuosta virrasta, me astumme luvattuun maahan.
Me emme siis ole ensimmäisiä emmekä ainoita, jotka ovat tuolle matkalle lähteneet.
Mooses johdatti Israelin kansaa luvattuun maahan mutta hän ei koskaan itse päässyt perille. Jotakin kuolee aina matkalla luvattuun maahan. Jotakin meistä jää tuohon autiomaahan. Ja se on tarkoituskin. Jätämme taaksemme jotakin ja kun jotakin sisältämme kuolee, niin silloin myös uutta ja tärkeämpää voi syntyä sen tilalle. Hengellinen matkamme luvattuun maahan on aina uudesti syntymisen, uudelleen arvioimisen ja itseemme menemisen aikaa.
Paasto on alkamassa. Se toki liittyy ruokapaastoon ja on hyvä yrittää parhain voimin ja keinoin noudattaa tätä kuuliaisuustehtävää, jonka pyhä kirkkomme meille antaa. Paaston aika syventää rukouselämäämme, se karsii turhuuden pois ympäriltä ja auttaa keskittymään olennaiseen. Sillä yöllä ylkä tulee.
Paasto on hyvin julkinen asia siinä mielessä, että me kaikki paastoamme kirkon antamien suuntaviivojen mukaan. Samaan aikaan paasto on myös hyvin yksityinen. Jokainen paastoaa omalla tavallaan ja kilvoittelee itse asettamiaan vastuksia vastaan. Jos koko paasto jää toteuttamatta siksi, ettemme pysty olemaan syömättä liharuokaa, on parempi, että yritämme omilla rajoituksillamme luoda mahdollisimman hyvän paaston. Toiselle taas lihapaasto ei ole temppu eikä mikään ja paasto pelkkää lasten leikkiä. Onko tämänkään oikeanlainen paasto, jossa ei tarvitse juuri ponnistella?
Paasto on myös kieltäytymistä, jotta me saisimme jotain suurempaa. Paasto on ihmistä varten eikä ihminen paastoa varten. Paasto tarkoitus on syventää meidän hengellistä elämää, se on työkalu eikä siitä missään nimessä pääasia. Sen vuoksi epäonnistuminen paastossa voi koitua myös siunaukseksi, koska se kasvattaa meissä nöyryyttä, vahvistaa ja elävöittää rukoustamme sekä estää ylpeyden syntiä.
Tuhlaapojan vertaus Kertoo kotiinpaluusta. Meidän matkamme on alkamassa ja siksi meidän on valmistauduttava. Nyt on meidän oman pelastuksemme aika ja sen voimme tehdä todelliseksi osallistumalla tänään illan vigiliaan ja huomenna liturgiaan. Siellä saamme jälleen kuulla tuon tutun kertomuksen rakastavasta isästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti